Joka menneitä muistelee

sitä (muisti)tikulla silmään.

Oikeastaan aika hienoa, että kuluneen vuoden muistelu ei tunnu kovinkaan kiinnostavalta. Ja muistaisinko edes, jos yrittäisin? Olen useaan otteeseen joutunut kahvi-, ruoka-, nouto- ynnä muissa pöytäkeskusteluissa tunnustamaan, että en muista paljon mitään lapsuudesta ja nuoruudesta. Paitsi ehkä pari juttua, joita toistan sitäkin useammin. Niinkuin nyt esimerkiksi sitä Maurinkadun kodin ikkunasta nähtyä näkyä, jossa taivaallinen kaupunki laskeutui Sotakorkeakoulun päälle. Mainitsin siitä taas TV7:n haastattelussa. Äiti sanoi kyllä hyvin muistavansa tapauksen, koska kerroin siitä saman tien hänelle. En siis nähnyt unta, vaan olin valveilla.

Vuoden vaihteeseen liittyy joka tapauksessa ajan kulumisen pohdinta. "Aikamme on Jumalan kädessä" lukee kirkon kalenterissa uudenvuodenaaton kohdalla. Tarkoittaako se sitä, että Jumala käyttää rannekelloa? "Aikamme on Jumalan taskussa" ei ehkä herättäisi samanlaista turvallisuuden tunnetta. Entä sopisiko "aikamme on Jumalan seinällä"? Mistä tuleekin mieleeni ikivanha juttu seinäkelloista. Olenko kertonut sen jo? Ei se mitään, kerron sen uudelleen.

Näin unta, että jouduin vakavaan auto-onnettomuuteen. Kuolin ja tulin Pyhän Pietarin eteen taivaan portille. "Odottele tässä aulatilassa hetken aikaa, kun tarkistamme paperisi", Pietari sanoi. Istuskellessani siinä kiinnitin huomiota seinillä oleviin kelloihin. Niitä oli joka puolella, määrättömästi. Kun katselin tarkemmin huomasin, että ne kaikki näyttivät eri aikaa. Itse asiassa niiden viisarit näyttivät liikkuvan eri nopeudella. Joidenkin viisarit olivat lähes pysähtyneet, joissain ne kulkivat huimaa vauhtia. "Anteeksi", kysyin Pietarilta. "Mik näiden kaikkien kellojen tarkoitus oikein on?" "Jokaisella ihmisellä on tässä aulassa oma kellonsa", hän vastasi. Minä: "Mutta miksi ne osoittavat eri aikaa?" "Viisarit liikkuvat sen mukaan, miten paljon ihminen tekee syntiä", Pietari selitti. "Ahaa!" Aloin kiinnostua asiasta. Missä olisi oma kelloni? Entä olisiko mahdollista nähdä tuttujen kelloja? Tarina jatkuu myöhemmin loppuhuipennuksella...

Uudenvuodenaaton Vanhan testamentin tekstinä on ainoa kohta, jota yleensä luetaan Valitusvirsien kirjasta: "Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa." (Valit. 3:22-23) Jälkimmäisen jakeen molemmista puolikkaista on tehty oma laulunsa. Lina Sandell: Herrens nåd är var morgon ny ja Thomas Chisholm & William Runyan: Great Is Thy Faithfullness.

Viattomien lasten murha Egyptistä käsin katsottuna

[Kamppailin tätä valmistaessani oikeastaan aika erikoisen kysymyksen kanssa: Voiko saarnassa mainita abortin? Suomen lainsäädäntö sallii raskauden keskeytyksen ja lisäksi asia on moraalisesti hankala ja tunteellinen. Päädyin siihen, että olisi surullista, jos sitä ei voisi mainita. Saarnaajan on kuitenkin paras pitää kieli keskellä suuta ja varoa ryhtymästä moralistiksi. Evankeliumin pointti on kuitenkin ihan muualla. Toivottavasti se on luettavissa alta.]

Saarna Helsingin tuomiokirkossa viattomien lasten päivänä 28.12.2008 klo 10

Evankeliumi Matt. 2:13-21

Herodeksesta tulee lähteä liikkeelle. Hän on kertomuksen roisto, pahis, jonka häikäilemätön vallantavoittelu ei tunne rajaa. Herodes on aikansa Hitler, jonka nimeä käytettiin, kun haluttiin kuvata jotain absoluuttisesti pahaa. Hän oli kyennyt säilyttämään asemansa roomalaisten vasallikuninkaana pitämällä tiukkaa komentoa ja tappamalla ne, jotka asettuivat tielle. Oli parempi tappaa muutamia lapsia kuin tehdä kohtalokas poliittinen virhe ja antaa vallantavoittelijan elää.

Tässä tarjoutuu saarnaajalle mahdollisuus: “Paha Herodes. Lapsia ei saa tappaa. Meidän tulee toimia paremman maailman ja lasten oikeuksien puolesta.” Mutta se olisi liian helppoa. Kun painin evankeliumin kohdan kanssa, tajusin, että pitää mennä vaikeamman kautta, syvemmälle. Pitää kysyä motiiveja. Minkälainen uhka kelpaa perusteluiksi lasten murhalle tänään? Kenen hahmossa Herodes asuu keskellämme? 

Kaksi näkökulmaa

Esitän kaksi vastakkaiselta vaikuttavaa näkökulmaa, toinen on yhteiskunnallinen, toinen moraalinen.

1. Yhteiskunnallinen näkökulma osoittaa, että Herodes on löydettävissä kristikunnan omasta historiasta. Euroopan kristityt kuninkaat ja keisarit kilpailivat vuorollaan siitä, kenellä on ylin valta, ja olivat valmiita myös tappamaan valtansa vuoksi. Kirkon pimeät vuosisadat ja maallistunut paavinvalta osallistui samaan konkurssiin aikoinaan. Joku on ehkä valmis vetämään yhtäläisyysmerkit George Bushin hallinnon ja Herodeksen välille. Ja jos ajatuskulkua jatketaan pidemmälle, ei ole yllättävää kuulla lopulta vaatimusta uskonnon lakkauttamisesta vaarallisena. Kirkolta toivotaan rakentavaa roolia kaikenlaisen fanattisuuden kitkemiseksi, jotta päästää rakentamaan parempaa maailmaa.

2. Herodes tapatti Betlehemin ja sen lähikylien alle kaksivuotiaat poikalapset, joita tuon ajan väestömäärän perusteella oli ehkä pari-kolmekymmentä. Hirmuteko oli sen verran vaatimaton, että siitä ei ole jäänyt Matteuksen kertomuksen lisäksi mitään mainintaa historian. (Lieneeko tieto edes historiallisesti luotettava?) Suomessa tehdään vuosittain noin 10.000 raskauden keskeytystä, se tekee keskimäärin 27 tapettua sikiötä päivässä. Ruotsissa abortteja tehdään väestöön suhteutettuna tuplasti enemmän, yli 37.000 viime vuonna. Ruotsalaisten aborttien määrän on lisääntynyt, koska ehkäisylääkityksen käyttö on vähentenyt sivuvaikutusten pelon vuoksi.

Englannissa ja Walesissa tehdään abortteja enemmän kuin koskaan aikaisemmin, paljastaa Britannian terveyslaitoksen raportti. Viime vuonna Englannissa ja Walesissa keskeytettiin 185 400 raskautta. Uutisoinnin yhteydessä haastateltu asiantuntija toteaa, että aborttien yleistyminen johtuu siitä, että nykyaikana naiset suunnittelevat raskauksiaan enemmän kuin aikaisemmin, ja kun ehkäisy pettää he ovat valmiimpia keskeyttämään raskauden. Kyseisen asiantuntijan mielestä aborttia ei täytyisikään enää nähdä ongelmana, vaan oikeutettuna ja järkevänä keinona hoitaa ei-toivottuja raskauksia. Toiset brittiasiantuntijat pitävät trendiä taas huolestuttavana ja toivovat ehkäisyvalistuksen auttavan asiaan. Koko maailmassa arvioidaan vuosittain tehtävän 26 miljoonaa laillista ja 20 miljoonaa laitonta raskaudenkeskeytystä. 46 miljoonaa syntymätöntä lasta vuodessa.

Mikä on siis parempi maailma? 

Mihin perustuu “paremman” määritelmä? Kenen kannalta parempi?

Kertomus Jeesuksesta ei oikein toimi moralistien kädessä. Siitä tulee lyömäase milloin ketäkin vastaan. Kertomus Jeesuksesta helposti tärveltyy poliitikkojen käsissä. Siitä tulee oman vallan väline. (Ja valitettavasti joskus kertomus Jeesuksesta vesittyy meidän pappien puheissa. Siitä tulee täytesanoja ja kaunista toiveajattelua.)

Matteus ei kertonut Betlehemin lastenmurhasta siksi, että olisi saanut lukijat kauhistelemaan Herodesta. Hän ei kirjoittanut esittääkseen Jeesuksen jälkeen jättämän yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Hän ei kirjoittanut edes ollakseen perustamassa uutta uskontoa. Hän kirjoitti yhdestä ja vain yhdestä syystä: koska Jumala oli tullut ihmiseksi, meidän keskellemme. 

Niille, joille puhe taivasten valtakunnasta on tullut tarkoittamaan yhteiskunnallista optimismia ja parempaa maailmaa täällä maan päällä, sellainen on hulluutta ja fanaattisuutta. Niille, joille Jeesuksesta on tullut moraalisen närkästyksen ja toisten tuomitsemisen profeetta, tällainen puhe on haihattelua. Ei ole mikään ihme, että monien mielestä olisi parempi unohtaa koko juttu.

Rooman piispa Benedictus XVI kirjoittaa kirjassaan Jeesus Nasaretilainen: “Mutta emmekö me kaikki kuitenkin jatkuvasti sano, että Jeesuksen sanoma johtaa ristiriitaan vallitsevan mielipiteen kanssa, niin että uhkana ovat epäonnistuminen, kärsimys ja vaino? Kristillinen keisarivalta ja maallinen paavinvalta eivät ole enää tämän päivän kiusauksia. Saman kiusauksen uusi muoto on sen sijaan se, että pyritään selittämään kristinusko edistyksen reseptiksi ja hyväksymään yleinen hyvinvointi päämääräksi, johon kaikki uskonnot, kristinusko mukaan lukien tähtäävät. Tuo kiusaus muotoutuu nykyään kysymykseksi, mitä Jeesus oikein toi jollei parempaa maailmaa. Eikö juuri paremman maailman kuulu olla messiaanisen toivon sisältö?”

Tähän kysymykseen on siis vastattava kieltävästi. Jeesus tuli julistamaan Jumalan valtakuntaa, ei määrittelemättömäksi jäävää “parempaa maailmaa”. Ja tässä tulemme evankeliumin ratkaisevaan kohtaan: Miksi piti mennä Egyptiin?

Egyptistä minä kutsuin poikani

Matteus selittää Joosefin, Marian ja Jeesus-lapsen paon Egyptiin profeetta Hoosean lainauksella. Hoosea puhuu Herran sanaa Israelin historiasta. “Kun Israel oli nuori, minä rakastin sitä, ja Egyptistä minä kutsuin poikani.” Egypti oli orjuuden pesä, josta tuli paeta, mutta myös paikka, jossa kansa syntyi. Egypti oli paikka, jossa faarao toteutti väestöpolitiikkaa tapattamalla heprealaisten poikalapset. Mutta se oli myös paikka, jossa Mooses kasvoi ja varttui tehtäväänsä.

Egypti edustaa sekä turvapaikkaa ja kasvun paikkaa, että kiusausta jäädä aloilleen tuohon turvapaikkaan. Kristittyä, Jeesuksen seuraajaa, vedetään siis jatkuvasti kahteen suuntaan: yhtäältä moraaliseen nyrkkitappeluun herodeksia vastaan, toisaalta mukavuudenhaluiseen sopuisuuteen kaikkien kanssa.

“Egyptistä minä kutsuin poikani” osoittaa, että Jumalan valtakunta ei ole poliittinen tai moraalinen ohjelma, vaan jotain muuta. Kyllä, se on sekä taistelua paremman maailman hyväksi, että rauhaa ja sopuisuutta kaikkien kanssa. Mutta kumpaakaan näistä ei ole, eikä kumpikaan näistä toteudu, jos ihminen unohtaa yhtälöstä Jumalan. 

Ei ole mikään ihme, jos kirkko on tämän tähden väärin ymmärretty, väärin kohdeltu ja väärin perustein tuomittu. Mutta juuri sellaisena se on apostoli Pietarin sanoin autuas, kirkkauden hengen valaisema, Jumalan kansa ja maailman toivo.

Uusi alku(räjähdys)

”Alussa oli Sana.” Tai pitäisikö sanoa: alussa oli räjähdys? Nykytietämyksen valossa maailma on saanut alkunsa äärettömän pienestä pisteestä. Kun alkuräjähdyksestä oli kulunut kaikkein lyhyin mahdollinen aikahetki, jota kutsutaan Planckin ajaksi, ja kaikki oli vielä hyvin pientä, tällä minikokoisella maailmankaikkeudella oletetaan olleen joitakin lainalaisuuksia, kuten aika-avaruusrakenne ja gravitaatiovoima. Näiden lainalaisuuksien vuoksi uskalletaan tehdä päätelmiä siitä, mitä maailmankaikkeuden ensimmäisinä sekunnin miljardisosina ja ensimmäisinä vuosituhansina tapahtui. Mutta sitä ei tietenkään voida sanoa, mitä tapahtui aivan ensiksi. Se oli ainutkertaista, eikä alkua varten ole olemassa mitään tunnettua lainalaisuutta.

Apostoli Johannes, Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, ei tiennyt mitään nykyaikaisesta tieteestä tai Planckin ajasta. Hän tarkasteli maailmaa vanhoilta perityn viisauden ja aikansa käsitysten kautta. Mutta kun lähestymme aivan alkua, aikaa, johon tiede ei ylety, saamme hänestä matkakumppanin ja viisaan opettajan. ”Alussa oli Sana”, hän opettaa. Alussa oli Viisaus, josta jokainen luonnon vakio on syntynyt. Ilman häntä, siis Viisautta eli Sanaa, ei ole syntynyt mitään, mikä on olemassa.

Johannes halusi ymmärtää maailmankaikkeutta. Mutta hänen tavoitteensa ei ollut pelkästään ymmärtää. Hän kirjoitti, koska tahtoi jakaa koko ihmiskunnalle huiman johtopäätöksen, mullistavan ajatuksen, kaiken entisen pohdinnan taakseen jättävän havainnon, että maailmankaikkeuden alussa vaikuttanut Viisaus, josta kaikki oli saanut alkunsa, oli tullut uudelleen pieneksi ja syntynyt ihmiseksi pelastaakseen ihmisen omalta ahneudeltaan. Jumala, joka oli luomisessa jakanut kaikkea määrättömästi, halusi pelastaa ihmisen, josta oli tullut tyranni ja kitsastelija. Niin Johannes kirjoittaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Tänään, apostoli Johanneksen päivänä, kolmantena joulupäivänä, kutsukaamme Kristusta uudeksi alkuräjähdykseksi, uudeksi mahdollisuudeksi, uudeksi luomiseksi. Uuden ajanlaskun alku. Nyt.

 

Pisara TV1 - 27.12.2008

Joululaulujen parhaat väärinymmärrykset

Tiedättehän, että lapset – ja miksei aikuisetkin – ymmärtävät laulun sanat joskus hassusti väärin. Tai ei välttämättä väärin, vaan toisella tavalla. Esimerkiksi kun meidän esikoinen oli vielä pieni tarhalainen, siellä laulettiin laulua ”Aleksille taikinaa”. Jostain syystä ajatus muuttui Siirin mielessä rentouttavaan hierontaan viittaavaksi lauseeksi ”ole sinä taikina”.

Joululauluissa on omat klassikkonsa. Kun asuimme viisi vuotta sitten Orapihlajatiellä, silloin nelivuotias Alissa keksi tutusta laulusta, että Jeesus asuu siinä ihan lähellä, Enkelparventiellä. Itselläni kesti pitkään päästä eroon traumasta, joka liittyi tuttuun virteen Maa on niin kaunis. Miksi vain miesten polvet vaipuvat unholaan? Se tuntui pienestä pojasta jotenkin kohtuuttomalta. Ja isot miehet näyttivät laulavan sitä ihan sydämensä kyllyydestä välittämättä ollenkaan, että he ovat laulullaan luomassa hirvittävää sukupuolten välistä kuilua. Kunnes kasvettuani vähän isommaksi opin vihdoin ymmärtämään, miksi naisten polvet eivät vaivu unholaan. Ymmärsin, että kuulija päättää, miten hän haluaa sanat kuulla ja ymmärtää.

Tänä jouluna tein uuden oivalluksen, joka ei tosin ole ihan yhtä hauska, mutta mainittava kuitenkin. Kaikkihan muistavat Juhanin ja Liisin joulukirkosta kertovan laulun, joka alkaa ”kello löi jo viisi”. Viideltä herääminen ei tunnu ajankohtaiselta, kun joulukirkot alkavat nykyään kahdeksalta tai myöhemmin. Sitä paitsi olimme kirkossa jouluyönä, mikä on vuosi vuodelta verottanut jouluaamun suosiota. Eikä kirkkoon pääse reellä, kun Aleksanterinkadun lämmitetty katukiveys sulattaa putoilevat hiutaleet alkuunsa. Senaatintorilla ei näy muuta valkoista kuin itse Tuomikirkko. Mutta yhdessä kohdassa laulu toimii: ”Mäenrinteen alla talo törröttää. Joka ikkunalla kaksi kynttilää.” Tuomiokirkonmäen alla todellakin törröttää valtioneuvoston linna, jonka jokaisen ikkunaruudun takana loistaa kaksi kynttilää.

Se taas kertoo minulle jollakin salatulla tavalla :-) siitä, että Suomessa joulu tulee kaikille, riippumatta uskovaisuuden asteesta. Jopa niille, jotka ajattelevat, että joulu on vain kulttuurinen sillisalaatti tonttuineen, lahjoineen ja kuusipuineen. Joulua voi ja ehkä pitääkin vastustaa kulutusjuhlana ja hössötyksenä, mutta joulu ei ole riippuvainen reestä, lumesta, joulukirkon ajankohdasta tai edes joululaulujen sanojen ymmärtämisestä. Jeesus-lapsi tekee joulun. Sen ymmärtää jopa aikuinenkin.

On jouluyö...

..., sen hiljaisuutta yksin kuuntelen ja sanaton on sydämeni kieli.

Palasin juuri jouluyön hartaudesta tuomiokirkosta ja tajusin, että mun joulu alkoi vasta siitä. Jouluaaton hulina syömisineen, joululauluineen ja lasten (meillä oli pieniä serkkuja kylässä) esityksineen oli tietysti kivaa, mutta hälyn hiljettyä koin voimakkaasti, että tässä ei ole vielä kaikki. Tai jos on, se ei tyydytä. Ei pyhän kokemista voi delegoida lasten tuntemuksiin.

Kun Joonas Rannilan johtama nuorten ensemble lauloi kirkossa, syntyi kosketus, joka jätti sanattomaksi. Voi olla, että mun ääni vähän värisi, kun piti lukea Jesajan profetiaa ja jouluevankeliumia.

Sain Tiinalta lahjaksi Joseph Ratzingerin Jeesus-kirjan. Olen sitä jo vuosi pari sitten hivellyt englanninkielisenä laitoksena jossain kirjakaupassa, mutta on jäänyt silloin ostamatta. Nyt se tulee hyvään saumaan, ei ole Remeksen jännäriä tai muita tekosyitä kilpailemassa. Luulen, että kirjasta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Paavi tarttuu aivan olennaisiin nykyihmisen uskon kysymyksiin näkökulmasta, joka on takuulla keskeinen. 

Aloitin joulunpyhien luku-urakan kuitenkin Nikolai Leskovin ihmisläheisellä romaanilla Tuomiokirkon alttaripalvelijat (alkuteos ilm. 1872). On hämmästyttävää, miten ajankohtaiselta tuntui lukea rovasti Tuberosovin päiväkirjamuistiinpanoja erilaisista syytöksistä ja selvityksistä, joita hänen matkansa varrelle kirkollisella uralla tuntui huvittavuuteen asti riittävän. Venäläiseen tyyliin Leskov maalaa leveällä pensselillä ja runsailla väreillä, joten hahmoista tulee eriskummallisia, mutta rakastettavia. Näen siellä riittävästi itseäni.

Jostain syystä tälle jouluviikolle sattuu useita mediaesiintymisiä. TV7-kanavan haastattelu Roihu-ohjelmassa uusitaan vielä tapaninpäivänä klo 21.30. Samana päivänä RadioDeiltä tulee 8.40 ja 13.05 päivän blogi, jonka varmaan julkaisen myös täällä kirjallisesti. Ja lauantaille sattuu vielä kirjoittamani Pisara TV1 klo 17.10. Lauantain iltakirkon puhe tulee varmaankin perustumaan samaan tekstiin. Sunnuntaiaamuksi onkin kiva päästä kamppailemaan uusien tekstien kanssa. 

Seimi

Tässä se meidän jouluseimi nyt on. Kuten kuvasta näkyy, pieni näprääminen ja käsitöiden tekeminen ei ole mun vahvuuksia. Tallin takana näkyvä pieni paimenmökki on kuitenkin omatekemä, aineksina vessapaperirulla ja tulitikut. Vasemmalla näkyvät aitaukset on sen sijaan Tiina ja Alissan käsialaa. Hahmot on olleet meillä jo monta vuotta, samoin kuin talli. Tosin lisänä on nyt pari Alissan tekemää lammasta.

Asetelma muuttuu jatkuvasti, kun hevoset liikkuvat ja John Smith (hevosten takana) etsii uusia ulottuvuuksia. Tietäjät on paikalla jo vähän etuajassa, mutta niinpä on Jeesus-lapsikin. Salamalla otettu kuva ei tee oikeutta hämyisämmälle valaistukselle, vaan joulutähti melkein häviää tiiliseinään. Mutta kivalta se näyttää ja tästä jatketaan ensi vuonna uusin ideoin. Oikeastaan tämä oli enemmänkin harjoitus, kun tarkoitus oli lähinnä myydä idea ja saada koko perhe mukaan. 

Juhlaa ja kurjuutta

Eilen tuli kuluneeksi 19 vuotta siitä, kun valmistuin teologisesta tiedekunnasta. Huomenna tulee tasan kymmenen vuotta pappisvihkimyksestä. Siinä välissä olin siis yhdeksän vuotta akateemisena pätkätyöläisenä. Keskiviikkona sain tuomiokapitulin istunnossa todistuksen pastoraalitutkinnosta. Moni kollega suorittaa kyseisen tutkinnon muutaman vuoden sisällä valmistumisesta ja vihkimyksestä. Olen siis aika myöhään liikkeellä. Olisko nyt hyvä suunnitella tohtorikaronkkaa seuraavan kymmenen tai yhdeksän vuoden päähän. 

Tähän viikkoon on liittynyt siis monenlaista pientä ja isoa juhlaa. Myös joitakin hyvin ikäviä ja vastenmielisiä asioita. Kirjoitin ja luin alla olevan tekstin päivän blogina RadioDeissä tänään. Siihen ei oikeastaan liity mitään erityisen ikävää, paitsi että asunnottomuus on kovaa. Vielä kovempaa on ahneus, vallanhalu ja ihmisen sydämen kovuus.

Päivän blogi, RadioDei 19.12.2008

Pikkupakkanen on tullut. Kadulla alkaa tulla kylmä, jos joutuu koko yön kävelemään ulkona. Tekee mieli päästä ainakin pariksi tunniksi rappukäytävään lämmittelemään ja lepäämään. Asuntolat on täynnä ja sitä paitsi niissä on niin rauhatonta, että siellä ei selvin päin pärjää. Hostelleihin eli matkustajakoteihin ei oteta oman paikkakunnan asukkaita, vaikka sattuisi olemaan rahaakin. Sen tietysti ymmärtää, ne petipaikat on varattu matkailijoille. Paikkakuntaa on vaikea vaihtaa, kun uudessa paikassa pitäisi opetella ihan alusta kaikki: mistä saa päivittäin soppaa, missä pääsee pesulle, missä on ystävällisiä, uskovaisia ihmisiä, jotka puhuttelevat kunnioittavasti ja kohtelevat niin kuin ihmistä.

Asunnottoman osa on aika hankala. Ja myös sen osa on hankala, jonka ovelle asunnoton tulee kolkuttamaan. ”Voitko päästää täksi yöksi rappukäytävään tai johonkin lämmittelemään? Anteeksi kauheasti, että kysyn. En halua olla vaivaksi. Jumala siunaa teitä.”

Mutta eihän kenenkään tarvitse pyytää anteeksi sitä, että pyytää saada nukkua yönsä pakkaselta turvassa. Häpeissään ihminen pyytää anteeksi, oppii samalla halveksimaan itseään. Tai tekee anteeksipyytämisestä maneerin, tyhjän tavan, jonka takana piileskelee rikottu oma minä.

Yksi suomalaisten joululaulujen toistuva teema on joulun ilon saapuminen keskelle puutetta ja kylmää. Joulu tulee kaikille, ”luo köyhän niin kuin rikkahan”. Mutta olen aika varma, että joulun tulemisessa köyhälle ja asunnottomalle tänä vuonna sinulla ja minulla on vielä tehtävää. Se kohmeinen varpunen jouluaamuna, jolla pieni tyttökulta antaa siemenen pienoisen, on meidän veljemme enkeleiden maasta. Se katuja tallaava koditon, jolle sinä tarjoat tänä jouluna lämpöä ja turvaa, on Joulun Herra, Jeesus Kristus. "Minkä teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle", hän sanoo. 

Kaikkea kivaa

Kävelin Lähetyskirkolta kotiin Kauneimpien joululaulujen jälkeen joskus siinä ennen kahdeksaa illalla. Taivas oli yllättävän kirkas ja kuu paistoi kirkkaana. Tähtitorninmäen näkymä Uspenskille ja meille kotiin oli aika upea. Ei ollut kameraa mukana, joten laitetaan tähän lohdutukseksi kuva meidän parvekkeelta jonain kauniina päivänä.

Takkaan sijoitettu jouluseimi alkaa olla kohta valmis. Tiina ja Alissa kävivät lauantaina seimikurssilla tekemässä pari lammasaitausta. Tähti hankittiin seinään ja karjaa on kiitettävästi levitetty ympäri asetelmaa. Kaivon ääressä seisoo John Smith ja kolme komeaa hevosta. Paimenten katos on vasemmassa reunassa. Enää siis puuttuu itse Betlehemin talli ja pyhä perhe. Niiden vuoro tulee ensi viikonloppuna.

Tällä alkaneella viikolla on vielä monenlaista pientä hommaa, pääasiassa kivoja asioita. Huomiseksi pitäisi tosin vielä vääntää iso kasa Päivän Sanoja videoitavaksi. Keskiviikkona on muun muassa pastoraalipubliikki tuomiokapitulissa (!) ja Tuomiokirkon joulupuurot. Torstaina vietämme Kaisiksen koulun joulukirkkoa klo 9. Tulevan viikonlopun varasin vapaaksi jo hyvissä ajoin. Lauantaina tulee nimittäin tasan kymmenen vuotta mun pappisvihkimyksestä Kuopiossa 20.12.1998. Lauantaiaamuksi olen suunnitellut sen kunniaksi pienimuotoista ystävätapaamista.

Kaikkein kivointa on kuitenkin se, että Siiri tulee takaisin Suomeen maanantaina! Kolmen kuukauden oppijakso Englannissa alkaa olla onnellisesti ohi ja joulua saadaan viettää kaikki yhdessä. 

Shalom le-Jisra'el

(RadioDein päivän blogi 12.12.2008 ennakkonäytäntönä tämän blogin lukijoille...)

Kulmalan Markon tuotantoyhtiö Insano on tehnyt tv-dokumentin Hebronista, Israelista. Dokumentti näytetään MTV3:lla joulupäivänä klo 15.45. Sen nimi on ”Ja ihmisillä hyvä tahto”. Päähenkilö on nuori, vasta 26-vuotias, entinen Israelin puolustusvoimien kersantti Yehuda Shaul. Yehuda oli eilen puhumassa Vanhassa kirkossa. Väkeä oli paikalla pari-kolmekymmentä, suurin osa Kirkon ulkomaanavun hardcore-kannattajia. Mielenkiinoinen tilaisuus, varsinkin päätös, mutta ei siitä tässä sen enempää. Tai sen verran kuitenkin, että Minna Leppänen ja Mikko Helenius esittivät aivan lopuksi huiman tulkinnan adventtihymnistä O Come, O Come, Emmanuel.

Yehuda kertoi kokemuksiaan ja näytti valokuvia. Yhdessä kuvassa oli tiiliseinään kiinnitetty juliste, jossa oli heprealaista tekstiä. Juliste kertoi sotilaan tehtävän miehitetyillä alueilla. Siinä sanottiin, että pitää osata nähdä kuka on ystävä ja vihollinen, tulee ymmärtää ero hyvän ja pahan välillä.

Olen lukenut 1. Mooseksen kirjan alun varmasti kymmeniä kertoja. Myös sen kohdan, jossa kerrotaan kuinka Jumala asetti ihmisen paratiisiin ja antoi hänelle syötäväksi kaikki paratiisin hedelmät, paitsi hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän. ”Sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma”, Jumala varoitti ihmistä.

Yhtäkkiä tämä ihmisen traagista olemusta kuvaava kertomus sai mun mielessä aivan uuden merkityksen. Ihmisellä on eettinen taju; me osaamme erottaa toisistaan hyvän ja pahan. Mä olen aina ajatellut, että se on siunaus. Että ongelmat johtuu siitä, että ei osata riittävän hyvin erottaa toisistaan hyvää ja pahaa. Mutta luomiskertomushan opettaa täysin päinvastoin! Eettisen tajun mukana tuleekin kirous ja kuolema. Ihminen alkaa leikkiä jumalaa, jakelemaan tuomioita, jakamaan toisia ihmisiä ystäviin ja vihollisiin.

Tämä on hankala asia, koska eettinen taju on Raamatun mukaan selvästi Jumalan ominaisuus ja sellaisenaan hyvä. Jumala tietää eron hyvän ja pahan välillä. Ja ihminen tietää sen myös. Mutta jostain syystä ihmisen käsissä tämä taju muuttuu kuolemaksi. Se on ihmisen tragedia. Yrittäessään tulla jumalaksi, hän vajoaa kuoleman tielle. 

Ihmiskunta tarvitsee ratkaisun, joka menee pidemmälle kuin politiikka, moraali tai etiikka. Jotain sellaista, joka samaan aikaan säilyttää jumalallisen oikeudenmukaisuuden, mutta ottaa huomioon ihmisen heikkouden. Juuri tästä joulussa on kysymys. Jumala lähettää toisenlaisen ratkaisun. Armon, totuuden ja uuden luomisen. Siksi me rukoillaan rauhaa Israelille. Messias tulee.

Rakentaja - ja sen poika

Olen isän luona Paloheinässä viettämässä vapaapäivää, kun äiti on vapaaehtoistöissä Saalemissa. Isä meni lounaan jälkeen päiväunille, joten on oivallinen hetki arvioida Markku Vuorisen kirjoittamaa elämänkertakirjaa Kai Antturi - Rakentaja (Aikamedia 2008). Taustaksi pitää sanoa, että jo vuosia sitten eräs toinen kustantaja lähestyi minua ja pyysi kirjoittamaan isästä. En mitenkään nähnyt sitä omaksi tehtäväkseni, eikä isäkään sitten ollut innostunut kyseisestä kustantajista, joten hanke jäi. Vuorisen Markulle pitää siis nostaa hattua jo pelkästään siksi, että hän tarttui vaativaan tehtävään ja sai projektin kasaan ja kansien väliin. Kun nyt arvioin kirjaa lukijana, teen sen syvästi tietoisena siitä, että minulle tarjottiin mahdollisuutta, mutta en sitä käyttänyt. Sitä paitsi oman isän elämänkertaa saattaa olla mahdotonta arvioida objektiivisesti.

Kirjassa on 319 sivua ja 16 sivun kuvaliite. Kuvitus alkaa isän isän vanhemmista (Karl Fridolf ja Fredrika Charlotta Granberg) sekä isän äidin vanhemmista (Johannes ja Katariina Jansson) eli melko kaukaa lähdetään liikkeelle. Kuvaliite sisältää myös sukupuun, jonka keskushenkilönä on isän isä Einar Granberg (vuodesta 1935 Antturi). Valitettavasti puusta on pudonnut yksi "lehti" eli meidän Alissa. Kaikki muut serkukset ja pikkuserkukset on mainittu, myös Alissaa myöhemmin syntyneet. No, jokaiseen painotuotteeseen jää väistämättä aina jotain pientä korjattavaa, mutta kieltämättä Alissan isänä vähän harmittaa, ettei kukaan tarkistanut asiaa...

Vuorisen Markku on hyvä kertoja. Parhaimmillaan hän on siellä, missä saa toistaa tarinoita ja sattumuksia isän elämän eri vaiheista. Materiaalia on ollut paljon ja varmasti suuri osa siitä on tavalla tai toisella päätynyt kirjaan. Uskoisin, että kirja on miellyttävä lukukokemus kenelle tahansa, jolla on syy tutustua isään, Helsingin Saalemiin tai 1900-luvun helluntailaisuuden historiaan.

Kerronta tosin hiipuu ja tyyli muuttuu sivun 150 vaiheilla. Luku, joka on otsikoitu "Media- ja mielipidevaikuttaja", alkaa ihan osuvilla otteilla isän kirjoituksista eri vuosikymmeniltä. Mutta vähitellen kerronnan tilalle tulee pitkiä muiden kirjoittamia sitaatteja ja niiden kautta paljon samojen asioiden toistoa. Materiaalin toimittaminen ja karsiminen on jäänyt pahasti kesken. Merkkihenkilöiden ystävällisten kirjeiden siteeraamiseen sijaan lukija olisi kaivannut jonkinlaista taustakertomusta tai analyysiä. Lukijalle tuskin on hyötyä tietää Mauno Koiviston kanslian lähettäneen isälle yhden lauseen pituisen kirjeen: "Esitän lämpimän kiitokseni ystävällisestä onnentoivotuksesta, jonka sain vastaanottaa presidentinvaalin yhteydessä". Aikamedian puffissa kirjaa mainostetaan sillä, että isän päiväkirjoista "löytyy mainintoja mm. keskusteluista tunnettujen saarnaajien Billy Grahamin, Yonggi Chon ja Niilo Yli-Vainion kanssa". Mielestäni isän elämä ei kaipaa tällaisia kainalosauvoja. Tunnen lievää myötähäpeää mainostekstin laatinutta toimittajaa kohtaan. 

Aivan kirjan lopussa on pienoiskokoinen 80 vuotta juuri täyttäneen Saalem-seurakunnan historiikki (s. 259-311). Isän oma toivomus oli, ettei kirjoitettaisi hänestä, vaan Saalemista. Se kuvaa hyvin isän elämän koko stoorin. Kaikki liittyy Saalemiin. Se, mikä ei liity Saalemiin, ei ole tärkeää. Muistan vuonna 1998, kun asuimme Dublinissa ja isä ja äiti olivat meillä kylässä. Veimme heidät kansallisgalleriaan katsomaan taidetta. Isä oli vähän välinpitämättömän tuntuinen, kunnes pysähtyi erään muotokuvan ääreen. Ajattelin, että hän näki siinä jotain taiteellisesti merkittävää tai muuta sellaista. Ei. "Toi henkilöhän on ihan sen yhden saalemilaisen näköinen", isä sanoi.

Isän ja äidin välisestä seurustelusta ja suhteesta kertova luku "Sisko ja Kai" on mielestäni kaunis. Lapset mainitaan siinä vain ohi mennen, kuten pitääkin. Sen takia tuntuu harmittavalta, että meidän lapsien näkökulma tulee niin hassusti ja jotenkin hankalalla tavalla esille kirjassa. Se, mitä sanotaan minusta ja isästä on jostain kummasta syystä päätynyt lukuun "Herätyksen aika" viimeiseksi kappaleeksi alaotsikolla "Huolia ja murheita". Ikään kuin vuonna 1984 julkaisemaamme Sitkain-lehteen kannattaisi yhä edelleen suhtautua jollain muulla asenteella kuin huumorilla. Tai ikäänkuin se jäisi isän ja minun välisen suhteen kulmakiveksi. Vielä erikoisemmaksi ratkaisun tekee se, että seuraava luku on otsikoitu sanalla "Perhe", mutta sisältää ainoastaan Lena-sisaren itse kirjoittamia muisteluja. Lena kuuluu siis perheeseen, minä taas herätyksen ajan antikliimaksiin :-) Mitään todellista yhteenvetoa tai analyysiä isän työstä 1980-luvulla ei kirjasta löydy.

Oma arvioni on, että kirja antaa isän elämästä mielenkiintoisen ja oivaltavan kuvauksen 1970-luvulle ja Niilo Yli-Vainion herätykseen saakka. Sen jälkeen ote lipsuu ja tilalle tulee luettelointi ja aineiston melko kritiikitön toisto. Se missä Markku on kiistämättä onnistunut on kirjan idea ja otsikko. Hän haluaa kuvata pitkäaikaista johtajaansa ja työtoveriaan rakentajana kolmessa merkityksessä, jotka nousevat isän omasta vakaumuksesta: seurakuntaruumiin rakentaminen, Saalem-temppelin rakentaminen ja ihmisen sisäisen minän rakentaminen hengelliseksi temppeliksi. Tämä on varmasti hyvä ja perusteltu näkökulma. Ennen kaikkea Markku on kirjoittanut hyvällä sydämellä.

Olen kesämökkitontilla mittaillut isän ja isoisän 1950-luvulla rakentaman kesämökin betoniperustuksia. Voisko niiden päälle vielä rakentaa saunamökin? Joskus on purettava vanhaa, joskus on suurta viisautta rakentaa sen päälle.

Ja ihmisillä hyvä tahto - Tunnetun sotilaan tarina

Tapasin eilen aamulla Yehuda Shaulin. Hän on 25-vuotias israelilainen nuori mies, vaikka parta saa hänet näyttämään ainakin kymmenen vuotta vanhemmalta. Kolmevuotinen asepalvelus Hebronissa sai hänet perustamaan Breaking the Silence (Shovrim Stika) -nimisen järjestön, jolle pari päivää sitten myönnettiin Emil Grunzweig Human Rights Award. Järjestö kerää ja julkaisee sotilaiden todistuspuheenvuoroja palveluksestaan. Kulmalan Markon Insano on tuottanut tv-dokumentin Hebronista "Ja ihmisillä hyvä tahto". Dokkari esitetään MTV3:lla tapaninpäivänä.

Yehuda Shaul puhuu ja näyttää kuvia tänä keskiviikkona 10.12.2008 klo 19 Vanhassa kirkossa. Esitelmän jälkeenon pieni paneelikeskustelu, jossa Kirkon ulkomaanavun johtaja Antti Pentikäinen, tuottaja Marko Kulmala ja minä yritämme pureutua anteeksiantamisen kysymyksiin suomalaisesta perspektiivistä.

Kososen Seppo Vanhan kirkon kappalaisena lausuu tervetulosanat ja päätössiunauksen. Mikko Helenius ja Minna Leppänen esittävät tilaisuuden lopuksi laulun O Come, O Come, Emmanuel.

Pukujuhlat

Sain tehtäväkseni viedä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan tervehdyksen naapuriin eli Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, rovasti Veikko Purmosen eläkkeellejäämisjuhlaan. Niitä vietettiin itsenäisyyspäivänä aamupalveluksen jälkeen klo 11.45. Kun Tiinan kanssa saavuimme Uspenskiin noin 11.35, palvelus oli vielä käynnissä ja paikalla oli tasavallan presidentti puolisoineen ("tohtori Ahtijärvi"). Lähtivät siitä heti kohta, enkä tiedä, ehtivätkö vielä piipahtaa jossain ennen ilmaantumistaan tv-kameroihin Tuomiokirkossa paria minuuttia vaille 12.00, missä piispa Wille heidät otti vastaan Jeesusta siteeraten.

No, Uspenskin krypta oli tietysti täynnä onnittelijoita ja puheita pidettiin kiitettävästi. Jukka Paarma oli myöntänyt rovasti Purmoselle Agricola-mitalin, jonka ojensi arkkipiispan sihteeri Heikki Jääskeläinen. Sattumalta sekä Jääskeläinen että Purmonen olivat vähän aikaisemmin saaneet Venäjän patriarkka Aleksei II:n (juuri ennen kuolemaansa) myöntämän pyhittäjä Sergei Radonezilaisen ritarikunnan kunniamerkin. Rinnusten kilinää oli siis havaittavissa.

Koska naapuriseurakunnan kirkkoherran eläköitymisjupakkaa on käsitelty aina lehtien palstoja myöten, juhlassa oli tietysti myös hieman jännitteitä ilmassa. Nähdäkseni ne eivät kuitenkaan haitanneet meininkiä. Ajattelin niin, että tällä tavalla on haluttu varmistaa, että lähes 20 vuotta kirkkoherrana toiminut Purmonen saa tunnustuksen uralleen ja eläkkelle jääminen voi sen jälkeen tapahtua hyvässä järjestyksessä. Helsingin ekumeenisen toimikunnan puheenjohtajan ominaisuudessa voin ainakin todeta, että yhteistyö ortodoksien kanssa on ollut aina myönteistä ja mutkatonta.

Itsenäisyyspäivän illan vietimme naapureiden luona katsoen sivusilmällä linnan pukujuhlia. Kiinnitin huomiota siihen, että useimmilla oli puku.

Tänään messuttiin aamulla toista adventtisunnuntaita ja iltapäivällä siunattiin yhteisin rukouksin ja lauluin ystäväperheen pienokainen, jota ei siis ainakaan tässä vaiheessa kastettu. Vauvan setä piti lopuksi hyvän puheen, jossa sanoi, että on parempi siunata elämän alussa kuin vain sen lopuksi. Se muistutti siitä, että opin sanan "siunata" rajoitetun, hautaamiseen viittavan merkityksen vasta 10 vuotta sitten käännyttyäni eksoottiseen luterilaiseen uskontoon. Siihen asti olin luullut, että lapsen siunaaminen on myönteinen ilmaisu. Oppia ikä kaikki.

Rebekka ja Rebecca

Pidin marraskuussa kaksi raamattuluentoa, joiden keskushenkilöksi nousi Vanhan testamentin Rebekka, Iisakin vaimo, Eesaun ja Jaakobin äiti. Olin ehkä itsekin vähän yllättynyt, että näin kävi, koska kuvittelin pitäväni luennot isän siunauksesta ja veljesriidasta. Kertomuksen psykologian kannalta Rebekalla on kuitenkin aivan keskeinen rooli: Hän saa jo raskauden alkuvaiheessa Jumalalta ilmoituksen, että kaksosista "vanhempi on palveleva nuorempaa", mutta ei kerro tästä mitään miehelleen. Hän suosii kasvatuksessa Jaakobia. Hän tarkkailee kuolemaa lähestyvää miestään löytääkseen tilaisuuden siunauksen varastamiselle. Hän antaa ohjeet Jaakobille. Hän lähettää Jaakobin pakoon tilanteen paljastuttua. Missään vaiheessa Rebekka ei itse joudu vastaamaan miehelleen tai Eesaulle tekemisistään. Tuntuu siltä, että äiti tietää lapsistaan aina jotain hieman enemmän...

Kaupunginteatterin Rebecalla ei ollut mitään tekemistä tämän kertomuksen kanssa. Näytelmää on kuvattu melodramaattiseksi trilleriksi. Tarinan henkilöt ovat lähes sarjakuvamaisen yksiulotteisia. Nuori, köyhä ja viaton tyttö. Rikas ja ahdistunut linnanherra. Mielenvikainen taloudenhoitajatar (jonka moniulotteisuuteen yleisö kuulemma ihastuu). Elosteleva serkku. Huikenteleva amerikantäti. 

Dialogi eteni pikkumaisuuksien kautta. Matkalaukkujen pakkaaminen. Pystin rikkoutuminen. Tanssiaispuvun valinta. Riita hammastahnatuubin oikeasta kohtelusta puuttui. Mutta ei tarina tietenkään huono ollut. Se oli aito rakkaustarina, eikä sellainen voi koskaan olla huono. Nuoren ja viattoman vaimon nöyrä rakkaus pelastaa miehen hirsipuusta ja entisen vaimon murha jää - onnellisesti - rankaisematta. He got away with a murder. Näytelmän musiikki oli upeaa iskelmää, hienosti toteutettua, antaumuksella esitettyä. Lavasteet, puvut ja tehosteet olivat loisteliaita.

Kotiin kävellessä mietittiin Tiinan kanssa, mitä tästä olisi opittava. (Hassu kysymys, mutta tulee aina mieleen!) Naisen rakkaus voi pelastaa miehen kuin miehen? Petollisen vaimon voi tuittupäissään tappaa ja sen saa anteeksi?

No, ehkä Rebekalla ja Rebecalla siis lopulta oli paljonkin yhteistä. Molemmat ovat kertomuksia nais(t)en tunteista, motiiveista ja valinnoista. Kyllä niistä kannattaa teatteria tehdä. Sitä paitsi miehille annetaan näissä kertomuksissa aina merkitystään isompi rooli, koska nainen elää heidän kauttaan. Sym-biosis.

(Eihän tää nyt vaikuta liian irvailevalta? Nostan oikeasti hattua Kaupunginteatterin ammatilaisille huiman hienosti toteutetusta produktiosta.)

Uskovaisten maksuluokat

Kaikkihan tuntevat tuon ehtymättömän kansanviisauden lähteen eli Kirkko ja kaupunki -lehden takasivun mielipideosaston. Tämän päivän lehdessä oli huima avaus: kirkon jäsenmaksun suuruus pitäisi sitoa uskon määrään ("Kirkkoon jäsen- ja kannatusmaksu", Pekka Sirkiä). Tässä mallissa "niillä, jotka eivät ole sitoutuneet sataprosenttisesti evankelis-luterilaisen kirkon opetukseen, vaan enemmän tai vähemmän epäilevät, pitäisi olla mahdollisuus maksaa kirkon jäsenyydestä veroa vähemmän tai ei ollenkaan".

On vaikea sanoa, onko kyseessä kieli poskella heitetty sisäpiirivitsi vai vakavaksi tarkoitettu ehdotus. Tässä on siis kehitteillä malli vähän seutulipun vyöhykemaksujen tapaan. Ne, jotka menevät perille saakka, maksavat täyden maksun. Ne jotka tulevat kyytiin matkan varrelta tai jäävät välipysäkillä pois, maksavat vähemmän.

Ehdotus avaa huimia mahdollisuuksia. Verolippuun voisi merkitä uskonsa määrän, joka voisi olla jotain 100% ja 0% väliltä. Tämä prosenttiosuus vastaisi myös kirkollisveroäyrin suuruutta. Uskon määrä tulisi arvioida vastamaan esimerkiksi tilannetta 31.12. Tämä lisäisi kirkoissa huimasti joulun välipäivien tarjonnan määrää, kun pitäisi pumpata prosentit huippuunsa. K&K joutuisi myös oman taloutensa varmistamiseksi tunnustautumaan "evankelis-luterilaisen kirkon opetukseen" ainakin vuoden viimeisessä numerossa.

Ehkä olisi kuitenkin reilumpaa, että uskon määrä arvioitaisiin vuoden keskiarvoksi. Yksien hyvin kirkkohäiden positiivinen vaikutus pitäisi siis suhteuttaa median ylläpitämän kirkko ja seksi -keskustelun negatiivisiin vaikutuksiin. Kirkon tiedotuskeskus velvoitettaisiin tuottamaan tiedotteita, joiden tarkoitus olisi kääntää median mielenkiintoa kirkon positiivisiin tarjouksiin. Kirkkoherrojen olisi kiivaasti puolustettava kirkon mainetta seurakuntalaistensa lukemissa viestimissä, ettei seuraavana vuonna jouduttaisi lomautuksiin.

Mutta hei, näinhän useimmat kirkot maailmalla joutuvat toimimaan! Niiden kassavirta on riippuvainen yksittäisten seurakuntalaisten sitoutumisen asteesta ja toiminnan kiinnostavuudesta. Suomessa eletään edelleen yhtenäiskulttuurin aikaa.

hooSHA-naa

Tuomiokirkon adventtimessussa oltiin varauduttu siihen, että tuntematon taideopiskelijoiden ryhmä ryntää sisään tekemään provokaation. Ilmeisesti pelko oli täysin turha tai järki voitti impulsiivisuuden, koska seurakunta sai juhlia hyvässä hengessä. Tuli kuitenkin mieleen, että kirkkorauha on aika hauras asia, jonka voi helposti rikkoa. Toisaalta sen olemassaolo kertoo jotain yhteiskunnassa sittenkin vallitsevasta pyhyyden tunnosta.

Olin tällä kertaa messussa ihan penkissä istumassa seurakuntalaisten joukossa ja jossain vaiheessa mieleen tuli, että meidän pitää painattaa tarra, jossa lukee:

OSOITA TUKESI

ainoalle kestävälle vastakulttuurille:

KÄY KIRKOSSA

Kuka haluaa toteuttaa? Ole yhteydessä.

Poikkeuksellisesti iltapäivällä oli hautajaiset, joten päivästä tuli aika täyteläinen, kun Tuomasmessu päättyi vasta 20.15. Huomenna on vapaapäivä: Saaran kanssa ajoharjoituksia, kuntosalille, ystävälounas ja muuta mukavaa. 

mut quux

Aloitimme Alissan kanssa tänään jouluseimen rakentamisen. Koska meidän avotakka vetää vähän huonosti, päätettiin sijoittaa asetelma takan sisään. Siinä on mustat sisäseinät, jotka luo pohjan tähtitaivalle. Talli ja Jeesus-lapsi sijoitetaan asetelman etualalle, joten aloitimme luomalla tulipesään maaston. Isot, tuohiset koivuhalot luovat vaihtelevan rinteen ja aivan nurkassa on paperisilpusta luotu vuori, joka peitettiin vihreällä kreppipaperilla. Voidaan ehkä käyttää pienempiä hahmoja ja pieniä taloja asetelman takaosassa ja isompia hahmoja etuosassa, jolloin saadaan perspektiivivaikutelma mukaan.

Tässä ote keskustelusta:

- Laitetaan sit iso tähti loistamaan tohon mustaan taustaan.

- Voiks se olla pyöree?

- No, ei ehkä. Kyllä siinä pitää olla sakarat.

- Mut kuuks?

- Joo, kuuks se sopii hyvin!

Tuomiokirkon kryptan seiminäyttely avataan huomenna 30.11. messun jälkeen eli noin klo 11.30. Sieltä mennään hakemaan ideoita ja inspiraatiota omaan seimeen. Itselläni on tosin messun jälkeen lähtö hautajaisiin, josta viiletän suoraan vuoden viimeiseen Tuomasmessuun Agricolaan. Adventti alkaa!

ut illius inopia vos divites essetis

"- - jotta te hänen köyhyydestään rikaistuisitte" (2. Kor. 8:9).

Enpä tiennyt, että Annalan Pauli oli valmis puhumaan niin täysin hengellisesti ja syvän teologisesti tästä Jumalan köyhäksi tulemisesta, kun valitsin yllä olevan raamatunpaikan tämän illan tilaisuuden johdannoksi. Juuri tästä asiasta seimessä tietenkin on kysymys, maailmankaikkeuden kuninkaan, "jonka kautta kaikki on saanut syntynsä", syntymisestä pienenä ja köyhänä ihmisten keskelle. Vaikka joulun tarina toistetaan kuinka monta kertaa tahansa, se säilyttää edelleen hämmästyttävän voimansa. 

Olimme siis Kryptan kohtaamispaikassa teemalla "Köyhän kuninkaan syntymä". Aihe liittyi 1. adventtisunnuntaina Kryptassa avattavaan seiminäyttelyyn. Suurin osa noin 80 hyvin erilaisesta ja eri puolilta maailmaa haalitusta seimestä oli jo paikoillaan, vaikka vielä valaistusta ja yksityiskohtia hiotaan ennen avajaisia. Seimet ovat Maila Berchtoldin kokoelmista, vaikka sitä ei virallisessa materiaalissa mainitakaan.

Pauli on kirjoittanut seiminäyttelystä julkaistavaan juhlakirjaan seimen ja alttarin välisestä yhteydestä Franciscus Assisilaisen uskonharjoituksessa. Tämän illan puheessa hän ei kuitenkaan edes viitannut Franciscukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoin ääneen: "Etkö sä sanokaan mitään Franciscuksesta?" Pauli vastasi: "Kaikki mitä puhuin, oli Franciscuksesta!" Ja niin se taisi tosiaan olla.

Oikeastaan Paulin puheen kärki oli siinä, että kristillinen usko on yhä uudelleen rakennettava konkreettiseksi ja aistein koettavaksi, että me oikeasti ymmärrämme sen. Tarvitaan aitoa kosketusta, puhdasta näkökykyä, herkkää kuuloa, turmeltumatonta makua ja syvältä koskettavaa hajuaistia. Tänä adventtina rakennetaan seimi.

Hesari meets hiippakuntavaltuusto

Vasta toista nelivuotista istuntokauttaan aloitteleva kirkollisen hallintobyrokratian uusi innovaatio hiippakuntavaltuusto vieraili eilen Sanomatalossa. Ensin pidettiin napakka puolen tunnin kokous, sen jälkeen päätoimittaja Reetta Meriläinen kertoi Hesarin toimituspolitiikasta ja lopuksi saimme asiantuntevan Sanomatalon esittelyn.

Tapaaminen oli hyödyllinen ja se jätti paljon pohdittavaa. Päätoimittaja Meriläinen esitteli lehden linjaa ja vastaili meidän kysymyksiin hyvin sympaattisella tavalla. Onneksi pari muutakin hiipparivaltuutettua käytti useampia puheenvuoroja, että en ollut itse koko ajan äänessä. Olis mulla ollut enemmänkin kysyttävää, mutta joku raja oli pidettävä. Pari ihan merkittävää oivallusta sain mukaani. 1) Että Hesarin näkökulmasta kirkko (ja kaikki mitä siihen mielikuvatasolla liitetään) kuuluu samaan isojen valtainstituutioiden kastiin kuin poliittiset puolueet. Näihin suhtaudutaan siis sellaisella varauksella, että niiden katsotaan aina ajavan jotain omaa valtapoliittista agendaa. 2) Että toimittajan näkökulmasta yksilön mielipide on kiinnostavampi kuin instituution mielipide.

Taustalla häämöttää Eero Erkon ja 1889 perustetun Päivälehden alkuperäinen nuorsuomalainen visio, jossa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan ja yksilön mielipiteellä on vapaus tulla ilmaistuksi. Jälkimmäinen ajatus eli yksilön arvo ja mielipiteen vapaus, yksilön puolustaminen instituutioiden vallalta on - tai sen pitäisi olla - myös kristillinen arvo. Ei tietenkään abloluuttisena individualismina, mutta pienimpien ja heikoimpien puolustamisen näkökulmasta. Sikäli kuin kirkko on edustanut tukahduttavaa institutionalismia, sen asema on historian vaiheissa pitänytkin asettaa ykseenalaiseksi.

Kysymys, johon en saanut Reetta Meriläiseltä vastausta (mikä ei johtunut siitä, etteikö hän olisi halunnut vastata, vaan ehkä siitä, että siihen ei ole selkeästi määriteltyä vastausta tai sitä ei ole avoimesti keskusteltu auki) koski alkuperäisen vision ensimmäistä kohtaa ja sen nykyaikaista sovellusta. Mikä on se kirkon tai - oikeammin sanottuna - kristillisen uskon paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, jota Sanoma-mediatalo tänään ajaa? Miltä näyttäisi kirkon paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, jos Hesari saisi päättää?

Mun oma käsitys on, että kirkko on Hesarille edelleen ongelma. Se on edelleen valtapoliittinen monsteri, jonka asemaa täytyy periaatteessa horjuttaa. Tosin sen valta ei enää ole verrattavissa poliittisten puolueitten valtaan, joten nuorsuomalainen ohjelma on jo saavuttanut tavoitteensa tältä osin.

Yksittäisen kristityn näkökulmasta asetelma on vähän kohtuuton. Kristillinen ajatusmaailma ei saa sille kuuluvaa kohtelua vain ja yksinomaan siitä syystä, että sitä edustaa virallisesti kirkko, joka sattuu kokonsa ja historiansa vuoksi olemaan merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tässä menevät niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin. Kirkon instituutioluonteen läpi ja taakse ei osata katsoa siihen kristilliseen elämäntapaan ja ajatusmaailmaan, jolle kirkko viime kädessä perustuu. Koska islaminuskolla ja vapaa-ajattelijoilla ei ole Suomessa institutionaalista asemaa, muslimien ja ateistien asiaa pidetään mieluusti esillä ihmiskeskeisten juttujen muodossa. Prometheus-leireistä kirjoitetaan mielenkiintoisena ja yksilöllisenä ratkaisuna, kun yli 90% ikäluokasta tavoittava rippikoulu saa julkisuutta vain tupakointikiistelyn ja poikkeavuuksien kautta.

Näin se siis menee. Mutta kun asian tietää ja ymmärtää, sen kanssa on toivon mukaan helpompi toimia.

Avocado-mangosalaatti

En todellakaan ole viime aikoina kunnostautunut ruuanlaitossa, mutta tämä resepti oli niin hyvä, että on pakko laittaa jakeluun. Saattaa maistua vielä paremmalle jalat työnnettynä kuumaan hiekkaan ja jääpalamurskalla jäähdytettynä. (Kaisa?) Toimii oivallisena vastapainona lämpimälle calypsomaustetulle pihville. Reseptin lähde on Delicard.

2 avocadoa

2 mangoa

4 luumutomaattia

1 nippu kevätsipulia

1 punainen ja 1 vihreä chili, siemenet poistettuina ja pieniksi hakattuina

1 ruukku korianteria pilkottuna

3 limetin raastettu kuori ja mehu

oliiviöljyä

suolaa

mustapippuria

Kuori avocado ja mango ja leikkaa reiluiksi paloiksi. Kalttaa tomaatit, jäähdytä, kuori ja leikkaa paloiksi. Leikkaa kevätsipulit vinoiksi viipaleiksi. Sekoita kaikkivihannekset limetinkuoriraasteen, -mehun ja oliiviöljyn kanssa. Mausta suolalla ja pippurilla. Viimeistele ripottelemalla korianteri salaatin päälle ennen tarjoilua.

Limetti pitää tietysti huolen siitä, että mango ja avocado ei tummu. Samalla se vie pois chilin pistävyyttä. Toisaalta chili jättää mukavan jälkimaun. Ja korianteri kruunaa koko jutun.

Dublinin koti-isäaikoina hoidin perheen ruokahuollon ja kokeilin kaikenlaista, varsinkin kalasta. Mutta se oli siis kymmenen vuotta sitten. Aterioiden suunnitteluun ei oikein tunnu liikenevän aivokapasiteettia nykyään. Mutta tällaisten valmiiden reseptien kanssa voi joskus onnistaa!

Takapakkia viime sunnuntaihin

Tulin juuri kotiin Tuomiokirkon tuomiosunnuntain messusta. Olo ei ole yhtään tuomittu, vaan pikemminkin virkistynyt. Helsingin filharmoninen kuoro lauloi Hannu Norjasen johdolla osia Mozartin Requiemistä. Viitasen Harri soitti jälleen upeasti ja kansa veisasi haltioissaan virttä 160 "Kun luova tahto kaikkeuden Herran". Samaan aikaan kirkon portailla valmisteltiin joulupukin saapumista kansansa pariin ja Aleksin joulukadun avausta. 

Kirkkokahveilla sain terveisiä ystävältä, jota viime sunnuntain saarna Johanneksenkirkossa oli koskettanut. Lupasin nyt sitten jälkijättöisesti julkaista kyseisen saarnan blogissa, vaikka viime sunnuntaina se jäi tekemättä. Onhan se niinkin, että blogi toimii myös arkistona, joten ei kai siitä ole haittaa.

Saarna 16.11.2008 Johanneksen kirkko

Valvomisen sunnuntai ”Valvokaa!”

Mal. 3:13-18, Ilm. 22:10-17, Mark. 13:33-37

Pari viikkoa sitten järjestin Tuomiokirkon kryptassa tilaisuuden otsikolla ”Huonoimmat virret”. Toimittaja Hannu Taanilan valikoimassa huonoimpiin kuului muiden muassa virsi 150 ”Oi herätkää te hitaat sielut”. Sen viimeisessä säkeessä neitsyet odottavat ylkää saapuvaa. Siinä miesten johtama kirkko morsiuslaumana häämekoissansa odottaa sulhasta tavalla, jota joku voi pitää huvittavana. 

Olen ollut huomaavinani, että viisaat ihmiset, joita pyydetään puhumaan seurakunnan tilaisuuksissa, mielellään heittävät pieniä piikkejä estyneenä pidetylle kirkkokansalle. Kirkolla näyttää olevan ongelma seksuaalisuuden kanssa, kirkuvat otsikot. Kirjailija Jari Tervoa siteerattiin eräässä lehdessä edellisellä viikolla: ”Kaikissa selitysmalleissa ja aatteissa, jotka pyrkivät olemaan kaiken kattavia, on väistämättä koomisia piirteitä.”

Näyttää siltä, ikään kuin olisi olemassa elämänalue tai ehkä elämänalueita, joiden suhteen kirkko on onnettoman kyvytön tai virkamiesmäisen kalsea. Kirkon ulkopuolella on pelastus ja viisaus, jonka kirkonkin toivotaan hitaasti löytävän. Mistä tällainen ajattelutapa oikein on peräisin? Miten on mahdollista, että kirkon sisälläkin elätellään mielikuvaa pelastuksesta, joka tulee jostain viisaudesta, jota kirkolla ei muka ole? ”Te puhutte uskaliaasti minua vastaan”, sanoo Herra. Olette sanoneet näin: »Turha on palvella Jumalaa. Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään, palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme?” (Mal. 3)

Kristillinen murhe ei taida olla kovin myyvä tuote. Suruttomuus on sana, joka on lähes kadonnut meidän kielenkäytöstämme. Sehän sisältää ajatuksen Jumalan mielen mukaisesta murheesta. ”Autuaita ovat murheelliset”, sanoo Jeesus. Mutta maailman ajattelussa ne, jotka kantavat sisimmässään Jumalan mielen mukaista surua, ovat säälittäviä tai naurettavia.

Evankeliumissa Jeesus kehottaa valvomiseen kolme kertaa. Kehotusten välissä hän esittää havainnollistavan esimerkin ja tämän esimerkin selityksen. ”Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, ovenvartijan hän käskee valvoa.” Valvominen liittyy siis siihen vastuuseen, joka kullekin on annettu. Valvomisella ei tarkoiteta mitä tahansa unettomuutta tai sängyssä pyörimistä huomisen murheiden takia. Hengellinen valvominen on valppautta ja keskittymistä omaan tehtävään. Ovenvartijan tehtävä havainnollistaa kristityn tehtävän. Havainnollistuksen jälkeen Jeesus toistaa kehotuksen valvoa ja nyt siihen liittyy selitys: ”Valvokaa, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta.” Miten viittaus talon herran pitäisi ymmärtää?

Jeesuksen valvomiskehotus liittyy siihen, mitä hän on sanonut juuri edellä. ”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä, milloin se aika tulee.” Se aika tarkoittaa Ihmisen Pojan tulemista. Talon herra, josta havainnollistava esimerkki puhuu, on siis Ihmisen Poika. Ajatuksen taustalla on valtava määrä Vanhan testamentin profeettojen ennustuksia Herran päivästä, juutalaisen kansan monia eri vaiheita ja monenlaista ajankohtaista opetusta siitä, mitä Herran päivä tulisi tarkoittamaan. Jeesuksen puhe on taustahistoriansa takia hyvin vaikea tämän päivän ihmisille. Sitä voidaan pitää täysin käsittämättömänä. Tai sitten sitä kohtaan tunnetaan ylikorostunutta kiinnostusta ja Raamatusta yritetään laskea päivämääriä.

Juutalaisuuden opetukseen Herran päivästä liittyi toisaalta voitonriemuinen optimismi. Jumala tulee puuttumaan asioihin. Toisaalta siihen liittyi synkkä pessimismi. Maailma on niin paha, ettei sitä voi mitenkään korjata. Tarvitaan kokonaan uusi luomus, uusi maa ja taivas. Juuri tähän lopun aikoja ja Herran päivää koskevaan keskusteluun Jeesus liittyi puhumalla Ihmisen Pojan tulosta. Jeesus ei siis ollut luomassa jotain uutta oppia viimeisistä tapahtumista. Hän vain selitti oppilailleen, mitä Herran päivä tarkoittaa.

Kehotus valvomiseen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että nyt-hetki on tärkein. Valvominen on täsmällisessä yhteydessä Jeesuksen opetukseen vuorisaarnassa: ”Älkää huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä huolen itsestään.” Kukaan ei voi tietää, milloin talon herra tulee. Hänen tulemisensa ajankohtaa ei kannata edes lähteä arvailemaan. Se tulee tapahtumaan äkkiarvaamatta, yllättäen, ehkä aivan eri tavalla kuin oli uumoiltu. Siksi kaikkein olennaisinta on olla valmiina. Joka päivä meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun. Meidän tulee elää niin, että ei ole enää merkitystä sillä, milloin hän tulee. Hän saa tulla milloin vain. Jokaisesta päivästä tulee valmistautumista kohtaamaan kuningas.

Itä-Euroopan juutalaisten keskuudessa kerrotaan tarinaa eräästä hurskaasta miehestä, joka meni puhumaan rabbi Wolfille. Miestä häiritsi, että jotkut pelasivat korttia yöt läpeensä. ”Se on hyvä”, rabbi Wolf vastasi. ”Niin kuin kaikki ihmiset, hekin tahtoisivat palvella Jumalaa, mutta eivät tiedä miten. Nyt he kuitenkin oppivat pysymään hereillä ja keskittämään mielensä yhteen asiaan. Kun he ovat sen oppineet, ei tarvita muuta kuin että he kääntyvät – ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!”

Tämä maailma on täynnä kortinpelaajia, ihmisiä, jotka haluaisivat palvella Jumalaa, mutta eivät oikein tiedä, miten. Jumalan kansan pidättyminen öisistä peleistä vaikuttaa heidän mielestään elämänkielteisyydeltä. Hurskaan ihmisen murheesta tehdään pilaa tai häntä säälitään. Kirkon elämänkielteisyyttä päivitellään. Vaikuttaa siltä, että viisaus löytyy korttipöydän ilonpidosta, eikä hurskaiden ikävänpidosta.

”Se on hyvä”, Jeesus saattaisi sanoa. ”Tällä tavalla ihmiset oppivat, mitä on valvoa ja keskittyä yhteen asiaan. Kun he ovat sen oppineet, ei tarvita muuta kuin että he kääntyvät – ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!” Kirkon tulee siis kestää siihen kohdistuneet epäilyt, naurut ja iskut. Ja kirkko kestää, kun se itse pysyy valveilla ja kiinnittää katseensa Jeesukseen. Hän sanoo: ”Minä tulen pian ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.”

Päivän radioblogi

RadioDeitä varten kirjoitettu ja luettu blogi on aina jotenkin erilainen kuin ne, mitä kirjoitan tänne. Luettu blogi ei jää arkistoon. Kuulija ei voi selailla aikaisempia tekstejä. Kuultu ei liity siihen, mitä on viimeksi kirjoittanut, vaan siihen, mitä kanavalla viimeksi puhuttiin jne. Julkaisen nyt kuitenkin RadioDein päivän blogin 21.11. kokeeksi myös täällä.

 

”Autuaita ovat hiljaiset.” Jeesus sanoi elämänsä aikana joitain tosi hankalia asioita. Tämä on mun mielestä yksi niistä. Nykykäännöksessä sanotaan: ”Autuaita ovat kärsivälliset”. Sitä Jeesuksen sana tietysti juuri tarkoittaa. Hiljaiset ja kärsivälliset ovat niitä, jotka tulevat viimeisinä jonossa ja joiden yli puhutaan. Ajatellaan nyt vaikka liikennettä, joka on oivallinen kuva elämästä yleensä.

Olen puhunut tästä aikaisemminkin, koska ajan itse autoa ja kannatan autoilua ja siihen liittyvän teknologian kehittämistä. Liikenteessä äänekkäitä on ne, joilla on paljon massaa ja nopeutta. Hiljaisia on ne, joilla on vähän massaa ja vähän nopeutta, siis jalankulkijat, erityisesti pienet lapset ja vanhukset.  Mitä autuasta on kökötellä kadun laidassa ja odottaa, että autovirta lakkaa tai että kohdalle tulee se autoilija, joka noudattaa tieliikennelakia ja päästää koululaisen ylittämään suojatien turvallisesti? Juuri tänään olin tilanteessa, jossa pysähdyin suojatien kohdalle päästääkseni jalankulkijan yli. Takaa tuli toinen auto, jolla oli niin kiire seuraaviin liikennevaloihin, että päätti ohitti minut ja pysähtymättä kaahasi suojatien yli. Onneksi jalankulkijalla oli kärsivällisyyttä. Muuten hän olisi liiskautunut konepellille.

Sama ilmiö on tullut eteen joissain tilanteissa, joissa sana on vapaa. Äänekkäimmät ja pisimmät puheenvuorot sisältävät usein eniten vaaratekijöitä. Niillä pyritään hallitsemaan tilanteita, pitämään muut vaiti, määrittelemään tilanne omasta näkökulmasta, ohjaamaan päätöksentekoa. Samaan aikaan ringissä istuu ihmisiä, joilla olisi sanottavaa, mutta jotka ovat hiljaa. He ovat kärsivällisiä. Heillä on aikaa odottaa. He eivät yritä taivuttaa toisia puolelleen.

Olen itse äänekäs, puhetaitoinen, mulla on massaa ja nopeutta. Joskus ihmettelen, miksi ihmiset eivät sano mitään. Miksi he eivät reagoi ja anna äänensä kuulua? Kunnes muistan, että autuaita ovat hiljaiset ja kärsivälliset. He perivät maan. Kun aika koittaa, tulee heidän vuoronsa. Ja he ovat valmiita. Koska eivät yrittäneet hallita muita ennen kuin olivat oppineet hallitsemaan itseään.

Ja tämä toimii myös liikenteessä.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua...

Viime keskiviikko muodosti tämän illan kanssa oikeastaan aika kauniin kokonaisuuden. Viime viikolla siis pohdimme Jukka Leppilammen kanssa rukousta ja erityisesti liittymistä seurakunnan yhteiseen rukoukseen, rukoushetkien vieton viisautta. Tänään Heleniuksen Mikon kanssa sukelsimme psalmirukoukseen. Varmaan tuli sanottua jotain sellaista, mitä olen sanonut usein aikaisemminkin. Yksi uusi juttu kuitenkin oli selvästi kypsynyt mun mielessä ja alkoi siinä keskustelun kuluessa elää.

Virret, jotka on luterilaisessa perinteessä käytännössä korvanneet psalmien laulamisen, ovat usein ajankohtaistettuja psalmeja. Esimerkkinä lauloimme virren 374, joka on ruotsalaisen Laurentius Petrin parafraasi psalmista 23 (suom. Jaakko Finno). Virren sanoituksessa näkyy oikeastaan aika kirkkaasti hengellisen lukemisen ajatus. Siinä missä kirjaimellinen lukutapa pyrkii ymmärtänään tekstiä sellaisena kuin se on kirjoitettu, allegorinen tai hengellinen lukutapa etsi tekstin takana olevaa tapahtumaa. Laurentius Petri on epäilemättä samastunut psalmin 23 tilanteeseen. Virsisanoitus on puolestaan syntynyt tarpeesta ilmaista hengellisen lukemisen kautta syntynyt oivallus.

Aika usein Raamatun lukeminen törmää ensimmäiseen esteeseen eli kirjaimelliseen lukutapaan ja jää siihen. Jokin tekstissä tökkii. Se voi olla jokin käsite, jolla on minun omassa kielenkäytössä kielteinen konnotaatio. Jos mitään muuta lukutapaa ei ole, koko tekstin mielekkyys jää kyseenalaiseksi. Mitä järkeä lukea tekstejä, joiden ajattelutapa tuntuu olevan täydellisessä ristiriidassa omani kanssa?

Kirkolle kirjaimellinen lukutapa ei koskaan ole riittänyt, vaikka joinakin aikoina jotkut opettajat ovatkin aivan oikein korostaneet sen välttämättömyyttä. Hengelliseen lukutapaan ei voi hypätä kirjaimellisen yli. On ensin kohdattava teksti sellaisenaan. Mutta siihen ei pidä eikä tarvitse jäädä. Kirkkoisien opettama lectio divina tunnistaa tekstin neljä merkitystasoa: kirjaimellinen, allegorinen, tropologinen ja anagoginen merkitys. Jotenkin tuntuu - myös tämän illan perusteella - että ei tekisi pahaa nostaa näitä uudelleen esiin.

Illan päätteeksi hyvä ystävä tuli kyselemään, miltä viimeaikaiset uutiset ovat tuntuneet: Imatran kirkkoherran sukupuolenvaihdos, helluntaiseurakuntien pedofiliatapaukset, kirkon kuvataidelainaaminen hässäkkä alastonkuvien kanssa. No, vähän haikealta tuntuu. Varsinkin kun tietää, että surullisia tapauksia käytetään suruttomasti erilaisiin kirkonvastaisiin tarkoituksiin. Omalla kohdalla se ehkä tarkoittaa entistä enemmän sitä, että pitää pysyä kiinni perusteissa. Uutisoinnissa paistaa niin voimakkaasti läpi uskonnollisen lukutaidon heikentyminen. Asioita kauhistellaan ja niputetaan summan mutikassa. Kirkon kannattaa pysyä rauhassa ja aloillaan, alasimena. Maailman vasarat lyövät, mutta kirkko pysyy.

Palautuminen (mielen)terveydeksi

Päätin käyttää eilisen iltapäivän lepoon ja palautumiseen kolmen viikon duuniputken päätteeksi. En edes jaksanut laittaa saarnaa tänne blogiin. Hyvä niin.

Olin sunnuntaiaamuna Johanneksen kirkossa pitkästä aikaa. Messu on toimittavan papin näkökulmasta (tai ainakin omasta mielestäni) aina rikas ja syvällinen kokemus. Johanneksessa kokemukseen sekoittui väistämättä myös hieman surullisuutta. Massiivisessa yli 2000 hengen kirkossa oli kuutisenkymmentä seurakuntalaista. Jokin siinä ei täsmää. Konsepti ei toimi. Ja on oireellista, jos emme itse näe, miksi. Omat johtopäätökseni ovat ehkä vähän tuskallisia, enkä nyt lähde niitä tässä jakamaan.

Kättelin poistuvat seurakuntalaiset ovella. Olen ajatellut, että jos saarna on mitäänsanomaton tai luokaton, kymmenen prosenttia ihmisistä sanoo: "Kiitos messusta, hyvää pyhää" ja muut menevät ohi vaivautuneina. Jos saarna on ollut kohtuullinen, joukosta löytyy muutama, jotka erityisesti siitä kiittävät. Jos saarna oli tosi hyvä, useampi ihminen kommentoi sen teemoja innostuneesti ja pari vihaisesti tai hämmentyneesti. Eilen yksi henkilö tuli sanomaan, että saarna pitäisi julkaista, oli niin hyvä. Pari muuta taisi sanoa yleisluontoisesta "kiitos saarnasta". Lisäksi yksi sanoi poistuessaan, että Isä meidän ja uskontunnustus oli lausuttu liian nopeasti. Muut hymyilivät kohteliaasti. Mitä tästä olisi pääteltävä?

No, ei pidä aliarvioida ihmisten arvostelukykyä, mitä tahansa voi pyöriä mielessä kirkosta poistuessaan. Ja jokaisen kokemus on ainutlaatuinen. Päättelin silti, että saarna ei ollut kummoinen. Tunsin jo viikolla, että kone alkaa hyytyä ja luovuus tökkii. Pitää välillä päästä lukemaan ja uudistumaan, että voi jakaa jotain muille. Saarna oli kokoelma kierrätettyjä ajatuksia. Varmasti siellä oli joitain hyvää seassa. "Tein parhaani ja tänään se riitti tähän." Päätin, että enpä taida tällä kertaa saarnaa julkaista.

Asiasta viidenteen. Sunnuntain Hesarissa silmään pisti kaksi mielenterveyttä koskevaa lausuntoa. Ensimmäinen: "Pahinta syrjintää on" Hesarin mukaan miehestä naiseksi leikatun "Milla Louhen mielestä transsukupuolisuuden määrittely psyykkiseksi sairaudeksi tai häiriöksi. 'Ei ymmärretä, että transihmiset ovat tavallisia ihmisiä, joilla on lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa'." 

Onko toimittaja Merja Ojansivu kirjoittanut epäselvästi vai onko tämä haastatellun autenttinen näkemys? Onko määrittely sairaudeksi tai häiriöksi ihan oikeesti pahinta syrjintää vai onko tähän tullut käsitevirhe? Sukupuolisuuteen liittyvää vakavaa, pitkäaikaista ahdistusta aiheuttavaa identiteettikriisiä ei saa poliittisesti korrektissa kielenkäytössä kutsu häiriöksi. Pahin syrjintä liittyy käytettyyn sanastoon: lääketieteellinen tila on hyvä, sairaus tai häiriö paha. Näin Hesari meitä opettaa. Luulen ymmärtäväni logiikan: häiriö on kehossa, ei mielessä. Kun keho korjataan lääketieteellisellä hoidolla, ongelmaa ei ole.

Huomaan jääväni epäilevälle kannalle. Tarkoittaako tämä sitä, että poika, joka tykkää tyttöjen leikeistä, laitetaan tulevaisuudessa hormonihoitoon? Miksi kehossa oleva virhe on hyväksyttävä, mutta mielessä olevaa häiriötä ei? Transgender-keskustelussa toistuu ajatus siitä, että monilla ihmisillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan tai ympäristön määrittelemään sukupuolirooliin. Nyt ongelma ei siis enää olekaan ympäristön suhtautuminen, vaan "lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa". Olen käsittänyt, että liian usein sukupuolen vaihtaneen elämän laatu ei paranekaan. Seksuaalisuus ei olekaan ratkaisu. Yksi ongelma vaihtuu toiseksi.

Toinen mielenterveyteen liittyvä lausunto koski koulumurhaajia. "Ihminen voi olla paha. Pahuus ei välttämättä ole sairaus, jonka voisi hoitaa pois", kirjoittaa toimittaja Riitta Vainio jutussa jonka ingressi oli "Kaikkea ei voi luokitella psykiatriseksi sairaudeksi". Tärkeä näkökohta. Kouluampumisiin on toistuvasti suositeltu lääkkeeksi nuorten mielenterveyspalvelujen lisäämistä. Jostain syystä (ehkä siksi, että olin itse häiriköivä nuori 13-15-vuotiaana) ajatus on tympäissyt, mutta en ole osannut sanoa, miksi. Nyt mieleeni tuli kymmenen vuoden takaa amerikkalaisen psykiatrin Thomas Szaszin kirja The Meaning of Mind. Language, Morality, and Neuroscience (Praeger, 1996). Szasz kritisoi ihmisen redusoimista biologiseksi koneeksi, jolla ei enää ole vastuuta tekemisistään, koska kaikkeen on olemassa lääketieteellinen selitys. Keskustelu jatkukoon suomalaisesta todellisuudesta v. 2008. Riitta Vainio oli laatinut artikkelin kainaloon tietolaatikon otsikolla "Mitä on pahuus?" Ehkä siitä pitäisi puhua enemmän. Rippikoulun perusoppimäärällä on tilausta.

Rukous, uudesti syntyminen, sukupuoli

Luulin jo saavani huokaista helpotuksesta, kun viime viikonlopun GLS ja sunnuntain messu olisi plakkarissa. Vielä mitä! Maanantaina tosin kävin mökillä katsomassa kuusiaitaa ja miettimässä vanhan betoniperustuksen kestävyyttä. Sen jälkeen pitääkin kalenterista katsoa, missä olen ollut. (Olenko kertonut jutun liikemiehestä, joka vielä eläkkeelläkin oli aktiivisesti mukana monessa? Kerran hänen nähtiin kutsuilla selailevan hermostuneesti kalenteriaan. "Oletteko mahdollisesti myöhässä seuraavasta tapaamisesta?" joku kysyi ystävällisesti. "En suinkaan", liikemies vastasi. "Yritän vain selvittää, missä olen juuri nyt.")

Keskiviikkoilta Kryptassa oli kuitenkin hyvä. Ainakin omasta mielestäni :-) Vähän jännitin etukäteen, tulisiko nimekkään esiintyjäkaartin jälkeen tällaiseen omilla voimilla (minä ja Leppilammen Jukka) järjestettyyn iltaan ketään. Varsinkin kun aihe ei ollut helpoimmasta päästä: virikkeitä henkilökohtaisen rukouselämän elvyttämiseen. Mutta meitä oli useita, nelisenkymmentä, joilla oli joku rukouksen kaipaus sydämessä. Puhuttiin lakkaamattomasta rukouksesta ja osallistumisesta seurakunnan yhteiseen rukoukseen. Lopuksi Cantores Minores lauloi taas uskomattoman kauniin Evensong-iltahartauden.

Tämän viikon ehkä hämmentävin uutinen oli Imatran kirkkoherran ilmoitus, että hän aikoo vaihtaa sukupuolta. Jukka viittasi uutiseen sivumennen, kun puhuttiin rukouksesta. Hämmennyksen tarkoituksena on hämmentää. Rukouksen tarkoituksena on pitää meidät hellittämättömän fokusoituna rukoukseen. Rukous voittaa hämmennyksen. Mietin uutista itsekseni ja juttelin siitä joidenkin kollegoiden kanssa lounaspöydässä. Mieleeni nousee spontaanisti neljä näkökohtaa.

Ihan ensimmäiseksi kyseessä on yksityisen ihmisen kamppailu oman elämänsä valintojen kanssa. Vaikka kyseessä on julkisen viran hoitaja, asialla on aina täysin yksityinen ja henkilökohtainen puolensa, josta ulkopuolisen on parasta pidättyä sanomasta mitään. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla arvostetuksi ja kuulluksi omana itsenään. Samalla kun asian julkisuus tekee ilmiöstä (sukupuolen vaihtamisesta) ajankohtaisen keskustelunaiheen, myrskyn silmässä olevan henkilön yksityisyyttä pitää kunnioittaa.

Toiseksi, asiasta pitää keskustella. Ja keskustelun pitää liittyä ilmiöön, ei henkilöön, vaikka erottelu onkin vaikeaa. On itsestään selvää, että seksuaalisuutta tullaan jatkossakin suomalaisessa mediassa käsittelemään kirkon ja sen ihmisten kautta. On kyllä totta, että seksuaalisuudesta on tullut ylikorostettu puheenaihe. Ja monta kertaa seksipuhe on latteaa, hyödytöntä tai jopa vahingollista. Mutta ihan yhtä selvää on, että aihetta ei voi sivuuttaa vaikenemalla. On vain osattava nähdä pintaa syvemmälle.

Kolmanneksi asiaan liittyy kysymys valheessa elämisestä. On raskasta elää, jos kokee, ettei voi kertoa kaikkea itsestään. Ihan samanlainen kokemus saattaa liittyä uskottomuuteen tai muihin aviopuolisoiden välisiin suhteisiin. Salailu estää kohtaamisen ja suhde vääristyy. Toisaalta sekä häpeä että salaaminen kuuluvat seksuaalisuuteen, vaikka nykyään saattaa olla vallalla sellainen käsitys, että näistä on päästävä täysin eroon. Täysin häpeämätön ihminen on sietämätön. Jossain on siis olemassa raja, jonka sisällä ihmisellä on lupa pitää asiat vain itsensä ja Jumalan välisenä.

Neljäs näkökohta liittyy identiteettiin. Julkisessa virassa palvellut Nikodemos tuli Jeesuksen luokse yöllä, koska piti tätä luotettavana opettajana (Joh. 3). Kun Jeesus sanoi hänelle, että ihmisen tulee syntyä uudesti ylhäältä, Nikodemos hämmentyi. "Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?" Se ei ole mahdollista, eikä Jeesus voi sitäkään tarkoittaa, että ihmisen identiteetti kohentuisi uudella keholla. Jeesuksen sana muistuttaa, että ihmisellä on tarve uudistumiseen, jopa uuteen syntymään. Olisiko tästä puhuttava enemmän?

Tänään (torstaina) aamulla sain puhua pari tuntia kirkon lapsityöntekijöille Raamatun käytöstä. Valitsin aiheekseni Jaakobin varastetun siunauksen, josta puhuin aiemmin pyhäinpäivän miesten päivillä (pyhäin miesten päivillä) Vivamossa. Jotenkin aihe alkoi uudestaan elää mun mielessä. Ehkä siihen kannattaa vielä palata jossain muodossa.

Huomenna koko naisväki häviää eri ilmansuuntiin: Saara Madridiin, Alissa Tukholmaan ja Tiina Dubaihin. Onneks viikonloppuna on töitä, niin ei tarvi miettiä tekemisiään. Lauantaina kryptan myyjäisiin (tervetuloa 11-14!) on tulossa autolastillinen ukrainalaisia ortodoksinunnia myymään käsitöitään. Sunnuntaina klo 10 saarnaan Johanneksen kirkossa Ermon sijaisena. 

Lopun ajat ja antikristus

Vain harvoina vuosina vietettävä 26. sunnuntai helluntaista vyöryttää aikamoiset tekstit sulateltaviksi. Aamos 5:16-20 on synkeä profetia Herran päivästä. 2. Tessalonikalaiskirje 2:1-12 antaa yksityiskohtaisen selostuksen antikristuksesta. Ja Jeesuksen sanat Matteus 24:1-14 varoittavat sodista ja ahdistuksesta. Kovaa tavaraa saarnattavaksi isänpäivänä. Tällainen siitä tuli.

"Uskon kestävyys ahdingoissa", 26. sunnuntai helluntaista, isänpäivä

Seurakunta on maailman toivo

Paikallinen seurakunta on maailman toivo! Mutta mitä sanottavaa sillä voi olla  finanssikriisiin, ilmastonmuutokseen, terrorismiin ja maailman kriisipesäkkeisiin? Jeesus kyllä varoittaa: ”Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista - - Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä.”  Mutta onko Raamatun puhe lopun ajoista sittenkään enää totta ja merkityksellistä? Eikö toivo ole siinä, että sivistys, lukutaito, demokratia ja  vapaa markkinatalous leviävät kaikkien ulottuville?

I Edistysoptimismi ja kristityn toivo

Rooman piispa Benedictus XVI, kirjoittaa tästä aiheesta viime vuonna ilmestyneessä kiertokirjeessään Spe salvi, Pelastuksen toivo. Hän puhuu siitä, miten kristillinen toivo koko maailmaa koskevana pelastuksena on vähittäin muuttunut yksilökohtaiseksi pelastukseksi, jolla ei enää ole yhteisöllistä ulottuvuutta.

Benedictus kirjoittaa länsimaisen ajattelun viimeisistä vuosisadoista, joiden aikana on syntynyt unelma uudesta maailmasta. "Meidän aikamme on kehittänyt toivon täydellisestä maailmasta, joka on näyttänyt mahdolliselta saavuttaa tieteellisen tiedon ja tieteeseen perustuvan politiikan avulla.” Kirkon ja sen määrittelemän uskon tilalle alettiin uumoilla yksilökeskeistä ja älyllisesti tyydyttävämpää uskoa. Kirkon määräysvalta ei enää tunkeutuisi yhteiskunnallisen ja tieteellisen elämän alueille. Vähitellen Jumalan tilalle nostettiin ihminen, hänen osaamisensa ja hänen itsemääräämisensä. Keskeisiksi arvoiksi nousivat järki ja vapaus. Tämän uskonnon keskellä me elämme tänään. Kristillinen usko nähdään vanhentuneena tai enintään jonkinlaisena yksilön sisäisen kehittymisen tekniikkana.

Benedictus jatkaa: “Ajan kuluessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että toivo paremmasta maailmasta jatkuvasti katoaa näköpiiristä. - - On myöskin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo on ristiriidassa vapauden kanssa, sillä ihmiskunnan asiat riippuvat kunkin sukupolven vapaasti tekemistä päätöksistä.” Benedictus tarkoittaa, että jos paremman maailman toteutumiselle pitää asettaa joitakin ehtoja, näistä ehdoista itsestään tule toivon toteutumisen este. Ne estävät vapauden. Näin kävi kommunistiselle utopialle.  Siitä piti tulla vapauden ja edistyksen yhteiskunta, mutta siitä tulikin totalitarismi, pakkovalta, joka tukahdutti vapauden.

On oikeastaan aika yllättävää, että tämän päivän maailmassa edelleen puhutaan edistyksen ja valistuksen tuomasta paremmasta maailmasta ikään kuin ei olisi mitään opittu. Ihmiskunta ei pysty itse luomaan niitä periaatteita, joiden perusteella hyvä määritellään. Itse määritelty oikeudenmukaisuus ei luo toivoa, vaan vankilan.

Kristillinen toivo on jotain ihan muuta. Rakkaus luo toivoa. Meidän kyvyttömyytemme ulkopuolelta tuleva rakkaus. Jumala itse tulee ihmiseksi, koskettaa meidän toivomme kannalta keskeisintä aluetta, kuolevaisuutta, ja rakkaudella voittaa kuoleman. Tässä on toivo, joka koskettaa koko ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa. Siksi paikallinen seurakunta, Kristuksen ruumis, on maailman toivo. Siksi tällä kirkolla on suurempi merkitys, kuin voisi kuvitella. Siksi kriisin hetkellä ihmiset tulevat kirkkoon.

II Luopumus ja seurakunnan tila

Mutta seurakunta herättää vastustusta. Se joutuu sisäisiin ristiriitoihin. Mitä on se laittomuus, josta Jeesus varoittaa seuraajiaan? Kuka on kadotuksen ihminen, Vastustaja, josta Paavali kirjoittaa? Katsomme ensin kaksi vastausta menneiltä vuosisadoilta.

Vuonna 1537 julkaistuissa Schmalkaldenin kappaleissa Luther sanoo jo selvästi: ”paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan… Näin ollen, yhtä vähän kuin me pystymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa.” 1880-luvulla laulettiin nk. Vanhasta virsikirjasta, jossa oli ihan oma osasto antikristusta eli paavia käsitteleville virsille. 1990-luvun alussa, kun Suomi oli liittymässä EU:iin, joissain piireissä se nähtiin paavin salaliittona protestanttista pohjolaa vastaan.

Mutta me emme enää elä 1500-luvulla kaivetuissa taisteluhaudoissa. Olemme nähneet, että paavi ei ole antikristus ja laittomuuden ihminen, vaan myös meille luterilaisille arvostettu veli Kristuksessa, Rooman piispa. Jos paavi ei enää ole antikristus, kuka on?

Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf  eli tilanteessa, jossa maallinen valta ja kirkko yhdessä yrittivät tukahduttaa kotien seuratoiminnan. Pietisminä tunnettu liikehdintä kolahti yhteen puhdasoppisen valtiokirkon ja sen kontrollihalun kanssa. Kuolinvuonnaan 1760 Zinzendorf kirjoitti kristityn suhteesta esivaltaan hyvin kauniisti ja arvostavasti, mutta tällä varauksella: ”Uskomme esivallan vallanhimon tyydyttämisen olevan epäjumalan palvomista emmekä hyväksy esivallan vaatimusta, joka on ristiriidassa Kristuksen valtakunnan evankeliumin kanssa.” Pakkovallaksi muuttuva esivalta voi olla antikristillinen. Mutta tämäkin ovat vanhaa historiaa. Esivalta ei enää ole mielivaltaa ja pakkovaltaa, vaikka purnaammekin politiikasta. Elämme demokraattisessa ja pääosin oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.  Kirkkokin sietää sisällään monenlaista.

Silti sekä Luther että Zinzendorf olivat omana aikanaan oikeassa. He molemmat tunnistivat oman aikansa ilmiöissä antikristuksen hengen. Jeesuksen ja Paavalin sanojen perusteella laittomuudella on yksi selkeästi tunnistettava piirre. Se nostaa yhden ihmisen muiden yläpuolelle. ”Monet tulevat esiintymään minun nimelläni ja sanovat: Minä olen Messias”, varoittaa Jeesus. ”Vastustaja korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle”, varoittaa Paavali. Keskiaikainen paavin valta tai yhteiskunnallinen pakkovalta, totalitarismi, ovat saman ilmiön eri muotoja. Nykyaikana tämän ilmiön voi tunnistaa yltiöyksilöllisyytenä, henkilönpalvontana, tähtikulttina, muista piittaamattomana itsensä korostamisena.

Jeesus lähti ulos temppelistä ja vei opetuslapsensa Öljymäelle. Vanhan liiton temppeli oli tulossa tiensä päähän (”ei kiveä kiven päälle”). Jeesus oli muodostamassa aivan uutta temppeliä ja uutta liittoa. Uuden temppelin peruskivenä on itse Jeesus ja hänen seuraajansa ovat siinä elävinä kivinä. Tämä uusi temppeli tuo pelastuksen toivon koko maailmalle, koska se on rakennettu Jumalan ainutlaatuisen rakkauden uhrille. Laittomuus, josta Jeesus puhuu, on Kristuksen uhrin korvaamista jollain muulla, kiinnittymistä johonkin muuhun peruskiveen kuin Jeesukseen. Mikä tahansa, vaikka itsessään kuinka hyvä ja kaunis periaate tai tavoite, joka korotetaan Kristuksen yläpuolelle, sotii toivoa vastaan. Siksi jokainen yhden ihmisen vallanhalusta syntynyt tai sitä pönkittävä liike kirkon sisällä on antikristillinen. Varokaa siis niitä, jotka sanovat, että kirkko ei anna tarpeeksi tilaa yksilölle. Kuunnelkaa ainakin tarkkaan, tarkoittavatko he yksilöllä itseään.

Lopuksi

Kun keskustelimme Harri Viitasen kanssa tästä messusta, Harri muisti sävellyksensä vuodelta 1981 Kyrie, passacaglia & fuga. Kuulemme tämän messun päätössoittona kolmannen osan eli Fugan, esitetään nyt ensimmäistä kertaa jumalanpalveluksen yhteydessä. Se on vahva teos, jossa voi kuulla uuden ajan teknisen optimismin, ihmisen hämmennyksen ja toivottomuuden ja aivan lopuksi Pyhän Jumalan ja hänen seurakuntansa yhteydessä löytyvän todellisen, iankaikkisen toivon.

Harrin sävellyksen taustalla on äsken mainitsemani Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin kirjoitus. Sen keskeinen sanoma on sama, jonka Jeesus esitti Öljymäellä opetuslapsilleen, jonka puolesta Paavali taisteli, jonka Luther halusi puhdistaa ja jota meidän aikamme tarvitsee: Kristuksen ruumis, paikallinen seurakunta, on maailman toivo.

”Me muistutamme seurakuntaa, että Kristuksen valtakunta menestyy vain halveksittuna ristin valtakuntana. - - Hänet piestiin, piikkikruunuin kruunattiin, ristiinnaulittiin ja tapettiin, mutta hänen tehtävänsä täyttyi. Näin myös kristityn alhaisuudessa toimii väkevä Jumala, joka on Rauhanruhtinas. Kristuksen omat palvelevat vasaran eli maailman iskujen alaisena. Alasimen tehtävänä on olla hiljaa – rauhassa – alallaan. Vasarat murtuvat, mutta alasin – seurakunta – kestää.”

Sinä olet osa tätä seurakuntaa. Nouse kanssani sen merkiksi yhteiseen uskontunnustukseen.

 

Ritva Oksasen pieni sydänääni Heleniuksen säestyksellä

Olipa kiva olla mukana tilaisuudessa, jonka ohjelma oli huolella mietitty ja ammattitaidolla toteutettu alusta loppuun. Ritva Oksanen lauloi ja lausui, Heleniuksen Mikko säesti ja vähän lauloikin välissä. Lopuksi psalmikävely ja Tule kanssani, Herra Jeesus. Väkeä oli paikalla puolentoista sataa, joten tuoleja piti kantaa sisään enemmän kuin mihin oltiin varauduttu. Tämä siis tämän iltaisessa Kryptan Kohtaamispaikassa. Oksaska on loistava tulkitsija ja eli vahvasti keikki tekstit. Luulen, että sydämet tulivat kosketetuiksi.

Olen kaiken muun lomassa yrittänyt rustata kasaan sunnuntain saarnaa, koska olen sen luvannut kirjallisessa muodossa etukäteen. Jostain syystä siitä ei tule valmista. Luulen, että teksti (Matteuksen apokalypsi Matt. 24:1-14) on alkanut elää sellaista vaihetta, että saarna olisi nyt vaan päästävä puhumaan. Mutta sitä ennen on Global Leadership Summit. Seminaari alkaa perjantaina klo 9 ja päättyy lauantaina klo 17.30 aikaan. Jos selviän hengissä isänpäivän iltaan, niin maanantaina aion lusmuilla.

Pyhiä miehiä ja urakointia

Olen kotona iltalomalla Vivamon miesten päiviltä, jotka alkoivat eilen perjantaina yhdellä raamattutunnilla ja jatkuivat tänään lauantaiaamuna toisella. Tähän iltalomaan tosin kuului Tuomiokirkon pyhäinpäivän iltakirkon saarna ja huomisen aamun saarnan valmistelua. Viikonlopun neljästä puheesta siis kolme pidetty ja yksi jäljellä.

Muutenkin tämä loka-marraskuun vaihde on jostain syystä tautisen täynnä kaikkea mahdollista. Ehkä nyt en kuitenkaan ala niitä luettelemaan, kun ne on nyt jo onnellisesti takana päin. Laitan tähän kuitenkin tämän päivän Pisaran. Sen verran fuskasin, että käytin samaa tekstiä Tuomiokirkon iltakirkossa - pienellä johdannolla varustettuna. Huomenna aamulla on aiheena kuolemasta elämään ja sama eskatologinen perussävy säilyy 9.11. isänpäivänä, kun on seuraava saarnavuoro Tuomiokirkon klo 10 messussa. Olen lukenut virikkeeksi Paavi Benediktuksen kiertokirjettä Spe salvi (Pelastuksen toivo). Ehkä siitä lisää viikon kuluttua...

Onnellisten pyhäin päivä

Onnellisia ovat köyhät. Heillä on sitä, mitä rikas tarvitsee eli ei mitään. Sillä he, joilla ei ole mitään, tarvitsevat Häntä, joka on ja joka tekee ei-minkään joksikin: Jumalaa. Juuri heidät, jotka maailman silmissä ovat ei-mitään, Jumala valitsee saattaakseen kyseenalaiseksi sen, joka luulee jotakin olevansa. Siksi rikkaaksi tullakseen on ensin tultava köyhäksi.

Onnellisia ovat surulliset. He kantavat surussaan myös niitä, jotka eivät sure, vaikka pitäisi. Ja niin he pitävät huolen siitä, että suru tulee surruksi. Surusta tulee näin heidän lohdutuksensa, eikä lohdutusta voida koskaan ottaa heiltä pois.

Onnellisia ovat ne, jotka antavat etuileville paikkansa jonossa. Kun he vihdoin tulevat viimeisenä luukulle, heille annetaan se, mitä edellä käyneet eivät voineet ottaa vastaan, nimittäin valta. He ovat onnellisia, koska saavat ryhtyä hallitsemaan muita vasta opittuaan ensin hallitsemaan itseään. Monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeiseksi.

Onnellisia ovat ne, joiden sydän on puhdas. He näkevät Jumalan kasvot siellä, missä muut näkevät itsekkyyttä, katkeruutta, pahantahtoisuutta ja loukkausta.

Onnellisia ovat riitojen sovittelijat. He saavat nähdä, miten viha ja loukkaus muuttuvat yhteisen ihmisyyden tunnustamiseksi ja sitä kautta uudeksi mahdollisuudeksi. He saavat tunnustuspalkinnon, joka on mittaamattoman arvokas. He saavat Jumalan lapsen nimen.

Jotkut saavat tunnustuksen vasta kuoltuaan. Siksi on opittava katsomaan heitä, joiden elämä on jo kokonainen, jotka ovat menneet edeltä. Omaa elämää ei koskaan voi katsoa kokonaisena, koska se on aina kesken. Siksi ihminen mittaa onnellisuutta usein liian kevyillä mittareilla.

Onnellisia ovat ne, jotka elävät ja kuolevat uskossa Jumalaan. Heille kuolema ei ole loppu, vaan voitto. Onnellisia ovat he, sillä heidän on kaikki.

Oma ja piispan saarna

Päivä alkoi Tuomiokirkon messusta, jossa saarnasi piispa Mark Hanson. Hän on Suomessa Luterilaisen maailmanliiton eksekutiivikomitean eli hallituksen kokouksessa piispa Eero Huovisen kutsumana. Messuun osallistui LML:n hallituksen lisäksi myös arkkipiispa Paarma ja monia muita merkkihenkilöitä. Ei ollenkaan tuntunut pahalta, että samalla vietetiin Cantores Minores poikakuoron 55-vuotisjuhlaa. Kuoro lauloi taivaallisen kauniisti ja sai messun lopuksi piispan yllytyksestä hienot suosionosoitukset messuväeltä.

Mun rooli oli tulkata piispa Hansonia. Tietysti Hansonin saarna pääsi myös vaikuttamaan omaan saarnaani, jonka pidin illalla Tuomasmessussa. Rakenteellisesti tosin meidän saarnat olivat aika erilaisia ja ajankohtaiset esimerkit eri suunnilta haettu, mutta luulisin, että evankelisessa perussanomassa ei ole eroa.

Tässä Tuomasmessun saarna sellaisena, kuin sen kirjoitin. Eikä puhuttu saarna ehkä paljon tästä poikennut, jos tauotuksia ja painotuksia ei lasketa mukaan. Aluksi sanoin "rakkaat ystävät" ja sitten koin tarpeelliseksi selittää sananvalintaa. Että en sano teitä rakkaiksi siksi, että olisin niin hirveän rakkaudellinen ihminen. Olen aika kärttyinen ja huono monella tapaa, kuten monet tietävät. Mutta saarnaa varten pitää pyytää apua Pyhältä Hengeltä juuri siinä, mitä itsellä ei ole. Ja Agricolassa tänään Pyhä Henki oli paikalla.

Peloista tyyneyteen

Yksi kuntavaaliehdokas keskisuomesta oli valinnut vaalilauseekseen: ”Mottoni: Jeremia 29:7”. Ne, jotka eivät itse ole viitsineet kaivaa esiin kyseistä raamatunpaikkaa, ovat kuulleet sen täällä – ja kaikissa Suomen luterilaisissa jumalanpalveluksissa tänään, vaalipäivänä. ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” Se on hyvä motto, parempaa saa etsiä.

Jäin miettimään, että mitä jos vahingossa mottoon olisi lipsahtanut edeltävä jae: ”Ottakaa itsellenne vaimot - - ja naittakaa tyttärenne. Lisääntykää, älkää vähentykö!” Sekin on ihan hyvä vaaliteema, mutta toimii ehkä paremmin eduskuntavaaleissa. Tai sitä edeltävä: ”Rakentakaa taloja ja asettukaa niihin asumaan! Istuttakaa puutarhoja ja nauttikaa niiden hedelmistä!” Se sopisi kuntavaaleihin, siinä on kaavoituspoliittinen kannanotto.

Jeremian sanat on tarkoitettu rohkaisuksi Babyloniaan pakkosiirretyille maahanmuuttajille. Älkää jääkö suremaan, vaan tarttukaa uudestaan toimeen. Sanat toimivat rohkaisuna yhtä hyvin oman aikamme pakolaisille ja evakoille. Älkää jääkö haikailemaan menneitä, vaan alkakaa rakentaa tulevaisuutta. Kantaväestön kannalta profeetan viesti on hyvin myönteinen. Paitsi että maahanmuuttajat antavat työpanoksensa yhteiskunnan rakentamiseen, he tuovat siihen myös oman kulttuurisen lisänsä ja rikastuttavat yhteiselämää.

Herra Sebaotin, Israelin Jumalan, viesti Jeremian kautta Babyloniaan siirretyille jerusalemilaisille on siis edelleen ajankohtainen ja toteuttamiskelpoinen ohjelma. Tulee rakentaa asuntoja. Tulee harjoittaa elinkeinoja. Tulee mennä naimisiin ja saada lapsia. Ja tulee rukoilla eli henkisesti sitoutua oman kaupungin ja ympäristön hyvinvointiin.

Mutta kuten jokaiseen kärsittyyn vääryyteen ja sitä seuraavaan rohkaisuun niin tähänkin kuuluu kysymykset: Mihin tällainen optimistinen rohkaisu perustuu ja mihin päämäärään sillä pyritään? Onko tarkoituksena sulauttaa maahanmuuttajat kantaväestöön vai nähdäänkö jossain tulevaisuudessa kuitenkin aika, jolloin vaurastuneet muuttajat voisivat olla uudelleen rakentamassa omaa synnyinmaataan? Vai onko mahdollista, että kyseessä on jonkinlainen uskonnollisen fanaattisuuden salaliitto, jonka tarkoituksena on vaurastumisen ja lisääntymisen kautta ottaa haltuun kantaväestön omaisuus?

Ja tässä me tullaan Jeesuksen sanoihin: älkää pelätkö, pelätkää, älkää pelätkö (Luuk. 12:4-10). Jeesus puhuu peloista kolmessa merkityksessä. Aivan varmasti näillä Jeesuksen sanoilla oli merkitystä siksi, että varhainen seurakunta joutui elämään hengenvaarassa. Oli oikeasti syytä pelätä ja lamaantua. Mutta Jumalan Sana ei pysähdy 2000 vuoden taakse. Se puhuu jokaiselle ajalle yhtä voimakkaasti.

”Älkää pelätkö - - pelätkää”

Jeesus tuntee ihmisten pelon ja sanoo ”älkää pelätkö”.  Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin. Älkää pelätkö terroristeja, älkää terrorismin vastaisia toimia. Älkää pelätkö islamilaisia, älkää juutalaisia. Älkää pelätkö Venäjää, älkääkä Natoa (älkääkä anoppia). Älkää pelätkö finanssikriisiä, työttömyyttä ja kahden asunnon loukkua. Älkää pelätkö ilmastonmuutosta.

Pelko on tietysti hyödyllinen tunne. Se auttaa ihmistä välttämään vaaroja ja varomaan turhia riskejä. Mutta tässä ei puhuta nyt siitä. Tässä puhutaan lamaantumisesta, joka aiheutuu ylivoimaiselta tuntuvasta uhkasta. Tässä puhutaan tappamisella pelottelusta. Pelossa toimiva ihminen piiloutuu, alkaa varmistella asemiaan, luopuu suunnitelmistaan. Pelottelulla ihminen vaiennetaan. Hänen ihmisarvonsa kyseenalaistetaan ja hänestä tehdään naurunalainen. Jeesuksen sana on rohkaisuksi jokaiselle, joka pelkää.  Mutta se ei ole helppo sanoma: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin.”

Jumalanpelko on niin kaukainen käsite nykyihmiselle, että raamatunkäännös käyttää Jumalaan kohdistuvasta pelosta käännösvastinetta ”pyhä pelko”. Pyhyys on rajantajua (vrt. Johannes Ojansuu, Pyhyys. Rajalla oleva ihminen. WSOY 2004). Rajantaju on tajua omasta kuolevaisuudesta. Ojansuu kirjoittaa: ”Pyhyyden merkitys on näkemykseni mukaan hyvin pitkälle juuri suojelullinen. Sen tehtävä on suojella meitä kaikelta siltä liiallisuudelta ja yltiöpäisyydeltä, jonka ihmisen ylimitoitetut selviytymispyrkimykset tuovat tullessaan. - - Oman rajallisuuden tunnistamisella ja sitä kautta pyhän mahdollisuudella ei - - ole juurikaan asemaa nykyisessä kasvatusajattelussa.  - - ei enää korosteta sellaisia hyveitä kuten kunniallisuus, kohtuullisuus, kiitollisuus, jalomielisyys, armollisuus. Tilalle ovat astuneet kyvykkyys, taito, nopeus, hallinta.” Tekee mieli jatkaa, että eivätkö meidän pelkomme – terrorismin pelko, sodan pelko, ilmastonmuutoksen pelko – olekin seurausta juuri näistä arvoista, joilla pyhyys on korvattu?

Jeesus kehottaa etsimään sitä, mikä on pyhää, Tämä on Jeesuksen rohkaisun ensimmäinen liike: väärästä pelosta pyhään pelkoon. Seuraava liike on pyhästä pelosta tyyneyteen.

”Pelätkää - - älkää siis pelätkö”

Kuka on se, jolla on valta sekä tappaa ihminen, että syöstä hänet helvettiin? Onko hän se uskonnollisten fanaatikkojen mielivaltainen tyranni, jonka tiede parhaansa mukaan pyrkii sysäämään viimeiselle matkalleen mustaan aukkoon vapauttaakseen ihmiset tieteellis-teknologisen taivaan valtakunnan kansalaisiksi, itsenäisiksi toimijoiksi ja valistuneiksi kuluttajiksi? Tai onko hän se karikatyyrien valkopartainen ukko pilven reunalla salama kädessä, joka on siirretty joulupukin mukana lastenkamariin ja otetaan sieltä esiin ristiäisissä ja hautajaisissa? Kuka hän on? Asiaa ei tarvitse vain jäädä pohtimaan. Siihen on vastaus, joka löytyy Raamatusta, evankeliumien todistuksesta, Jeesukselta itseltään.

Jeesus sanoo: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.”  Jeesukselle on annettu kaikki valta! Jos tämä on totta, siitä seuraa, että Jeesus on se, jolla on valta sekä tappaa ihminen, että syöstä hänet helvettiin. Ja juuri siinä on evankeliumin eli ilosanoman ydin. ”Jumala ei lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan pelastamaan sen.” Jeesus kääntää pelon logiikan sitä itseään vastaan. Jeesus tuli itse kokemaan ihmisten pelot ja vihan. Hän otti päällensä meidän mukavuudenhalumme ja välinpitämättömyytemme seuraukset. Hän oli itse halveksittu, väärinymmärretty. Ja juuri hän on ottanut sinut omakseen. Hän sanoo sinulle: ”Sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhaliittoni horju.”

Älä pelkää, ota vastaan

Luovu peloistasi, vastustuksestasi ja hallinnastasi. Lopeta hänen halveksimisensa. Lopeta hänen ruumiinsa, hänen seurakuntansa ja hänen kirkkonsa, halveksiminen. Anna itsesi hänen käyttöönsä. Toimi sen kaupungin ja niiden ihmisten hyväksi, joiden keskelle Jumala on sinut asettanut. Silloin ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee sinun sydämesi ja ajatuksesi, niin että pysyt Kristuksessa Jeesuksessa.”