Joulun satu ei ole satu

Saarna Vanhassa kirkossa 18.12.2011 (neljäs adventtisunnuntai)

Matteus 1:18-24

Moni muistaa joululaulun Tuikkikaa, oi joulun tähtöset. Sanat jatkuvat: "- - kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa! Kertokaatte joulun satua, yhtä uutta, yhtä ihanaa, mieltä viihtävää kuin muinen lasna.” Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta itse pidän tätä hyvänä ehdokkaana kaikkien aikojen inhokiksi. Siilinjärven Kasurilan koulun opettaja Elsa Koponen kirjoitti surullisen joululaulun vuonna 1917 jouluaattona saatuaan kuulla sulhasensa haluavan purkaa kihlauksen. Viimeinen säkeistö on erityisen masentava: ”Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä sumentaapi, kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siksi, oi tähtisilmät, loistakaa!” Siinä soi uskonsa ja rakkautensa menettäneen ihmisen syvä pettymys. Naurakaa vain, kyllä tekin vielä itkette! Itku pitkästä ilosta. Laulun suosioon on varmasti ollut syynä P. J. Hannikaisen kaunis sävel.

Mutta ehkä siinä on muustakin kyse. Tämä lauluhan tekee joulusta lasten sadun. Monelle se on juuri sitä: kaunis ja viihdyttävä, mutta samalla peruuttamattomasti kadotettu elämän realiteettien alle. Oikeassa elämässä neitsyet eivät tule raskaaksi Pyhästä Hengestä, vaan tapahtuu jotain ihan muuta. Eikä se kaikki ole kaunista eikä lapsille sopivaa.

Kuopion hiippakunnan piispaehdokkaat ovat osallistuneet tähän keskusteluun nostamalla esiin kysymyksen neitseestäsyntymisestä. Sakari Häkkinen on ilmoittanut, että ei usko biologisen neitseestä syntymisen olleen mahdollista. Miikka Ruokanen on kysynyt, onko pappi silloin oikealla alalla, jos ei usko niin kuin kirkko opettaa. Myös Jari Jolkkonen on ottanut kantaa uskontunnustuksen pysyvyyden puolesta. Jonkin verran tällaisista uskonasioistakin siis tänä päivän voidaan repiä otsikoita. Samalla tietysti asioita pitää yksinkertaistaa.

Otetaan hieman taustaa kysymykselle Jeesuksen syntymän sadunomaisuudesta. Perinteisen tulkinnan kannalta katolisen kirkon katekismus on hyvä ohjekirja. Liberaalia tulkintaa saa edustaa vaikkapa pastori Jaakko Heinimäen tänä vuonna ilmestynyt Kafekismus. Junien ravintolavaunuja ja lähiöiden baaritiskeja ajatteleva Heinimäki kirjoittaa:

”Jeesuksen syntymäkertomukset 80- ja 90-luvuilla kirjoitetuissa Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa ovat fiktiota. Ne ovat joulusatuja, eivät kirjaimellisesti tosia. En näe mitään ongelmaa siinä, että kertomusta Marian ja Joosefin lähdöstä Betlehemiin ja Jeesuksen syntymästä talliin toistetaan sukupolvesta toiseen, vaikka se ei historiallisesti totta olisikaan.” Tosin hän tekee tämän jälkeen merkittävän myönnytyksen: ”Ja voihan se sitä paitsi olla historiallisesti totta. Me emme vain voi tietää.”

Katolisen kirkon katekismus lähestyy asiaa hyvin toisenlaisella tavalla. Uskontunnustuksen kohdan ”syntyi neitsyt Mariasta” selityksessä sanotaan näin:

”Pyhän Hengen tehtävä liittyy aina Pojan tehtävään ja on tälle alisteinen. Pyhä Henki, elämän antaja, lähetetään pyhittämään Neitsyt Marian kohtu ja jumalallisesti hedelmöittämään se, niin että tämä synnyttää Isän ikuisen Pojan”. Ja myöhemmin: ”Uskon silmät voivat löytää ilmoituksen kokonaisuudesta ne salatut syyt, miksi Jumala pelastussuunnitelmassaan halusi Poikansa syntyvän neitsyestä. Nämä syyt liittyvät sekä Kristuksen persoonaan ja hänen lunastustehtäväänsä, että siihen tervetulotoivotukseen, jonka Maria tälle tehtävälle antoi ihmiskunnan puolesta.” (Minulla on hyllyssäni vain englanninkielinen teksti, josta olen laatinut käännöksen. Se voi siis poiketa hieman virallisesta suomennoksesta.)

Tässä on vastakkain kaksi näkemystä, joiden mukaan neitseestäsyntyminen ei ole minkäänlainen ongelma. Perinteisen tulkinnan mukaan Jumala on koko maailman Luoja, joten tällainen biologinen ihme ei ole sen vaivan arvoinen, että sitä pidettäisiin jotenkin ongelmallisena. Se otetaan sellaisena, kuin Raamattu sen meille kertoo ja mennään suoraan eteenpäin kysymään ihmeen tarkoitusta. Nykyliberaali sanoo, että evankeliumien kirjaimellinen tulkinta ei ole mitenkään tarpeellinen kristillisen uskon keskeisen sisällön ymmärtämisen kannalta.

On oikeastaan aika yllättävää, mikä molemmissa tulkinnoissa on yhteistä. Kertomus Betlehemistä on vain taustaa ja materiaalia itse asialle, joka on Jeesuksen ainutlaatuisuus. Tästä Kuopion piispaehdokkaatkin ovat ilmeisen samaa mieltä, että Jeesus on Jumalan Poika.

Mitä sitten sanoo luterilaisen kirkon katekismus? ”Järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi. Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka vain usko voi nähdä ja ymmärtää.” Eikä se sitten juuri muuta sanokaan tästä aiheesta. Olen valmis palaamaan evankeliumin sanaan.

”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä.” Matteuksen kertomus on kertomus Pyhän Hengen toiminnasta. Jeesus syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta. Pyhä Henki on Herra ja eläväksi tekijä. Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus opetti: ”Jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.” Ja: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle [Nikodemokselle]: Teidän täytyy syntyä uudesti. Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneet laita.”

Nyt puhe Jeesuksen neitseestäsyntymisestä tulee paljon lähemmäksi. Jeesus syntyi Pyhästä Hengestä. Jeesus tarjoaa samaa syntymistä myös meille! Mutta kuinka kukaan voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran? Täsmälleen näin Nikodemos kysyi Jeesukselta.

Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana, Jeesus on kuollut, kristillinen usko on käsittämätöntä höpinää ja saarnat ovat tylsiä. Mutta kun Pyhä Henki vaikuttaa Jumala on läsnä,  Kristus kulkee vierellämme, kristillinen usko on iloa ja saarnat virvoittavia lähteitä. (No, tämä viimeinen on aika vaikea kohta…) Joulu ei siis ole satua, vaan päinvastoin, se on enemmän kuin joskus kauan sitten tapahtunut yksittäinen erikoisuus. Meillä ihmisillä on helposti taipumus rajoittaa Jumalan vapautta. Meille on tyypillistä vaatia, että hän noudattaisi jotain pakollista kaavaa ja me unohdamme, että Jumala on kuin vuolas virta, joka etsii omat uomansa, ja Henki puhaltaa missä ja miten tahtoo.

Neljännen adventtisunnuntaina olemme siis äärimmäisen lähellä Jumalan salaisuuden paljastumista, kun pysähdymme Mariassa tapahtuneen ihmeen ääreen. Siksi oikea asenne sen ääressä on ihmettely, kunnioitus – ja ehkä niiden läpi loistava ilo. Onko todella mahdollista, että myös minä saan syntyä tästä samasta Hengestä? Onko todella mahdollista, että joulu ei ole vain satu, joka päättyy kyyneliin ja kuolemaan?

Toisessa suomalaisessa joululaulussa laulamme: On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään kuin oisin osa suurta kaikkeutta. Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään, vaan mieleni on täynnä kirkkautta. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.

Jeesus, sinä joka synnyit ihmiseksi. Synnytä meidät uudelleen tänään ja tänä jouluna. Tule lähelle. Anna Pyhä Henkesi.

Kaikki oikealle puolelle!

Tämän saarnan halusin pitää Tuomasmessussa tuomisunnuntaina. Kun puhuin ilman paperia vain pieni muistiinpanolappu kädessä, ihan kaikkea en sanonut, mitä oli mielessä. Pidän pääkohdin tämän saman saarnan keskiviikkona 23.11. klo 20 Agricola-messussa. Tule kuulemaan, niin saat äänenpainot ja väliheitot kaupan päälle. Ja muutenkin kannattaa tulla, koska Agricola-messu on jotain aivan uutta ja hienoa!

1. Mitä evankeliumi sanoo?

Tuomiosunnuntain evankeliumin Matt. 25:31-46 voi tiivistää kuuteen kohtaan:

i. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan.” 

Siinä ei sanota: ”jos Ihmisen Poika tulee”. Kristillisen seurakunnan usko alusta alkaen tähän päivään asti on se, että näin tulee tapahtumaan. Joillekin tämä aiheuttaa maailmankuvallisen ongelman. Pitääkö asia todella käsittää ihan konkreettisesti vai riittääkö kuvaannollinen tulkinta? Jokaiselle ihmiselle väistämättä tulee loppu. Kun kuoleman tuolla puolella olevista asioista on joka tapauksessa puhuttava varovaisesti ja kuvakieltä käyttäen, voiko viimeisen tuomion ymmärtää yksittäisen ihmisen kuolemaan viittaavana kuvallisena ilmaisuna? Ok. Jos tällainen tulkinta auttaa sinua ymmärtämään, mitä Raamattu tällä kohtaa sanoo, se voi olla ihan hyvä. Raamatussa ja kristillisessä uskossa Ihmisen Pojan tuleminen on kuitenkin ymmärretty täysin konkreettiseksi, todelliseksi tapahtumaksi.

ii. ”Hän istuutuu valtaistuimelle."

Hän ei siis istu tuomioistuimelle. On merkille pantavaa, että evankeliumi ei missään kohdassa sano mitään tuomitsemisesta, tuomiosta tai tuomarista. Sen sijaan evankeliumi puhuu kuninkaasta ja valtaistuimesta.

iii. ”Hän erottaa ihmiset toisistaan."

Tässäkään ei siis puhuta tuomitsemisesta, vaan erottelusta. Käsitän asian niin, että kuninkaan ja tuomarin välillä pieni, mutta merkittävä ero. Tuomarin kuuluu toteuttaa lakia, joka hänen päätäntävaltansa yläpuolella. Kuningas tässä raamatullisessa mielessä sen sijaan ei ole sidottu lakeihin tai pykäliin. Hänen ratkaisunsa perustuu vain ja ainoastaan hänen luonteeseensa. Hyvä kuningas voi katsoa lakeja läpi sormiensa, jos asia sitä vaatii. Paha kuningas ei piittaa laeista lainkaan.

iv. ”Hän sanoo oikealla puolellaan oleville: Tulkaa!”

v. ”Vasemmalla puolella oleville hän sanoo: menkää pois.” 

Kuningas ei siis sano kaikille tulkaa! Tämä on vakava paikka. Muutenhan koko näytöksellä ei olisi mitään väliä.

vi. Näin tapahtuu. Toiset menevät iankaikkiseen kadotukseen, toiset iankaikkiseen elämään.

2. Mitä se tarkoittaa?

Ensinnäkin pitää muistaa, että tuomio on hyvä juttu. Jokainen väärin kohdeltu odottaa innolla pääsyä esittämään asiansa oikeusistuimeen. Ja jos oikeus tuomitsee sen meidän mielestä väärin, vetoamme ylempään asteeseen aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka. Tässä mielessä tuomiopäivä ei ole ollenkaan vastenmielinen tai pelottava hetki. Päinvastoin, sitä voi odottaa kiihkeästi.

Ei siis ole mitään outoa siinä, että Raamattu puhuu viimeisestä tuomiosta. Ihmisistä tulee fundamentalisteja, kun heidän kuviteltuihin tai todellisiin oikeuksiinsa kajotaan. He odottavat kiihkeästi oikeutta, kun vääryys kohdistuu itseen, omaan lähipiiriin tai niihin, joihin samastuva. He erottelevat ihmiset säälimättä kahteen joukkoon ja tuomitsevat oman haavansa perusteella.

Jeesus sanoi vuorisaarnansa alussa: ”Autuaita ovat ne, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano.” Se tarkoittaa, että se oikeudenmukaisuuden nälkä, joka saa sinut tuomitsemaan toisia ihmisiä ja erottelemaan heidät kahteen ryhmään, on Jumalan sinuun istuttamaa. Siksi se menee niin syvälle ja synnyttää meissä halun jakaa oikeutta. Mutta tämä halu ei pelasta maailmaa. Miksi?

Uskon sen johtuvan siitä, että autuaaksi julistukset on lausuttu maan hiljaisille, vähäväkisille, niille joilla ei ole valtaa, sellaisille kuin lapset. Heti, kun meillä on valtaa toteuttaa oma käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, se alkaa vääristyä.

Tänään tuomiosunnuntaina on lasten oikeuksien päivä. Siksi oli hyvä iltapäivällä käydä Espoon Rinnekodissa pitämässä jumalanpalvelus. Rinnekoti on paikka, jossa asuu kehitysvammaisia. Kun tulin paikalle, minut otettiin lämpimästi vastaan. Yksi mies halusi tulla halaamaan, toinen halusi kertoa illalla pelattavasta Jokerien matsista. Moni heistä näytti ulkoisesti rujolta ja erilaiselta. Tajusin, että juuri tässä he ovat, joista Jeesus puhui. He eivät pysty ajamaan omaa asiaansa, mutta heidät on asetettu merkiksi ja koetinkiveksi meille, jotka siihen pystymme. Heidän edessään ei voinut piiloutua sanojen taakse, vaan piti puhua yksinkertaisesti ja selvästi.

3. Mitä meidän pitää tehdä?

Tähän haluan sanoa nyt sen saman, minkä sanoin Rinnekodissa. On aivan ehdottoman tärkeää, että me kaikki täällä olevat pääsemme kuninkaan valtaistuimen edessä sille oikealle puolelle. Ja on äärimmäisen tärkeää, että kukaan meistä ei jää vasemmalle puolelle. On tärkeää, että kukaan, jonka tunnet ja joka on sinulle läheinen, tai itse asiassa kukaan ihminen ylipäänsä, ei jäisi väärälle puolelle, vaan pääsisi siihen joukkoon, joille kuningas sanoo: ”Tulkaa, te Isäni siunaamat!”

Miten se tapahtuu? Vastaus näyttää yksinkertaiselta. Meidän tulee toimia niin kuin oikealle puolelle asetetut: ruokkia nälkäisiä, auttaa köyhiä ja heikkoja. On vältettävä toimimasta niin kuin vasemmalla puolella: kulkemasta köyhän ja tarvitsevan ohi. Tämä on lähes itsestään selvää, Raamattu sanoo sen toistuvasti ja selkeästi. Eikä me oikeastaan tarvita edes Raamattua kertomaan meille, että on tehtävä hyvää ja vältettävä pahaa. Jumala on asettanut tämän tajun jokaisen ihmisen sisään jo syntymässä.

Ongelmana on vain se, että meidän elämänkokemus sanoo, että ihmisiä ei voi tämän perusteella jakaa kahteen ryhmään. Elämä ei ole mustavalkoinen, vaan meistä jokainen on harmaalla alueella. Aivan varmasti jokainen hyvää tehnyt on joskus myös tehnyt jotain pahaa tai ainakin laiminlyönyt hyvän tekemisen. Ja varmasti pahatkin ihmiset ovat joskus tehneet jonkin hyvän teon.

Miksi sitten oikealla puolella oleville mainittiin vain heidän hyvät tekonsa ja  vasemmalla puolella vain laiminlyönnit? Erottelun täytyy perustua johonkin muuhun kuin tekoihin. Muuten me olemme auttamatta suossa, kilpailemassa paremmuudesta milloin minkäkin hyvän ja kauniilta kuulostavan tekosyyn varjolla, asettamalla toisiamme kyseenalaisiksi. Jumala tuntee ihmisen ja tietää, että meidän pelastuksemme täytyy mennä syvemmälle kuin mihin meidän suorituksemme yltää.

Ja niin käy ilmi jälleen, että evankeliumi ei puhu oikeudenkäynnistä, jossa esitettäisiin perusteluja ja tekoja puolesta ja vastaan. On kyseessä valtaistuinsali, jossa erottelu on jo tapahtunut ennen kuin yhtään perustetta on esitetty. Ja tämä erottelu perustuu kuninkaan luonteeseen ja siihen, millainen suhde ihmisillä on häneen.

Kristus, joka viimeisenä istuu valtaistuimella, on Jumalan rakkauden ilmetymä ja hänelle on annettu kaikki valta.

Paavali kirjoittaa Tiitukselle 3:4-5 ”Kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät.”

Niinpä, jos tahdot olla valtaistuimen oikealla puolella, ”usko Herran Jeesukseen, niin sinä pelastut”. Tunnusta Jeesus kuninkaaksesi ja vetoa hänen rakkauteensa. Silloin hänen hyvät tekonsa lasketaan sinun hyväksesi ja sinun pahat tekosi on unohdettu, niitä ei mainita. Ainoa asia, joka voi saada sinut väärälle puolelle, on se,  jos hylkäisit tämän kuninkaan tarjouksen ja ryhtyisit rakentamaan omaa valtakuntaa omien yritystesi ja tekojesi varaan. Tunnusta Jeesus Herraksi ja kuninkaaksi, niin voit olla varma, että pääset perille Hänen valtakuntaansa.

Ilo on kokonaan minun puolellani

En kirjoittanut etukäteen tämän aamun saarnaa, joten joudun nyt jälkikäteen tuottamaan sen tänne nettiin. Tänään on valvomisen sunnuntai ja evankeliumina luettiin Jeesuksen kolminkertainen kehotus valvomiseen (Mark 13). Näin saarna suurin piirtein meni.

Aloitin viittaamalla Vanhan testamentin lukukappaleeseen Malakia 3:14-15.

Olette sanoneet näin: "Turha on palvella Jumalaa.
Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään,
palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme?
Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät vaikka ovat tehneet pahaa. He saavat elää, vaikka ovat koetelleet Jumalan kärsivällisyyttä."

Tämä kuullostaa tutulta ja ajankohtaiselta. Kristillinen usko näyttää - tai ainakin saadaan näyttämään - naurettavalta, kun se näyttää murheilulta. Mutta Jeesus sanoo vuorisaarnassa: "Autuaita ovat murheelliset." Tietysti vuorisaarnan autuaaksijulistus pitää ensi sijassa ymmärtää lupauksena: murheelliset ovat autuaita, sillä he saavat lohdutuksen. Silti siihen sisältyy samanaikaisesti Jeesuksen julistaman valtakunnan käännetty arvojärjestys. Siellä rikkaat ovat köyhiä ja köyhät rikkaita, ylhäiset ovat alhaisia ja alhaiset korotetaan. Miten tällainen puhe on ymmärrettävä, että se ei olisi vain kielellinen kompa tai haihattelua?

Assisin pyhän Fransiskuksen elämään liittyvä kertomus täydellistä ilosta valottaa mielestäni erinomaisesti Jeesuksen valtakunnan käännettyä arvojärjestystä. Kirjoitan sen tähän lyhennellen Jaakko Heinimäen kirjasta Pieni mies jalustalla (Like 1994 ja Seven/Otava 2000).

Franciscus oli talvisessa räntäsateessa ystävänsä Leon kanssa matkalla Perugiasta takaisin köyhien veljien konventtiin Santa Maria degli Angelissa. "Jos saisimme kuulla, että veljesjärjestömme jäsenet kaikkialla maailmassa ovat esimerkillisiä pyhyydessä, ei siinä kuitenkaan vielä olisi täydellistä iloa", Franciscus lausui. Veli Leo olisi tyytynyt tähänkin iloon, mutta jäi kuuntelemaan, miten Fransiskus jatkoi. "Ja jos joku veljistämme pystyisi tekemään sokeat näkeviksi, parantamaan halvaantuneet, tekemään kuurot kuuleviksi - - [ja paljon samankaltaisia asioita], ei sekään vielä olisi täydellistä iloa." Matka jatkui, Leo ihmetteli ja Franciscus vei asian yhä pidemmälle: "Vaikka joku osaisi puhua kaikkia kieliä, hallitsisi kaikki tieteen koukerot ja osaisi ennustaa tulevat tapahtumat, paljastaa omientuntojen ja sielujen syvimmät salaisuuden, ei ilo olisi vieläkään täydellinen. Ja vaikka saisimme kuulla, että kaikki Pariisin oppineet olisivat liittyneet veljestöömme, ja vaikka niin tekisivät myös kaikki prelaatit ja piispat, Ranskan ja Englannin kuninkaista puhumattakaan, ei se olisi mitään todellista iloa."
Veljekset jatkoivat matkaansa räntäsateessa. Oli vilu ja väsy, mutta Fransiscus ei vieläkään paljastanut täydellisen ilon salaisuutta. "Kuuntele tarkoin", sanoi Franciscus veli Leolle ääntään madaltaen niin kuin puhutaan kun paljastetaan salaisuutta. "Vaikka joku osaisi saarnat niin hyvin, että koko maailma kääntyisi ja uskoisi Kristukseen, ei sekään olisi täydellistä iloa."
Veli Leo oli hurskas mies ja tällainen puhe hämmensi häntä kovasti. Mikä voisi olla suurempi ilo, kuin koko maailman saattaminen ilosanoman piiriin? Eiväkö he juuri siksi kärsineet köyhyyttä ja vaivaa? Leo pyysi, että Franciscus viimein suostuisi kertomaan, mitä täydellinen ilo sitten on. Franciscus tarpoi sohjossa hyvän tovin ennen kuin avasi suunsa.
"Veli Leone, Jumalan pikku lammas. Me saavumme ennen pitkää Santa Maria degli Angeliin. Olemme märkiä, kylmiä ja nälissämme. Perillä kolkutamme konventin oveen. Kuvitellaanpa, että ovenvartija saapuu vihastuneena ja kysyy, keitä olemme. 'Olemme kaksi teidän veljistänne', me vastaamme. Ovenvartija ei kuitenkaan usko meitä, vaan väittää meitä rosvoiksi ja käskee meidän häipyä. Hän ei avaa ovea, vaan seisottaa meitä lumessa, vilussa ja nälässä yöhön saakka, eikä usko, että olemme veljet Leo ja Franciscus. - Jos me silloin pysymme kärsivällisinä, emmekä suutu ovenvartijalle, siinä on täydellinen ilo."
"Kuvitellaan, että me jatkamme oveen koputtamista ja huudamme ja anomme, että pääsisimme sisään edes yhdeksi yöksi. Veli ovenvartija tulee ja ajaa meidät pois, kaataa meidät sohjoon ja nauraa paljaita varpaitamme. Jos me emme vieläkään suutu hänelle, vaan pysymme nälästä, vilusta ja kärsimästämme vääryydestä huolimatta kärsivällisinä, emmeka ajattele portinvartijasta pahaa, silloin ilo on täydellinen."

On vaikea kuvata mitään sellaista, mikä on täydellistä. Kertomus Franciscuksesta ja Leosta auttaa. Minulle se kertoo kaksi asiaa: 1. Täydellisyys ei ole sitä, että saamme lisää sellaista, mitä meillä jo on tai mitä haluamme. Täydellisyys on siinä, että kaiken omistamamme ja haluamamme tilalle tulee jotain täysin toisenlaista, jonka rinnalla nykyinen kalpenee. 2. On mahdollista puhua täydellisyydestä ja jollain tavalla saada siitä häivähdyksenomainen käsitys, vaikka sen saavuttaminen onkin meille itsellemme täysin mahdotonta. (Jumalastakin voidaan puhua, vaikka puhe Hänestä ei tee meistä jumalallisempia.)

Tällä kohtaa olemme tulossa asian ytimeen. Miksi tällaisen täydellisyyden saavuttaminen tai edes tavoittelu on niin vaikeaa ja mahdotonta? Kun on isänpäivä, omat ajatukset kulkevat siihen, miten epätäydellinen isä olen ollut. Liian monta kertaa olen antanut ylivallan omalle mukavuudenhalulle tai päästänyt suustani sellaista, minkä kautta olen välittänyt lapsille vääriä toimintamalleja, antanut huonon esimerkin ja hämmentänyt heidän hyviä aikomuksiaan. On todella helppoa tyytyä haalimaan itselle lisää sitä mitä minulla jo on, tyytä siihen, mikä on epätäydellistä, koska se on mukavaa ja turvallista, vaikka se samalla olisi lyhytnäköistä tai jopa valheellista. On helppo antaa itselle lupa olla vihainen, kun omaa kunniaani on loukattu. On vaikea olla Kristuksen kaltainen. "Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät, vaikka ovat tehneet pahaa." (Mal. 3) Miksi minun pitäisi sietää epäoikeudenmukaista kohtelua tai jäädä yhtään vähemmälle tämän maailman hyvistä antimista?

Maailma ja sielunvihollinen siis vievät meitä jatkuvasti aivan toiseen suuntaan kuin missä toteutuu Jeesuksen julistama valtakunta. Jeesus tunsi ihmisen. Siksi hän sanoi niin painokkaasti: Valvokaa! Pitäkää varanne, että teitä ei huijata, petetä, hypnotisoida, vaivuteta mukavuudenhalun ja itsekkyyden uneen.

Isänpäivän kunniaksi kerroin tähän pienen muiston armeijasta. Olimme sotaharjoituksessa maastossa.  Joukko-osastot oli jaettu kahteen osaan. Tiesimme, että jossain siellä oli siis "vihollisen" joukot. Aseisiin oli jaettu paukkupanoksia, että tilanteen tullen saataisiin tapahtumiin toden tuntua. Minut ja ystäväni Ahoniuksen Heikki laitettiin etenemään joukkueemme tiedustelijoina 50-100 metriä muiden edellä. Meidän tuli havainnoida maastoa ja kertoa, jos näkisimme tai kuulisimme jotain epäilyttävää. Emme ehkä olleet täysin sisällä harjoituksen hengessä, kun kanervikossa tarpoessamme jutustelimme niitä näitä. Yhtäkkiä oikealla edessä jonkin mättään tai puun takaa nousi kaksi vastapuolen sotilasta osoittaen meitä aseillaan: "Seis. Te olette nyt meidän vankeja." Olimme tietysti yllättyneitä ja vähän ymmällämme. Miten tästä nyt selvitään? Muistan, että katsoimme Heikin kanssa toisiamme silmiin ehkä sekunnin ajan ja sitten, kuin yhteisestä päätöksestä, laukaisimme rynnäkkökiväärimme. Kuului kova pauke ja rätinä, takana tuleva joukkueemme asettui välittömästi valmiusasemiin ja vihollispuolen edustajat saivat jalat alleen.

Olimme siis Heikin kanssa asettuneet kuin sotaleikin yläpuolella. Mehän emme suostuneet jäämään vangeiksi, mikä tositilanteessa olisi ollut täysin selvää. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta paeta tai suojata itseämme, kun meidät yllätettiin. Mutta tästä huolimatta tosiasiassa me olimme täysin sisäistäneet leikin säännöt. Vihollinen oli vihollinen, joka piti ampua. Tulee mieleen äskettäin näkemäni tv-dokumentti, jossa kerrottiin psykologisesta kokeesta. Siinä koehenkilöiden piti antaa toisessa huoneessa olevalle ihmiselle sähköiskuja saamiensa ohjeiden mukaan. Koehenkilöt eivät tienneet, että sähköiskun saajat vain näyttelivät kipua. Koetta jatkettiin niin pitkään, että sähköiskut tulivat tappaviksi. Vain harvat kieltäytyivät.

Joku siis kertoo meille, että olemme kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Siksi meidän pitää varustautua ja hankkia lisää kaikkea sitä, mitä meillä on. Olemme olevinamme tietoisia siitä, että tämä on vain leikkiä, mutta tosipaikan tullen puolustamme omaa aluettamme kynsin ja hampain vihollisia vastaan.

Todellisuuteen havahtumien on luopumista sotaleikistä ja sen mukaisista viholliskuvista. Jos olisimme Heikin kanssa olleet todella leikin yläpuolelle, olisimme paiskanneet kättä meidät vanginneiden kanssa, onnitelleet heitä, ehkä jopa lähteneet kiltisi sotavangeiksi. Mitä haittaa siitä olisi meille ollut? Ehkä maineemme olisi saanut pienen kolauksen, syystäkin.

Jeesus varoittaa uinumasta tämän maailman valheen uneen. Siksi on niin tärkeää kysyä, miten pysytään valveilla. Evankeliumi on tässä yksiselitteinen. "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette voi päästä taivasten valtakuntaan." - "Joka ottaa luokseen yhdenkin näistä vähimmistä, se ottaa luokseen minut." - Jaakob varoittaa seurakuntaa halveksimasta yhtäkään köyhää ja resuista, joka tulee ovesta sisään: "Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä käyhät olemaan uskossa rikkaita ja perimään valtakunnan." - "Autuaita ovat köyhät. - - Autuaita ovat murheelliset." Autuaita ovat siis ne, jotka tarvitsevat, koska heillä on kosketus todellisuuteen. Seurakunta pysyy valveilla, kun se pitää kiinni vähäisten ja heikkojen asemasta keskuudessaan.

Olin viime viikolla Roomassa ja Sant' Egidion ystävien tapaaminen oli jälleen tervetullut muistutus evankeliumin käytännöllisestä ytimestä. Seurakunta, kristillinen usko aivan välttämättä tarvitsee köyhiä, heikkoja ja vähäisiä pysyäkseen valveilla. Köyhien läsnäolo pitää meidät oikeassa suunnassa. Se estää meitä nukahtamasta mukavuudenhalun hypnoosiin.

Miten pysytään valveilla Jumalan valtakunnan odotuksessa? Köyhien ystävyys on Jeesuksen ystävyyttä. Me pysymme valveilla oppimalla tuntemaan Jeesuksen köyhyys. Hän oli rikas, mutta tuli meidän vuoksemme köyhäksi, että me rikastuisimme hänen köyhyydestään. (2. Kor. 8:9). Hänet torjuttiin. Hänet jätettiin ulkopuolelle. Hänet kaadettiin maahan ja häntä pilkattiin.

Häneen me uskomme. Häntä me seuraamme. Hän on meidän Kuninkaamme ja Pelastajamme.

Kirjamessut meni - kirjoittaminen jatkuu

Ostin Markku Envallin aforismikokoelman Alkuräjähdys on kesken (WSOY). Sieltä löytyy mainio lause kuvaamaan kaikkien kauhistelemaan vihapuhetta:

- Sanojen tultua painokelvollisiksi tulivat painokelvottomat mielipiteet.

Olisi väärin tulkita aforismia jonkinlaiseksi todisteeksi tai tutkimustulokseksi niistä syistä, joiden vuoksi mopo on karannut lapasesta. Mutta jotain totta siinä on. Olen oman puolivuosisatani aikana nähnyt, miten kielenkäyttö mediassa on vapautunut. Saastaakin saa julkaista, eikä siitä oikein kukaan viitsi älähtää. Likaa vain itsensä samassa rapakossa.

Se mikä on ollut sallittua avant gardelle on siis nyt sallittua kaikille. Tai siis ei ole sallittua kaikille, vaan sitä paheksutaan. Pilkallisuus pitää osata ilmaista fiksusti, että siitä saa rahaa ja sillä voi elättää itsensä.

Puhutaan totta

[Julkaistu Kotimaa-lehdessä 8.11.2011]

Jeesus sanoi:
»Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan.

Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Matt. 12:33-37

Voitaisiinko yllä olevat Jeesuksen sanat laittaa kaikille kristillisille nettipalstoille ohjeeksi kommentointiin? Se ei tosin ihmiskuntaa pelasta, sillä a) Jeesuksen sanoja ei läheskään aina uskota ja b) muilla kuin kristillisillä nettipalstoilla sanankäyttö on monin verroin rankempaa.

Politiikan toimittaja Timo Haapala ilmoitti 25.8. lopettavansa blogin kirjoittamisen: ”Kommentoijille erityiset kiitokset. Etenkin niille, jotka ovat johtaneet omalla panoksellaan siihen valistuksen asteeseen, että kirjoittelu on viisasta lopettaa.” Se oli kauniisti sanottu. Rivien välistä voi lukea, että kommentointi ei ollut aina sujunut vastuullisen kielenkäytön puitteissa.

Oli aika, jolloin paljastavimpana luonnetestinä pidettiin auton rattia. Sano, miten ajat, niin minä kerron, millainen olet. Auto on suljettu ympäristö, jossa ajaja voi tuntea olevansa eristetty muusta maailmasta. Luullessaan olevansa yksin ja näkymättömissä, ajaja paljastaa todellisen luonteensa. Tämä autoilijan luonnetesti on tietysti edelleen voimassa, mutta ankaruudessaan se ei pärjää nettitestille.

Kun taivaan serverit avataan ja jokainen klikkaus käydään tarkasti läpi, ihmisen ei-virtuaalinen luonto paljastuu. Hemminki Maskulaisen vuonna 1605 suomentaman virren sanat kelpaavat hyvin sen kuvaukseksi: ”Kateus, kavaluus, väärät valat, Riita, tora, viha vaino, Petos, vääryys, väkivalta, Toinen toistans’ vastaan ain’ on. Ahneus, ylpeys, koiruus, koreus, Pramius, juopumus, hekuma, huoruus, Pilkat, pahat tavat meis’ ovat.”

On esitetty, että omalla nimellä kommentointi vähentää harkitsemattomien sanojen määrää. Ihminen siis oletettavasti toimii vastuullisemmin, kun hän on tunnistettavissa. Nimettömyys vastaavasti synnyttää vastuutonta vihapuhetta.

Ajatukseen on helppo yhtyä, vaikka siitä tehtävä johtopäätös on kauhea. Sehän tarkoittaa, että jokainen omalla nimellään fiksusti kirjoittava vastuullinen kansalainen on väärälle päälle sattuessaan ja nimettömänä esiintyessään mahdollinen terroristi ja hirviö.

Moni vastustaa tätä johtopäätöstä. He ”uskovat ihmiseen” ja ”ihmisen hyvyyteen” pahan maailman keskellä. Tällaista uskoa ihmiseen voidaan jopa pitää jotenkin jalona. Mutta se ei ole totta. ”Kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja!”

Tämä kansa tarvitsee itkumuurinsa ja julkirippinsä,. Ehkä se silloin löytää jälleen Jeesuksen, parantajansa. 

”Ainaps’ autit omias ennek’, Päästit hädäst’ väkeväll’ kädell’, Omas olem’, lapses lienem’ Ostetut Poikas verell’. Me tahdom’ tapam’ parata. Ilkiät’ elämätäm’ ojenta. Kuins autat, sitt’ sinua kiitäm’”. (Vuoden 1701 virsikirjan virsi 260:2,8.)

Klassinen kristinusko

Olin taannoin mukana keskustelussa, jossa nousi esiin käsite klassinen kristinusko. Käytimme sitä ikään kuin meillä olisi ollut asiasta yhteinen käsitys. Varmasti suurimmaksi osaksi olikin. Varmasti sillä tarkoitettiin ainakin sitä, mitä uskontunnustuksissa lausutaan kolmiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksesta ja pelastuksesta. Silloin klassinen kristinusko erottuu selvästi kristillissävytteisestä puheesta, jossa uskon sisältöä lähestytään etiikan näkökulmasta ilman teologista sisältöä (Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikka).

Jäin silti miettimään asiaa. Ehkä klassinen kristinusko näyttäytyy selvästi erottuvan kategoriana verrattuna kansanuskoon tai suvaitsevaisuuden etiikkaan. Mutta tämä ei vielä riitä. Määritelmä tarvitsee itsenäisen sisällön. Pietistisessä perinteessä on ajateltu, että Raamattu yksin takaa opin puhteuden. Klassinen kristinusko olisi siis sitä, että pysytään kiinni Raamatun sanassa. Mutta tosiasiassa tämäkään ei riitä. Niin kauan kuin valtiokirkkojärjestämä takasi, että Raamattua tulkittiin suoraan kristillisestä opista käsin, Raamattu-periaatteessa ei ehkä ollut ongelmaa. Mutta valtiokirkon kautta kristillisen opin määrittelyyn on jo viimeistään 1800-luvulta alkaen tullut muita vaikuttimia. Vähitellen kirkko on jäänyt valtiollisen asemansa panttivangiksi. Se ei enää pitkään aikaan ole ollut kykenevä eikä halukas pitämään kristillistä uskoa kirkon sisäisenä asiana. Kansallinen konsensus on sille paljon tärkeämpää.

En arvostele pyrkimystä kansalliseen konsensukseen, vaan pyrin ymmärtämään sen vaikutusta luterilaiseen tunnustukseen. Emme elä 1500-, 1600- tai 1700-luvulla, eivätkä näiden vuosisatojen kysymykset ole välttämättä meidän kysymyksiämme. Siksi meidän, jotka käytämme käsitettä klassinen kristinusko, pitäisi uudelleen määritellä se.

Jos arvaan oikein, määrittelyyn eivät riitä pelkät iskusanat ja vaatimus paluusta Raamatun sanaan. Tarvitaan myös käsitys kirkosta ja tradition merkityksestä. Tunnustan lukeneeni viime viikkoina John Henry Newmanin Apologiaa (Tilinteko uskostani. Apologia pro vita sua. Hengen tie 16. Kirjaneliö 1990). Sivulla 30 oleva huomautus on varmaan näiden pohdintojen taustalla. Newman kertoo eräästä varhaisesta opettajastaan, tri Hawkinsista: "Hän esittää väitteen, joka lausuttuna on heti selviö niille jotka vähänkään ovat tutkineet Raamatun rakennetta. Sen mukaan pyhää tekstiä ei ole koskaan tarkoitettu opettamaan oppia, vaan ainoastaan perustelemaan sitä. Jos tahdomme saada tietoa opista, meidän on turvauduttava kirkon opin määritelmien kokoelmiin, kuten katekismukseen ja uskontunnustuksiin."

En muista ennen lukeneeni tai kuulleeni asiaa esitettävän näillä sanoilla, mutta ajatus on oikea. Onhan totta, että juuri yksipuolinen vetoaminen Raamattuun (ts. yksittäisen ihmisen mielipiteeseen siitä, mitä Raamattu tarkoittaa) on protestanttisen jakautuneisuuden keskeisimpiä syitä. Entä sopiiko tällainen ajatus Raamatun alisteisuudesta luterilaisuuteen? Vastaisin varovaisen myönteisesti. Pietistinen herätyskristillisyys voi pitää yksin Raamattua opin lähteenä, mutta luterilainen kirkko tukeutuu lisäksi uskontunnustuksiin ja 1500-luvun tunnustuskirjoihin. Kirkon tunnusmerkeistäkin Lutherilla ja tunnustuskirjoilla oli paljon sanottavaa.

Näin ollen olisi luterilaisittain väärin esittää argumentteja "klassisen kristinuskon" puolesta vetoamalla yksin Raamattuun. On lisäksi sanottava jotakin kirkosta ja sen uskontunnustuksista. Juuri siitä, mitä kirkko kaikkialla kaikkina aikoina on opettanut, on klassisessa kristinuskossa kyse.

Jos tällaiseen määrittelyyn lähdetään, mahdollisia teitä on useita. Luther-säätiö on pyrkinyt johdonmukaisesti kulkemaan yhtä niistä. Luterilaiset tunnustuskirjat on otettu sellaisenaan velvoittavina ja niiden mukaan on pyritty ratkaisemaan ajankohtaiset kysymykset. Tie näyttää kuitenkin johtavan umpikujaan. Vaikka tällainen yltiöluterilaisuus on varmasti sisältä vireää ja tarjoaa mielekkään viitekehyksen siihen kuuluville, se on tuomittu jäämään pieneksi marginaaliksi. Kun rinnalla on iso ja virallinen luterilainen kansankirkko, joka piispojensa suulla sanoo edustavansa parasta luterilaista tulkintaperinnettä, pienillä tunnustuksellisilla kirkkokunnilla ei juuri ole mahdollisuuksia. Niiden yritykset rekonstruoida puhdasoppisuuden aikaa ovat yhtä anakronistisia kuin olisi rakentaa toimivaa juutalaisuutta Mooseksen kirjojen perusteella.

Toinen mahdollinen tie on pyrkiä luovimaan siinä tulkintaperinteessa, jota piispainkokoukset ja katekismus edustavat. Se on tasapainoilua yhtäältä kansanuskon ja kansallisen valta-aseman, toisaalta perinteisen kristillisen opin välillä. Tällöin kristillinen oppi nähdään materiaalina, jota uudistuva luterilainen tulkintaperinne muovaa. Usein on parempi, että kirkko sanoo mahdollisimman vähän. Siksi nykyinen katekismus on niin ohut ja sanoo niin vähän mistään. Tuonpuoleisista on toki helpompi sanoa, koska kilpailu on pientä. Heti kun tullaan etiikkaan tai luonnontieteisiin, on parempi vedota regimenttioppiin ja vaieta.

Kolmas mahdollinen tie kulkisi jollain tavoin ekumeenisten oppineuvotteluiden ja korkeakirkollisuuden suuntaan. Ekumenia olisi tapa yrittää pelastaa luterilainen kirkko kristilliseksi, kun oppineuvotteluiden tiimellyksessä on otettava laajemmin kantaa klassisiin teologisiin kysymyksiin. Käytännössä ekumenia ja valtiokirkollisuus ovat toki kulkeneet käsi kädessä. Onko mahdollista, että nämä erkaantuvat tulevaisuudessa kahdeksi eri tieksi? Silloin ekumeenisesti avoin luterilaisuus pyrkisi tietoisesti avautumaan omasta perinteestään käsin kohti kirkon katolisuutta.

Neljäs tie johtaa suoraan Roomaan. Ehkä kolmaskin tie johtaa Roomaan, kuten J. H. Newmanin puolentoista vuosisadan takainen tilitys selvästi osoittaa.

Että tällaisia nyt ajattelen, kun alkoi syyskuinen kesälomaviikko.

Lapsi(kin) sen ymmärtää

Näkökulmia evankeliumiin [julkaistu Kotimaa-lehdessä 1.9.2011] "Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: 'Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.' 'En minä halua', poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: 'Menen kyllä, isä', mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?" "Edellinen", he vastasivat. Jeesus sanoi: "Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te.” “Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” Matteus 21:28-32

Olen huono muistamaan lapsuuden tapahtumia, mutta jotkut tunnevaikutelmat ovat jääneet selvästi mieleen. Yksi sellainen liittyy näihin Jeesuksen sanoihin. Isä taisi ne lukea saarnansa yhteydessä. Tuntui kuin Jeesus olisi puhunut juuri minusta. Oli helppo tunnistaa itsensä sanomassa isälle ei. Jeesuksen sanat tuntuivat puhuttelevilta, koska ne eivät tuominneet, mutta silti kutsuivat astumaan askelen pidemmälle. Ei ollutkaan väärin sanoa ei. Väärin oli vasta se, jos kadotti tajun kunnioituksesta.

Niin minä sen silloin ymmärsin. Se tuntui helpottavalta. Jeesukseen ei tehnyt vaikutusta selkärangaton kiltteyden teeskentely. Tuntui, että uhmalle ja itsemääräämisoikeudelle jäi liikkumavaraa. Sai näyttää, miltä tuntuu ja mitä ajattelee.

 Mutta samalla Jeesus kutsui ottaman askelen pidemmälle. Omaa uhmaansa oli opittava arvioimaan suurempien periaatteiden valossa. Kunnioitus ja kuuliaisuus ovat sellaisia. Ja oli löydettävä rohkeus toimia oikein. Uhmaan ei saa hirttäytyä kiinni. On opittava tapa vetää suuret sanansa takaisin. Se tuntui silloin elämän suuruiselta tehtävältä; siltä se tuntuu edelleen.

 Jeesuksen puhe on selkeydessään hämmentävä. Lapsikin sen ymmärtää. Jos sanat ja teot ovat ristiriidassa, se ratkaisee, mitä lopulta teet.

 Valitettavasti aikuisena asiat mutkistuvat ja selkeästä tulee hämärää. On olemassa uskonnollinen tapa ja epäuskonnollinen tapa viedä Jeesuksen sanoilta niiden merkitys.

Edellinen syntyy pienenä lipeämänä aidosta hurskaudesta. Ihminen tajuaa olevansa kykenemätön toteuttamaan Isän käskyjä ja turvautuu armoon. Ajan kuluessa armon kokemisen tilalle kehittyy uskonnollinen elämäntapa, joka perustuu Jumalan tunnustamiseen sanoin, mutta hänen kieltämiseensä teoissa.

 Epäuskonnollinen tapa syntyy vastenmielisyydestä uskonnollisuutta kohtaan. Farisealainen teeskentely on vaarallisempaa kuin haureus tai ahneus, niinhän Jeesus opettaa. Mutta kun ajatus viedään liian pitkälle, portoista ja publikaaneista tulee esimerkillisiä, ei enää heidän kääntymyksensä vuoksi, vaan siksi, että he aiheuttavat uskonnollista paheksuntaa. Jeesus opettaa, että ihmisellä on katumuksen kautta uusi mahdollisuus.

Kuka sitten opettaa, että sellaista mahdollisuutta ei ole? Ja ketä se hyödyttää?

Henkien taistelu

Näkökulmia evankeliumiin
[Julkaistu Kotimaa-lehdessä 24.8.2011]

Jeesus sanoi heille: "Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua 'Lääkäri, paranna itsesi!' ja sanotte: 'Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.'"

Ja hän jatkoi: "Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

“Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen." Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas.
Luukas 4:23-30



Ei tule ajatella kuin nasaretilainen

Jotkut kristityt puhuvat hengellisestä sodankäynnistä. Luulen, että asiaan liittyy väärinkäsityksiä. Evankeliumien mukaan Jeesuksen kohtaamiset riivaajien ja henkivaltojen kanssa eivät täytä sodankäynnin tunnusmerkkejä.

Heti sen jälkeen, kun Jeesus oli tylysti ajettu jyrkänteen partaalle kotikaupungissaan Nasaretissa, evankelista kertoo Jeesuksen ja saastaisen hengen vaivaaman miehen tapaamisesta Kapernaumissa. Kohtaus noudattaa tuttua kaavaa. Henki tunnistaa välittömästi Jeesuksen ja tottelee käskystä. Kaikki ovat ymmällään: ”Mitä tämä puhe oikein on? Hän käskee saastaisia henkiä vallalla ja voimalla, ja ne lähtevät tiehensä.” Ei taistelua, ei vastaväitteitä, vain pieni osoitus näkymättömän maailman arvojärjestyksestä.

Näin siis kävi Kapernaumissa, ei Nasaretissa, mistä Jeesus oli kotoisin. Nasaretissa käytiin henkien taistelua. Ja vastustajat löytyivät omasta lähipiiristä. Miten Jeesus niin nopeasti kimpaantuikin? Luukas antaa ymmärtää, että ihmiset pitivät kovasti hänen puheestaan synagogassa. Hehän vain huomauttivat, että tämä on oman kylän puusepän poika.

Mutta Jeesus oli heti valmis nostamaan sanan säilän: ”Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua: Lääkäri, paranna itsesi!” Se tarkoittaa: Jos sinulla kerran on noin suuret luulot itsestäsi, osoita se myös teoilla! Kotikylä vaati sanojen tueksi näyttöjä, eikä sellainen edusta esiin murtautuvan Jumalan valtakunnan ajattelua. Näyttöjä vaatii paholainen, joka kiusasi Jeesusta erämaassa.

Aivan. Paholainen jatkoi Jeesuksen ympärillä pyörimistä. Mutta se ei tullut karvaisen ja kuolaavan mielipuolen hahmossa, vaan hurskaalta näyttävän yhteiskunnan tukipylvään hahmossa. Siksi kai hengellinen sodankäynti on niin vaikeaa. Jos mielii olla Jeesuksen puolella, ei voi ajatella niin kuin nasaretilainen. On omaksuttava täysin uusi ja samalla täysin alkuperäinen ajattelutapa.

Esimerkkinä Jumalan valtakunnan toisenlaisuudesta Jeesus käyttää syyrialaista pakanaa. Ihmiset joutuivat raivon valtaan. Ehkä hienotunteisemmat vain syyttivät häntä vihapuheesta. Loukkaus oli kirvelevä. Jumalako auttaa ennemmin syyrialaista kuin ”omiaan”?

Jeesus taisteli omahyväistä ylimielisyyttä vastaan, koska se on saatanallista. Oli hyvä, että juuri Jeesus kävi tämän taistelun, sillä hän oli valmis kuolemaan. Vain siten taistelu oli voitettavissa.

Tee jotain

Jeesus sanoi: - Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa.

Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan. Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset.

Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: 'Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. - - Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.' Isäntä vastasi hänelle: 'Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen.' (Matt. 25:14-30)


Kitsaus ei ole hurskautta
[Julkaistu Kotimaa-lehdessä 18.8.2011]

Jääkaappimagneettiin on ikuistettu George Bernard Shawn lause: ”Elämä, joka on käytetty virheiden tekemiseen, on hyödyllisempi kuin elämä, jolla ei ole tehty mitään.” Jeesuksen vertauksen kelvoton ja laiska palvelija pelkäsi tekevänsä virheitä, joten hän ei tehnyt mitään. Hukkaan heitetty elämä.

Kelvoton ja laiska ovat kovia sanoja oman huonoutensa ja osaamattomuutensa kanssa painivalle. Miten tällainen puhe saadaan kaikumaan ilosanomana korville, jotka on totutettu tekemättömyyden (sinun ei tarvitse tehdä mitään) ja aikaansaamattomuuden (sinun ansiosi ovat turhia) unettavaan puheeseen? Auttaisiko, jos asetamme kelvottoman ja laiskan rinnalle vastakkaisen paheen?

Laiskuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä saamatonta ja pelokasta asennetta, henkistä kitsautta. Jiddishin kielessä on sana hutzpa, jolla tarkoitetaan jokseenkin päinvastaista: julkeaa röyhkeyttä. Käsite on lainattu englannin yleiskieleen, koska ilmiö on niin tuttu. Esimerkkinä käytetään ihmistä, joka tappaa isänsä ja äitinsä, ja heittäytyy sitten oikeudessa anomaan armoa, koska on orpo. Röyhkeää, mutta samalla jollain kierolla tavalla nokkelaa. Roomalaisella ystävälläni Albertolla oli ilmiölle hieman kesympi esimerkki. Jos ajat autoa kaistamerkkien mukaan, olet tylsämielinen. Luova persoonallisuus, hutzpa, näkyy kyvyssä vaellella kaistojen välissä. Alun perin sanalla olikin myös myönteinen vivahde: perinnäissäännöistä piittaamaton rohkeus. Jotain sellaista, jonka vuoksi Jeesus ristiinnaulittiin, Luther julistettiin kirkonkiroukseen ja moni muu huutava ääni on yritetty vaientaa. Häpeämätön on aika hyvä suomennos.

Liika hutzpa on sietämätöntä, uskon esikuvat eivät kehota ihannoimaan sairasta narsismia, eikä elämästä tulisi mitään, jos kaikki keksisivät omat sääntönsä. Jeesuksen opetukset kehottavat rikkomaan rajoja vain toisen hyväksi, itsekkyydelle niistä ei voi löytää tukea. Talentit on tarkoitettu palveluun. Mutta Jeesus ei näytä olevan lainkaan niin huolissaan pankkiirien hutzpasta kuin asenteellisesta pihiydestä. Onko tämä sanoma otettu meillä ihan tosissaan?

Jeesus ei vertauksessaan kertonut, mitä olisi tapahtunut, jos joku palvelijoista olisi hävinnyt talenttinsa keinottelussa. Siitä hän kertoi toisen vertauksen, vertauksen tuhlaajapojasta ja tämän kunnollisesta veljestä.

Mene, myy, anna, tule, seuraa

Saarna Vanhassa kirkossa su 31.7.2011 klo 10
Rakkauden laki
Markus 10:17-27

Libanonilaisilla on kuulemma sanonta: ”Se, jolla on rahaa, voi syödä jäätelöä helvetissä”. Rahalla voi ostaa monenlaista lohdutusta, mutta kuolematonta sieluaan ihminen ei sillä pelasta. Jäätelö on helteellä hyvää, mutta se ei pelasta ihmistä elämän paahteesta.

Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumissa kohdistuvat suoraan vaurauteen, maalliseen omaisuuteen. Ja juuri siksi evankeliumin viesti on niin tinkimätön. Rikas ei voi pelastua. Väite suorastaan vaatii etsimään lievennyksiä, tulkintoja ja selityksiä. Mutta mikään lievennys tai hengellistävä tulkinta ei voi viedä terää siltä, mitä Jeesus sanoo.

Markus kertoo Jeesuksen ja ”muuan miehen” tapaamisesta heti sen kohtauksen jälkeen, josta Vanhan kirkon alttaritaulu kertoo. ”Totisesti: joka ei ota taivasten valtakuntaa vastaani niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: Hyvä opettaja…”

Näyttää siltä, että mies oli tosissaan. Hänellä oli kiire Jeesuksen luokse, hänellä oli huoli omasta sielustaan. Tilanteessa on kiihtymystä, omistautumista, myös miellyttämisen halua. Mutta Jeesuksen katse on tarkka. Hän valaa öljyä miehen sisimmässä kuohuville laineille. ”Miksi sanot minua hyväksi?” Ei näin. Katso Jumalaan. Älä etsi vastausta hengellisiltä opettajilta, edes siltä, joka edessäsi seisoo. Älä luo itsellesi vääriä sitoumuksia. Jos olet kiinnostunut iankaikkisesta elämästä, älä kiinnity lempipappiisi, älä juokse opettajien perässä. Etsi Jumalan tahtoa.

Mutta juuri sitä tämä rikas mies kertoo nuoruudestaan lähtien etsineensä ja sen mukaan halunneensa elää. Jeesuksen silmissä on edelleen sama Jumalan valtakunnan katse, jolla hän katsoi luokseen tuotuja lapsia. En tiedä, mitä hän näki edessään olevassa miehessä, kun evankelista kertoo, että hän rakasti tätä. Niin lähellä Jumalan valtakuntaa. Niin lähellä, vain tämä puuttuu: ”mene, myy, anna, tule, seuraa”.

Evankeliumeissa kerrotaan monista, jotka lähtivät epäröimättä seuraamaan Jeesusta, kun hän kutsui. Rikkaan miehen tapaus on tähän nähden traaginen epäonnistuminen. Hänestä olisi voinut tulla yksi apostoleista. Mutta: ”mies synkistyi”. Sananmukaisesti ”hänen kasvonsa valahtivat”. Ilmaisu kuvaa samanaikaista hätkähtämistä ja synkistymistä, jonkinlaista kauhistusta. Oliko mies paikalla, kun Jeesus siunasi lapsia? Seurasiko hän tilannetta kiinnostuneena muiden olkien yli? ”Näinkö lapsellisen helppoa on päästä Jumalan valtakuntaan? Mutta mitä se tarkoittaa juuri minulle? Miten minä saavutan iankaikkisen elämän? Minun on saatava tietää…” Niin mies lähtee juoksemaan Jeesuksen perään. Tyrmäys on kova. ”Mene, myy, anna, tule, seuraa”. Opetuslapset seuraavat hämmentyneinä sivusta. Ja heidän kauttaan kysymyksestä tulee meille henkilökohtainen. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesuksen alkuperäiset sanat jäävät voimaan: ”Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä”, erityisesti jos on rikas. Helpompi on syödä jäätelöä helvetissä. Mutta todellista rikkautta on se, että kuolee rikkauksille. Anthony de Mello kertoo intialaisesta miehestä, joka kuuli, että hänen kotikylänsä liepeille oli tullut kerjäläismunkki. Hän lähti juoksujalkaa etsimään tätä ja huusi hänet nähdessään: ”Kivi! Jalokivi! Anna minulle heti kallisarvoinen jalokiveni!” – ”Mikä kivi?” munkki kysyi. – ”Viime yönä Shiva ilmestyi minulle ja sanoi, että tapaisin kerjäläismunkin ja häneltä saisin jalokiven, oka tekisi minut rikkaaksi koko loppuelämäni ajaksi.” Kerjäläismunkki kaiveli pussiaan ja veti esille kiven. ”Hän varmaankin tarkoitti tätä kiveä”, munkki sanoi ja ojensi sen kyläläiselle. ”Löysin sen muutama päivä sitten. Voit aivan hyvin saada sen.” Mies tuijotti kiveä ihmeissään. Se oli lähes ihmisen pään kokoinen valtava timantti, todennäköisesti suurin, mitä koko maailmasta löytyi. Mies otti timantin ja meni pois. Koko yön hän pyöri valveilla vuoteellaan. Seuraavana päivänä hän meni aamun koittaessa kerjäläismunkin luo ja sanoi: ”Anna minulle sitä rikkautta, jonka avulla voit antaa pois tällaisen timantin noin huoletta.”

Kaksi viikkoa sitten esitin saarnassani arvelun, että Jeesuksen armon julistukseen voi suhtautua ainakin kahdella vastakkaisella tavalla. Saarnajatkoilla käyty keskustelu vahvisti tätä arviota. Yksi tapa on etsiä Jeesuksen julistuksesta niitä kohtia ja painotuksia, joissa hän vahvistaa vanhatestamentillisen lain merkitystä. Tällä tavalla kyse synnistä, parannuksenteosta ja pelastuksesta pysyy sievästi kasassa. Syntiä on se, minkä Raamattu sanoo synniksi. Sitä pitää välttää. Pelastus on sitä, että omaksuu oikean opin ja oikeat käsitykset. Tämä suhtautumistapa on sitä, mistä ranskalainen kristitty filosofi Jacques Ellul on käyttänyt nimitystä ”Kristillisyyden outo vääristymä”. Siitä, minkä piti vapauttaa lain alaisuudesta, onkin tullut lain jatke.

Toinen tapa suhtautua on nähdä Jeesus radikaalina uudistajana, joka tuli heittämään pois kaiken uskonnollisen tiukkapipoisuuden ja antamaan tilalle rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanoman. Jeesuksen sanoman pahimpana esteenä ovat ne nykyajan omavanhurskaat fariseukset, jotka kaikkein suvaitsemattomimmin häntä luulevat puolustavansa. Tämä suhtautumistavan ongelmana on, että se ei lopulta tarvitse Jeesusta mihinkään. Pelastus jää täysin ihmisen oman vapautumisprosessin varaan.

Mutta Jeesus todellakin kutsuu meitä tämän rintamalinjan taakse tai yläpuolelle, kokonaan toisenlaiseen katselutapaan. Jeesuksen opetuksessa Jumalan laki epäilyksettä ja kokonaan säilyttää asemansa. Mutta hän osoittaa täysin uuden ja toisenlaisen suhtautumistavan siihen. Jaakobin kirjeessä tätä kutsutaan ”vapauden laiksi”. Rikas mies, joka tuli juosten etsimään vastausta hengelliseen janoonsa, osasi kyllä lain ja noudatti sitä. Mutta hän luki lakia niin kuin lukee ihminen, joka haluaa säilyttää itsellään viimeisen sanan. Laki oli hänelle luettelo kiellettyjä asioita ja niiden välttämistä. Ellei jokin ole erikseen kiellettyä, se on sallittua.

Jeesuksen suhtautuminen lakiin lähtee toista kautta. Rakkaus toteuttaa lain. Yksittäisten kieltojen noudattaminen on mitätöntä sen rinnalla, mihin rakkaus ohjaa. Voit olla hyvä ihminen, kun et varasta keneltäkään. Mutta Jumalan valtakunnan kansalainen sinusta tulee vasta, kun annat omastasi. Olet kunnon kansalainen, kun et tapa, raiskaa, roskaa, etkä huoraa. Kristuksen seuraaja olet vasta, kun iloiten kärsit näitä kaikkia ja siunaat niitä, jotka sinulle sellaista tekevät. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesus asetti meidän keskellemme lapsen. ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei sinne pääse.” Ota hänet vastaan niin kuin lapsi. Älä jätä varauksia. Tule hänen luokseen ja anna sydämesi hänelle, kun otat hänet vastaan leivässä ja viinissä.

On vain Jumala ja pelko

[Julkaistu elokuun Vanha kirkko nyt tiedotteessa]

Heinäkuun helteiden keskelle iski pommi, kun uutiskuvat Utöyan saaresta saavuttivat tietoisuutemme. Jotain meni peruuttamattomasti rikki Norjassa ja samalla myös Suomessa. Rukoilemme yhdessä norjalaisten kanssa läheisensä menettäneiden puolesta.
Menetettyä viattomuutta ei voi saada takaisin. Lapsuuden huolettomat kesät eivät palaa. Ja luopuminen on vaikeaa. Itsesuojeluvaisto tekee ihmisistä itsekkäitä olioita. Haluaisimme pitää asiat sellaisina kuin ne ovat. Menettäminen voi pelottaa. Joitakin huolestuttaa maahanmuutto, ikään kuin sen myötä jotain menetettäisiin.
Kun ihminen pelkää menettävänsä jotain, syntyy ristiriita. Menettämisen pelko luo vihaa. Viha on tunne. Tunteissa ei ole mitään pahaa. Ne kertovat viestin, jota on syytä kuunnella tarkkaan. Mutta liian usein ihminen kiinnittyy ja samastuu tunteisiinsa niin voimakkaasti, että tunteet alkavat hallita. Kun pelon aiheuttama viha hallitsee, seuraukset ovat arvaamattomia. Tunteeton ihminen ei enää ollenkaan tunnista omia tunteitaan.

On sanottu, että maailmassa on vain kaksi asiaa: Jumala ja pelko. Jumala on rakkaus. Jumalan ulkopuolella on vain pelkoa. Sinne, missä Jumala on, ei pelko mahdu.
Maailmassa on monta syytä pelätä, monta syytä takertua menneeseen, monta syytä vihastua. Luulen, että juuri siksi Raamattu opettaa, että Jumalan pelko on viisauden alku. Tuomalla yhteen nämä kaksi toisilleen vastakkaista sanaa, Jumalan ja pelon, Raamattu osoittaa tien pois pelon hallitsemasta maailmasta.

Kun säikähtänyt sielu tulee peloissaan Jumalan luokse, se löytää sieltä rakkauden. Mitään ei tarvitsekaan pelätä. Ihminen alkaa nähdä maailman toisin silmin, rakkauden silmin. Jeesuksen silmin. Pelon tilalle tulee kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä, mitä on. Kiitollisuudesta kasvaa toisten kunnioitus ja hyvät tavat.

Meidän on määrätietoisesti toimittava hyvän puolesta pahaa vastaan. Pahan edessä ei pidä lamaantua. Vihastuminenkin on hyvä, jos se auttaa näkemään vääryyden ja toimimaan oikeuden puolesta. Mutta: ”Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen paha. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef. 4:26-32)

Miten tätä on niin vaikea ymmärtää?

Saarna 17.7.2011 Vanha kirkko

Armahtakaa!
Joh. 8:2-11, Room. 2:1-11, 2. Sam. 12:1-10,13

Aviorikoksesta tavatun naisen tapaukseen voi suhtautua ainakin kahdella tavalla. Joko niin, että näemme kivittämisen aviorikoksen vuoksi täysin kohtuuttomana rangaistuksena, joka liittyy menneeseen aikaan ja sen miesvaltaiseen yhteiskuntajärjestykseen, jonka Jeesus tuli asettamaan kyseenalaiseksi ja korvaamaan armon ja rakkauden sanomalla. Nykyään ymmärrämme, että aviorikos ei ole rikos ollenkaan, vaan puhtaasti aikuisten ihmisten välinen sopimuksellinen asia, johon pitäisi suhtautua kypsästi ja ymmärtävästi.

Toinen evankeliumin lukija voi ajatella, että aviorikos on oikeasti vakava rikkomus Jumalan säätämää elämän järjestystä vastaan. Juuri siksi kysymys naisen kohtalosta oli niin tärkeä. Ja vasta kun ymmärrämme, mikä on rikos, voidaan ymmärtää, mitä armahtaminen tarkoittaa.

Nämä kaksi vastakkaista suhtautumistapaa johtavat vastakkaisiin käsityksiin siitä, mitä evankeliumi meille opettaa ja mihin se meitä johtaa. Jos katsomme, että kivittäminen aviorikoksen vuoksi oli täysin väärä ja kohtuuton rangaistus, eikä mitään varsinaista rikosta ollut edes tapahtunut, näemme Jeesuksen uuden järjestyksen luojana. Hän tuli kumoamaan Vanhan testamentin lain, patriarkaalisen valtajärjestelmän ja ylipäänsä kaiken uskonnollisen ja moraalisen jäykkäniskaisuuden. Niiden sijaan hän tarjosi suvaitsevaisuutta ja rakkautta, jotka kylläkin kirkko aika nopeasti hänen jälkeensä unohti.

Jos katsomme, että aviorikos on vakava rikkomus, näemme Jeesuksen Vanhan testamentin Jumala-uskon jatkajana ja sen alkuperäisen ihanteiden palauttajana. Hän piti voimassa lain, mutta osoitti tien sen yli anteeksiannon ja armahduksen kautta.

En vaadi sinua nyt valitsemaan puoltasi. Luulen, että tästä kirkosta löytyy molempien näkemysten kannattajia. Ja voi olla, että moni haluaisi asettua jonnekin ääripäiden väliin. Mutta jos pohdimme omaa kantaamme näiden vaihtoehtojen välillä, vaarana on, että näemme asian liian pinnallisesti ja menetämme sen keskeisen sisällön. Jeesuksen sanoma ei aseta meitä johonkin moraaliseen kompromissin tilaan, päättämättömälle harmaalle alueelle, jossa ymmärretään hieman avionrikkojaa, mutta ollaan kuitenkin vaivihkaa ylläpitämässä sitä järjestelmää, jonka vuoksi hänet kivitetään. Tällaisenahan kirkko tänä päivänä usein nähdään. Että se huojuu moraalikysymyksissä epämääräisesti ääripäiden välillä kykenemättä oikeasti sanomaan mitään, millä on merkitystä. Siksi monet kaipaavat kirkolta voimakasta irti–sanoutumista vanhentuneista asenteista, kun toiset taas odottavat jämäkkää sitoutumista muuttumattomaan sanomaan. Ja papeille annetaan pisteitä sen mukaan, ovatko he saarnanneet oman kirkkopoliittisen korvasyyhyn mukaan.

Pitäisikö raiskaajat kastroida? Uusi oikeusministeri Anna-Maija Henriksson on esittänyt, että seksuaalirikollisille voitaisiin tarjota lääkekastraatiota ennaltaehkäisevänä hoitona. Ehdotus on kohtuullisen maltillinen, mutta nettikeskustelu kertoo, että kansa haluaa selkeämpää linjaa. Mitä mieltä olet? Veitsellä poikki ilman sääliä? Samat rintamalinjat, vaikka tällä kertaa ja tässä ajassa syytettynä on toisenlainen seksuaalirikollinen. Meidän normimmehan ovat erilaisia. Mutta asetelma on muuten sama.

Kysymys ei ole avionrikkojanaisen tapauksessa eikä missään muussakaan moraalia tai seksuaalisuutta koskevassa kysymyksessä ole valinnasta kahden ääripään – kaikkea ymmärtävän suvaitsevaisuuden tai tiukan rangaistuskäytännön – välillä. On kyse ihmisen sydämestä, synnistä ja sen voittamisesta. Miten yhteiskunnan tulee toimia, että siellä säilyisi rauha ja hyvät tavat? Ratkaisun täytyy olla toisella tasolla, toisessa ulottuvuudessa. Jos se ei olisi toisella tasolla, mitä Jeesuksen opetus silloin olisi muuta kuin poliittista aktivismia? Kuinka vaikeaa tämän asian ymmärtäminen voi oikein olla? Kuinka vaikeaa voi olla käsittää, että Jeesuksen tarkoituksena ei ollut tehdä meistä oppineita toistemme tuomitsijoita, jotta saisimme tuntea moraalista paremmuutta? Tässä on kyseessä koko kristillisen elämäntavan uskottavuus.

Mitä Jeesus kirjoitti hiekkaan? – Valehtelija – pahanpuhuja – ehkä hän kirjoitti viittauksia kymmenen käskyn lakiin – varas – sapatinrikkoja. Emme voi tietää. Mutta se, mitä hän kirjoitti, tavalla tai toisella siirsi naista syyttäneet fariseukset sille toiselle tasolle, jolla Jeesus haluaisi meidän jokaisen olevan. Jokainen käsky on yhdenvertainen suhteessa toisiin. Jos olet rikkonut yhtä käskyä, olet lain edessä syyllinen, vaikka olisit pitänyt kaikki muut. Jos olet nuhteeton avioliitossasi, mutta puhut pahaa ystävästäsi, olet syyllinen. Jos olet aina kunnioittanut toisen omaisuutta, mutta et pyhitä lepopäivääsi, olet syyllinen. Et ole yhtään sen parempi kuin avionrikkoja tai seksuaalirikollinen. Fariseuksen ymmärsivät vihjeen ja vanhimmasta nuorimpaan poistuivat paikalta.

Juuri tällä teollaan Jeesus osoitti yhdistävänsä molemmat ääripäät. Hän epäilemättä ja ehdottomasti piti yllä Vanhan testamentin lain. Sanoihan hän itse vuorisaarnassa, että hän ei ole tullut kumoamaan lakia ja että laista ei katoa pieninkään välimerkki. Mutta samalla hän sanoi tulleensa täyttämään lain. Siis poistamaan siitä aiheutuvan rangaistuksen.

Laki on sitä, että pidetään huolta asioista. Jos moottorisahan sytytystulppa pääsee kastumaan, se ei käynnisty, ellei tulppaa ensin kuivaa. Puutarhan vesipumpusta on poistettava vesi talven ajaksi tai se jäätyessään halkeaa. Kaivo on pidettävä puhtaana tai sen vesi voi tehdä sairaaksi. Vaimolle on lausuttava kauniita sanoja juuri silloin, kun hän ei ole niin viehättävän näköinen, tai avioliitosta tulee onneton. Aviomiehelle on osoitettava kunnioitusta juuri silloin, kun hän ei näytä sitä ansainneen, tai puolisot ajautuvat erilleen. (Nämä kaksi viimeistä esimerkkiä eivät ole ihan verrattavissa puutarhan työkaluihin, koska ihminen on niin paljon monimutkaisempi kuin kone. Mutta periaate on sama.)

Useimmista ongelmista voi selvitä maksamalla: ostamalla uuden moottorisahan tai vesipumpun tai tilaamalla lokapojat kaivon puhdistukseen. Se on melkein kuin armoa. Laiminlyöty huolto tulee korjatuksi ja taas koneet käy. Mitä enemmän on rahaa, sitä enemmän voi ostaa ja olla välittämättä. Avioero on samanlainen hätäapu. Ostamisessa ja uuden hankkimisessa on jotain, joka jäljittelee armoa. Ehkä siksi uuden haalimiseen on niin helppo addiktoitua. Mutta se ei ole sitä. Armahtaminen tulee kuvaan mukaan vasta, kun ei ole taitoa eikä rahaa eikä mitään muutakaan keinoa korjata sitä, minkä on rikkonut. Ja kun pakoon ei pääse. Niin kuin esimerkiksi silloin, kun on rikkonut ihmissuhteen. Kun on toiminut himojensa ja hetken mielijohteen vuoksi ja samalla rikkonut jotain kaunista ja ainutlaatuista niin kuin avioliiton. Vasta silloin ollaan ytimen äärellä. Armosta ja laista ei varmaan pitäisi edes keskustella mukavassa seurassa viinilasillisen ääressä, kun kaikki ovat ystävällisiä toisilleen ja olo on raukean mukava. Laki ja armo tulevat merkityksellisiksi vasta, kun jotain on mennyt peruuttamattomasti rikki ja on paha olla. Silloin olet joko syytettynä ringin keskellä tai kivi kädessä ringin reunalla.

Ja silloin Jeesus osoittaa kolmannen tien, sen joka johtaa elämään uuteen yhteyteen. Jos olet ringin reunalla kivi kädessä, hän sanoo: ”Kuinka näet roskan, joka on veljesi silmässä, vaikka omassa silmässäsi on hirsi? – Teille on opetettu: Älä tapa. Se joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille, jokainen joka vihastuu veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” Ja jos olet ringin keskellä syytettynä, epäonnistuneena, pahan virheen tehneenä, Jeesus sanoo: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. – Rukoilkaa te näin: Isä meidän, anna meille anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. – En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää syntiä tee.”

Jeesuksen osoittama tie on ainoa vastaus riitojen ja loukkauksien haavoittamalle ihmiskunnalle. Se on tie, jolla kohtaamme Jumalan hyvän, elämää ylläpitävän lain, oman syntimme tätä lakia vastaan ja Jeesuksen rakkauden meitä langenneita kohtaan.

Seuraavat sata vuotta

Olen monesti miettinyt, mihin mun bloggausinto hävisi. Mulla on siihen joitain selityksiä, mutta ehkä ne eivät ole tärkeitä. Välillä kuitenkin tulee tunne, että nyt olis hyvä kirjoittaa.

Pidin kolmen viikon kesälomapätkän ja palasin töihin tällä viikolla. Huomenna sunnuntaina on messuvuoro Vanhassa kirkossa. Jos muistan ja ehdin, laitan saarnan tänne tuoreeltaan.

Kesän avoimet ovet torstai-iltaisin ovat toimeen erinomaisesti siitä huolimatta, että olin muutaman viikon pois. Ja miksipä ei. Meillä on siinä loistava tiimi innokkaita ja osaavia ihmisiä. Kohtaamisia ja rukoushetkiä on ollut kymmenittäin ja mikä tärkeintä, kirkosta on tullut paikka, jossa on kiva olla. Tänä torstaina tosin suntio Ritva, joka viimeisenä samutti valot ja oli lähdössä pois, joutui kännisen miesjoukon huuteluiden ja uhkailujen kohteeksi. Onneksi hän sai oven kiinni ennen kuin ryntäsivät sisään. Olivat kuulemma rymistelleet ja huudelleet oven takana pitkään, eikä Ritva uskaltanut lähteä ulos. Poliisi tuli paikalle 20 minuutin viiveellä, jolloin joukko kuitenkin oli jo ehtinyt poistua. Harmi. Tällaiseenkin pitää siis varautua. Seuraavilla kerroilla huolehdimme, että kukaan ei jää yksin viimeisenä taloon.

Loma meni mökkiläisenä. Saimme kattohuovan laitettua, terassin kattolaudat maalattua ja muuta vastaavaa pientä. Talvella vielä mietin, että mitenköhän sitä osaa olla yhdessä paikassa, kun ikinä ennen en ole aikuisiällä viettänyt mökkielämää muutamaa päivää enempää kerrallaan. Tosin tähän asti olemme aina olleet jonkun toisen nurkissa vieraina. Hyvin se meni. Kun on oma tupa ja oma lupa, riippukeinua jäi jopa vähän ikävä.

Jotain yritin lueskellakin, mutta päivät menivät enimmäiseen touhuiluun. Sain synttärilahjaksi Serafim Seppälän kirjan Valo jää (Dostojevskin, Khalin Gibranin ja Nikos Kazantsakisin ajattelusta). Gibran-osio vaikutti kiinnostavalta elämänkertatietoineen. Sain ystäväpariskunnalta myös 70-lukulaisen kulttiteoksen Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Tartuin siihen hieman epäröiden, mutta kirja osoittautui mainioksi kesälukemiseksi. Ainakin opin sen, että pienmoottoreista (kuten moottorisaha, ruohonleikkuri ja siimaleikkuri) on pidettävä huolta, että ne toimivat. Ja että välinpitämättömyys laadun ylläpitämisestä on filosofinen valinta. Ehkä nämä ajatukset kuuluvat läpi myös huomisessa saarnassa.

Tiistaina hengailin stadissa viimeisenä vapaapäivänä ennen töihin paluuta ja nappasin Akateemisesta George Friedmanin kirjan The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century (Doiubleday 2009). Harvoin saa lukea niin läpeensä kyynistä ja jollain tavalla arroganttia tekstiä. Osittain tyylilaji ehkä johtuu valitusta metodista. Friedmanin ennustus perustuu harvojen ja valittujen maailmanpolitiikkaan vaikuttavien muuttujien analyysiin. Yksi merkittävimmistä muuttujista on maapallon väestönkehitys, jonka Friedman ennustaa hidastuvan ja pysähtyvän sadan vuoden sisällä. Tästä on ilmeisesti jo merkkejä olemassa. Kaikkihan tiedämme, että väestön pieneneminen on vakava haaste Venäjälle ja osittain myös läntiselle Euroopalle. Tästä aiheutuu lisääntyvää työvoimapulaa, joka taas johtaa enenevään muuttoliikkeeseen ja geopoliittisten asetelmien muuttumiseen.

Yllättävää - ja varmasti myös kiistanalaista - on se, että Friedman ei usko sen enempää Venäjän kuin Kiinankaan menestykseen. Yhdysvallat sen sijaan hallitsee suvereenisti. Nykyiset talousongelmat ovat merkityksettömiä, kun mitataan pitkäaikaista taloudellista kestävyyttä. Venäjän osalta negatiivinen väestönkehitys on suurin ongelma. Vladimir Putinin maakaasuun ja muihin raaka-aineisiin perustuva kasvustrategia antaa Venäjälle ensin lisäresursseja, mutta Friedmanin ennustuksen mukaan trendi kääntyy ja Venäjä pirstaloituu 2020-luvulla. Myös Kiina osoittautuu Friedmanin mukaan paperitiikeriksi. Sen huima taloudellinen kasvu ei perustu todelliseen tehokkuuteen, vaan köyhän sisämaan riistoon. Tämän vuoksi hän ennustaa, että sisäinen paine aiheuttaa Kiinassa joko uuden sisäänpäin käpertymisen (mitä hän pitää todennäköisempänä) tai jakautumisen (mikä on epätodennäköisempää).

Kiinan ja Venäjän sijaan Friedman nostaa Japanin, Turkin ja Meksikon merkittävimmiksi Yhdysvaltain hegemonian uhkatekijöiksi. Kirjan uskottavuus alkaa ainakin minun silmissäni rakoilla siinä vaiheessa, kun Friedman visioi 2050-luvulla käytävää avaruussotaa Yhdysvaltain ja Japanin välillä. Tosin onhan sellaista ennenkin nähty.

Kirjan herättämä peruskysymys liittyy kuitenkin ihmiskuvaan. Voidaanko maailmanhistoriaa todella ennustaa näin täysin piittaamatta ideologisista ja arvokysymyksistä? Eikö sillä ole mitään merkitystä, minkä katsotaan olevan oikein ja hyvää? Friedman rakentaa pelinappulansa pelkästään raaka-aineista, väestönkehityksestä, kaupankäynnistä ja sotilaallisesta voimasta. Jossain mielessä 1900-luku opettaa, että juuri näin ihmiskunta toimii. 1800-luvulla kai ajateltiin, että oltiin jo kehitytty niin viisaiksi, että mitään sotaa ei enää tule. Toisin kävi.

Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy Friedmanin ennustukseen perinteisten perhearvojen konkurssista. Myös tämä liittyy väestönkehitykseen. Osama bin-Ladenin ja muiden jihadistien retoriikka länsimaita vastaan on täynnä viittauksia naisten tasa-arvoiseen asemaan. Fundamentalismille (myös kristilliselle) juuri naisen vapautuminen on punainen vaate. Tilastollisesti asialle ei kuitenkaan voi mitään, vaikka muutos aiheuttaakin levottomuuksia. Kun ihmiskunta kaikkialla vähitellen hyväksyy sen ajatuksen, että lapsi ei ole vanhempiensa tulonlähde, vaan päinvastoin vaatii vanhemmiltaan taloudellista tukea koulutuksen muodossa, lapsia ei luonnollisestikaan enää haluta hankkia samaan tahtiin kuin ennen. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin voitiin ajatella, että lapset tuovat mukanaan vaurautta. Nyt on toisin päin. Lapset tulevat kalliiksi. (Dokumenttiohjelma kaakaoplantaaseilla työskentelevistä lapsista on hyvä osoitus tästä. Kenellekään ei tulisi edes mieleen vaatia, että vanhemmilla on oikeus käyttää lapsiaan tulon hankkimiseen.)

Kun lapsista tulee taloudellinen taakka, lapsia hankitaan kaikkialla maailmassa entistä vähemmän. Tämä vaikuttaa paitsi väestönkasvuun myös naisten asemaan. Naisten eliniästä enää pieni osa kuluu lasten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Näin on jo tapahtunut meillä ja muualla länsimaissa. Kun lapset ja heihin liittyvä taloudellinen motivaatio ei enää pidä perheitä yhdessä, perhearvot muuttuvat. Elinikäinen avioliitto ei enää tunnu järkevältä eikä merkittävältä. Käytännössä länsimaissa on jo siirrytty moniavioisuuteen. Toistaiseksi avioliittoja voi olla vain yksi kerrallaan, mutta vaikka kuinka monta peräjälkeen. Perinteinen perhekäsitys on joutunut kyseenalaiseksi, mutta kukaan ei vielä osaa sanoa, mitä tulee tilalle. Yksittäiset ihmiset muovaavat omilla valinnoillaan maaperää uudelle arvojärjestelmälle, mutta toistaiseksi vallitsee hämmennys.

En ole lukenut vielä kirjaa loppuun asti. Mitä pidemmälle mennään, sen epävarmemmiksi ja spekulatiivisemmiksi Friedmanin argumentit käyvät. Oikeastaan ostin jo ennen lomaa hänen myöhemmän kirjansa The Next Decade. Se oli kuitenkin niin yksitotista Yhdysvaltojen imperialismia, että jäi kesken. Ehkä ymmärrän Friedmanin pyrkimyksiä nyt paremmin.

Kaivon pohjalta kirkkauteen

Saarna 15.5.2011 Vanha kirkko

Jumalan kansan koti-ikävä, 3. sunnuntai pääsiäisestä, Jubilate
Ps 66:3-9, Jes. 54:7-10; 2. Kor. 4:16-18; Joh. 17:11-17

Olen kuluneella viikolla saanut hyvän oppitunnin elämän ehkä tärkeimmästä asiasta, nimittäin juomavedestä. Mehän hyvin tiedämme, että ilman vettä ei ole elämää, mutta niin kauan kuin sitä tulee hanasta kääntämällä, meidän ei tarvitse edes ajatella koko asiaa. Meillä on mökillä rengaskaivo. Siinä on 10 rengasta eli se on noin 5 metriä syvä. Se piti puhdistaa. Tehtävään on varmasti olemassa ammattimaisia välineitä ja osaamista, mutta minulla ei ollut kumpaakaan. Pumpun letku irtoili, niin että kaivon tyhjentäminen oli hankalaa. Tikkaat olivat hieman liian lyhyet, niin että pohjalla seistessä alin porras oli vatsan korkeudella. Kun saappaat samaan aikaan upposivat nilkkaa myöten liejuun, oli pakko tunnustaa, että kropan notkeus ei ole enää nuoren miehen tasolla. Liejua olisi pitänyt jollain lapioida ämpäriin, mutta muuta työvälinettä ei löytynyt kuin saunan kauha. Sen käänteleminen ahtaassa kaivossa osoittautui lähes mahdottomaksi, kun kyykkyyn ei mahtunut ja tikkaat roikkuivat juuri sillä korkeudella, missä käsien olisi pitänyt mahtua liikkumaan. Lisäksi jokainen ämpärillinen liejua, joka nostettiin ylös kolahteli tikkaiden puolapuihin ja sieltä viiden metrin korkeudesta putoili liejuisia paakkuja omaan päähän. Oli siis vedettävä tikkaat ylös. Kun se oli tehty, työskentely hieman helpotti. Tajusin kuitenkin selvästi yhden asian. Yksin ahtaan kaivon pohjalla oleminen ei ole kivaa. Minulla oli maan pinnalla kaveri, joka laski tikkaat alas, kun pyysin. Entä jos ei olisi ollut? Nouseminen kylmästä kaivosta ylös maan pinnalle oli kuin uudesti syntyminen, nouseminen kuolemasta elämään, häikäisevä kirkkaus ja lämpö.

Olemme tänään tekemisissä suurten ja voimakkaiden vastakohtien kanssa. Jeesuksen rukous asettaa vastakkain maailman ja Jumalan todellisuuden. Paavali kirjoitti korinttilaisille samasta vastakohtaisuudesta sanoilla näkyvä ja näkymätön: ”Näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” Näkyvään maailmaan kuuluvat ahdinko ja ulkonaisen ihmisen murtuminen. Näkymättömään Jumalan todellisuuteen kuuluvat uudistuminen ja ”määrättömän suuri, ikuinen kirkkaus”. Vastakohdat löytyvät myös Jesajan kirjasta: jättäminen ja sen vastakohtana takaisin hakeminen; vihan vimma ja sen vastakohtana rakkaus; Nooan ajan tulvavedet ja niiden vastakohtana horjumaton rauhaliitto.

Vastakohtien kautta Jumalan sana kehottaa meitä tänään jättämään taakse pikkusieluisen omaan napaan katsomisen, omien kipujemme alle sortumisen, ja odottamaan rohkeasti – jopa riemuiten – sitä, mikä on tulossa. Miten tällaiseen vakuutteluun tulisi suhtautua? Onko sille jotain perusteluja?

Tänään vietetään kaatuneitten muistopäivää. Sotaorpojen sieluun jäi isän kuolemasta pysyvä jälki. Moni heistä on kertonut, että vasta viime vuosina tästä syvälle iskeneestä haavasta on saanut ja voinut kunnolla puhua. Vastaavia menetyksen ja syvän, peitetyn kivun kokemuksia on tietysti myös monilla muilla: sotaleskillä, Karjalan evakoilla, jokaisella jonkin äkillisen ja väkivaltaisen menetyksen kokeneilla. Ehkä sinä olet juuri menettänyt jonkun ja sydämesi on kivusta hellänä. Olisiko ehkä vielä pahempaa, jos tämä joku ei ole edes kuollut? Hän on edelleen elämässäsi jollain tavalla, mutta yhteyttä ei enää ole. Vanhemman ja lapsen lämpimän rakkaussuhteen tilalle on tullut viha ja halveksunta. Aviopuolisoiden välisen hellyyden sijaan on tullut etäisyys, kovuus ja välimatka. En halua vertailla kokemusten rankkuutta. Jokainen kärsimys ja ahdinko on omansa ja yhtä vakavasti otettava. Kuinka tällaisen kivun kanssa eläneelle voisi yhtäkkiä julistaa menneiden taakse jättämistä ja näkymättömään hyvään uskomista?

Piti lukea Jesajan kirjan luku 54 kokonaan. Tiedämme, että Jesajan nimissä kulkevan profeettakirjan toinen osa, luvut 40-55 ovat peräisin alkuperäistä Jesajaa yli sata vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin Juuda ja Jerusalem oli viety pakkosiirtolaisuuteen. Profeetta julistaa vieraassa maassa eläville maanmiehilleen lohdutusta: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu.” Säe toisensa jälkeen ja luku luvulta profeetta vakuuttelee paljon kärsineelle kansalle, että Jumala on edelleen historian herra ja asettaa asiat kohdalleen. ”Älä arkana pälyile ympärillesi, minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.” Jumalan suunnitelmaan kuuluu, että hänen palvelijansa joutuu kärsimään, mutta kärsimyksellään ”hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. - - Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan.” Jopa viattoman kärsimyksellä on siis merkitys.

Juuri kärsivästä palvelijasta puhuvan luvun jälkeen tulee tänään kuulemamme profeetan sana: ”Hetkeksi minä sinut jätin”. Profeetta puhuu nyt kansan kärsimyksistä kielikuvilla, jotka jokainen voi ymmärtää, moni jopa omakohtaisesti. Israel on hedelmätön, hylätty vaimo, nainen joka ei ole koskaan synnyttänyt, leski, nuoruudessa häpäisty nainen. Hänelle nauretaan, häntä pidetään arvottomana, hänellä ei ole paikkaa arvostettujen ihmisten ja hyvien perheiden seurassa. Häpäistyn omassa mielessä alkaa syntyä hedelmättömiä ajatuksia omasta huonommuudesta. Itsesyytökset vaivaavat, mutta ne eivät johda mihinkään. On kuin ihminen kävisi joka viikko messussa tunnustamassa samat syntinsä, kuulusi joka kerta saman synninpäästön ja Jumalan armon vakuutuksen, mutta mitään ei tapahtuisi. Jumalan puoleen kääntyminen näyttää vain lisäävän sisäistä tuskaa. Ahdistavan tilanteen lisäksi ystävät ja naapurit alkavat nyt pilkata myös sitä Jumalaa, johon hylätty turvautuu. Ps. 69:9-13
"Minusta on tullut vieras veljilleni,
äitini pojat eivät minua tunne.
Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut,
ja minuun sattuu niiden pilkka,
jotka pilkkaavat sinua.
Minä itkin ja paastosin,
mutta siitäkin koitui minulle vain häpeää.
Minä pukeuduin karkeaan kankaaseen,
mutta minusta tuli vain pilkkalaulun aihe.
Missä ihmiset kokoontuvat, siellä puhutaan minusta.
Missä olutta juodaan, siellä lauletaan minusta."

I. Mitä Jumala sanoo profeetan välityksellä sille, joka ei ole koskaan synnyttänyt, joka tuntee alusta asti jääneensä vaille jotain, mitä kaikilla muilla näyttää olevan?

- Jes. 54:1-2 "Riemuitse, hedelmätön,
sinä joka et koskaan synnyttänyt!
Huuda riemusta, iloitse,
sinä joka et ole synnytyskipuja kokenut!
Nyt sinulla, hylätyllä, on enemmän lapsia
kuin konsanaan aviovaimolla, sanoo Herra.
Tee telttasi sija suureksi,
levitä säästelemättä kangasta asumustesi katoksi!
Pidennä köydet, iske lujaan vaarnat!"

Ja mihin tämä lupaus perustuu? Profeetan kuulijat tietävät täsmälleen, mihin lupaus viittaa. Se viittaa lapsettomaan kantaäiti Saaraan, jota Herra muisti omalla ajallaan, kun inhimillisesti kaikki näytti jo täysin menetetyltä. Vanhana Saara sai lapsen. Ja lupaus viittaa Hannaan, profeetta Samuelin äitiin, joka myös oli lapseton, mutta jonka rukoukseen vastattiin. Profeetan lupaus perustuu Jumalan hyviin tekoihin historiassa. Siksi ei ole samantekevää, minkälaisia historiateoksia luemme. Sanotaan, että historia on aina voittajien historiaa. Mutta Israelin kansan historia ja Raamatun historia on historiaa, johon jokainen häviäjä tai hävinnyt voi samastua. Koska se on pelastumisen historiaa, pelastushistoriaa.

II. Entä mitä Jumala sanoo profeetan kautta nuorena leskeytyneelle, sille, jolta on riistetty elämänilo?

- Jes. 54: 4-5 "Älä pelkää, ei sinua enää nöyryytetä,
älä häpeile, et sinä jää häväistyksi.
Nuoruutesi nöyryytyksen sinä saat unohtaa
etkä enää ole muistava leskeytesi häpeää,
5 sillä nyt sinun aviomiehesi on hän, joka sinut loi-- Herra Sebaot on hänen nimensä --
ja sinun lunastajasi on Israelin Pyhä -- häntä kutsutaan koko maanpiirin Jumalaksi."

Ja mihin tämä lupaus perustuu? Se perustuu ainutlaatuiseen suhteeseen, jonka vakuutena on Jumalan olemus maailmankaikkeuden luojana. Nyt tämä Luoja, joka on sinut tehnyt, lupaa ottaa aviomiehen ja sukulunastajan paikan. Muistatte varmaan kertomuksen Ruutista, jonka aviomies kuoli ja jonka anoppi olisi lähettänyt takaisin isänsä kotiin hylättynä, epäonnistuneena, ilman mahdollisuuksia äitiyteen ja lasten tuomaan turvaan. Ruut kuitenkin itsepäisesti ja uskollisesti jäi anoppinsa luokse ja löysi sitä kautta sukulunastajan, Boasin, joka otti Ruutin vaimokseen, ja heidän pojastaan tuli myöhemmin kuningas Daavidin isoisä. Se on pelastumisen historiaa. Lunastaja on se, joka ottaa hylätyn omakseen. Siksi ei ole myöskään yhdentekevää, minkälainen maailmankuva meillä on. Maailma, jossa Jumala on luoja, on maailma, jossa jokaiselle hylätylle on lunastaja.

III. Mitä Jumala sanoo profeetan suulla sinulle, hylätty ja toivonsa menettänyt?

Jes. 54:6-8 "Nyt Herra kutsuu sinua, hylättyä vaimoa, joka on toivonsa menettänyt.
-- Kuka voisi hylätä nuoruutensa vaimon, sanoo sinun Jumalasi.
-- Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin.
Vain tuokioksi, vihani vimmassa,
minä käänsin kasvoni sinusta pois,
mutta minä armahdan sinua,
minun uskollisuuteni on ikuinen,
sanoo Herra, sinun lunastajasi.

Profeetan sana on oikeastaan järkyttävä. Se, että sinut on hylätty ja kaikki tuntuu toivottomalta, johtuu siitä, että Jumala on kääntänyt hetkeksi kasvonsa pois! Eikö juuri tässä ole tilaus ateistien kampanjalle: Jumalaa ei ole, nauti siis elämästä. Pistä elämä risaiseksi, keskity itseesi, äläkä odota muilta mitään. Mutta sellainen olisi vain valheellista oman ihmisyyden turruttamista. Liian moni on sitä yrittänyt ja itkien palannut Jumalan luokse.

Raamatun Jumala ei ole ihmisten määräiltävissä. Hän on Pyhä, täysin toisenlainen, ja siksi meidän näkökulmasta joskus pelottavakin. Me, jotka olemme ahtaassa kaivossa jalat liejussa ilman tikkaita, katsomme ylhäältä loistavaan valoon ja pelkäämme, että sieltä putoaa jotain meidän päähämme. Voi olla, että käsittääksemme sydämessämme olevan koti-ikävän, meidän on todella verrattava tätä elämää ahtaaseen kaivoon. Mutta tänne keskelle ahdistusta on tullut pelastaja, lunastaja, Jeesus Kristus. Hänet on laskettu alas kaivoon, meidän luoksemme. ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Ei ketään hän luotansa sulje, eikä karkoita yhtään pois.”

Ja ensimmäisenä meidän joukostamme hän on myös noussut ylös Jumalan kirkkauteen, siihen maailmaan, johon meidän sydämemme kaipaa. Sinne, missä rakkaus ei enää jää vajaaksi, vaan saa täyttymyksensä. Ja hän on luvannut tulla takaisin ottaakseen meidät luoksensa.

”Sen tähden me emme lannistu. - - Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suurenikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään.” Siksi meillä on jo nyt syytä aitoon iloon ja täyteen toivoon. ”Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. - - En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.”

Herra, pyhitä meidät totuudellasi, niin että sydämemme täyttää ilo ja syvä rauha. Auta meitä levittämään tätä valoa ja toivoa kaikille lähellämme oleville ja ahdistetuille.

Kirkon ovien pitää olla auki

MATKALLA MONESTA SYYSTÄ

Matkalla voi olla monta syytä. Itse tunnistan ainakin kolme: pois lähteminen, päämäärä ja matkustaminen itsessään.

I. Lomamatkalle lähdetään matkan itsensä vuoksi. Bemari-mainoksessa mukavuusmatkailun ajatus on viety äärimmil-leen: ”Iloa on matka, joka ei pääty koskaan.” Mukavuudenhalu ei kuullosta kovin ylevältä tarkoitukselta, mutta ei sitäkään pidä on väheksyä. Kristilliseen ajatteluun kuuluu, että se, mikä on tärkeää, on tässä juuri nyt: matkaseura, välipysähdykset, eväiden nauttiminen.

II. Jos virta loppuu keskellä autiomaata, mukava lomareissu voi hetkessä muuttua eloonjäämiskamppailuksi. Viimeistään silloin tarvitaan päämäärä. Vaikeuksia on helpompi kestää, kun tietää, minne on menossa. Raamatussa on monta nimeä ihmisen elämän päämäärälle: Luvattu maa, taivas, koti, Jumalan kaupunki. Sinne!

III. Mutta matkalle voidaan lähteä myös siksi, että nykyiset olot ovat liian sietämättömät. Siksi Israel lähti muinoin Egyptistä. Siksi niin moni lähtee tänäänkin matkaan tietämättä, minne on menossa. Näen tässä kolmannessa matkan syyssä myös tärkeän opetuksen. On asioita, joiden vuoksi pitää lähteä liikkeelle, vaikka päämäärä on kaukana. Esimerkki: Se, että kirkon ovet ovat kiinni, kun kirkkopuisto on täynnä väkeä, ei ole oikein. Ovien pitää olla auki. On siis lähdettävä liikkeelle, vaikka emme vielä tiedä, minne tie vie.

PUISTON KAUTTA ANNANKADULLE

Noin kolme vuotta sitten kotonamme kokoontui joukko kristittyjä, joka halusivat olla seurakunnassa enemmän kuin sivustaseuraajia. Päätimme tavata kerran kuussa lauantai-iltapäivisin Agricolan kirkossa nyyttäreiden, rukouksen ja keskustelevan yhdessäolon merkeissä. Ideana oli, että jokainen tarvitsee jonkun, jonka kanssa voi rukoilla ja puhua hengellisistä asioista. Kyselimme yhdessä, mitä voisimme tehdä toisten hyväksi. Kutsuimme mukaan uusia kuin elefantit kuuluisassa lastenlaulussa. Kokoontumisten nimeksi päätimme antaa MATKALLA.

MATKALLA jatkuu, mutta hieman uusissa merkeissä. Kesällä leiriydymme Vanhan kirkkopuiston reunalle torstai-iltaisin. Kirkko on auki joka torstai kesä-elokuussa klo 17-21. Jos olet kiinnostunut olemaan mukana toteuttamassa torstai-iltoja, tule Vanhaan kirkkoon toukokuun viimeisenä torstaina 26.5.2011 klo 18. Syksyllä jatkamme Annankadun uuden toimintakeskuksen yhteydessä. Siitä lisää myöhemmin.

Kalaan lähtemisen sietämätön keveys

Saarna vappupäivänä 1.5.2011 Vanhassa kirkossa (1. sunnuntai pääsiäisestä, ylösnousseen todistajia)

Joh. 21:1-14

Pekka oli kalamies. Hän sanoi: ”Minä lähden kalaan.”
Kuka kertoo, mihin maailma on menossa ja mitä kannattaa tehdä? Miksi kalaan meneminen ei olisi juuri nyt paras vaihtoehto?

Tässä saarnassa on noin kaksi osaa. Ensimmäinen osa toimii johdantona toiselle, jossa palaamme evankeliumin kertomukseen Pietarista Tiberiaanjärvellä.

Ennen vuosituhannen vaihdetta ennustettiin kiivaasti alkavan uuden ajanjakson suuria virtauksia. 20 vuotta sitten sosialismi oli kaatunut ja kylmän sodan aika oli ohi. Oltiin laajasti sitä mieltä, että yksilönvapauksien ja demokratian leviämisen myötä uskonnollisuus on nousussa. Uskonnon harjoittaminen liittyy sekä yksilön vapauteen että yhteisöllisyyteen. John Naisbittin Megatrendit 2000 ennusti uuden vuosituhannen uskonnollista heräämistä ja yksilöllisyyden voittokulkua. Amerikkalainen poliittinen historioitsija Francis Fukuyama esitti vuonna 1992 (The End of History and the Last Man) laajat perustelut sille, että yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioit-tava länsimaistyyppinen demokratia on joistakin takaiskuista huolimatta jatkanut voittokulkuaan satojen vuosien ajan. 1900-luvulla sosialismi oli näyttänyt tarjoavan länsimaiselle demokratialle jonkinlainen vaihtoehdon, mutta se oli nyt osoittautunut pelkäksi harhaksi. Diktaattorit eivät voi kauan pysyä pystyssä, sillä vapauden ajatus leviää väistämättä kaikkialle. Hallintoa voi johonkin pisteeseen asti pitää yllä pelolla ja pakolla, mutta jos vallalla ei ole kansan hyväksymää oikeutusta, se ennen pitkää hajoaa. Historia on saavuttamassa päätepisteensä, kun kaikilla on samat vapaudet.

2000-luvun alku näytti muuttavan 1990-luvulla tehtyjä ennusteita. Uskonnollisuus kyllä oli nousussa, mutta ei suinkaan rauhan ja ystävyyden merkeissä. Islamilainen fundamentalismi ja siihen liittyvät terrori-iskut alkoivat hallita otsikoita. Kiinasta ja islamilaisesta maailmasta alkoi kuulua ääniä, että me emme halua teidän demokratiaanne. Meillä on erilainen ajattelutapa. Francis Fukuyama kirjoitti 90-luvulla esittämiin ajatuksiinsa laajan jälkikirjoituksen vuonna 2006. Asiat näyttivät nyt hieman toisenlaisilta. Demokratian ja yksilönvapauksien aatteet menestyvät edelleen piittaamatta maantieteestä, kielestä ja kulttuurista. Oli kuitenkin noussut esiin uusi ongelmallinen kysymys. Koskevatko vapaudet ensi sijassa yksilöä vai sitä yhteisöä, johon yksilö haluaa kuulua? ”Valtio on velvollinen puolustamaan vapauksista nousevaa moniarvoisuutta”, Fukuyama kirjoittaa. ”Nyt sen on päätettävä tulkitseeko se tämän moniarvoisuuden yksilöiden vai yhteisöjen näkökulmasta. Ja jos yhteisöjen näkökulmasta, millaisia yksilön vapauden rajoituksia yhteisöt voivat jäsenilleen asettaa.”

Juuri tästä samasta asetelmasta ja periaatteellisesta kysymyksestä keskustellaan tänä päivänä Suomessa. Voiko valtio määrätä, mitä kirkko opettaa? Voiko kirkko laatia itselleen erilaiset säännöt kuin vallitsevat muualla yhteiskunnassa? Kysymys ei koske vain Suomen ev.-lut. kirkkoa, vaikka toki ennen kaikkea sitä sen suuren koon vuoksi. Jos kristillinen usko on ja haluaa olla kansan yhteisen kokemuksen keskuksessa, sen on tavalla tai toisella otettava kantaa näihin kysymyksiin. ”Minä lähden kalaan” ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, kun tilanne on epäselvä.

Pietari ja hänen seurueensa eivät tosin päässeet ongelmia pakoon edes kalassa. Saalista ei tullut. He eivät saaneet sinä yönä mitään. Luulen, että tähän täytyy pysähtyä. Pienistä vastoinkäymisistä tulee joskus suuria. Edessä ajava autoilija, naapurin kolina tai lapsen kiukuttelu voi aiheuttaa kohtuutonta ärtymystä, kun taustalla on iso hämmennys. Ärsyttävä keskustelu kirkossa siirtyy turhaksi ärtymykseksi arkisessa elämässä. Evankeliumin kertomus ei anna tähän mitään ratkaisua tai vastausta. Opetuslasten tunnelmat eivät ole kertomuksen kannalta olennaisia. Pääosassa ei ole Pietari, Tuomas eikä kukaan muukaan opetuslapsista.

Voi olla, että juuri tämä meidän on opittava yhä uudestaan. On kyllä totta, että jokainen on tärkeä. Jeesus kutsuu jokaista henkilökohtaisesti. Yksilö on tärkeä, yksilöllä on oikeus irtautua ympäristön paineista, tehdä mielenmuutos, lähteä seuraamaan uutta tietä. Yksilöllisyyttä ei pidä halveksia. Mutta. Tämä kertomus ei ole ensisijaisesti Pietarista, meistä tai minusta. Yksilöllisyys menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Länsimainen demokratia ja yksilönvapauksien korostus menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Todellinen yksilöllisyys alkaa vasta sanasta sinä.

Jeesus itse opetti, mitä se tarkoittaa. Hän, joka useaan otteeseen Johanneksen evankeliumin mukaan käytti itsestään sanoja ”minä olen”, opetti meille, mitä tarkoittaa asettaa toinen etusijalle. Hän, jolla ”oli Jumalan muoto, ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” Sinä muodostaa yhteyden. Ja se juuri oli Jeesuksen suuri tehtävä. Hän tuli luomaan yhteyden ihmisen ja Jumalan välille ja ihmisten kesken.

Jeesus osoitti omalla esimerkillään, että sinän sanominen ei tarkoita syrjään vetäytyvää luopumista omasta kutsumuksesta. Se ei ole epämääräistä nöyristelyä. Nöyristely on mukavuudenhalua, vastuun väistämistä, itsekeskeisyyttä. Nöyryys sen sijaan on toisen näkemistä arvokkaana. Siksi sanotaan, että todellinen nöyryys on totuudessa elämisen tottumus.

Nöyryydestä on paha saarnata, kun tajuaa, miten paljon sitä itseltä puuttuu. Vain vähäisessä määrin minua lohduttaa se, että myös Pietarilla saattoi olla jonkinlainen nöyryysongelma. Kun Magdalan Maria tuli kertomaan opetuslapsille, että Jeesuksen hauta on tyhjä, Pietari lähti paikalle juoksujalkaa. Toinen opetuslapsi, jonka nimeä Johannes ei paljasta, juoksi kuitenkin nopeammin ja oli paikalla ensin. Luulen, että tämä jäi harmittamaan Pietaria. Kun Jeesus ilmestyi Tiberiaanjärvellä opetuslapsille heidän ollessaan turhauttavan yön jälkeen väsyneinä veneessä, Pietari ei halunnut jäädä kakkoseksi. Se opetuslapsi, jonka nimeä evankelista Johannes ei paljasta, sanoi: ”Se on Herra!” Silloin Pietari välittömästi kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut ja hyppäsi veteen. Muut saivat tulla veneen ja verkon kanssa perässä.

Jokin tässä Pietarin ja Jeesuksen kohtaamisessa koskettaa. Ei tässäkään lopulta ollut kyse ensisijaisesti Pietarista ja hänen reaktiostaan. Tärkeää oli ylösnousseen kohtaaminen.

Kristityn elämässä, todistuksessa, lähetyskäskyn toteuttamisessa, maailman evankelioimisessa ei ole ensisijaisesti kyse minusta tai sinusta. Me olemme epävarmoja, osumme harhaan ennustuksissamme, teemme vääriä ja huonosti perusteltuja ratkaisuja, ajattelemme kaavamaisesti, sorrumme omahyväisyyteen, teemme nöyryyden hyveestä teennäistä nöyristelyä. Kaiken tämän vuoksi on ensisijaisesti kyse Jeesuksesta, joka jo ennen meidän verkkojamme ja saalistamme, ennen meidän kykyämme ymmärtää Jumalan suunnitelman suuruutta, on valmistanut aterian, jolle hän kutsuu ja sanoo: ”Tulkaa syömään!”

Ylösnousseen todistaminen on sitä, että teemme sen, mitä Jeesus pyytää. Tulemme yhteiseen pöytään syömään ja opettelemme noudattamaan hänen käskyään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Kalaakin varmasti tulee ajallaan.