Mene, myy, anna, tule, seuraa

Saarna Vanhassa kirkossa su 31.7.2011 klo 10
Rakkauden laki
Markus 10:17-27

Libanonilaisilla on kuulemma sanonta: ”Se, jolla on rahaa, voi syödä jäätelöä helvetissä”. Rahalla voi ostaa monenlaista lohdutusta, mutta kuolematonta sieluaan ihminen ei sillä pelasta. Jäätelö on helteellä hyvää, mutta se ei pelasta ihmistä elämän paahteesta.

Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumissa kohdistuvat suoraan vaurauteen, maalliseen omaisuuteen. Ja juuri siksi evankeliumin viesti on niin tinkimätön. Rikas ei voi pelastua. Väite suorastaan vaatii etsimään lievennyksiä, tulkintoja ja selityksiä. Mutta mikään lievennys tai hengellistävä tulkinta ei voi viedä terää siltä, mitä Jeesus sanoo.

Markus kertoo Jeesuksen ja ”muuan miehen” tapaamisesta heti sen kohtauksen jälkeen, josta Vanhan kirkon alttaritaulu kertoo. ”Totisesti: joka ei ota taivasten valtakuntaa vastaani niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä. Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: Hyvä opettaja…”

Näyttää siltä, että mies oli tosissaan. Hänellä oli kiire Jeesuksen luokse, hänellä oli huoli omasta sielustaan. Tilanteessa on kiihtymystä, omistautumista, myös miellyttämisen halua. Mutta Jeesuksen katse on tarkka. Hän valaa öljyä miehen sisimmässä kuohuville laineille. ”Miksi sanot minua hyväksi?” Ei näin. Katso Jumalaan. Älä etsi vastausta hengellisiltä opettajilta, edes siltä, joka edessäsi seisoo. Älä luo itsellesi vääriä sitoumuksia. Jos olet kiinnostunut iankaikkisesta elämästä, älä kiinnity lempipappiisi, älä juokse opettajien perässä. Etsi Jumalan tahtoa.

Mutta juuri sitä tämä rikas mies kertoo nuoruudestaan lähtien etsineensä ja sen mukaan halunneensa elää. Jeesuksen silmissä on edelleen sama Jumalan valtakunnan katse, jolla hän katsoi luokseen tuotuja lapsia. En tiedä, mitä hän näki edessään olevassa miehessä, kun evankelista kertoo, että hän rakasti tätä. Niin lähellä Jumalan valtakuntaa. Niin lähellä, vain tämä puuttuu: ”mene, myy, anna, tule, seuraa”.

Evankeliumeissa kerrotaan monista, jotka lähtivät epäröimättä seuraamaan Jeesusta, kun hän kutsui. Rikkaan miehen tapaus on tähän nähden traaginen epäonnistuminen. Hänestä olisi voinut tulla yksi apostoleista. Mutta: ”mies synkistyi”. Sananmukaisesti ”hänen kasvonsa valahtivat”. Ilmaisu kuvaa samanaikaista hätkähtämistä ja synkistymistä, jonkinlaista kauhistusta. Oliko mies paikalla, kun Jeesus siunasi lapsia? Seurasiko hän tilannetta kiinnostuneena muiden olkien yli? ”Näinkö lapsellisen helppoa on päästä Jumalan valtakuntaan? Mutta mitä se tarkoittaa juuri minulle? Miten minä saavutan iankaikkisen elämän? Minun on saatava tietää…” Niin mies lähtee juoksemaan Jeesuksen perään. Tyrmäys on kova. ”Mene, myy, anna, tule, seuraa”. Opetuslapset seuraavat hämmentyneinä sivusta. Ja heidän kauttaan kysymyksestä tulee meille henkilökohtainen. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesuksen alkuperäiset sanat jäävät voimaan: ”Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä”, erityisesti jos on rikas. Helpompi on syödä jäätelöä helvetissä. Mutta todellista rikkautta on se, että kuolee rikkauksille. Anthony de Mello kertoo intialaisesta miehestä, joka kuuli, että hänen kotikylänsä liepeille oli tullut kerjäläismunkki. Hän lähti juoksujalkaa etsimään tätä ja huusi hänet nähdessään: ”Kivi! Jalokivi! Anna minulle heti kallisarvoinen jalokiveni!” – ”Mikä kivi?” munkki kysyi. – ”Viime yönä Shiva ilmestyi minulle ja sanoi, että tapaisin kerjäläismunkin ja häneltä saisin jalokiven, oka tekisi minut rikkaaksi koko loppuelämäni ajaksi.” Kerjäläismunkki kaiveli pussiaan ja veti esille kiven. ”Hän varmaankin tarkoitti tätä kiveä”, munkki sanoi ja ojensi sen kyläläiselle. ”Löysin sen muutama päivä sitten. Voit aivan hyvin saada sen.” Mies tuijotti kiveä ihmeissään. Se oli lähes ihmisen pään kokoinen valtava timantti, todennäköisesti suurin, mitä koko maailmasta löytyi. Mies otti timantin ja meni pois. Koko yön hän pyöri valveilla vuoteellaan. Seuraavana päivänä hän meni aamun koittaessa kerjäläismunkin luo ja sanoi: ”Anna minulle sitä rikkautta, jonka avulla voit antaa pois tällaisen timantin noin huoletta.”

Kaksi viikkoa sitten esitin saarnassani arvelun, että Jeesuksen armon julistukseen voi suhtautua ainakin kahdella vastakkaisella tavalla. Saarnajatkoilla käyty keskustelu vahvisti tätä arviota. Yksi tapa on etsiä Jeesuksen julistuksesta niitä kohtia ja painotuksia, joissa hän vahvistaa vanhatestamentillisen lain merkitystä. Tällä tavalla kyse synnistä, parannuksenteosta ja pelastuksesta pysyy sievästi kasassa. Syntiä on se, minkä Raamattu sanoo synniksi. Sitä pitää välttää. Pelastus on sitä, että omaksuu oikean opin ja oikeat käsitykset. Tämä suhtautumistapa on sitä, mistä ranskalainen kristitty filosofi Jacques Ellul on käyttänyt nimitystä ”Kristillisyyden outo vääristymä”. Siitä, minkä piti vapauttaa lain alaisuudesta, onkin tullut lain jatke.

Toinen tapa suhtautua on nähdä Jeesus radikaalina uudistajana, joka tuli heittämään pois kaiken uskonnollisen tiukkapipoisuuden ja antamaan tilalle rakkauden ja suvaitsevaisuuden sanoman. Jeesuksen sanoman pahimpana esteenä ovat ne nykyajan omavanhurskaat fariseukset, jotka kaikkein suvaitsemattomimmin häntä luulevat puolustavansa. Tämä suhtautumistavan ongelmana on, että se ei lopulta tarvitse Jeesusta mihinkään. Pelastus jää täysin ihmisen oman vapautumisprosessin varaan.

Mutta Jeesus todellakin kutsuu meitä tämän rintamalinjan taakse tai yläpuolelle, kokonaan toisenlaiseen katselutapaan. Jeesuksen opetuksessa Jumalan laki epäilyksettä ja kokonaan säilyttää asemansa. Mutta hän osoittaa täysin uuden ja toisenlaisen suhtautumistavan siihen. Jaakobin kirjeessä tätä kutsutaan ”vapauden laiksi”. Rikas mies, joka tuli juosten etsimään vastausta hengelliseen janoonsa, osasi kyllä lain ja noudatti sitä. Mutta hän luki lakia niin kuin lukee ihminen, joka haluaa säilyttää itsellään viimeisen sanan. Laki oli hänelle luettelo kiellettyjä asioita ja niiden välttämistä. Ellei jokin ole erikseen kiellettyä, se on sallittua.

Jeesuksen suhtautuminen lakiin lähtee toista kautta. Rakkaus toteuttaa lain. Yksittäisten kieltojen noudattaminen on mitätöntä sen rinnalla, mihin rakkaus ohjaa. Voit olla hyvä ihminen, kun et varasta keneltäkään. Mutta Jumalan valtakunnan kansalainen sinusta tulee vasta, kun annat omastasi. Olet kunnon kansalainen, kun et tapa, raiskaa, roskaa, etkä huoraa. Kristuksen seuraaja olet vasta, kun iloiten kärsit näitä kaikkia ja siunaat niitä, jotka sinulle sellaista tekevät. ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesus asetti meidän keskellemme lapsen. ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei sinne pääse.” Ota hänet vastaan niin kuin lapsi. Älä jätä varauksia. Tule hänen luokseen ja anna sydämesi hänelle, kun otat hänet vastaan leivässä ja viinissä.

Kalaan lähtemisen sietämätön keveys

Saarna vappupäivänä 1.5.2011 Vanhassa kirkossa (1. sunnuntai pääsiäisestä, ylösnousseen todistajia)

Joh. 21:1-14

Pekka oli kalamies. Hän sanoi: ”Minä lähden kalaan.”
Kuka kertoo, mihin maailma on menossa ja mitä kannattaa tehdä? Miksi kalaan meneminen ei olisi juuri nyt paras vaihtoehto?

Tässä saarnassa on noin kaksi osaa. Ensimmäinen osa toimii johdantona toiselle, jossa palaamme evankeliumin kertomukseen Pietarista Tiberiaanjärvellä.

Ennen vuosituhannen vaihdetta ennustettiin kiivaasti alkavan uuden ajanjakson suuria virtauksia. 20 vuotta sitten sosialismi oli kaatunut ja kylmän sodan aika oli ohi. Oltiin laajasti sitä mieltä, että yksilönvapauksien ja demokratian leviämisen myötä uskonnollisuus on nousussa. Uskonnon harjoittaminen liittyy sekä yksilön vapauteen että yhteisöllisyyteen. John Naisbittin Megatrendit 2000 ennusti uuden vuosituhannen uskonnollista heräämistä ja yksilöllisyyden voittokulkua. Amerikkalainen poliittinen historioitsija Francis Fukuyama esitti vuonna 1992 (The End of History and the Last Man) laajat perustelut sille, että yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioit-tava länsimaistyyppinen demokratia on joistakin takaiskuista huolimatta jatkanut voittokulkuaan satojen vuosien ajan. 1900-luvulla sosialismi oli näyttänyt tarjoavan länsimaiselle demokratialle jonkinlainen vaihtoehdon, mutta se oli nyt osoittautunut pelkäksi harhaksi. Diktaattorit eivät voi kauan pysyä pystyssä, sillä vapauden ajatus leviää väistämättä kaikkialle. Hallintoa voi johonkin pisteeseen asti pitää yllä pelolla ja pakolla, mutta jos vallalla ei ole kansan hyväksymää oikeutusta, se ennen pitkää hajoaa. Historia on saavuttamassa päätepisteensä, kun kaikilla on samat vapaudet.

2000-luvun alku näytti muuttavan 1990-luvulla tehtyjä ennusteita. Uskonnollisuus kyllä oli nousussa, mutta ei suinkaan rauhan ja ystävyyden merkeissä. Islamilainen fundamentalismi ja siihen liittyvät terrori-iskut alkoivat hallita otsikoita. Kiinasta ja islamilaisesta maailmasta alkoi kuulua ääniä, että me emme halua teidän demokratiaanne. Meillä on erilainen ajattelutapa. Francis Fukuyama kirjoitti 90-luvulla esittämiin ajatuksiinsa laajan jälkikirjoituksen vuonna 2006. Asiat näyttivät nyt hieman toisenlaisilta. Demokratian ja yksilönvapauksien aatteet menestyvät edelleen piittaamatta maantieteestä, kielestä ja kulttuurista. Oli kuitenkin noussut esiin uusi ongelmallinen kysymys. Koskevatko vapaudet ensi sijassa yksilöä vai sitä yhteisöä, johon yksilö haluaa kuulua? ”Valtio on velvollinen puolustamaan vapauksista nousevaa moniarvoisuutta”, Fukuyama kirjoittaa. ”Nyt sen on päätettävä tulkitseeko se tämän moniarvoisuuden yksilöiden vai yhteisöjen näkökulmasta. Ja jos yhteisöjen näkökulmasta, millaisia yksilön vapauden rajoituksia yhteisöt voivat jäsenilleen asettaa.”

Juuri tästä samasta asetelmasta ja periaatteellisesta kysymyksestä keskustellaan tänä päivänä Suomessa. Voiko valtio määrätä, mitä kirkko opettaa? Voiko kirkko laatia itselleen erilaiset säännöt kuin vallitsevat muualla yhteiskunnassa? Kysymys ei koske vain Suomen ev.-lut. kirkkoa, vaikka toki ennen kaikkea sitä sen suuren koon vuoksi. Jos kristillinen usko on ja haluaa olla kansan yhteisen kokemuksen keskuksessa, sen on tavalla tai toisella otettava kantaa näihin kysymyksiin. ”Minä lähden kalaan” ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, kun tilanne on epäselvä.

Pietari ja hänen seurueensa eivät tosin päässeet ongelmia pakoon edes kalassa. Saalista ei tullut. He eivät saaneet sinä yönä mitään. Luulen, että tähän täytyy pysähtyä. Pienistä vastoinkäymisistä tulee joskus suuria. Edessä ajava autoilija, naapurin kolina tai lapsen kiukuttelu voi aiheuttaa kohtuutonta ärtymystä, kun taustalla on iso hämmennys. Ärsyttävä keskustelu kirkossa siirtyy turhaksi ärtymykseksi arkisessa elämässä. Evankeliumin kertomus ei anna tähän mitään ratkaisua tai vastausta. Opetuslasten tunnelmat eivät ole kertomuksen kannalta olennaisia. Pääosassa ei ole Pietari, Tuomas eikä kukaan muukaan opetuslapsista.

Voi olla, että juuri tämä meidän on opittava yhä uudestaan. On kyllä totta, että jokainen on tärkeä. Jeesus kutsuu jokaista henkilökohtaisesti. Yksilö on tärkeä, yksilöllä on oikeus irtautua ympäristön paineista, tehdä mielenmuutos, lähteä seuraamaan uutta tietä. Yksilöllisyyttä ei pidä halveksia. Mutta. Tämä kertomus ei ole ensisijaisesti Pietarista, meistä tai minusta. Yksilöllisyys menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Länsimainen demokratia ja yksilönvapauksien korostus menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Todellinen yksilöllisyys alkaa vasta sanasta sinä.

Jeesus itse opetti, mitä se tarkoittaa. Hän, joka useaan otteeseen Johanneksen evankeliumin mukaan käytti itsestään sanoja ”minä olen”, opetti meille, mitä tarkoittaa asettaa toinen etusijalle. Hän, jolla ”oli Jumalan muoto, ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” Sinä muodostaa yhteyden. Ja se juuri oli Jeesuksen suuri tehtävä. Hän tuli luomaan yhteyden ihmisen ja Jumalan välille ja ihmisten kesken.

Jeesus osoitti omalla esimerkillään, että sinän sanominen ei tarkoita syrjään vetäytyvää luopumista omasta kutsumuksesta. Se ei ole epämääräistä nöyristelyä. Nöyristely on mukavuudenhalua, vastuun väistämistä, itsekeskeisyyttä. Nöyryys sen sijaan on toisen näkemistä arvokkaana. Siksi sanotaan, että todellinen nöyryys on totuudessa elämisen tottumus.

Nöyryydestä on paha saarnata, kun tajuaa, miten paljon sitä itseltä puuttuu. Vain vähäisessä määrin minua lohduttaa se, että myös Pietarilla saattoi olla jonkinlainen nöyryysongelma. Kun Magdalan Maria tuli kertomaan opetuslapsille, että Jeesuksen hauta on tyhjä, Pietari lähti paikalle juoksujalkaa. Toinen opetuslapsi, jonka nimeä Johannes ei paljasta, juoksi kuitenkin nopeammin ja oli paikalla ensin. Luulen, että tämä jäi harmittamaan Pietaria. Kun Jeesus ilmestyi Tiberiaanjärvellä opetuslapsille heidän ollessaan turhauttavan yön jälkeen väsyneinä veneessä, Pietari ei halunnut jäädä kakkoseksi. Se opetuslapsi, jonka nimeä evankelista Johannes ei paljasta, sanoi: ”Se on Herra!” Silloin Pietari välittömästi kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut ja hyppäsi veteen. Muut saivat tulla veneen ja verkon kanssa perässä.

Jokin tässä Pietarin ja Jeesuksen kohtaamisessa koskettaa. Ei tässäkään lopulta ollut kyse ensisijaisesti Pietarista ja hänen reaktiostaan. Tärkeää oli ylösnousseen kohtaaminen.

Kristityn elämässä, todistuksessa, lähetyskäskyn toteuttamisessa, maailman evankelioimisessa ei ole ensisijaisesti kyse minusta tai sinusta. Me olemme epävarmoja, osumme harhaan ennustuksissamme, teemme vääriä ja huonosti perusteltuja ratkaisuja, ajattelemme kaavamaisesti, sorrumme omahyväisyyteen, teemme nöyryyden hyveestä teennäistä nöyristelyä. Kaiken tämän vuoksi on ensisijaisesti kyse Jeesuksesta, joka jo ennen meidän verkkojamme ja saalistamme, ennen meidän kykyämme ymmärtää Jumalan suunnitelman suuruutta, on valmistanut aterian, jolle hän kutsuu ja sanoo: ”Tulkaa syömään!”

Ylösnousseen todistaminen on sitä, että teemme sen, mitä Jeesus pyytää. Tulemme yhteiseen pöytään syömään ja opettelemme noudattamaan hänen käskyään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Kalaakin varmasti tulee ajallaan.

Ristin juurella

Saarna pitkäperjantaina 22.4.2011 Vanha kirkko

Johanneksen evankeliumi 19:16-30

”Jeesusta lähdettiin viemään. - - Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.” Näiden kahden lauseen väliin Johannes tiivistää koko ristin tien. Kaupungista lähtemisen ja kuoleman väliin mahtuu neljä kohtausta: 1. ristin pystyttäminen nimitauluineen, 2. vaatteiden jakaminen, 3. äidin puhuttelu ja 4. hapanviinin juominen.

1. Ristin pystyttäminen ja päällekirjoitus

On oikeastaan hämmästyttävää, miten lyhytsanaisesti Johannes kuittaa ristiinnaulitsemisen, vain yhdellä lauseella. Ikään kuin se olisi vain sivuseikka, joka on syytä mainita itse asiaan pääsemistä. Johannes on kiinnostunut merkityksistä. Tapahtuma on vain tapahtuma ennen kuin sen merkitys ymmärretään. Siksi Pilatuksen laatima päällekirjoitus on niin tärkeä hänelle. Päällekirjoitusta ja siihen liittyvää kiistelyn kuvaamiseen Johannes käyttää kuusi pitkää lausetta.

Olihan Johanneksen mukaan Pilatuksen luona käyty melko kiivas väittely siitä, onko ylipäänsä mitään syytä tuomita Jeesusta. Pilatus on siihen selvästi haluton. Hän oli roomalainen sotilas, joka ajatteli imperiumin näkökulmaa. Ei hänellä ollut syytä puuttua juutalaisten keskinäisiin uskonnollisiin kiistoihin. Nyt hänen eteensä oli tuotu mies, jota – selvästikin uskonnollisten syiden vuoksi – syytettiin jonkinlaiseksi poliittiseksi häiriköksi ja uhkatekijäksi, kansanvillitsijäksi. Pilatus ei uskonut näihin syytöksiin. Kuulusteltuaan Jeesusta kahden kesken Pilatus menee ulos ja sanoo, ettei ole mitään rikosta, minkä perusteella hän voisi tuomita Jeesuksen. Mutta kansa vaatii ristiinnaulitsemista. Pilatus tulee levottomaksi. Kuka tämä mies oikein on, kun hän saa vastaansa näin kohtuuttoman vihan? Mutta sitten nostetaan esiin valttikortti: ”Jos päästät hänet vapaaksi, et ole keisarin ystävä. Joka korottaa itsensä kuninkaaksi, nousee keisaria vastaan.” Pilatus päättää taipua. ”Tässä on teidän kuninkaanne.” – ”Ei meillä ole muuta kuningasta kuin keisari”, kansa huutaa. Mutta Pilatus kirjoittaa: ”Jeesus nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Hän haluaa näpäyttää juutalaisia ja häpäistä heidät. Juutalaisten kuningas tapetaan juhlalliseksi varoitukseksi.
Mutta Jeesuksessa häpäisy muuttuu kunniaksi. Hänet kruunataan kärsimyksellä ja kuolemalla koko maailman vapahtajaksi ja kuninkauden kuninkaaksi. Jeesuksessa häpäisy muuttuu kunniaksi.

2. Vaatteiden jakaminen

Juutalaisen historioitsija Josefuksen mukaan ylipapin paita piti aina tehdä saumattomaksi. Toinen Mooseksen kirja antaa yksityiskohtaisen kuvauksen käytettävistä langoista ja niiden väreistä. Joidenkin tulkintojen mukaan ”saumaton” voisi myös tarkoittaa ”paikkaamaton”, siis uusi, lähes käyttämätön.
On sanottu, että Jeesuksen ajan maailmassa yhden vaatekappaleen tekemiseen meni noin 400 tunnin työpanos. Vaatteet olivat arvotavaraa, eikä niitä tehty massatuotantona. Tuon ajan tavalliseen vaatetukseen kuului viisi osaa: sandaalit, paita, viitta, kiedottava päähine ja vyö. Jos sotilaita oli neljä eli roomalainen quaternium, kuten Johannes kertoo, yksi vaatekappale piti jakaa neljään osaan. Paidan kohtalo piti päättää.
En ole varma, voidaanko ajatella, että Jeesuksen paidalla olisi jokin erityinen symbolinen tai uskonnollinen merkitys. Joidenkin arvelujen mukaan paita oli Jeesuksen äidin tekemä. Tekikö se paidasta erityisen arvokkaan? Sen me tiedämme, että Trierin katedraalissa on tuhannen vuoden ajan säilytetty pyhäinjäännöstä, jonka väitetään olevan juuri tämä Jeesuksen paita. Kuningatar Helena hankki sen perimätiedon mukaan Jerusalemista 300-luvulla.
Luulen, että arvan heittäminen paidasta paljastaa jotain paljon tavallisempaa ja tavallaan hätkähdyttävämpää. Jumalan Poika, ihmiskunnan pelastaja, Jumalan rakkauden julistaja roikkuu ristillä ja vieressä harrastetaan arpapeliä.
Eikö tämä ole kuva, joka toistuu edelleen tässä maailmassa? Kärsivästä tulee näkymätön niille/meille, joilla on kiire varmistamaan omaa osuuttamme saaliista.
Mutta tässäkin kohtauksessa Johannes näkee merkityksen. Hän liittää arvan heittämisen psalmiin 22. Arvoton ja välinpitämätön kohtelu toimii todisteena sen puolesta, että juuri Jeesuksesta heprealaisen raamatun pyhät kirjoitukset kirjoittavat.
Jeesuksessa välinpitämättömyys muuttuu arvokkuudeksi.

3. Äiti ja poika

Nopeasti Johannes kääntää katseemme sotilaista Jeesuksen äitiin ja muihin Jeesukselle rakkaisiin. Tässäkin meidän tulee nähdä merkitys. Jeesuksen äiti ei ole vain sentimentaalinen koriste, jonka tuskaa meidän tulee kunnioituksella sivusta seurata. Totta kai Jeesuksen äiti on evankeliumin kannalta yksi merkittävimmistä ihmisistä. Hänen läsnäolonsa ristin juurella on inspiroinut taidetta vuosituhansien läpi. Stabat mater dolorosa iyxta crucem lacrimosa, dum pendebat filius. ”Seisoi äiti kärsivänä ristin vierellä kyynelissään, kun poika riippui.”
Johannes kertoo: ”Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.” Piti huolta on kreikaksi ”otti hänet omakseen” (eis ta idia). Siitä lähtien opetuslapsi otti hänet omakseen.
Johanneksen evankeliumin aivan alussa Sana tuli lihaksi, ”hän tuli omiensa luokse, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan”. Nyt tämä kuilu ihmisen ja Jumalan välillä kurotaan umpeen. Jeesus jättää perinnön, josta on alkava uusi ihmisyys, uusi yhteisö. Jeesus rakentaa sillan, hän on sillanrakentaja, ponti-fex, ylipappi. Ristillä Jeesus muuttaa katkeran eron ikuiseksi yhteydeksi.

4. Se on täytetty

Ristillä Jeesus muuttaa maailman historian suunnan ja antaa ihmiskunnalle uuden merkityksen. Hän muuttaa häpeän kunniaksi, välinpitämättömyyden arvoksi ja katkeran eron ikuiseksi yhteydeksi.
Kysymys kuuluu: Onko tämä edelleen mahdollista? Miten nyt häpeä muuttuu kunniaksi, välinpitämättömyys arvokkuudeksi ja ero yhteydeksi?
Me tiedämme, että Jeesuksen mukaan ei jokainen joka sanoo ”Herra, Herra” pääse taivasten valtakuntaan. Jeesuksen elämä ei tule meidän elämäksemme pelkällä hokemisella tai ulkoa opettelulla.
Johanneksen kuvauksen viimeisessä kohtauksessa Jeesus sanoo: ”Minun on jano” ja hänelle tarjotaan hapanviiniä. Sen juotuaan hän sanoi: ”Se on täytetty”. Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.
Ja kun Johannes sanoo, että Jeesus antoi henkensä, hän tarkoittaa juuri sitä. Jeesus antoi henkensä, jotta me voisimme ottaa sen vastaan. Jeesuksen hengen on tultava meihin, jotta maailma muuttuisi. Täytyy tapahtua se, minkä vuoksi Paavali sanoo: ”Minä en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä.” Ja se on mahdollista – Jeesuksen rakkauden, lempeyden ja ystävällisyyden vuoksi. Siksi sanoma rististä ei ole pelottava ja traumatisoiva kauhukertomus, joka pitäisi pimittää lapsilta, vaan se on kaiken hyvyyden ja suloisuuden lähde, josta on kerrottava kaikille haluaville.

Kuoleman ja elämän haju

Saarna palmusunnuntaina 17.4.2011 Vanhassa kirkossa

Paavali (2. Kor. 2:14-17) ja evankelista Johannes (Joh. 12:1-8) antavat tälle saarnalle kaksi mahdollista aihetta: raha ja haju. Tiedämme, että ne liittyvät toisiinsa.

Raha on ajankohtainen aina, myös kirkon elämässä. Raha on tärkeä ja melko kätevä vallankäytön välinen. Rahalla voidaan pakottaa, ostaa vapaaksi, mustamaalata ja muunnella totuutta. Paavali viittaa kirjeessään korinttilaisille jonkinlaisiin syytöksiin itseään kohtaan. Hänen ovat todennäköisesti jotkut pahanpuhujat väittäneet saarnailevan pelkästään ahneudesta. Evankelista Johannes taas kertoo tapauksesta Martan ja Marian kodissa, jossa yksi opetuslapsista, Juudas, paljastuu varkaaksi. Ahneeksi tai varkaaksi moittiminen ovat kovia syytöksiä, koska sellaisia ihmisiä pitää varoa. Mistä ahneen ja varkaan tunnistaa? Sitä on moni meistä miettinyt näin vaalien alla.

Ehdotan, että vastaamme tähän kysymykseen samalla tavalla kuin Paavali ja Johannes. Ahneuden tunnistaa hajusta.

Hajusta tunnistaa itse asiassa paljon enemmän kuin luulemmekaan. Tiedämme, että koirien erinomaista hajuaistia on käytetty jopa syöpäsairauksien tunnistamiseen. Ihmisen hajuaisti on kuitenkin melko turta. Pienikin flunssa vielä heikentää sitä. Vanhetessa hajuaisti yleensä heikkenee ja se voi kovasta päähän kohdistuvasta täräyksestä hävitä joko kokonaan tai osittain. Hajuaistin myötä ihminen saattaa menettää ruokahalunsa, koska makuelämys perustuu osittain hajuaistiin. Jotkut hajuaistinsa menettäneet ovat valittaneet, että kosketus ulkomaailmaan katkeaa. Tulee ulkopuolisuuden tunne. Toisaalta hajuaisti voi myös herkistyä muun muassa raskauden aikana tai ennen migreenikohtausta. Samoin kuin näkemisellä ja kuulemisella, myös hajuaistilla on hengellinen, vertauskuvallinen merkitys.

Noin sata vuotta Paavalin jälkeen elänyt Smyrnan piispa Polykarpos koki marttyyrikuoleman roviolla. Hänen kuolemastaan kerrotaan, että siihen liittyi sanomattoman hyvä tuoksu (Polykarpoksen martyrio, 15). Marttyyrikertomuksia on pakko lukea niin, että niihin on ajan myötä tullut mukaan liioittelua, vaikka itse tapahtumien suhteen ne ovatkin luotettavia. On kuitenkin kysyttävä, miksi kertomuksessa mainitaan juuri hyvä tuoksu?

Kysymys tulee lähelle. Miltä sinä tuoksut lähiympäristössäsi? Minkälaista tuoksua levität? Meille on tyypillistä, että haluamme jättää itsestämme miellyttävän tuoksun. Huonojen hajujen peittämiseen käytetään paljon aikaa ja vaivaa ja myös rahaa. Mikä on se parfyymi, jota käytät ihmissuhteissasi? Mihin peität sen kalmanhajun, kuoleman ja mädäntymisen henkäyksen, joka meidän hajoavassa ruumiissamme tekee työtään?

Paavali puhuu Kristuksen tuoksusta, joka on sekä elämän että kuoleman tuoksu. Ajatus liittyy roomalaiseen voittosaattueeseen. Sellaisia järjestettiin, kun voittoisa kenraali palasi takaisin sotaretkeltään. Mutta kaikille ei järjestetty triumfia. Tiettyjen edellytysten tuli täyttyä. Kenraalin oli tullut toimia armeijan komentajana, sotaretki tuli saattaa kokonaan päätökseen, niin että alueella vallitsi rauhantila ja joukot oli voitu kotiuttaa, vähintään 5000 vihollista oli pitänyt surmata yhdessä taistelussa ja sodan seurauksena oli pitänyt valloittaa uusia maa-alueita. Jos nämä ehdot täyttyivät, kenraali otettiin Roomassa vastaan suurella kulkueella.

Kulkueen kärjessä kulkivat korkeimmat virkamiehet ja senaatti, heidän jäljessään trumpetin soittajat. Sen jälkeen esiteltiin sotasaalis (mm. Jerusalemin valloituksen jälkeen Roomassa nähtiin temppelin 7-haarainen lampunjalka ja kullattu näkyleipäpöytä), kuvia valloitetuista alueista ja pienoismalleja voitetuista aluksista tai vallatuista linnakkeista. Saaliin jälkeen marssivat kahleissa voitetut ruhtinaat ja sotapäälliköt, joita odotti usein pikainen teloitus. Näiden jäljessä kulkivat oikeudenpalvelijat, lyyransoittajat ja papit, jotka kantoivat mukanaan voimakastuoksuisia suitsukkeita. Viimeisenä tuli voittoisa kenraali itse.

Tällaisessa voittosaatossa tuoksulla oli todellakin kahdenlainen merkitys. Suitsukkeiden tuoksu merkitsi voitetuille kuolemaa, mutta voittoisalle armeijalle elämää. Se on vahva kuva.

Kristuksen voittosaattue. Sinä ja minä mukana. Levittämässä Kristuksen, Voittajan, tuoksua. Ja tästä Paavali puhuu, kun on juuri edellä kertonut lähes ylipääsemättömistä ahdingoista, joihin hän Timoteuksen kanssa oli joutunut. Voittosaattueesta kirjoittaa mies, joka seuraavassa luvussa puhuu aarteesta saviastioissa, ”että nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.” ”Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.” Oikeastaan koko korinttilaisille suunnattu kyynelkirje on täynnä syvää oman kuolevaisuuden tuntua ja läheisyyttä. Mutta samalla Kristuksen kuoleman ja kärsimyksen aiheuttamaa suurta lohdutusta ja iloa. Paavalin puhetta on tällä kohtaa moitittu mustavalkoiseksi ja maailmasta eristäytyväksi, omaan sisäpiiriin sulkeutuvaksi. Mutta ehkä Paavalin hengellinen hajuaisti oli kohdallaan ja hän tiesi, mistä kirjoitti.

Voi olla, että se tuoksu, joka Polykarpoksen roviolta nousi, oli uskosta osattomille inhottava käristyvän lihan katku, kun taas paikalla olleille uskoville se oli elämän tuoksu. Jokaisen kristityn elämä on todistus. Ja mitä pidemmälle aikaa kuluu, sitä selvemmäksi käy, että meidän ominaishajumme on kuoleman löyhkä, jota vain vaivoin voimme peittää. Mutta on jotain, joka tuoksuu voimakkaammalle ja voittaa kuoleman.

Jeesus otti vastaan Marian kallisarvoisen hajuöljyn, koska piti sitä valmisteluna omaa hautaamistaan varten. Näen tässä hyvin käytännöllisen ja kauniin ohjeen kristilliseen elämään, jos oma haju epäilyttää. Uhraa Kristukselle. Tee jotain hyvää ja kaunista ilman, että etsit siitä hyötyä, rahallista tai muuta. Tee se vain ja pelkästään rakkaudesta Kristukseen, joka on valmis kantamaan sinun taakkasi ja syntisi loppuun asti.

Jaakko Heinimäki kirjoittaa aivan mainiossa uudessa Kafekismuksessaan kysymyksestä Minkä takia kannattaisi käydä jumalanpalveluksessa? ”Ei varsinaisesti minkään takia. En tarkoita sitä, etteikö jumalanpalveluksessa olisi syytä käydä vaan sitä, että jumalanpalveluksessa käyminen ei ole sellainen teko, joka pitäisi tai kannattaisi tehdä jonkin takia. Jumalanpalveluksessa käydään jumalanpalveluksen itsensä takia. Kirkossa käyminen saattaa kyllä tuottaa paljon kaikenlaista hyvää, mutta kirkossa käymisestä koituvat edut ovat pikemminkin sivutuotteita, eivät ne ole varsinainen syy käydä kirkossa.”

Kristusta ei seurata hyödyn vuoksi. Jumalanpalveluksia ei järjestetä hyödyn vuoksi. Evankeliumia ei saarnata siksi, että siitä olisi hyötyä. Olen tosin kuullut sellaisiakin mielipiteitä joiltakin kirkon päätöksiin vaikuttavilta ihmisiltä, että jumalanpalveluksia olisi syytä lakkauttaa, kun niistä ei ole juuri mitään hyötyä kenellekään. Ei näin.

Evankeliumia pidetään esillä, jumalanpalveluksia järjestetään, Kristuksesta puhtaan siksi, että sinun sydämesi rakastaa häntä ja haluaa antaa itsensä hänelle. Jos opimme tämän Marian asenteen ja annamme parhaamme Hänelle, voimme ehkä välähdyksen omaisesti ymmärtää, miksi Jeesus rakastaa meitä, minua ja sinua: sinun itsesi takia. Hänen kuolemansa on suloinen tuoksu ja voiton sanoma jokaiselle, joka uskoo häneen.

Valot loistaa

No, nyt sinne Tuomiokirkon edessä olevaan mustaan ristiin on saatu valot päälle. Hienoltahan se näyttää. En tosin jaksanut olla uudenvuodenaattona valveilla niin pitkään, että olisin nähnyt liittyikö ristivaloshow jotenkin senaatintorin juhlintaa. Jostain syystä vuoden vaihtuminen on viime vuosina jäänyt juhlimatta. En tiedä, onko kyseessä yleinen juhlaväsymys vai pelkästään se, että lapset on jo sen verran isoja, että ilotulitus ei enää aiheuta samanlaista säpinää. Kuulin kyllä, että Uspenskin edessä ja senaatintorilla paukuteltiin, mutta äänet sulautuivat jotenkin siihen uniseen hyvään oloon, että saa olla kaikessa rauhassa omassa sängyssä nukkumassa. Sitä paitsi ehdin kymppiuutisista ja Kaisan viestistä kuulla, että vuosi oli vaihtunut Sydneyssä, joten arvelin, että kyllä se ajan myötä vaihtuu Helsingissäkin, vaikka olisinkin nukkumassa.

Laitoin kännyn hälyttämään klo 8, että aamutoimiin ja saarnatekstin tulostamiseen jää mukavasti aikaa. Heräsin klo 8.38, eikä hälytys ollut soinut. Kirkolla olin kuitenkin ihan hyvissä ajoin puoli kymmenen maissa. Lähetysyhdistys Kylväjän väkeä oli mukana jumalanpalveluksessa ja kirkkokahveilla. Janne Sironen ja lähetysjohtaja Pekka Mäkipää pitivät molemmat hyviä pointteja sisältäneet puheenvuorot kirkkokahveilla. Varmasti jatkamme hyvää yhteistyötä.

Saarnan teema kääntyi jälleen kerran aiheeseen yksilöllisyys vs. yhteisöllisyys. Olenkohan jotenkin fiksautunut tähän? No, mielestäni Jeesuksen sanoilla Joh 14:12-14 on selkeä yhtymäkohtansa tähän aiheeseen. Saarnan jälkeen luin seurakunnalle väestötietoja ja tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen. Sattumoisin rukouspäiväjulistus sisälsi voimakkaan kannanoton yhteisöllisyyden puolesta, ehkä hieman poliittis-korrektisti muotoiltuna tosin. Jännällä tavalla julistuksessa näkyy yhteisöllisyyden ehtona yksilön oman erilaisuuden huomioiminen. Näiden välistä jännitettä ei tosin mitenkään käsitellä, vaan ne sulautetaan yhteen, ikään kuin ne olisivat samaa asiaa. Kirkkoonkin tullaan tasavallan presidentin mukaan jäseneksi yksilön, ei yhteisön ehdoilla.

No, julistus on toki Suomen ekumeenisen neuvoston työryhmän laatima yhdessä tp:n kanslian kanssa. Erikoisinta julistuksessa on se, että siinä ei sanallakaan mainita rukouspäiviä, eikä julistuksessa millään tavalla kehotetan kansalaisia rukoilemaan yhteisestä kyseisinä päivinä tai muutenkaan. Rukouspäiviä vietetään siis 18.1. ja 24.10.


”Jeesuksen nimessä” saarna 1.1.2011 Vanha kirkko
Joh. 14:12-14

Kaksi lähes käsittämättömän suurta lupausta: 1) että Jeesukseen uskova on tekevä suurempia tekoja kuin Jeesus itse ja 2) että Jeesus tekee kaiken, mitä me hänen nimessään pyydämme. Tässä saarnassa on melko pitkä johdanto. Tähtäyspisteessä ovat kuitenkin näiden lupausten ymmärtäminen.

Sanotaan, että vielä ennen toista maailmansotaa eurooppalainen uskonnollisuus oli valtaosaltaan yhteisöllistä. Toki oli henkilökohtaista uskonratkaisua korostavia suuntauksia ja vastaavasti kirkosta eroamista yksilöllisistä syistä. Suurin osa ihmisistä eli kuitenkin melko ongelmattomasti siinä todellisuudessa, että uskonasiat ratkaistiin yhteisesti. Kirkkoon kuuluttiin perheen, suvun ja kansallisuuden kautta.

Sotien jälkeen länsimaisen ihmisen uskonnollisessa käyttäytymisessä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Yhä suuremmalle osalle ihmisistä kysymys kirkkoon kuulumisesta tai uskonnollisesta vakaumuksesta on henkilökohtainen valinta. 1990-luvulla alettiin puhua jälkimodernista vallankumouksesta, jossa uskonnollisuuden tilalle tuli hengellinen ja henkinen, opin tilalle kokemus, yhteisöllisen tilalle henkilökohtainen, jäykän hierarkian tilalle tasa-arvoisuus, Jumala-keskeisyyden sijaan ihmiskeskeisyys.

Nyt on havahduttu siihen, että välttämättä mitään jälki- eli postmodernia ei edes tarvita selittämään näitä muutoksia. On vain käynyt niin, että 1700-luvun valistusajan aatteista on vihdoin tullut koko kansan omaisuutta. Yksilön ehdoton ja maksimaalinen vapaus valita on saavuttanut kansan syvät kerrokset. Se, mikä 1800-luvulla ja viime vuosisadan alussa oli sallittua vasta älymystölle, on nyt miltei jokaisen ulottuvilla.

Valinnanvapautemme on tullut niin suureksi, että se aiheuttaa jo stressiä. Amerikkalainen Barry Schwartz kirjoittaa kirjassaan The Paradox of Choice. Why More Is Less (Valinnanvapauden ristiriita. Miksi enemmän on vähemmän) niistä psykologisista vaikutuksista, joita liian suurella valinnanvapaudella on ihmisen hyvinvoinnille. Kun kaikki riippuu jatkuvasti omista valinnoista, ihmisen on entistä vaikeampi tyytyä tekemäänsä valintaan. Valitseminen aiheuttaa kohtuuttomia odotuksia, niihin liittyviä pettymyksiä ja itsesyytöksiä huonojen ratkaisujen vuoksi.

Älkää käsittäkö väärin. Barry Scwartz on valinnanvapauden ja yksilön oikeuksien innokas puolustaja. Ongelma ei ole valinnan mahdollisuus sinänsä, vaan se, että harhaudumme tekemään mitättömiä valintoja mitättömistä asioista sen sijaan, että keskittyisimme todella tärkeisiin valintoihin. Haluan itsekin puhua ja toimia yksilön oikeuksien puolesta. En ole kovin vakuuttunut sellaisesta kirkollisesta puheesta, jossa haikaillaan menneen maailman kyläyhteisöä tai viljellään sanaa yhteisöllisyys ratkaisuna kaikkiin nykypäivän ongelmiin. Yhteisöllisyys on kiva sana, mutta pitää muistaa, että yhteisöllä on sääntönsä. On ihan ymmärrettävää haikeasti muistella, millaista oli lapsena kotona. Tunnen kuitenkin liikaa niitä, joille nuoruuden ahdasmielinen ympäristö on aiheuttanut vain elinikäisen trauman kaikkea hengellisyyttä kohtana. Jos yhteisöllisyys sääntöinen ja rajoituksineen asetetaan vaakakuppiin yksilön oikeuksien ja vapauksien kanssa, yhä useammat kanssaihmisemme valitsevat epäröimättä yksilön vapauden. Ja juuri tästä kulttuurin ja uskonnollisuuden muutoksessa on kysymys.

Kummalla tavalla meidän on siis luettava Jeesuksen lupaukset? Koskevatko ne meitä yksilöinä, niin että sinä voit tehdä suurempia tekoja kuin Jeesus ja että Jeesus vastaa sinun yksilöllisiin rukouksiisi? Vai koskevatko lupaukset meitä yhdessä, Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina, uuden ihmisyyden edustajina? Onko meidän valittava olemmeko katolisia ja kansankirkollisia yhtenäiskulttuurin edustajia vai herätyskristillisiä yksilöhurskauden ja kokemuksen korostajia?

Johanneksen evankeliumin 14 luku on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta opetuslapsilleen. Puheen eräs toistuva ja painokas viesti on, että opetuslasten tulee olla yhtä. Jeesuksen seuraajien välinen yhteys ei ole vain valinnainen asia, vaan siitä riippuu maailman tulevaisuus. Juuri keskinäisestä yhteydestä meidät tunnetaan Kristuksen opetuslapsiksi. Ja juuri tähän yhteyteen meidän tulee kutsua kaikki maailman kansat, jokainen ihminen.

Niinpä on oikein ja luontevaa lukea Jeesuksen lupaukset yhteyden näkökulmasta. Jeesuksen seuraajien joukko on tekevä sellaisia tekoja kuin Jeesus itse, ja vielä suurempiakin. Jeesuksen toimintaa kuului merkittävällä tavalla sairaiden parantaminen. Sen ajan lääketiede oli aika alkeellista. Monet sairaudet tarkoittivat ihmisen putoamista pois yhteiskunnan rattaista oman onnensa nojaan. Jeesus välitti opetuslapsilleen toisenlaisen asenteen. Jokainen on tärkeä. Köyhiä, sairaita ja orpoja ei saa halveksia, vaan heitä tulee hoivata ja auttaa. Ja juuri tätä Jeesuksen seuraajat eli kristillinen kirkko on tehnyt alusta lähtien. Me tiedämme, että länsimaisen lääketieteen ja suomalaisen sosiaaliturvan taustalla on vuosisatojen ajan juurtunut kristillinen sivistys.

Eräs nuori radiotoimittaja joitakin aikoja sitten haastatteli arkkiatri Pelkosta sairaanhoidon arvokysymyksistä. Yhtäkkiä toimittajan mieleen tuli kysymys: Mihin muuten sairaanhoidn etiikka oikein pohjautuu?” Arkkiatrin vastaus jäi mieleeni, koska se tuli niin selvänä ja vahvana: ”Sairaanhoito perustuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.” Jeesus sanoi: ”Joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin.” Jeesuksen seuraajat ovat menneet paikkoihin, joihin Jeesus ei elämänsä aikana koskaan päässyt ja auttaneet miljoonia sairaita, vangittuja ja hyljeksittyjä tavalla, joka ylittää moninkertaisest kaiken sen, mitä Jeesus ehti elämänsä aikana tekemään. Tämän toisenlaisen ihmisyyden ja armeliaisuuden tähden Lähetysyhdistys Kylväjä edelleen lähettää ihmisiä kertomaan Jeesuksesta sinne, missä häntä ei vielä tunneta. Jeesuksen ensimmäinen lupaus on täyttynyt ja täyttyy edelleen siellä, missä häntä seurataan.

Jeesuksen lupaus rukousvastauksista on hankalampi. Se koskettaa meitä niin henkilökohtaisesti. ”Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.” Monella meistä on kokemus vilpittömästä rukouksesta, johon ei ole tullut haluttua vastausta. Mutta myös lupaus rukousvastauksista on ymmärrettävä yhteisöllisesti. Jeesuksen nimessä esitettävä rukous ei voi olla itsekäs, sen kiteytynyt muoto on ”tapahtukoon sinun tahtosi”. Jeesus siis lupaa rukoilijalle paljon, mutta samalla kehottaa seuraajiaan luopumaan itsekkäistä tarkoitusperistä. Miten se on mahdollista? Jälleen vastaus on yhteydessä. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi: ”Mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa.”. Kahden kristityn välinen sopimus, heidän välillään vallitseva yhteys, on yhteyttä Jeesukseen ja Jeesuksen kautta Isään. Juuri siinä näyttää piilevän rukouksen ydin. Vain rukoillessamme yhdessä, seurakuntana, voimme aidosti rukoilla Jeesuksen nimessä. Myös silloin kun olemme yksin tai eristyksissä, meidän tulee mielessämme yhtyä seurakunnan yhteiseen rukoukseen.

Olenko siis näiden Jeesuksen sanojen perustella sitä mieltä, että yksilön korostaminen on haitallista ja että todellinen uusi ihmisyys toteutuu vain osana yhteisöä? Kyllä – ja en. On aivan selvää, että Jeesus todisti ja rukoili kristittyjen yhteyden puolesta. Mutta hän ei halveksinut yksilöä. Jeesus kohtasi jokaisen ihmisen henkilökohtaisesti. Jokaisen tulee saada äänensä kuuluville. Jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi oikeudenmukaisesti ja ystävällisesti. Yksilö on tärkeä, eikä yksilön oikeuksia saa uhrata yhteisön painostuksesta.

Mutta Jeesus tuli esittämään henkilökohtaisesti jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle kutsun tulla osaksi jotain suurempaa, sitä Valtakuntaa, jota kutsutaan Kristuksen ruumiiksi, sitä yhteisöä, joka toteuttaa Hänen tehtäväänsä tässä maailmassa. Siihen sinut on kutsuttu ja kasteessa valtuutettu.

Kun aloitamme tämän Herran vuoden 2011 Jeesuksen nimessä, teemme sen Jumalan luomina ja arvokkaina yksilöinä yhdessä koko muun kristikunnan kanssa.

"Jeesusta odotettiin, saatiin kappalainen"

Itseironia on vaikea laji, mutta toivottavasti kunniallinen tarkoitus välittyy myös tästä saarnan kirjallisesta muodosta. Seurakuntalaisten reaktioista päätellen ainakin kirkossa vitsit ymmärrettiin pääasiallisesti niin kuin ne oli tarkoitettu...


Saarna 5.12.2010 Vanhassa kirkossa
Toinen adventtisunnuntai ”Kuninkaasi tulee kunniassa”, kappalaisen virkaanasettamismessu
Jes. 35:3-6; Hepr. 10:35-39; Luuk. 12:35-40

Viime viikolla on kohuttu, kun Wikileaks-nettisivuston kautta on vuotanut julkisuuteen amerikkalaisdiplomaattien salaisia muistiinpanoja. Eräässä HS:n julkaisemassa otteessa Yhdysvaltain suurlähettiläs arvioi Turkin pääministeriä Recep Tayyip Erdogania: ”Puolueen sisällä pääministerin vallanhimo käy ilmi autoritaarisesta tyylistä ja epäluottamuksesta muita kohtaan. Vaimonsa mukaan Tayyip uskoo Jumalaan, mutta ei luota häneen.”

Huhupuheiden perusteella on vaikea oikein arvioida pääministeri Erdogania ja hänen uskoaan. Mutta vaimon esittämällä arviolla on yleismaailmallinen merkitys. Mitä hyötyä on uskosta, ellei se toteudu luottamuksena? Eikö uskon nimenomaan pitäisi näkyä luottamuksena, joka myös ohjaa päätöksentekoamme? Tai jos ajattelemme toisin päin: Miksi pitäisi esittää uskovansa Jumalaan, jos päätökset on kuitenkin parempi tehdä reaalipoliittisesti, järkeä käyttäen?

Tänä toisena adventtisunnuntaina pitää puhua eskatologiasta, lopun ajoista, siitä, kun kuninkaamme tulee kunniassa. Lopun ajat ovat olleen teologiassa keskeisellä sijalla 1800-luvulta alkaen. Silloin alettiin uudelleen ymmärtää, että Uuden testamentin monet kohdat tulevat ymmärrettäviksi vasta, kun niitä tulkitaan juutalaisen tulevaisuudentoivon näkökulmasta. Varhaiset kristityt odottivat kiihkeästi maailman lopullista tuomiota vielä omana elinaikanaan. Mutta he joutuivat pettymään. 1800-luvun lopun teologiassa katsottiin, että kirkon järjestyksen ja opin syntyminen olivat yrityksiä selvitä tästä pettymyksestä. Kappalaisen virka on tämän tulkinnan mukaan sopeutumista siihen pettymykseen, ettei Jeesus tullutkaan takaisin niin nopeasti. Odotettiin Jumalan valtakuntaa, mutta tuli kirkko. Odotettiin Jeesusta, saatiin kappalainen ja kirkkoherra. Pettymys on kova.

Joka tapauksessa moderni kristillinen teologia on kiinnostunut siitä, mitä Uuden testamentin palava lopun aikojen toivo merkitsee meille. Tuleeko tulevaisuuden toivo käsittää tämän puoleisesti ja toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi? Vai onko tällainen ihmisen omiin kykyihin ja merkitykseen perustuva tulevaisuuden toivo sittenkin vailla pohjaa ja kaikki tulee muuttumaan vasta, kun Jumalan puuttuu ihmiskunnan asioihin? Joskus – aika useinkin – nämä kaksi näkökulmaa on asetettu vastakkain ikään kuin olisi tehtävä valinta. Joko toimitaan nyt tai sitten odotetaan ja rukoillaan, että Jumala toimisi.

Jeesuksen puhe isäntäänsä odottavista palvelijoista sisältää kaksi rinnakkaista vertauskuvaa: vaatteet vyötettynä ja lamput palamassa. Molemmat vertaukset puhuvat havainnollisella tavalla siitä, mitä usko ja luottamus tarkoittavat.

Vaatteet vyötettyinä
Jeesuksen aikaan ihmiset käyttivät vaatteina pitkähelmaisia viittoja, jotka väljyytensä vuoksi suojasivat tehokkaasti kuumuudelta. Pitkät helmat kuitenkin haittasivat työntekoa. Siksi helmat oli sidottava vyötäisille, kun ryhdyttiin töihin. Vaatteiden vyöttäminen tarkoittaa siis valmiutta työntekoon. Ja juuri tätä asennetta Jeesuksen vertaus kuvaa. Palvelijoilla, jotka odottavat isäntäänsä hääjuhlista, on suuri kiusaus laskea vaatteensa alas, ottaa rennosti, sanoa toisilleen: ”Ei se tule vielä pitkään aikaan. Sillä on tapana juhlia niin pitkään.”

Mitä tästä asenteesta seuraa? Mennään sohvalle napostelemaan ja katsotaan telkkaria. Annetaan asioiden olla. Se on kuva seurakunnasta, jossa kaikki on ulkonaisesti kohdallaan, mutta mitään ei tapahdu. Tällainen seurakunta voi näyttää ulospäin hyvinkin hurskaalta. Siellä voidaan tehokkaasti osoittaa suurta kunnioitusta kirkollisia perinteitä kohtaan, mutta virat, vaalit, kunnia, valta, hierarkia ovat syrjäyttäneet Kristuksen palvelemisen. Siellä kyllä uskotaan Jumalaan, vaikka onkin jo aikapäiviä sitten unohdettu, mitä tarkoittaa luottaa Häneen. Mutta ei auta mitään, että sanoo uskovansa, jos ei toimi sen mukaisesti.

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä” on aina yhtä ajankohtainen kehotus meille. Usko on toimintaa sen hyväksi, mikä ei vielä ole tullut, mutta joka tulee. Se on toimintaa oikeuden¬mukaisuuden, totuuden ja rakkauden puolesta, vaikka Herramme tulo vielä viipyykin.

Pitäkää lamppunne palamassa
Toinen Jeesuksen käyttämä kuva on palava lamppu. Kuten tiedätte, öljylamppuun tarvitaan öljysäiliö ja lampun sydän. Jotta valoa olisi saatavilla, lamppuöljyn määrää on tarkkailtava ja sydäntä on säännöllisesti huollettava. Jos palvelija on huolimaton ja unohtaa tehtävänsä, lamppu voi sammua minä hetkenä hyvänsä ja koko talo on pimeänä, kun Herra tulee.

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan, että ”silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumis on pimeä.” Lamppu kuvaa siis ihmisen sisäistä olemusta, moraalista, psyykkistä ja hengellistä näkökykyä. Mitä tapahtuu, jos tämä lamppu sammuu? Ihmisen kyky erottaa toisistaan oikea ja väärä hämärtyy. Ystävistä tulee vihollisia ja vihollisista ystäviä. Henkinen tasapaino järkkyy. Vintti voi mennä pimeäksi monella tavalla, ei kaikista tule harmittomia kylähulluja. Liian moni kärsii tarkoituksettomuudesta ja masentuu. Liekki lepattaa vielä, mutta varjot suurenevat ja käyvät päälle.

Henkisen hyvinvoinnin edistämiseen saa paljon käteviä ohjeita kirjakaupoista ja naistenlehdistä. Eikä niitä ole mitään syytä väheksyä. Menneiden sukupolvien niksit ja ohjeet eivät enää kanna. Tai ne on unohdettu, eikä uusia ole vielä opittu. Raamattuun suhtaudutaan vieroksuen tai pelokkaasti. ”Sinun sanasi on lamppu minun askeleilleni” on vaihtunut epämääräiseen pelkoon, että Jumalaan uskominen vie kyvyn terveeseen harkintaan ja onnellisuuteen. Siksi etsitään jotain, joka valaisisi elämämme.

Mikä on se lamppu, joka Jeesuksen mukaan meidän tulee pitää palamassa? Raamattu tuntee oikeastaan vain yhden todellisen valon ja hän on Kristus itse, ihmiseksi tullut Jumalan sana. Meidän lamppumme on siis yhteys Kristukseen. Ja se toteutuu kuuntelemalla hänen ääntään Raamatun sanassa ja kertomalla hänelle huolemme rukouksessa. Jumalan Sana on enemmän kuin peiliin katsomista, se pitää jalkamme tiellä. Rukous asettaa meidät yhteyteen. Siksi jumalanpalvelukseen kokoontuminen on luovuttamatonta tälle seurakunnalle, niin kuin se on luovuttamatonta mille tahansa seurakunnalle missä tahansa päin maailmaa. Koska täällä me tulemme muistutetuiksi siitä, ketä me odotamme ja kenelle teemme työtämme.

Ora et labora
Huomaamme siis, että Jeesuksen kahdesta vertauskuvasta nousee esille vanha kristillisen elämän perusohje: tee työtä ja rukoile, ora et labora. Uskon sisällön kannalta on mahdotonta erottaa näitä toisistaan. Kristilliseen uskoon kuuluu tien valmistaminen, siis työn tekeminen sen hyväksi, että Kristus voi tulla, JA hänen tulemisensa herkeämätön odotus rukouksessa. Näissä tehtävissä, palvelussa ja rukouksessa, Jeesus kehottaa meitä pysymään uskollisina. Sinulla voi olla epäilyksiä oman uskosi tilasta tai vierustoverin mieltymyksistä, mutta sillä ei ole merkitystä. Ole uskollinen, älä luovuta. ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” Tällaista seurakuntaa haluamme rakentaa myös Vanhassa kirkossa jos Herra tulo viipyy.

Ehkä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta Jeesuksen vertauksessa on kuvaus hääjuhlasta saapuvasta isännästä, joka on niin otettu palvelijoidensa uskollisuudesta, että hän heti vyöttää itsensä ja järjestää heille aterian. Se on kuva Jumalasta, joka palvelee meitä ruokapöydässä. Siitä Uusi testamentti käyttää nimitystä diakonia, pöytäpalvelu. Kun me palvelemme niitä, jotka sitä tarvitsevat, itse Jumala palvelee meitä.

Liekehtivän valtaistuimen edessä

Saarna 21.11.2010 Vanhassa kirkossa, Ruoholahdessa ja Agricolan kirkon Tuomasmessussa

Tuomiosunnuntai – Kristuksen kuninkuuden sunnuntai

Ensimmäinen lukukappale Daniel 7:9-10,13-14
Kun minä sitä katselin,
istuimet asetettiin paikoilleen,
ja Ikiaikainen istuutui.
Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi
ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa.
Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä,
ja sen pyörät olivat palavaa tulta.
Hänen luotaan lähti liikkeelle
tulinen virta.
Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä,
miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään.
Oikeus asettui istumaan,
ja kirjat avattiin.

Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä
ja näin, miten taivaan pilvien keskellä
tuli eräs, näöltään kuin ihminen.
Hän saapui Ikiaikaisen luo.
Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen,
ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus,
kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten
tuli palvella häntä.
Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa,
eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

Evankeliumi Matteuksen mukaan 25:31-46

Danielin kirjan näyt kuuluvat kirjallisuuslajiin, jota kutsutaan apokalyptiikaksi; se tarkoittaa salaisten asioiden paljastamista. Apokalyptiikkaa kirjoitettiin suurten ja väkivaltaisten mullistusten keskellä, kun järjettömyyden keskellä piti nähdä merkitys. Daniel näki näyssään kuinka taivaan neljä tuulta panivat valtameren kuohumaan. Merestä nousi neljä petoa. Ensimmäinen oli kuin leijona, ja sillä oli kuin kotkan siivet. Toinen oli karhun kaltainen ja sillä oli kolme kylkiluuta suussaan hampaiden välissä. Sille sanottiin: ”Nouse, syö paljon lihaa.” Kolmas peto oli kuin pantteri, jolla oli neljä linnunsiipeä selässään ja neljä päätä. Ja lopulta neljännestä eläimestä kirjoitetaan, että se oli ”pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa, - - ja sillä oli kymmenen sarvea. - - Ja se puhui suuria sanoja.”

Kuohuvalla merellä ja siitä nousevilla pedoilla tarkoitetaan kansakuntia ja sen hallitsijoita. Näky voidaan liittää historiallisiin tapahtumiin Antiokhos IV Epifaneen aikana eli Jerusalemin temppelin häpäisyyn vuonna 167 eKr. Mutta se ei tyhjenny siihen, vaan kurottaa paljon pidemmälle ja korkeammalle.

Petojen jälkeen Daniel näkee, kuinka ”istuimet asetettiin paikalleen ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta.” Kuvaus on samaan aikaan vaikuttava ja jollain tavalla hyvin hämmentävä. Tämä on yksi niistä Vanhan testamentin teksteistä, joiden perusteella Jumala joskus kuvataan vanhana, valkopartaisena miehenä, jonka hahmoa joulupukki ja Gandalf jäljittelevät. Ja mitä mielikuvia liekehtivä valtaistuin saa aikaan? Mainosgrafiikassa liekit liittyvät miehisiin tuotteisiin kuten grillimakkaroihin ja moottoripyöriin. Liekehtivä valtaistuin voisi hyvin toimia metallimusiikin konsertissa pyroteknisenä tehosteena. Meidän on siis helppo ymmärtää Danielin näyn kuvakieltä. Se on edelleen käytössä. Liekkien tarkoitus on nostaa hiki pintaan. Valkopartainen hahmo edustaa oikeutta ja viisautta. Mutta samalla näemme liian helposti tehosteiden läpi. Meidät on opetettu kysymään merkitystä, syvempää ymmärrystä, totuutta kuvien takana.

Siksi kerron esimerkin.

Olin 13-vuotiaana murrosikäisenä aika hankala oppilas. Kotitaloustunnilla tuli jotain riitaa opettajan kanssa. Pöydät piti pyyhkiä uudestaan tai jotain muuta sellaista, mikä nuoren kapinallisen näkökulmasta oli täydellisen epäreilua. Riitahan siitä seurasi, pöydät jäivät pyyhkimättä ja todennäköisesti tulin käyttäneeksi myös aika kovaa kieltä. Niinpä sain kutsun rehtorin puhutteluun.

Kontulan Yhteiskoulun rehtorina toimi 70-luvulla teologian tohtori Mikko Mielonen, Mikkelin lyseon kasvatti, joka oli saanut kutsumuksen lähteä kasvattamaan Itä-Helsingin ongelmalähiön nuorista kunnon kansalaisia. Olin oppinut kyseenalaistamaan opettajien auktoriteetin luokkahuoneessa, mutta rehtori oli sen yläpuolella. Hän oli meidän oppilaiden mielestä rento, huumorintajuinen ja samalla vähän omalaatuinen heppu, joka ei pienestä hätkähtänyt. Häneen saattoi luottaa.

Mikko Mielosella ei ollut liekehtivää valtaistuinta, mutta murrosikäisen koltiaisen mielessä astuminen rehtorin työhuoneeseen tarkoitti astumista valtaistuinsaliin. Siellä muut äänet vaimenivat ja oltiin totuuden edessä. Hän varmaan kysyi minulta: ”Mitä siellä luokassa oikein tapahtui? Kerropas nyt.” Ja: ”Miten sinä nyt sillä tavalla?” Muistan kuinka tärkeää minulle oli, että en siinä kohtaa kiellä itseäni ja näyttele sopuisampaa kuin oikeasti olin. Oli tärkeää, että minut otetaan vakavasti sellaisena kuin olen. Siksi vastasin, en uhmakkaasti, vaan hieman häpeillen: ”Mä nyt olen tällanen. En mä voi itselleni mitään.”

Siinä oli jo katumuksen sävy, mutta ei vielä ratkaisua. Tajusin tehneeni väärin, mutta en keksinyt mitään keinoa, millä sama meno ei tulisi jatkumaan tulevaisuudessakin. Odotin siis rangaistusta, joka vahvistaisi oman arvion itsestäni. Ja uhkausta, että jos häiriö toistuu, käy vielä pahemmin. Mikko Mielosen vastaus oli erilainen. Hän näki miten nuoren pojan itsetuntemus oli vasta iduillaan. ”Ihminen voi muuttua”, hän sanoi. Se tarkoitti: Tulevaisuus alkaa tästä hetkestä. Sinun elämääsi ei vielä ole eletty. Älä tuomitse tulevaisuuttasi menneisyytesi perusteella. Se, mitä olet tehnyt on väärin, Arto. Niin ei saa tehdä. Ja sovitaanko, että kun tästä huoneesta lähdet, etsitään parempia toimintamalleja. Niinhän Jeesuskin sanoi: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.”

Se oli vapauttavaa. Vastaväitteeni oli pois pyyhitty. Tekoni tuomittiin, mutta ei minua ihmisenä. Päinvastoin sille annettiin tilaa kasvaa kohti hyvää. Varmasti monta kertaa sen jälkeenkin käyttäydyin huonosti. Jotain minussa siis ei muuttunut. Olin sellainen kuin olin. Mutta näkökulma oli muuttunut. Oli lupa ja oikeus katsoa pois itsestä, ylöspäin ja eteenpäin, kohti toisia. Se opetti uskomaan. Usko ei muuta menneisyyttä, mutta se antaa tulevaisuuden ja toivon.

Lopuksi

Apokalyptiikan on niin vahva kirjallisuudenlaji, koska se puhuu kuvien avulla. Se auttaa katsomaan epätäydellistä maailmaa uskon ja toivon kautta. Meidän toivomme perusta ei ole se, mihin itse olemme kyenneet tai miltä maailma ympärillä näyttää, vaan Jumalan valtakunta, joka tulee. Kun katsomme maailmaa ympärillä, se ei mitenkään näytä toteutuneen. Monessa kohtaa näyttää päinvastoin siltä, että ihmiskunnan valtava tekninen ja taloudellinen edistys tekee ihmisestä suuremman ja samalla vie meitä kohti yhä suurempia ja mahdottomampia ongelmia. Eikä kirkonkaan tulevaisuus näytä voitonriemuiselta. Se joutuu ahtaalle ja kärsimään. Kristuksen seuraamiseen kuuluu ristin tie, kirvelevät tappiot, epäonnistumiset, jatkuva kamppailu ylpeyttä, itsekkyyttä, riitaa ja valhetta vastaan.

Mutta siinä ei ole kaikki. Jumalan valtakunta tulee. Ja se on täällä jo nyt. Kun Ihmisen Poika, Jeesus Kristus, istuu kunniansa valtaistuimella, siellä kysytään suhdetta häneen. Nyt, tänään ja täällä suhde Kristukseen tarkoittaa sitä, että voit nostaa katseesi itsestäsi kohti toisia ja toisten kautta kohti Kristusta. Miksi katsoisit itseesi, laiminlyönteihisi, siihen kärsimykseen ja pahaan, mitä olet aiheuttanut itsellesi ja muille? Tai miksi luettelisit niitä hyviä tekoja ja hyviä aikeita, joilla olet yrittänyt ostaa hyväksyntää toisilta ihmisiltä ja Jumalalta? Ne ovat Jumalan edessä kuin saastainen vaate. Tee täyskäännös. Katso Kristukseen, niin vapaudut. Hän tekee kaiken uudeksi. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Häntä me julistamme, häntä me rakastamme, häntä me kiitämme ja palvomme.

Riskisijoituksia

Saarna 31.10.2010 Helsingin tuomiokirkko klo 10 ja Järvenpään kirkko klo 17
Antakaa toisillenne anteeksi
Matteus 18:23-35

Monella meistä on tuttuja, jotka ovat kokeneet - tai ehkä olet itse kokenut – täpärän pelastumisen kuolemasta. Auto lähti liukkaalla tiellä alta ja aivoissa ehti jo välähtää ajatus: tässä se nyt on. Tai vakava sairaus vei leikkauspöydälle, jonka jälkeen jokainen päivä tuntuu ihmeelliseltä lahjalta. Tällainen täpärän pelastumisen kokemus on kuvattu myös suositussa tv-sarjassa Sopranos. Newjerseyläinen mafiapomo Tony Soprano joutuu dementoituvan setänsä ampumaksi ja päätyy henkihieverissä teho-osastolle. Sairaalan vuotella käytävää kamppailua elämän ja kuoleman välillä kuvataan useassa jaksossa. Kun taistelu kääntyy voitoksi ja Tony virkoaa, hän katselee kaikkea ja kaikkia ympärillä oleviaan uusin silmin. Perhe ja läheiset näyttävät arvokkaalta, bisnes tuntuu turhalta. Ei mene kuitenkaan kovinkaan kauan, kun mafiapomon normaali elämä vetää hänet takaisin samaan ahdistuneeseen ja väkivaltaiseen elämäntapaan, josta hän jo luuli pelastuneensa. Mistä tulisi se voima, joka saisi ihmisen säilyttämään täpärästi pelastuneen arvomaailman?

Kuinka monta kertaa on annettava anteeksi sellaiselle, joka loukkaa sinua? Riittääkö seitsemän kertaa? Tätä Pietari kysyi Jeesukselta ja Jeesus vastasi äsken kuulemallamme kertomuksella kuninkaasta ja kahdesta palvelijasta. Pietarin kyselyssä on taustalla oletus, että jossain kohtaa ihmisellä on oikeus antaa ärsytykselle valta. Hyväntahtoisuus ei voi jatkua loputtomiin.

Teen Jeesuksen kertomuksesta vain kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että kuninkaan ja palvelijan välillä on iso ero. Toinen huomio koskee velan suuruutta.

1. Kuningas on toisenlainen

Ajattele kuninkaan käyttäytymistä palvelijaansa kohtaan. Ensin hän vaatii tämän tilille. Se on helppo ymmärtää. Jos on jotain lainannut, tulee myös takaisinmaksun aika. Sitten kuningas heltyy ja antaa anteeksi. Se on poikkeuksellista, mutta Jeesuksen kertomuksessa myös ymmärrettävää – varmasti siksi, että Jeesus on täysin sisällä Vanhan testamentin opettamassa käsityksessä armahtavasta ja ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Yhä uudestaan Vanhan testamentin kirjoittajat muistuttavat, että Jumala on kärsivällinen ja antaa anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Tästä samasta Jumalasta Jeesus opetti.

Ei siis ole yllättävää, että velka on maksettava ja että Jumala armahtaa. Yllättävää – ehkä jopa häiritsevää – Jeesuksen kertomuksessa saattaa olla se, miten nopeasti ja dramaattisesti kuninkaan tahto muuttuu, kun palvelija osoittautuu armottomaksi ystäväänsä kohtaan. Kuningas peruu velan anteeksiannon. Hän muuttaa mieltään. Palvelija ei olekaan turvassa. Kuningas ei ole sidottu tekemäänsä sopimukseen, vaan saattaa omasta päätöksestään ja yksioikoisesti perua sen ja heittää palvelijan vankeuteen.

Miksi Jeesus haluaa antaa Jumalasta tällaisen kuvan? Eikö tässä ole toiminnassa juuri se taivaallinen despootti, jollaisella meitä antikristillisessä mediassa pelotellaan? – On ja ei. Kenelle tahansa, joka katselee kristillistä jumalauskoa täysin ulkopuolelta arvostellen, sen täytyy jollain tavalla vaikuttaa oudolta. Siitä ei pidä yllättyä. Mutta sellaiselle, joka itse etsii yhteyttä elävään Jumalaan, kysymys näyttää aivan toiselta. Miten kuvataan sellaista, jota ei voi kuvata? Miten puhua Jumalasta, joka on niin täysin toisenlainen kuin me ihmiset? Miten käsittää Hänet, joka on samaan aikaan sekä kaikkivaltiudessaan pelottava ja pyhä, että hyväsydäminen ja ihmistä rakastava. Jeesus käyttää kertomusten ja vertausten voimaa. Kuningas on jotain aivan muuta kuin hänen palvelijansa. Tämä on siis saarnan ensimmäinen huomio. Jumala on toisenlainen. Hän on pyhä. Hän on sekä armahtava että pelottava.

2. Paljonko on paljon?

Jeesus sanoo, että palvelija oli kuninkaalle velkaa 10.000 talenttia. Se on järkyttävän suuri summa. Historioitsija Josefus kertoo, että Jeesuksen aikana käskynhaltija keräsi vuosittain veroina Juudean, Idumean ja Samarian alueelta yhteensä 600 talenttia. 10.000 talenttia oli siis koko alueen 16 vuoden verotuloja vastaava summa. Kun yksi hopeatalentti painoi 43,6 kiloa, saamme palvelijan velan kokonaissummaksi 436.000 kiloa hopeaa. Nykyrahaksi muutettuna se on ainakin tsiljoona euroa. Sairaan paljon. Vastaavasti toisen palvelijan velka oli 100 denaaria, 364 grammaa hopeaa, työmiehen muutaman kuukauden palkka.

Kun tiedämme, että Jeesus tarkoittaa kuninkaalla Jumalaa, tästä asetelmasta seuraa mielenkiintoinen kysymys: Mikä on ihmisen velka Jumalalle? Jeesuksen kertomus näyttää perustuvan ajatukseen, että ihminen on saanut koko elämänsä lainaksi Jumalalta. Lainan suuruus on kuvaus ihmiselle annetun elämän arvosta.

Kysyin saarnaa valmistellessani Facebookissa: Kuinka suuren osan omista kyvyistään ihminen pystyy elämänsä aikana hyödyntämään? Sain vastauksia, jotka vaihtelivat yhdestä prosentista 110 prosenttiin. (Se osoitti ainakin sen, että kyselytutkimukseen ei pidä luottaa, koska sanavalinnoilla ihmiset saadaan vastaamaan melkein mitä tahansa.) Mutta se kertoi minulle myös siitä, miten olemme oppineet arvioimaan itseämme. Meille kerrotaan, että on mahdollista elää täysillä. On myös mahdollista kuluttaa liikaa voimavarojaan ja palaa loppuun, ikään kuin ihmisen mahdollisuudet olisi loppuun käytetty. Ihminen on tehty halvoista aineista, suurimmaksi osaksi vedestä ja hiilestä. (Lisäksi meissä on pari kiloa typpeä, noin kilo kalsiumia, hieman vähemmän fosforia, reilut sata grammaa rikkiä, klooria ja natriumia ja sitten vielä puolisen kiloa muita noin 50 alkuainetta.) Tavallisia ja siksi melko vähäarvoisia aineita kaikki. Ihminen vaikuttaa melko mitättömältä olennolta, jonka voimavarat on äkkiä käytetty.

Jeesuksen näkökulmasta katsottuna ihminen on tsiljoonien arvoinen. Näkökulma on täysin toinen ja ehkä yllättävänkin nykyaikainen. Pelkästään tämä pääosin vedestä ja hiilestä koostuva massa on Luojan käsissä melko uskomaton paketti. Kun yhden elektronin massaa vastaava energia on noin puoli miljoonaa elektronivolttia, keskikokoisen ihmisen massaan sidottu energiamäärä vastaa noin 100.000 Hiroshiman atomipommia. Siis siihen aineeseen, mistä sinut on tehty, on sidottu noin paljon energiaa. Ihmisen älyllisiä toimintoja kantava neuroniverkko ja sähkö-kemiallinen säätelyjärjestelmä on luovuudessaan jotain sellaista, jota ihminen ei ole vieläkään pystynyt keinotekoisesti täysin matkimaan. Olemme saaneet Jumalalta lahjan, jonka arvoa meidän on vaikea käsittää ja josta me osaamme hyödyntää vain häviävän pienen murto-osan. Jos jokaista tervettä päivää aletaan verrata sairaalan tehohoidossa vietetyn päivän kustannuksiin, emme ole päässeet vielä edes kunnolla alkuun. Tsiljoona euroa. Sairaan paljon. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää” ja jokainen päivä on lahja.

3. Maksamme velkaa

Kun tulemme tilinteon paikalle, mitä me voimme tarjota Jumalalle? Kukin meistä toki tuo sen, mitä olemme saaneet aikaan. ”Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunnes kuolema laulumme katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.” (Eino Leino) Enempää ei ole. Mutta Jumalalta saatua lainaa sillä ei makseta takaisin. Jeesus tunsi psalmin 49, jossa varoitetaan luottamasta maallisen rikkauteen: ”Henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa. Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäti maksamatta.”

Ja juuri tässä on Jeesuksen opetuksen ydin. Jumalan edessä ei ole selittelyjen eikä filosofisten vastaväitteiden aika. Voimme vain heittäytyä Jumalan armon varaan. Jumala on tehnyt meihin riskisijoituksen ja ainoa, mitä hän meiltä odottaa vastineeksi, on, että armahdamme toisiamme. Jos olet edes salaa mielessäsi ajatellut tulla Jumalan eteen vetoamalla siihen, mitä osaat tai että olet elänyt elämäsi täysillä, nyt on hyvä hetki pysähtyä ja tehdä täyskäännös. Tai jos olet jo aikaisemmin pysähtynyt ja tehnyt tämän havainnon, mutta elämän ahdistukset ovat vieneet sinut kauas Jumalan rakkaudesta, tässä messussa Jumala kutsuu sinut eteensä jälleen tekemään tiliä ja ottamaan vastaan armahdus.

”Me maksamme velkaa”, lauletaan eräässä laulussa. Me emme koskaan voi maksaa takaisin velkaamme Jumalalle. Mutta hän on tullut Jeesuksessa ihmiseksi, tuntee meidät läpikotaisin ja antaa meille meidän velkamme anteeksi, että mekin antaisimme niille, jotka ovat meille velassa.

Hyvän puolesta pahaa vastaan

Mikkelinpäivän konfirmaatiomessun saarna Helsingin Vanhassa kirkossa 3.10.2010 klo 10

Ilm. 12:7-12
Matt. 18:1-6,10

Lapsen kaltaiset

Evankeliumissa puhutaan lapsen kaltaisuudesta, kun Ilmestyskirja maalaa eteemme kuvan ylienkeli Mikaelin ja saatanan voimien välisestä taistelusta. Mitä tekemistä näillä on toistensa kanssa? Aloitamme lapsen kaltaisuudesta.

Matteuksen evankeliumista luettu Jeesuksen sana on monelle meistä tuttu kastejuhlista. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te että pääse taivasten valtakuntaan.” Jeesus asetti lapsen keskelle.

On hyvä muistaa, että lasta ei muinaisessa maailmassa suinkaan pidetty minään ihanneihmisenä. Päinvastoin, lasta pidettiin monella tavalla puutteellisena ja keskeneräisenä aikuiseen verrattuna. Jeesus opetti katsomaan lasta toisella tavalla. Tämä Jeesuksen tapa on muuttanut maailmanhistoriaa ja tänä päivänä puhumme jo sujuvasti lapsen oikeuksista.

Kun lapsi kastetaan, vanhemmilta ja kummeilta kysytään: Tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että hän saa kristillisen kasvatuksen? Rippikoulu, jonka nämä nuoret ovat nyt suorittaneet loppuun, on osa tätä ”yhdessä seurakunnan kanssa” toteutunutta prosessia. Ei rippikoulussa oikeastaan voida enää opettaa mitään sellaista, mikä ei olisi jollain tavalla ollut läsnä jo kotikasvatuksessa. Parhaimmillaan rippikoulu onkin vain kodissa annetun kristillisen kasvatuksen vahvistamista ja täydentämistä.

Näitä nuoria katsoessa olen vakuuttunut siitä, että heillä on erinomaiset eväät elämään. Ulkonainen hyvinvointi on turvattu ja on paljon mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Pyysin nuoria kirjoittamaan lapuille kolme uutta asiaa, jotka he ovat rippikoulussa oppineet. Kaikkein useimmin siellä mainittiin uudet ystävyyssuhteet. Myös itsenäistymisen kokemus oli monessa lapussa. Lisäksi moni mainitsi kokemuksen turvallisesta ilmapiiristä, jossa oli mahdollista jakaa myös hengellisiä asioita. Tänään on siis todella syytä kiitollisuuteen ja juhlaan.

Taistelu

Mutta vaikka maassa on rauha ja elämme ennen näkemättömän hyvinvoinnin aikaa, taistelu ei ole lakannut. Emme tosin joudu juurikaan näkemään ulkonaista sotaa tai tappelua lähiympäristössämme, vaan taistelu käydään entistä selvemmin sisällä, nuorten sieluista ja sydänten herruudesta. Ei ole mikään ihme, että sota- ja taistelupelit myyvät niin hyvin. Ja osa rock-lyriikasta suorastaan ammentaa aiheensa Ilmestyskirjan ja apokalyptiikan kuvastosta.

On syytä muistaa, että Johannes ei suinkaan itse keksinyt ylienkeli Mikaelin hahmoa, lohikäärmettä tai Saatanan joukkoja, jotta ne muodostaisivat kristillisen uskon keskeisen oppisisällön. Päinvastoin, Johannes liittyi tuhansia vuosia vanhaan kieleen ja kuvastoon, joka oli tunnettua kaikkialle Lähi-idän ja Välimeren alueella. Olennaista hänen näyissään ei siis ole niiden ulkoinen muoto, vaan asiasisältö. Kamppailu hyvän ja pahan välillä on todellisuutta yhtä paljon tänään kuin se oli Johanneksen kirjoittaessa muistiin näkyään vankeudessa Patmoksen saarella. Samaa taistelua nuorten (myös aikuisten) sieluista käydään kodeissa, kouluissa ja vaikkapa perjantai-iltaisin Vanhan kirkon puistikossa.

Raamatun ilmoituksen kannalta olennaista on myös se, että on oikeasti olemassa sielunvihollinen eli vastustaja, pahanpuhuja (diabolos tarkoittaa sananmukaisesti erilleen heittäjää, riidankylväjää) ja syyttäjä (heprean verbi satan tarkoittaa syyttämistä), joka pyrkii tuhoamaan ihmisen. Sen tarkoitus on syöttää jokaiselle meille valhe siitä, että mitään ei ole tehtävissä, millään ei ole mitään väliä, sinä olet jo pilannut mahdollisuutesi ja kannattaa vain yrittää mahdollisimman paljon nauttia elämästä ennen kuin se on liian myöhäistä ja kaikki loppuu. Juuri tätä vastustajaa vastaan ylienkeli Mikaelin joukot taistelivat.

Voitto on meidän

Miten paha sitten voidaan voittaa? Ymmärrämme, että niin kauan kuin elämme, olemme taistelukentällä. Emme siis tämän elämän aikana tule näkemään vielä lopullista ratkaisua. Mutta meidän tulee tietää, miten taistelua käydään.

Raamatun ilmoitus on oikeastaan aika hätkähdyttävä. Paha on jo voitettu! Nyt on enää kyse siitä, kenen puolella olet. Johannes, joka Patmoksella istuessaan tiesi hyvin, että kristittyjen päitä putosi ja paha oli vallalla, näki koko taistelun aivan toisesta näkökulmasta. Hän ymmärsi, että todellinen taistelu ei ole se, joka tapahtuu maan päällä ja jossa väkivalta näyttää voittavan. Todellinen taistelu on hengellinen ja se käydään toisella tasolla. Se voittaa, joka on oikeuden puolella. Vääryys ei voita. On vain pysyttävä uskollisena.

Ja tästä uskosta rakentuu aivan uudenlainen valtakunta, Jumalan valtakunta. Meitä tämän valtakunnan kansalaisia ei ohjaa tappiomieliala, vaan usko Kristuksen voittoon, hyvyyden voittoon, oikeuden voittoon.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran rippikouluryhmän kanssa keväällä täällä Vanhassa kirkossa, puhuin jotain sakramenteista. Sakramentti on roomalaisilta lainattu sana. Se tarkoitti aikoinaan sotilaiden tekemää lippuvalaa. Se oli lupaus pysyä uskollisena siinä joukko-osastossa, johon kuului, ja niille taistelutovereille, jotka kulkevat rinnalla. Varhaiset kristityt näkivät tässä sanassa jotain tuttua ja ottivat sen käyttöön uudessa merkityksessä.

Sakramentit, kaste ja sen vahvistaminen eli konfirmaatio ja ehtoollinen, ovat sitoutumista siihen valtakuntaan, joka jatkaa taistelua hyvän puolesta pahaa vastaan kaikkina aikoina kaikkialla. Se on valtakunta, jossa lapset ovat ensimmäisiä. Sen valtakunnan perustaja ja kuningas on ihmiseksi tullut ja kaikessa meidän laillamme kärsinyt Jeesus Kristus.

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Saarna 15.8.2010 Itsensä tutkiminen – Luukas 18:9-14 Fariseus ja publikaani

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Jeesus esitti kertomuksen fariseuksen ja publikaanin rukouksesta ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan”. Heti herää muutamia kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Heidän täytyi jollain tavalla kulkea Jeesuksen seurassa tai olla kiinnostuneita kuulemaan häntä, koska Jeesus kerran puhui heille. Jeesuksen seurassa kulkee siis ainakin muutamia tekopyhiä.

Mutta mitä väärää siinä on, että on varma omasta vanhurskaudestaan? Eikö niin pitäisikin olla? Paavalin mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ei omien tekojen perusteella. Jos siis uskallan sanoa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”, enkö silloin olekin vanhurskas?

No, me ymmärrämme asian tietysti niin, että Jeesus tarkoitti ihmisiä, jotka pitivät itseään vanhurskaina oman erinomaisuutensa perusteella ja lisäksi väheksyivät muita. Sen me ymmärrämme hyvin. Sellaisia emme halua olla, emmekä halua sellaisia ihmisiä lähellemme. Mutta vasta tässä pääsemme käsiksi varsinaiseen ongelmaan. Mistä voi tietää olevansa tekopyhä? Entä jos sinä oletkin juuri sellainen, joista Jeesus varoittaa? Mistä sen voi tietää?

Viime viikolla lomamatkalla kirjakaupassa käteeni osui Kathryn Schultzin teos Being Wrong, ”Väärässä oleminen”. Schultz on kiinnostunut tästä yleismaailmallisesti ilmiöstä, että vaikka kaikki ihmiset kaikkialla haluavat olla oikeassa, he kuitenkin hyvin usein ovat väärässä ja mitä siitä seuraa. Schultz huomauttaa muun muassa, että ihminen ei samanaikaisesti voi olla väärässä ja tietää olevansa väärässä. Jos ihminen tietää olevansa väärässä, hän ei enää luule olevansa oikeassa. Ihminen voi olla väärässä vain niin kauan kuin hän ajattelee olevansa oikeassa. Schultz kertoo, että kirjaa kirjoittaessaan monet ihmiset sanoivat hänelle innoissaan: ”Haastattele minua! Minä olen aina väärässä!” Mutta kun hän pyysi kyseistä henkilöä tarkemmin kertomaan, missä asiassa tai asioissa he ovat väärässä, he eivät kyenneetkään enää sanomaan. Heillä oli vain sellainen tunne, mutta aivan kuin väärässä oleminen olisi pyyhkiytynyt muistista pois. Milloin muuten olit viimeksi väärässä?

Mietin tätä itsekin viikolla, enkä oikein osannut sanoa, kunnes perjantaina olin väärässä. Katselin erästä luottokorttilaskua, jossa luki, että ”tilillenne on tullut ylisuoritus”. Valittelin sitä närkästyneenä vaimolleni: ”Miksi tässä lukee vain, että on tullut ylisuoritus, mutta ei lue sitä summaa? Kaikki ostokset on kyllä lueteltu, mutta hyvitettävää summaa ei.” Silloin vaimo sanoi: ”Käännäpä siitä laskusta seuraava sivu.” Ja siellä se oli. Olin ollut väärässä, vaikka luulin olleeni oikeassa.

Onko tekopyhyys tai omavanhurskaus samanlaista kuin väärässä oleminen, että sitä ei voi tietää? Mistä voi tietää olevansa tekopyhä?

Kirjailija Ylva Eggehorn kirjoittaa eräässä teoksessaan ”hyvien ihmisten ongelmasta”. Se on taiteissa hyvin tunnettu asia. Kirjailijat tietävät tämän. ”On vaikeata kuvailla hyvyyttä niin, että siitä tulee voimakasta, dynaamista, yllättävää.” Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä pidetään yleisesti paljon mielenkiintoisempana kuin Paratiisia. Paratiisissa kaikki on kohdallaan ja hyvin, mutta sieltä puuttuu rosoisuus ja särmä.

Hyvät ihmiset eivät tee väärin. He eivät rosvoa, huijaa eivätkä huoraa. Lisäksi he antavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja usein vielä käyvät kirkossakin. Voidaan siis sanoa, että fariseuksen kuvaus itsestään sopii melko täsmällisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin – siis meihin.

Sitä paitsi me haluamme olla hyviä. Hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he ovat hyviä. Pahat kylläkin saavat enemmän huomiota ja palstatilaa, mutta hyvät tulevat toimeen naapureidensa kanssa. Eivät metelöi, eivätkä aiheuta hämminkiä. Sananlaskujen kirjassa puhuttiin rikkomusten tunnustamisesta ja hylkäämisestä. Siis siitä, että ihminen myöntää olleensa väärässä ja toimineensa väärin. Mutta juuri edellisessä jakeessa sanotaan myös: ”Kun vanhurskaat vallitsevat, kansa iloitsee. Kun pahat saavat vallan, kaikki kätkeytyvät.” Niinhän se on. Ja koska hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he käyttäytyvät hyvin, me haluamme myös käyttäytyä hyvin.

Tässä on ensimmäinen koetinkivi omavanhurskaudelle. Se liittyy toisten ihmisten antamaan hyväksyntään, ihmispelkoon, joka tukahduttaa elämänrohkeuden. Väärin tekemisen pelko on niin suuri, että ihminen käpertyy sisäänpäin ja lakkaa olemasta se leikkivä ja kokeileva lapsi, joksi hän syntyi. Uskonpuhdistaja Martti Luther tunsi hyvien ihmisten ongelman niin henkilökohtaisesti, että eräässä kirjeessään antoi itsetutkistelun syövereissä kamppailevalle ystävälleen Melanchtonille rajun ohjeen: ”tee syntiä lujasti”, lat. pecca fortiter. Se minkä teet, tee reilusti ja urheasti. Silloinkin, kun sinusta tuntuu, että se ehkä voisi olla syntiä. Ja varsinkin silloin, jos vaihtoehtoina ovat vaikeneminen, paikalleen jääminen ja mukautuminen yleiseen mielipiteeseen. Lutherin lause jatkuu: ”sillä vielä lujempi on usko ja ilo Kristuksessa”, sed fortius fide et gaude in Christo.

Kyseessä oli siis henkilökohtainen neuvo hyvälle ystävälle tilanteessa, jossa epävarmuus uhkasi lamauttaa, ei yleinen teologinen periaate. Tätä Lutherin ohjetta on joskus luettu ikään kuin hän kehottaisi tekemään syntiä siksi, että armo tulisi suuremmaksi. Kristillisestä uskosta tulee joillekin pakkopaita, joka pitää ravistaa päältä niin, että näkyy ja kuuluu. On julkaistava niin rumia pilapiirroksia, että tekopyhät varmasti hätkähtävät. Ehkä on tehtävä tietoisesti syntiäkin ihan pelkästään tekopyhien uskovaisten hämmentämiseksi. Mutta sellaisessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ihminen vain asettaa itsensä jälleen toisten yläpuolelle ja tuomariksi.

Siksi meidän onkin syytä palata Jeesuksen kertomukseen. Kysymykseen ”Mistä tietää olevansa tekopyhä?” kertomus esittää vastaukseksi kaksi erilaista rukousta. Sinun rukouksesi paljastaa sinut! Fariseuksen rukous alkaa hyvin, kiitoksella. Näin rippikoulussakin opetetaan. Rukouksessa lausutaan ensin sen nimi, jota rukoillaan ja sitten se asia, joka on mielessä. Jos ei ole mitään erityistä, aina voi aloittaa kiitoksella. Mutta jo ensimmäisessä sivulauseessa fariseus ajaa metsään. Kiitoksen kohteena on kyllä Jumala, mutta kiitoksen aiheena on oma itse. ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset”. Sen jälkeen fariseus luettelee ansionsa, ensin ne pahat asiat, joita hän ei tee, ja sitten ne hyvät asiat, joita hän säännöllisesti tekee. Ja kaikki, mitä hän sanoo, on ihan totta! Fariseus ei siis ole väärässä. Tekopyhyys ei ole samaa kuin väärässä oleminen. Se on oikeassa olemista. Ja siinä me kaikki olemme tosi hyviä. Fariseuksen ongelma ei ole siinä, että hän olisi väärässä, vaan siinä, että hän halveksii toista. Se tekee hänet tekopyhäksi. Hän korotti itsensä toisen yläpuolelle. Publikaani oli myös oikeassa. Hän tiesi olevansa syntinen. Hän tiesi tehneensä väärin. Siksi hänen rukouksensa oli oikea. Molemmat puhuivat Jumalalle totta, mutta heidän asentonsa oli erilainen. Jos haluat tietää, oletko tekopyhä, mieti miten rukoilet.


Kun sanot rukouksessasi ”Herra, armahda” – kuten me olemme jo täällä yhdessä tehneet – tuo rukoukseen mukaan kaikki, mitä sinussa on. Älä peittele mitään, älä jätä varauksia, älä yritä salata mitään. Avaa sydämesi. Sillä Jumala katsoo sydämeen. Ja kun näin teet, saat nousta vanhurskaana, täynnä iloa ja kiitollisuutta Jumalalle.

Ei vain Hengestä, vaan vedestä ja Hengestä

Saarna Helsingin tuomiokirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 30.5.2010 Saarnatekstinä Johanneksen evankeliumi 3:1-15 "Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Nikodemos oli aidosti kiinnostunut Jeesuksesta, mutta Jeesuksen vastaukset Nikodemoksen kysymyksiin eivät olleet kovin selventäviä. Ne herättävät entistä enemmän lisäkysymyksiä. Voi olla, että tälle saarnalle käy samalla tavalla. Mutta Nikodemos oli aidosti kiinnostunut. Hän ymmärsi, että viisaus ei aina asu siellä, missä kansan viralliset edustajat ja valtaapitävät kokoontuvat. Hengellisissä asioissa erityisesti on osattava kuunnella niitä, jotka tulevat vallan laitamilta. Ehkä Nikodemos oli poikkeuksellisen avomielinen ja ennakkoluuloton ihminen kaltaistensa fariseusten joukossa, jonkinlainen liberaali muuten kovin vanhoillisen uskonnollisen eliitin joukossa. Eikä ole vaikea nähdä, että Nikodemoksen kaltaisia kiinnostuneita on paljon tänäänkin. Istuin muutama päivä sitten kahvilla kauppatorilla, kun pöytääni tuli siististi pukeutunut mies pienessä nousuhumalassa. Keskustelu kääntyi nopeasti kirkon asioihin, vaikka en mitenkään ilmaissut olevani pappi. Mies oli erittäin tuohtunut katolisen kirkon pedofiliaskandaalista ja piti paavia siihen syypäänä. - Se mies ei ainakaan edusta Jeesusta maan päällä, hän sanoi. - Tai jos edustaa, silloin Jeesuksen täytyi olla täysin väärässä. Olin tavallaan aika iloinen tästä kommentista. En siksi, että katolista kirkkoa moitittiin, vaan siksi, että Jeesuksella ja sillä, mitä hän edustaa, on väliä. Eikä kyseessä ole vain satunnainen kadunmies. Kansa, myös sen älymystö, ei ole lainkaan niin piittaamaton hengellisistä asioista, kuin joskus median kautta saattaa vaikuttaa. Fiksut, älykkäät ihmiset ovat kiinnostuneita henkisyydestä, hengellisyydestä ja myös Jeesuksesta, mutta kirkossa jokin mättää. Hengellisesti virittyneen ihmisen mielestä hengen tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä pysy minkään organisaation seinien sisällä. Uskonto on ongelma, ei ratkaisu. Kirkkoa parhaimmillaan siedetään, mutta harvoin ylistetään. Ruotsalainen hengellinen opettaja ja pastori Peter Halldorf on sanonut Pyhästä Hengestä, että me emme suinkaan opi tuntemaan Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan kolmatta persoonaa viimeisenä, vaan ensimmäisenä. ”Kaikki todellinen hyvyys, kaikki totuus ja rakkaus, kaikki aito armeliaisuus, esiintyipä se missä tahansa ja ilmeneepä se kenen nimissä hyvänsä, todistaa Pyhän Hengen läsnäolosta.” Tuuli todellakin puhaltaa missä tahtoo. Sanoohan Jeesus (Joh. 6:44): ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” ja miten Isä vetää ihmisen Pojan luokse? Rakkauden köysin, Pyhän Hengen vaikutuksen avulla. Kirkkoisä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: ”Ajattele, oi Herrani, että kun janoan sinua, sekin on sinun työtäsi.” Pyhä Henki on aina ihmistä askelen edellä. Jeesuksen ja Nikodemoksen välille ei kuitenkaan synny yhteisymmärrystä, kun Jeesus sanoo, että on synnyttävä "uudesti, ylhäältä". Nikodemos pitäytyy ehkä hieman lapsellisestikin konkreettisessa ajattelussa. ”Miten joku voisi vanhana syntyä?” Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole lapsellinen. Voi olla, että kiinnostuminen hengellisistä asioista on juuri sitä, että halutaan ymmärtää sanojen takana oleva yksinkertainen totuus. Siksi Jeesus avaa Nikodemokselle ylhäältä syntymisen merkityksen. ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Vesi ja Henki. Ne ovat Jeesuksen mukaan avain Jumalan valtakuntaan, hengelliseen näkemiseen ja ymmärrykseen. Miten yksinkertaisesta asiasta tässä oikein on kyse? Ja kumpi näistä on helpompi, kumpi vaikeampi ymmärtää? Luulen, että niin Nikodemokselle kuin oman aikamme hengelliselle kyselijälle puhe Hengestä ja sen tuomasta uudesta syntymästä on kiehtovaa. Se näyttää ohjaavan hengellisyyteen, joka on täysin vapaa ulkoisista paineista, mutta tarjoaa jonkinlaisen suoran kosketuksen jumaluuteen. Ja jos menet Akateemiseen kirjakauppaan etsimään hengellistä kirjallisuutta, huomaat nopeasti, että kristinuskolle varattu hylly on kutistunut melko pieneksi muun henkisyyttä tarjoavan tuotannon rinnalla. Löydä se itsestäsi. Opettele läsnäolon taito. Tule tietoiseksi voimavaroistasi. Saat kaiken, mitä uskallat ajatella. Henki todellakin puhaltaa missä tahtoo ja johtaa ihmisiä kohti Jumalaa. On erilaisia teitä, erilaisia kokemuksia, mutta kaikki ne johtavat samaan. Mutta sitten on tämä vesi. Se on jollain tavalla paljon helpompi kuin Henki, mutta toisaalta kovin paljon vaikeampi. Jokainen ymmärtää, että vesi on kaiken elämän edellytys. Kun avaruuden planeettoja tutkitaan, halutaan tietää, onko niissä vettä, koska sitä kautta toivotaan saatavan tietää, onko niissä elämää. Vesi on vastaanottava elementti, pehmeä kuin kohtu, jossa uusi elämä mahtuu kehittymään.. Paavi Benediktus on tarttunut kirjassaan Jeesus Nasaretilainen Johanneksen evankeliumin vesisymboliikkaan. Evankelista kirjoittaa vedestä monessa keskeisessä kohdassa, aivan ensimmäiseksi juuri tässä Jeesuksen ja Nikodemoksen välisessä keskustelussa. ”Voidakseen päästä Jumalan valtakuntaan, ihmisen täytyy tulla uudeksi, toiseksi – hänen täytyy syntyä uudesti vedestä ja Hengestä. Mitä se merkitsee?” Benediktus kirjoittaa. ”Niin kuin luonnollinen syntymä edellyttää mieheltä siittämistä ja naiselta raskaaksi tulemista, niin uudestisyntymiselläkin on kaksi alkusyytä: Jumalan Henki ja vesi, kaiken luonnollisen elämän universaali äiti – kasteen sakramentissa armon kautta neitseellisen Jumalansynnyttäjän sisarkuvaksi korotettu”. Syntyminen vedestä tarkoittaa kastetta. Jumalan valtakuntaan tullaan kasteen kautta. Jumalan valtakunta ei olekaan vain tuulen ujellusta hongikossa, vaan sillä on näkyvä muoto. ”Henki ja vesi, taivas ja maa, Kristus ja kirkko kuuluvat yhteen. Sillä tavoin tapahtuu uudestisyntyminen. Vesi edustaa sakramentissa maaäitiä, pyhää kirkkoa, joka ottaa vastaan luomisen.” (Benediktus, Jeesus Nasaretilainen). Siksi vesi voi olla paljon vaikeampi hyväksyä kuin Henki. Moni ajattelee, että Jeesus on kiinnostava hengellinen opettaja, mutta vain jos hänen opetuksensa puhdistetaan myöhemmästä kirkollisesta hapatuksesta. Tässä Jeesus sanoo, että ilman Pyhän Hengen kosketusta ja kastetta ei voi päästä Jumalan valtakuntaan. Kirkko onkin jotain muuta kuin kiinteistöjä, organisaatioita, virkoja ja sääntöjä. Kirkko on olemukseltaan hengellinen, vedestä ja Hengestä syntyneiden yhteisö. Nikodemoksen reaktio on hämmentynyt kysymys: ”Miten tämä kaikki on mahdollista?” Kuinka on mahdollista elää Pyhän Hengen johdossa, yhteydessä Jumalaan, vapaana kuin taivaan lintu ja irti kaikista maallisen elämän kahleista? Miksi fiksu ja hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen ei menisi Akateemisessa sille hyllylle, missä myydään henkisen elämän oppaita ilman kirkkoa, ilman uskontoa ja ilman sääntöjä, jos kerran siellä tarjotaan paljon suurempaa vapautta? Jeesus vastaa Nikodemokselle harmistuneena: ”Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?” Kun opetuslapsi Filippos myöhemmin Johanneksen evankeliumissa pyytää Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä”, Jeesus vastaa samalla tavalla: ”Etkö sinä, Filippus, tunne minua? Joka on nähnyt minut on nähnyt isän.” Tie Jumalan luokse käy Jeesuksen kautta. Pyhä Henki toimii kaikkialla täysin riippumattomana, ilman mitään välittäjää. Jokainen ihminen on Pyhän Hengen työn kohteena. Mutta kaikki Pyhän Hengen työ johtaa kohti Kristusta. Ja Kristus on tie Jumalan yhteyteen. Ei ole täydellistä vapautta ilman täydellistä antautumista. Ei ole voittoa ilman kärsimystä. Ei ole sovitusta ilman uhria. Ei ole uutta elämää ilman kuoleman voittamista. Ei ole muuta tietä. Siksi sinut on kastettu. Nikodemokselle Jeesus selittää tämänkin, jälleen vertauskuvan kautta: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” Hengellisyys on äärimmäisen konkreettista ja käytännöllistä. Se on antautumista kuolemaan, että kuolema voitettaisiin ja sinä ja minä saisimme elää. Evankelista Johanneksen kirjaama Jeesuksen puhe jatkuu: ”Sillä Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka uskoo häneen, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tämä kirkko on koko kesän auki puoleenyöhön saakka, että kuka tahansa Nikodemos, hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen, voisi tulla tänne vaikka yöllä, kohdata täällä Kristuksen ja löytää uudelleen yhteyden Jumalaan.

Ihmeet ja merkit taas ilmenee

Saarna Helsingin tuomiokirkossa helatorstaina 13.5.2010

Saarnatekstinä Markus 16:14-20

Virsissä ja hengellisissä lauluissa kristillinen seurakunta ilmaisee uskonsa ydintä. Evankeliumista nostetaan esiin niitä asioita, joita pidetään kaikkein innoittavimpina ja merkittävimpinä ja niiden äärellä viivytään. Mikael Agricolan muokkaama keskiaikainen virsi 420 perustuu helatorstain evankeliumiin. Mutta kun tarkkaan katsomme, sieltä puuttuu jotain. Säkeissä 2-4 toistetaan Jeesuksen käsky mennä saarnaamaan ja saarnaamisesta seuraavat kaksi vaihtoehtoista reaktiota: usko ja epäusko. Julistamista seuraavista tunnusmerkeistä kuitenkin vaietaan. Tai ehkä ei ihan kokonaan. Anna-Maija Raittilan ja hänen miehensä Taisto Niemisen uudistamassa säkeessä 6 sanotaan, että saarnan kajahdusta ja Hengen tuulen puhallusta seuraavat tunnusmerkit: ”hän kylmät mielet pehmittää, ne iloisiksi lämmittää”. Seuraavassa säkeessä jatketaan: ”se voimansa saa taivaasta, se päästää synnin vallasta”. Ei sanaakaan demoneista, kielilläpuhumisesta, käärmeistä, myrkystä tai sairaiden paranemisesta. Mihin ne ovat kadonneet?

Muistan lapsuudestani erään helluntailaisten hengellisen laulun, jossa sanottiin: ”Ihmeet ja merkit taas ilmenee. Sairaat jo saavat terveyden, halvattu, rampa käy riemuiten. Sokea, kuuro nyt avun saa kiittäen Jumalaa”. Mutta onko meistä tullut kokemuksen kautta viisaampia, niin että tiedämme, ettei tällaista oikeasti tapahdu, vaikka kuinka uskoisimme ja haluaisimme? Tai pidämmekö ehkä itsellämme oikeuden ajatella, että niin kyllä varmaan periaatteessa tapahtuu tai pitäisi tapahtua, vaikka emme voikaan sellaista todistaa? Helatorstain evankeliumista olisi varmasti helpompi puhua, jos demonit, myrkyt ja sairaat voisi virren lailla siirtää syrjään ja keskittyä olennaisempiin asioihin. Jostain syystä en nyt kuitenkaan kyennyt väistämään näitä tunnusmerkkejä. Yritän ymmärtää niistä kahden kysymyksen avulla: (1) Mikä asema tunnusmerkeillä on tässä Markuksen evankeliumin kohdassa? (2) Ovatko nämä tunnusmerkit edelleen totta?

1. Tunnusmerkit Markuksen evankeliumin lopussa

Markuksen evankeliumin loppu ei ilmeisesti ole Markuksen itsensä kirjoittama, koska se puuttuu kaikista vanhimmista käsikirjoituksista. Alkuperäinen evankeliumi joko päättyi jakeen 8 sanoihin: ”He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät” tai sitten alkuperäinen lopetus on kadonnut. Oli selvää, että Markuksen seurakunnalla oli kova tarve liittää loppuun lyhyt yhteenveto Jeesuksen ilmestymisistä ja tehtävänannostaan opetuslapsille. Seurakunnalle oli selvää, että vaikka Jeesus oli lähtenyt pois, hänen antamansa tehtävä on jäänyt. Tätä tehtävää jokainen kristitty toteutti omassa elämässään ja siihen samaan tehtävään kutsuttiin kaikkia lähellä ja kaukana.

Oikeastaan tässä on jo helatorstain evankeliumin keskeinen opetus. Ilman tehtävänantoa mikään liike ei menesty. "Ilman näkyä kansa hukkuu", sanottiin Sananlaskujen kirjan vanhassa käännöksessä. "Ilman profeettoja kansa käy kurittomaksi", sanotaan sama kohta nykyraamatussa. Molemmat tarkoittavat samaa. Ihmiset kaipaavat johtajaa. Kristitytkin kaipaavat johtajaa. Mieluiten ottaisimme asian niin, että Jeesus tulisi juuri nyt tähän ja ratkaisisi meidän puolestamme kaikki vaikeat kysymykset, niin että voisimme sitten ylistää ja palvella häntä tyytyväisinä ja rauhassa. Jeesus kuitenkin meni pois. Hän jopa sanoi: ”Teille on hyväksi, että minä menen pois.” Sen sijaan hän antoi meille tehtävän. Siksi meille kristityille on niin tärkeää muistuttaa itseämme ja toisiamme tästä tehtävästä.

Markuksen loppujakeiden rakenne saadaan helposti selville, kun jaetaan se ensin viiteen pääajatukseen tai päälauseeseen: 1) Jeesus moitti opetuslapsia, 2) hän antoi heille tehtävän (saarnata evankeliumia kaikille luoduille), 3) hänet otettiin ylös taivaaseen, 4) opetuslapset lähtivät saarnaamaan ja 5) Herra toimi heidän kanssaan.

Toinen päälause eli Jeesuksen tehtävänanto on luonnollisesti keskeisin ja se sisältää eniten jälkilauseita. Katsotaan sitä tarkemmin. Ensinnäkin Jeesus lupaa, että julistuksella on kahdenlainen vaikutus: usko ja epäusko. Molempiin pitää varautua. Ei epäuskoinen vastareaktio välttämättä tarkoita sitä, että sanoma on kerrottu väärin tai että olisi keksittävä joku nykyaikaan paremmin sopiva viesti. Joka uskoo ja saa kasteen, se pelastuu. Mutta on myös niitä, jotka eivät usko. Heillekin pitää julistaa. Kaikille pitää julistaa. Itse asiassa epäuskosta oli puhetta vain pari jaetta aikaisemmin, juuri siinä, mistä tämä Jeesuksen ja opetuslasten keskustelu alkoi. ”Hän moitti heidän epäuskoon ja sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena.” Nyt siis, heti näiden moitteiden jälkeen, Jeesus antaa näille epäuskoisille ja kovasydämisille opetuslapsille tehtävän! Älä siis lannistu, jos naapurisi, lapsesi, lapsenlapsesi tai miniäsi ei usko evankeliumia. Ethän sinä itsekään ole aina ollut niin hirveän uskonhenkinen. Jeesuksen tehtävänanto pysyy silti samana.

Vasta kun Jeesus on esittänyt nämä kaksi julistustehtävän seurausvaikutusta (uskon ja epäuskon), hän liittää niistä ensimmäiseen eli uskoon toisen jälkilauseen: ”niitä jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit”. Tunnusmerkit ovat siis tässä Jeesuksen puheessa jälkilauseen jälkilause. Ne eivät sen vuoksi ole merkityksettömiä eikä niitä pidä unohtaa – edes virrestä. Mutta on huomattava niiden asema. Jeesuksen tehtävänanto oli: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille”. Siinä se oli. Piste. Meidän on kyettävä erottamaan, mikä on varsinaista tehtävää ja mikä siitä johtuvaa seurausta.

2. Ovatko tunnusmerkit edelleen totta?

Tunnusmerkit mainitaan tässä samassa katkelmassa vielä toiseen kertaan, nimittäin aivan lopuksi, kun (3) Jeesus oli otettu ylös taivaaseen ja (4) opetuslapset lähtivät saarnaamaan kaikkialla, (5) sanotaan, että ”Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä”. Kysymys siis on, koskevatko nämä tunnusmerkit edelleen meitä ja meidän aikaamme vai oliko tällä raamatunkohdalla parasta ennen –päiväys joskus vuonna 300 jKr.?

Ensin on syytä lausua ääneen varoitus naiivista tulkintatavasta. Kun Jeesus puhuu käärmeiden käsittelystä, se ei voi tarkoittaa vain konkreettista käärmeiden käsissä pitelemistä. Sellaista osaavat monet, käärmeitä pidetään jopa lemmikkeinä. On aivan selvää, että Jeesuksen luettelemilla tunnusmerkeillä on syvempi hengellinen merkitys.

Koska olen psalmitutkija, otan tässä avukseni Psalmin 58. Se ei ole kaikkein siteeratuimpia ja kauneimpia psalmeja. Runo on melko raakaa ja kostonhaluistakin. Kirjoittaja on vallanpitäjien vainoama ja valehtelijoiden armoilla. Kuvatessaan vastustajiaan hän käyttää useita eläinvertauksia: he ovat kuin leijonat, kuivukoot he kuin etanat helteessä. Eläinvertausta runoilija käyttää myös kuvatessaan ihmisten vilpillisyyttä:

- Väärämieliset ovat harhateillä syntymästään saakka,

äitinsä kohdusta asti ovat valehtelijat eksyksissä.

Heidän myrkkynsä on kuin käärmeen myrkky,

he tukkivat korvansa, ovat kuin kuuro kyy,

joka ei kuule käärmeenlumoojan ääntä,

vaikka tämä kuinka taitavasti lumoaisi.

Mielessäni tämä psalmikohta liittyy Paavalin sanaan efesolaisille: ”Me emme taistele ihmisiä vastaan, vaan henkivaltoja ja voimia vastaan”. Taistelu pahaa vastaan, josta Paavali puhuu ja johon Jeesus viittasi puhuessaan tunnusmerkeistä, on käynnissä edelleen ja on jokaisen nähtävissä. Jokainen pieni lapsi, joka syntyy tähän maailmaan, tulee alttiiksi ei pelkästään sairauksille ja onnettomuuksille, vaan ihmisen sisäisestä hallinnasta taisteleville pahan voimille. Me taistelemme toki myös aivan käsin kosketeltavia ja aineellisia vihollisia vastaan: sairautta, kyyn pistoksia, tartuntatauteja ja niin edelleen. Mutta varsinainen taistelu käydään ihmisen sisällä ahneutta, piittaamattomuutta, itsekkyyttä, rakkaudettomuutta vastaan. Me valehtelemme toisillemme, petämme toisiamme, näyttelemme olevamme jotain muuta kuin olemme ja pahinta kaikesta, uskomme joskus omiin valheisiimme. Jokainen meistä joutuu nielemään myrkkyä pelkästään siksi, että elää toisten ihmisten kanssa.

Mutta Jumalan kansa on kutsuttu julistamaan evankeliumia kaikille. Tämän evankeliumin sisältönä on Jeesuksen Kristuksen nimessä julistettava kääntymyksen ja syntien anteeksi antamisen sanoma. Tämä sanoma rististä on vastalääke perkeleen myrkkyä vastaan. Kristuksen veri on vastamyrkky, hänen ruumiinsa on osallisuus iankaikkiseen elämään. Pahuus on voitettu, kuolema on voitettu, Kristus on ylösnoussut! Vaikka joutuisit päivittäin nielemään valheen myrkkyä ja käsittelemään kieroja käärmeitä, ne eivät sinua vahingoita, kun pysyt tässä tunnustuksessa. Joka tämän uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Ja nämä tunnusmerkit seuraavat niitä, jotka uskovat. Uskotko sen?

Kristus on ylösnoussut, Hänet on korotettu korkealle, Hän on kansojen kuningas, Hän istuu pyhällä istuimellaan. Seurakunta kulkee hänen voimassaan, ei omassa voimassaan tai oman uskonsa varassa.

Kumpi ja kampi tappeli - Jeesus voitti

Nyt taisi käydä niin, että en osaa enää muotoilla pitämäni saarnan sävyä ja vaikutelmaa tähän kirjallisesti. Tai ehkä osaisin, jos käyttäisin siihen enemmän aikaa. Mutta

Saarna Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14 11.4.2010

”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (Joh. 20:19-31)

Saatuaan laittaa kätensä Jeesuksen haavoihin, Tuomas antoi spontaanisti oman tunnustuksensa. Mutta on monia, joille Tuomaan tunnustus on liian vaikea. Tuntuu, että ei voi uskoa samalla tavalla, koska ei ole samaa kokemusta. Jeesus kyllä kiinnostaa ihmisenä ja opettajana, mutta se, että kristityt ja kirkko ovat tehneet hänestä Jumalan ja palvonnan kohteen, tuntuu ylimääräiseltä. Siksi myös kirkkoon ja sen ylläpitämään uskontunnustukseen liittyy vasten mielisyyttä. Eikö uskontunnustukseen uskominen olekin itsepetosta? Samaa kyselevät jotkut papitkin.

Mistä kristillisessä uskossa siis syvimmiltään on kysymys? Onko ajaton ja myös muista uskonnoista löytyvä rakkauden ja rauhan sanoma Jeesuksen julistuksen ydin, johon myös kirkon ja kristittyjen pitäisi uudestaan palata? Vai onko ytimessä poikkeuksellinen, historian tiettyyn hetkeen ja aivan tiettyihin fyysisiin tapahtumiin kytkeytyvä Jumalan ilmestyminen Jeesuksessa Kristuksessa?

Tämä kysymys pyritään piispanvaalien yhteydessä yksinkertaistamaan ja popularisoimaan. Oletko liberaali vai konservatiivi? Oletko homoliittoja vastaan vai niiden puolesta? Jos vastaat oikein, sinut tunnistetaan kuuluvaksi valaistuneiden joukkoon. Älkää pelätkö, en tietenkään tule ottamaan kantaa kirkkopoliittisiin kysymyksiin saarnatuolista, koska se on sillaiseen aivan väärä paikka. Mutta ymmärrätte, että nyt keskustellaan siitä, mikä on ydin.

Siksi jäin kiinni näihin Tuomaan tunnustuksen sanoihin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Mitä hän tarkoitti? Ensinnäkin on mahdollista ajatella, että Tuomas käytti sanoja Herra ja Jumala vanhatestamentillisessa merkityksessä, adonai elohim, Herra Jumala. Herra on tässä sanaparissa korvike nimelle JHWH, jota ei saanut lausua. Näin ollen Tuomas olisi tunnustanut Jeesuksen Vanhan testamentin Jumalaksi, joka toi Israelin kansan Egyptistä luvattuun maahan.

Mutta on toinenkin mahdollisuus lukea Tuomaan tunnustusta. Herra, kyrios, heprean adoni, tarkoittaa myös isäntää, valtiasta, ja on kunnioittava puhuttelumuoto. Jopa sanalla Jumala voi olla tällainen kunniaa tai arvoasemaa tarkoittava merkitys. 2. Moos. 4:16 Jumala antaa Moosekselle käskyn mennä puhumaan kansalle ja kun Mooses vetoaa huonoon puhetaitoonsa, Jumala antaa hänelle avuksi hänen veljensä Aaronin: ”Hän puhuu sinun puolestasi kansalle ja on sinun suunasi, ja sinä olet hänelle kuin Jumala”. Sanatarkasti: ”Hän on sinulle suuna ja sinä olet hänelle Jumalana”. Roomalaisessa kielenkäytössä näkyy sama ajattelu, kun keisarille alettiin antaa jumalan asema ei vasta kuoltuaan, vaan jo eläessä. Näin hänestä tuli Dominus Deusque, Herra ja jumala, alamaisilleen.

Tuomas siis välittömästi ja spontaanisti tunnusti Jeesuksen herruuden ja vallan, mutta emme voi oikeastaan täsmälleen tietää, minkälainen käsitys Jeesuksen olemuksesta näihin sanoihin liittyi. Siksi joudumme lähestymään kysymystä toisella tavalla. Mitä Tuomaalle oikein tapahtui, kun hänen epäuskonsa vaihtui uskoon?

Miksi Tuomas ei ollut paikalla, kun Jeesus ensimmäisenä ylösnousemuksen päivänä ilmestyi muille opetuslapsille? Joitakin vuosia sitten Suomessa oli käymässä Irakin Raamattuseuran johtaja, katolinen pappi, isä Toma. (Suomen Pipliaseura on tukenut Raamattujen levitystyötä myös Irakissa.) Tuomas lähti perimätiedon mukaan lähetystyöhön itään ja toi evankeliumin ensimmäisenä myös Irakiin. Siksi irakilaisilla kristityillä on paljon omaa perimätietoa Tuomaasta. Siellä muun muassa kerrotaan, että syy siihen, miksi Tuomas ei ollut ensimmäisellä kerralla paikalla, oli se, että hän nukkui pommiin. Olennaista tässä on se, että ei Tuomas ollut yhtään sen epäuskoisempi kuin muutkaan opetuslapset. Hän vain ei sattunut olemaan paikalla. Johannekselle, joka kirjoittaa evankeliuminsa useita vuosikymmeniä myöhemmin eläville Jeesuksen seuraajille, Tuomas edustaa yhtä mahdollista ja usein toistuvaa asennoitumista uskoon. Tuomas saa edustaa ulkopuolisuutta, ”ei minusta ole”, "en ole niin kuin nuo muut, jotka olivat silloin paikalla", "olen kyllä hengellinen, mutta en uskovainen".

Tuomas siis sai nähdä Jeesuksen ja koskettaa hänen haavojaan. Moni haluaisi mielellään sitä samaa: todisteita. Meillä on taipumus ajatella, että nuo muut tietävät jotain, mitä minä en tiedä. Ja jos vain saisin saman kokemuksen kuin heillä, voisin ehkä uskoa.

Mutta Jeesus ei anna tunnustusta Tuomaan tunnustukselle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesuksen ja Tuomaan kohtaaminen vahvistaa siis molemmat näkökulmat kristillisen uskon ytimeen: Jeesus todella on se, joksi Tuomas hänet tunnistaa. Mutta elämää Jeesuksen seuraajana ei ole tarkoitettu elettäväksi suuressa varmuudessa, vaan – uskossa! On siis tärkeämpää, saako Jeesus olla minun Herrani ja Jumalani kuin se, osaanko selittää mitä se tarkoittaa.

Kristillisen uskon perusta siis todella on ainutlaatuinen historiallinen tapahtuma. Mutta tämä tapahtuma on itse Jeesus Kristus: kokonaan, ihmisenä, opettajana, syntisten ystävänä, ristiinnaulittuna ja häväistynä ja lopulta kuolleista nousseena Herrana ja Vapahtajana, joka elää ja hallitsee, ja on täällä tänään. Usko tähän Herraan ja Jumalaan on tarjolla jokaiselle maailman ihmiselle Jumalan lahjana, kuten Johanneksen kirjeessä sanottiin: meidän uskomme on syntyisin Jumalasta ja siksi se voittaa maailman. Meidän uskomme ei siis perustu poikkeuksellisia hengellisiä kykyjä omaavien ihmisten salattuun viisauteen, eikä kenelläkään voi olla etuajo-oikeutta omiin henkisiin kykyihin perustuen.

Koska uskomme perusta on meidän itsemme ulkopuolella, voimme myös tunnustaa yhteisen uskomme. Ensin on yksilön tunnustus ”minä uskon”, kuten sanomme apostolisessa uskontunnustuksessa. Se on kastettavan tunnustautuminen, henkilökohtainen ja omakohtainen. Mutta jos minun uskoni jää vain yksityiseksi asiaksi, ”minä uskon, mutta en niin kuin sinä tai kirkko”, siitä tuleekin eristävä tekijä ja meidän oman henkisten kykyjemme tuote. Siksi on suuri voitto, jos voimme sanoa myös ”me uskomme”. Yhdessä jokaisen Tuomaan, jokaisen Pietarin, jokaisen Magdalan Marian ja miljoonien muiden kristittyjen kanssa astumme uskoon, joka on jaettu, yhteinen ja yhdistävä.