sunnuntaina, marraskuuta 30, 2008

hooSHA-naa

Tuomiokirkon adventtimessussa oltiin varauduttu siihen, että tuntematon taideopiskelijoiden ryhmä ryntää sisään tekemään provokaation. Ilmeisesti pelko oli täysin turha tai järki voitti impulsiivisuuden, koska seurakunta sai juhlia hyvässä hengessä. Tuli kuitenkin mieleen, että kirkkorauha on aika hauras asia, jonka voi helposti rikkoa. Toisaalta sen olemassaolo kertoo jotain yhteiskunnassa sittenkin vallitsevasta pyhyyden tunnosta.

Olin tällä kertaa messussa ihan penkissä istumassa seurakuntalaisten joukossa ja jossain vaiheessa mieleen tuli, että meidän pitää painattaa tarra, jossa lukee:

OSOITA TUKESI
ainoalle kestävälle vastakulttuurille:
KÄY KIRKOSSA

Kuka haluaa toteuttaa? Ole yhteydessä.

Poikkeuksellisesti iltapäivällä oli hautajaiset, joten päivästä tuli aika täyteläinen, kun Tuomasmessu päättyi vasta 20.15. Huomenna on vapaapäivä: Saaran kanssa ajoharjoituksia, kuntosalille, ystävälounas ja muuta mukavaa. 

lauantaina, marraskuuta 29, 2008

mut quux

Aloitimme Alissan kanssa tänään jouluseimen rakentamisen. Koska meidän avotakka vetää vähän huonosti, päätettiin sijoittaa asetelma takan sisään. Siinä on mustat sisäseinät, jotka luo pohjan tähtitaivalle. Talli ja Jeesus-lapsi sijoitetaan asetelman etualalle, joten aloitimme luomalla tulipesään maaston. Isot, tuohiset koivuhalot luovat vaihtelevan rinteen ja aivan nurkassa on paperisilpusta luotu vuori, joka peitettiin vihreällä kreppipaperilla. Voidaan ehkä käyttää pienempiä hahmoja ja pieniä taloja asetelman takaosassa ja isompia hahmoja etuosassa, jolloin saadaan perspektiivivaikutelma mukaan.

Tässä ote keskustelusta:

- Laitetaan sit iso tähti loistamaan tohon mustaan taustaan.
- Voiks se olla pyöree?
- No, ei ehkä. Kyllä siinä pitää olla sakarat.
- Mut kuuks?
- Joo, kuuks se sopii hyvin!

Tuomiokirkon kryptan seiminäyttely avataan huomenna 30.11. messun jälkeen eli noin klo 11.30. Sieltä mennään hakemaan ideoita ja inspiraatiota omaan seimeen. Itselläni on tosin messun jälkeen lähtö hautajaisiin, josta viiletän suoraan vuoden viimeiseen Tuomasmessuun Agricolaan. Adventti alkaa!

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

ut illius inopia vos divites essetis

"- - jotta te hänen köyhyydestään rikaistuisitte" (2. Kor. 8:9).

Enpä tiennyt, että Annalan Pauli oli valmis puhumaan niin täysin hengellisesti ja syvän teologisesti tästä Jumalan köyhäksi tulemisesta, kun valitsin yllä olevan raamatunpaikan tämän illan tilaisuuden johdannoksi. Juuri tästä asiasta seimessä tietenkin on kysymys, maailmankaikkeuden kuninkaan, "jonka kautta kaikki on saanut syntynsä", syntymisestä pienenä ja köyhänä ihmisten keskelle. Vaikka joulun tarina toistetaan kuinka monta kertaa tahansa, se säilyttää edelleen hämmästyttävän voimansa. 

Olimme siis Kryptan kohtaamispaikassa teemalla "Köyhän kuninkaan syntymä". Aihe liittyi 1. adventtisunnuntaina Kryptassa avattavaan seiminäyttelyyn. Suurin osa noin 80 hyvin erilaisesta ja eri puolilta maailmaa haalitusta seimestä oli jo paikoillaan, vaikka vielä valaistusta ja yksityiskohtia hiotaan ennen avajaisia. Seimet ovat Maila Berchtoldin kokoelmista, vaikka sitä ei virallisessa materiaalissa mainitakaan.

Pauli on kirjoittanut seiminäyttelystä julkaistavaan juhlakirjaan seimen ja alttarin välisestä yhteydestä Franciscus Assisilaisen uskonharjoituksessa. Tämän illan puheessa hän ei kuitenkaan edes viitannut Franciscukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoin ääneen: "Etkö sä sanokaan mitään Franciscuksesta?" Pauli vastasi: "Kaikki mitä puhuin, oli Franciscuksesta!" Ja niin se taisi tosiaan olla.

Oikeastaan Paulin puheen kärki oli siinä, että kristillinen usko on yhä uudelleen rakennettava konkreettiseksi ja aistein koettavaksi, että me oikeasti ymmärrämme sen. Tarvitaan aitoa kosketusta, puhdasta näkökykyä, herkkää kuuloa, turmeltumatonta makua ja syvältä koskettavaa hajuaistia. Tänä adventtina rakennetaan seimi.




tiistaina, marraskuuta 25, 2008

Hesari meets hiippakuntavaltuusto

Vasta toista nelivuotista istuntokauttaan aloitteleva kirkollisen hallintobyrokratian uusi innovaatio hiippakuntavaltuusto vieraili eilen Sanomatalossa. Ensin pidettiin napakka puolen tunnin kokous, sen jälkeen päätoimittaja Reetta Meriläinen kertoi Hesarin toimituspolitiikasta ja lopuksi saimme asiantuntevan Sanomatalon esittelyn.

Tapaaminen oli hyödyllinen ja se jätti paljon pohdittavaa. Päätoimittaja Meriläinen esitteli lehden linjaa ja vastaili meidän kysymyksiin hyvin sympaattisella tavalla. Onneksi pari muutakin hiipparivaltuutettua käytti useampia puheenvuoroja, että en ollut itse koko ajan äänessä. Olis mulla ollut enemmänkin kysyttävää, mutta joku raja oli pidettävä. Pari ihan merkittävää oivallusta sain mukaani. 1) Että Hesarin näkökulmasta kirkko (ja kaikki mitä siihen mielikuvatasolla liitetään) kuuluu samaan isojen valtainstituutioiden kastiin kuin poliittiset puolueet. Näihin suhtaudutaan siis sellaisella varauksella, että niiden katsotaan aina ajavan jotain omaa valtapoliittista agendaa. 2) Että toimittajan näkökulmasta yksilön mielipide on kiinnostavampi kuin instituution mielipide.

Taustalla häämöttää Eero Erkon ja 1889 perustetun Päivälehden alkuperäinen nuorsuomalainen visio, jossa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan ja yksilön mielipiteellä on vapaus tulla ilmaistuksi. Jälkimmäinen ajatus eli yksilön arvo ja mielipiteen vapaus, yksilön puolustaminen instituutioiden vallalta on - tai sen pitäisi olla - myös kristillinen arvo. Ei tietenkään abloluuttisena individualismina, mutta pienimpien ja heikoimpien puolustamisen näkökulmasta. Sikäli kuin kirkko on edustanut tukahduttavaa institutionalismia, sen asema on historian vaiheissa pitänytkin asettaa ykseenalaiseksi.

Kysymys, johon en saanut Reetta Meriläiseltä vastausta (mikä ei johtunut siitä, etteikö hän olisi halunnut vastata, vaan ehkä siitä, että siihen ei ole selkeästi määriteltyä vastausta tai sitä ei ole avoimesti keskusteltu auki) koski alkuperäisen vision ensimmäistä kohtaa ja sen nykyaikaista sovellusta. Mikä on se kirkon tai - oikeammin sanottuna - kristillisen uskon paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, jota Sanoma-mediatalo tänään ajaa? Miltä näyttäisi kirkon paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, jos Hesari saisi päättää?

Mun oma käsitys on, että kirkko on Hesarille edelleen ongelma. Se on edelleen valtapoliittinen monsteri, jonka asemaa täytyy periaatteessa horjuttaa. Tosin sen valta ei enää ole verrattavissa poliittisten puolueitten valtaan, joten nuorsuomalainen ohjelma on jo saavuttanut tavoitteensa tältä osin.

Yksittäisen kristityn näkökulmasta asetelma on vähän kohtuuton. Kristillinen ajatusmaailma ei saa sille kuuluvaa kohtelua vain ja yksinomaan siitä syystä, että sitä edustaa virallisesti kirkko, joka sattuu kokonsa ja historiansa vuoksi olemaan merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tässä menevät niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin. Kirkon instituutioluonteen läpi ja taakse ei osata katsoa siihen kristilliseen elämäntapaan ja ajatusmaailmaan, jolle kirkko viime kädessä perustuu. Koska islaminuskolla ja vapaa-ajattelijoilla ei ole Suomessa institutionaalista asemaa, muslimien ja ateistien asiaa pidetään mieluusti esillä ihmiskeskeisten juttujen muodossa. Prometheus-leireistä kirjoitetaan mielenkiintoisena ja yksilöllisenä ratkaisuna, kun yli 90% ikäluokasta tavoittava rippikoulu saa julkisuutta vain tupakointikiistelyn ja poikkeavuuksien kautta.

Näin se siis menee. Mutta kun asian tietää ja ymmärtää, sen kanssa on toivon mukaan helpompi toimia.

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2008

Avocado-mangosalaatti

En todellakaan ole viime aikoina kunnostautunut ruuanlaitossa, mutta tämä resepti oli niin hyvä, että on pakko laittaa jakeluun. Saattaa maistua vielä paremmalle jalat työnnettynä kuumaan hiekkaan ja jääpalamurskalla jäähdytettynä. (Kaisa?) Toimii oivallisena vastapainona lämpimälle calypsomaustetulle pihville. Reseptin lähde on Delicard.

2 avocadoa
2 mangoa
4 luumutomaattia
1 nippu kevätsipulia
1 punainen ja 1 vihreä chili, siemenet poistettuina ja pieniksi hakattuina
1 ruukku korianteria pilkottuna
3 limetin raastettu kuori ja mehu
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria

Kuori avocado ja mango ja leikkaa reiluiksi paloiksi. Kalttaa tomaatit, jäähdytä, kuori ja leikkaa paloiksi. Leikkaa kevätsipulit vinoiksi viipaleiksi. Sekoita kaikkivihannekset limetinkuoriraasteen, -mehun ja oliiviöljyn kanssa. Mausta suolalla ja pippurilla. Viimeistele ripottelemalla korianteri salaatin päälle ennen tarjoilua.

Limetti pitää tietysti huolen siitä, että mango ja avocado ei tummu. Samalla se vie pois chilin pistävyyttä. Toisaalta chili jättää mukavan jälkimaun. Ja korianteri kruunaa koko jutun.

Dublinin koti-isäaikoina hoidin perheen ruokahuollon ja kokeilin kaikenlaista, varsinkin kalasta. Mutta se oli siis kymmenen vuotta sitten. Aterioiden suunnitteluun ei oikein tunnu liikenevän aivokapasiteettia nykyään. Mutta tällaisten valmiiden reseptien kanssa voi joskus onnistaa!

Takapakkia viime sunnuntaihin

Tulin juuri kotiin Tuomiokirkon tuomiosunnuntain messusta. Olo ei ole yhtään tuomittu, vaan pikemminkin virkistynyt. Helsingin filharmoninen kuoro lauloi Hannu Norjasen johdolla osia Mozartin Requiemistä. Viitasen Harri soitti jälleen upeasti ja kansa veisasi haltioissaan virttä 160 "Kun luova tahto kaikkeuden Herran". Samaan aikaan kirkon portailla valmisteltiin joulupukin saapumista kansansa pariin ja Aleksin joulukadun avausta. 

Kirkkokahveilla sain terveisiä ystävältä, jota viime sunnuntain saarna Johanneksenkirkossa oli koskettanut. Lupasin nyt sitten jälkijättöisesti julkaista kyseisen saarnan blogissa, vaikka viime sunnuntaina se jäi tekemättä. Onhan se niinkin, että blogi toimii myös arkistona, joten ei kai siitä ole haittaa.

Saarna 16.11.2008 Johanneksen kirkko

Valvomisen sunnuntai ”Valvokaa!”

Mal. 3:13-18, Ilm. 22:10-17, Mark. 13:33-37

Pari viikkoa sitten järjestin Tuomiokirkon kryptassa tilaisuuden otsikolla ”Huonoimmat virret”. Toimittaja Hannu Taanilan valikoimassa huonoimpiin kuului muiden muassa virsi 150 ”Oi herätkää te hitaat sielut”. Sen viimeisessä säkeessä neitsyet odottavat ylkää saapuvaa. Siinä miesten johtama kirkko morsiuslaumana häämekoissansa odottaa sulhasta tavalla, jota joku voi pitää huvittavana. 

Olen ollut huomaavinani, että viisaat ihmiset, joita pyydetään puhumaan seurakunnan tilaisuuksissa, mielellään heittävät pieniä piikkejä estyneenä pidetylle kirkkokansalle. Kirkolla näyttää olevan ongelma seksuaalisuuden kanssa, kirkuvat otsikot. Kirjailija Jari Tervoa siteerattiin eräässä lehdessä edellisellä viikolla: ”Kaikissa selitysmalleissa ja aatteissa, jotka pyrkivät olemaan kaiken kattavia, on väistämättä koomisia piirteitä.”

Näyttää siltä, ikään kuin olisi olemassa elämänalue tai ehkä elämänalueita, joiden suhteen kirkko on onnettoman kyvytön tai virkamiesmäisen kalsea. Kirkon ulkopuolella on pelastus ja viisaus, jonka kirkonkin toivotaan hitaasti löytävän. Mistä tällainen ajattelutapa oikein on peräisin? Miten on mahdollista, että kirkon sisälläkin elätellään mielikuvaa pelastuksesta, joka tulee jostain viisaudesta, jota kirkolla ei muka ole? ”Te puhutte uskaliaasti minua vastaan”, sanoo Herra. Olette sanoneet näin: »Turha on palvella Jumalaa. Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään, palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme?” (Mal. 3)

Kristillinen murhe ei taida olla kovin myyvä tuote. Suruttomuus on sana, joka on lähes kadonnut meidän kielenkäytöstämme. Sehän sisältää ajatuksen Jumalan mielen mukaisesta murheesta. ”Autuaita ovat murheelliset”, sanoo Jeesus. Mutta maailman ajattelussa ne, jotka kantavat sisimmässään Jumalan mielen mukaista surua, ovat säälittäviä tai naurettavia.

Evankeliumissa Jeesus kehottaa valvomiseen kolme kertaa. Kehotusten välissä hän esittää havainnollistavan esimerkin ja tämän esimerkin selityksen. ”Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, ovenvartijan hän käskee valvoa.” Valvominen liittyy siis siihen vastuuseen, joka kullekin on annettu. Valvomisella ei tarkoiteta mitä tahansa unettomuutta tai sängyssä pyörimistä huomisen murheiden takia. Hengellinen valvominen on valppautta ja keskittymistä omaan tehtävään. Ovenvartijan tehtävä havainnollistaa kristityn tehtävän. Havainnollistuksen jälkeen Jeesus toistaa kehotuksen valvoa ja nyt siihen liittyy selitys: ”Valvokaa, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta.” Miten viittaus talon herran pitäisi ymmärtää?

Jeesuksen valvomiskehotus liittyy siihen, mitä hän on sanonut juuri edellä. ”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä, milloin se aika tulee.” Se aika tarkoittaa Ihmisen Pojan tulemista. Talon herra, josta havainnollistava esimerkki puhuu, on siis Ihmisen Poika. Ajatuksen taustalla on valtava määrä Vanhan testamentin profeettojen ennustuksia Herran päivästä, juutalaisen kansan monia eri vaiheita ja monenlaista ajankohtaista opetusta siitä, mitä Herran päivä tulisi tarkoittamaan. Jeesuksen puhe on taustahistoriansa takia hyvin vaikea tämän päivän ihmisille. Sitä voidaan pitää täysin käsittämättömänä. Tai sitten sitä kohtaan tunnetaan ylikorostunutta kiinnostusta ja Raamatusta yritetään laskea päivämääriä.

Juutalaisuuden opetukseen Herran päivästä liittyi toisaalta voitonriemuinen optimismi. Jumala tulee puuttumaan asioihin. Toisaalta siihen liittyi synkkä pessimismi. Maailma on niin paha, ettei sitä voi mitenkään korjata. Tarvitaan kokonaan uusi luomus, uusi maa ja taivas. Juuri tähän lopun aikoja ja Herran päivää koskevaan keskusteluun Jeesus liittyi puhumalla Ihmisen Pojan tulosta. Jeesus ei siis ollut luomassa jotain uutta oppia viimeisistä tapahtumista. Hän vain selitti oppilailleen, mitä Herran päivä tarkoittaa.

Kehotus valvomiseen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että nyt-hetki on tärkein. Valvominen on täsmällisessä yhteydessä Jeesuksen opetukseen vuorisaarnassa: ”Älkää huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä huolen itsestään.” Kukaan ei voi tietää, milloin talon herra tulee. Hänen tulemisensa ajankohtaa ei kannata edes lähteä arvailemaan. Se tulee tapahtumaan äkkiarvaamatta, yllättäen, ehkä aivan eri tavalla kuin oli uumoiltu. Siksi kaikkein olennaisinta on olla valmiina. Joka päivä meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun. Meidän tulee elää niin, että ei ole enää merkitystä sillä, milloin hän tulee. Hän saa tulla milloin vain. Jokaisesta päivästä tulee valmistautumista kohtaamaan kuningas.

Itä-Euroopan juutalaisten keskuudessa kerrotaan tarinaa eräästä hurskaasta miehestä, joka meni puhumaan rabbi Wolfille. Miestä häiritsi, että jotkut pelasivat korttia yöt läpeensä. ”Se on hyvä”, rabbi Wolf vastasi. ”Niin kuin kaikki ihmiset, hekin tahtoisivat palvella Jumalaa, mutta eivät tiedä miten. Nyt he kuitenkin oppivat pysymään hereillä ja keskittämään mielensä yhteen asiaan. Kun he ovat sen oppineet, ei tarvita muuta kuin että he kääntyvät – ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!”

Tämä maailma on täynnä kortinpelaajia, ihmisiä, jotka haluaisivat palvella Jumalaa, mutta eivät oikein tiedä, miten. Jumalan kansan pidättyminen öisistä peleistä vaikuttaa heidän mielestään elämänkielteisyydeltä. Hurskaan ihmisen murheesta tehdään pilaa tai häntä säälitään. Kirkon elämänkielteisyyttä päivitellään. Vaikuttaa siltä, että viisaus löytyy korttipöydän ilonpidosta, eikä hurskaiden ikävänpidosta.

”Se on hyvä”, Jeesus saattaisi sanoa. ”Tällä tavalla ihmiset oppivat, mitä on valvoa ja keskittyä yhteen asiaan. Kun he ovat sen oppineet, ei tarvita muuta kuin että he kääntyvät – ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!” Kirkon tulee siis kestää siihen kohdistuneet epäilyt, naurut ja iskut. Ja kirkko kestää, kun se itse pysyy valveilla ja kiinnittää katseensa Jeesukseen. Hän sanoo: ”Minä tulen pian ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.”

perjantaina, marraskuuta 21, 2008

Päivän radioblogi

RadioDeitä varten kirjoitettu ja luettu blogi on aina jotenkin erilainen kuin ne, mitä kirjoitan tänne. Luettu blogi ei jää arkistoon. Kuulija ei voi selailla aikaisempia tekstejä. Kuultu ei liity siihen, mitä on viimeksi kirjoittanut, vaan siihen, mitä kanavalla viimeksi puhuttiin jne. Julkaisen nyt kuitenkin RadioDein päivän blogin 21.11. kokeeksi myös täällä.

 

”Autuaita ovat hiljaiset.” Jeesus sanoi elämänsä aikana joitain tosi hankalia asioita. Tämä on mun mielestä yksi niistä. Nykykäännöksessä sanotaan: ”Autuaita ovat kärsivälliset”. Sitä Jeesuksen sana tietysti juuri tarkoittaa. Hiljaiset ja kärsivälliset ovat niitä, jotka tulevat viimeisinä jonossa ja joiden yli puhutaan. Ajatellaan nyt vaikka liikennettä, joka on oivallinen kuva elämästä yleensä.

Olen puhunut tästä aikaisemminkin, koska ajan itse autoa ja kannatan autoilua ja siihen liittyvän teknologian kehittämistä. Liikenteessä äänekkäitä on ne, joilla on paljon massaa ja nopeutta. Hiljaisia on ne, joilla on vähän massaa ja vähän nopeutta, siis jalankulkijat, erityisesti pienet lapset ja vanhukset.  Mitä autuasta on kökötellä kadun laidassa ja odottaa, että autovirta lakkaa tai että kohdalle tulee se autoilija, joka noudattaa tieliikennelakia ja päästää koululaisen ylittämään suojatien turvallisesti? Juuri tänään olin tilanteessa, jossa pysähdyin suojatien kohdalle päästääkseni jalankulkijan yli. Takaa tuli toinen auto, jolla oli niin kiire seuraaviin liikennevaloihin, että päätti ohitti minut ja pysähtymättä kaahasi suojatien yli. Onneksi jalankulkijalla oli kärsivällisyyttä. Muuten hän olisi liiskautunut konepellille.

Sama ilmiö on tullut eteen joissain tilanteissa, joissa sana on vapaa. Äänekkäimmät ja pisimmät puheenvuorot sisältävät usein eniten vaaratekijöitä. Niillä pyritään hallitsemaan tilanteita, pitämään muut vaiti, määrittelemään tilanne omasta näkökulmasta, ohjaamaan päätöksentekoa. Samaan aikaan ringissä istuu ihmisiä, joilla olisi sanottavaa, mutta jotka ovat hiljaa. He ovat kärsivällisiä. Heillä on aikaa odottaa. He eivät yritä taivuttaa toisia puolelleen.

Olen itse äänekäs, puhetaitoinen, mulla on massaa ja nopeutta. Joskus ihmettelen, miksi ihmiset eivät sano mitään. Miksi he eivät reagoi ja anna äänensä kuulua? Kunnes muistan, että autuaita ovat hiljaiset ja kärsivälliset. He perivät maan. Kun aika koittaa, tulee heidän vuoronsa. Ja he ovat valmiita. Koska eivät yrittäneet hallita muita ennen kuin olivat oppineet hallitsemaan itseään.

Ja tämä toimii myös liikenteessä.

keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua...

Viime keskiviikko muodosti tämän illan kanssa oikeastaan aika kauniin kokonaisuuden. Viime viikolla siis pohdimme Jukka Leppilammen kanssa rukousta ja erityisesti liittymistä seurakunnan yhteiseen rukoukseen, rukoushetkien vieton viisautta. Tänään Heleniuksen Mikon kanssa sukelsimme psalmirukoukseen. Varmaan tuli sanottua jotain sellaista, mitä olen sanonut usein aikaisemminkin. Yksi uusi juttu kuitenkin oli selvästi kypsynyt mun mielessä ja alkoi siinä keskustelun kuluessa elää.

Virret, jotka on luterilaisessa perinteessä käytännössä korvanneet psalmien laulamisen, ovat usein ajankohtaistettuja psalmeja. Esimerkkinä lauloimme virren 374, joka on ruotsalaisen Laurentius Petrin parafraasi psalmista 23 (suom. Jaakko Finno). Virren sanoituksessa näkyy oikeastaan aika kirkkaasti hengellisen lukemisen ajatus. Siinä missä kirjaimellinen lukutapa pyrkii ymmärtänään tekstiä sellaisena kuin se on kirjoitettu, allegorinen tai hengellinen lukutapa etsi tekstin takana olevaa tapahtumaa. Laurentius Petri on epäilemättä samastunut psalmin 23 tilanteeseen. Virsisanoitus on puolestaan syntynyt tarpeesta ilmaista hengellisen lukemisen kautta syntynyt oivallus.

Aika usein Raamatun lukeminen törmää ensimmäiseen esteeseen eli kirjaimelliseen lukutapaan ja jää siihen. Jokin tekstissä tökkii. Se voi olla jokin käsite, jolla on minun omassa kielenkäytössä kielteinen konnotaatio. Jos mitään muuta lukutapaa ei ole, koko tekstin mielekkyys jää kyseenalaiseksi. Mitä järkeä lukea tekstejä, joiden ajattelutapa tuntuu olevan täydellisessä ristiriidassa omani kanssa?

Kirkolle kirjaimellinen lukutapa ei koskaan ole riittänyt, vaikka joinakin aikoina jotkut opettajat ovatkin aivan oikein korostaneet sen välttämättömyyttä. Hengelliseen lukutapaan ei voi hypätä kirjaimellisen yli. On ensin kohdattava teksti sellaisenaan. Mutta siihen ei pidä eikä tarvitse jäädä. Kirkkoisien opettama lectio divina tunnistaa tekstin neljä merkitystasoa: kirjaimellinen, allegorinen, tropologinen ja anagoginen merkitys. Jotenkin tuntuu - myös tämän illan perusteella - että ei tekisi pahaa nostaa näitä uudelleen esiin.

Illan päätteeksi hyvä ystävä tuli kyselemään, miltä viimeaikaiset uutiset ovat tuntuneet: Imatran kirkkoherran sukupuolenvaihdos, helluntaiseurakuntien pedofiliatapaukset, kirkon kuvataidelainaaminen hässäkkä alastonkuvien kanssa. No, vähän haikealta tuntuu. Varsinkin kun tietää, että surullisia tapauksia käytetään suruttomasti erilaisiin kirkonvastaisiin tarkoituksiin. Omalla kohdalla se ehkä tarkoittaa entistä enemmän sitä, että pitää pysyä kiinni perusteissa. Uutisoinnissa paistaa niin voimakkaasti läpi uskonnollisen lukutaidon heikentyminen. Asioita kauhistellaan ja niputetaan summan mutikassa. Kirkon kannattaa pysyä rauhassa ja aloillaan, alasimena. Maailman vasarat lyövät, mutta kirkko pysyy.

maanantaina, marraskuuta 17, 2008

Palautuminen (mielen)terveydeksi

Päätin käyttää eilisen iltapäivän lepoon ja palautumiseen kolmen viikon duuniputken päätteeksi. En edes jaksanut laittaa saarnaa tänne blogiin. Hyvä niin.

Olin sunnuntaiaamuna Johanneksen kirkossa pitkästä aikaa. Messu on toimittavan papin näkökulmasta (tai ainakin omasta mielestäni) aina rikas ja syvällinen kokemus. Johanneksessa kokemukseen sekoittui väistämättä myös hieman surullisuutta. Massiivisessa yli 2000 hengen kirkossa oli kuutisenkymmentä seurakuntalaista. Jokin siinä ei täsmää. Konsepti ei toimi. Ja on oireellista, jos emme itse näe, miksi. Omat johtopäätökseni ovat ehkä vähän tuskallisia, enkä nyt lähde niitä tässä jakamaan.

Kättelin poistuvat seurakuntalaiset ovella. Olen ajatellut, että jos saarna on mitäänsanomaton tai luokaton, kymmenen prosenttia ihmisistä sanoo: "Kiitos messusta, hyvää pyhää" ja muut menevät ohi vaivautuneina. Jos saarna on ollut kohtuullinen, joukosta löytyy muutama, jotka erityisesti siitä kiittävät. Jos saarna oli tosi hyvä, useampi ihminen kommentoi sen teemoja innostuneesti ja pari vihaisesti tai hämmentyneesti. Eilen yksi henkilö tuli sanomaan, että saarna pitäisi julkaista, oli niin hyvä. Pari muuta taisi sanoa yleisluontoisesta "kiitos saarnasta". Lisäksi yksi sanoi poistuessaan, että Isä meidän ja uskontunnustus oli lausuttu liian nopeasti. Muut hymyilivät kohteliaasti. Mitä tästä olisi pääteltävä?

No, ei pidä aliarvioida ihmisten arvostelukykyä, mitä tahansa voi pyöriä mielessä kirkosta poistuessaan. Ja jokaisen kokemus on ainutlaatuinen. Päättelin silti, että saarna ei ollut kummoinen. Tunsin jo viikolla, että kone alkaa hyytyä ja luovuus tökkii. Pitää välillä päästä lukemaan ja uudistumaan, että voi jakaa jotain muille. Saarna oli kokoelma kierrätettyjä ajatuksia. Varmasti siellä oli joitain hyvää seassa. "Tein parhaani ja tänään se riitti tähän." Päätin, että enpä taida tällä kertaa saarnaa julkaista.

Asiasta viidenteen. Sunnuntain Hesarissa silmään pisti kaksi mielenterveyttä koskevaa lausuntoa. Ensimmäinen: "Pahinta syrjintää on" Hesarin mukaan miehestä naiseksi leikatun "Milla Louhen mielestä transsukupuolisuuden määrittely psyykkiseksi sairaudeksi tai häiriöksi. 'Ei ymmärretä, että transihmiset ovat tavallisia ihmisiä, joilla on lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa'." 

Onko toimittaja Merja Ojansivu kirjoittanut epäselvästi vai onko tämä haastatellun autenttinen näkemys? Onko määrittely sairaudeksi tai häiriöksi ihan oikeesti pahinta syrjintää vai onko tähän tullut käsitevirhe? Sukupuolisuuteen liittyvää vakavaa, pitkäaikaista ahdistusta aiheuttavaa identiteettikriisiä ei saa poliittisesti korrektissa kielenkäytössä kutsu häiriöksi. Pahin syrjintä liittyy käytettyyn sanastoon: lääketieteellinen tila on hyvä, sairaus tai häiriö paha. Näin Hesari meitä opettaa. Luulen ymmärtäväni logiikan: häiriö on kehossa, ei mielessä. Kun keho korjataan lääketieteellisellä hoidolla, ongelmaa ei ole.

Huomaan jääväni epäilevälle kannalle. Tarkoittaako tämä sitä, että poika, joka tykkää tyttöjen leikeistä, laitetaan tulevaisuudessa hormonihoitoon? Miksi kehossa oleva virhe on hyväksyttävä, mutta mielessä olevaa häiriötä ei? Transgender-keskustelussa toistuu ajatus siitä, että monilla ihmisillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan tai ympäristön määrittelemään sukupuolirooliin. Nyt ongelma ei siis enää olekaan ympäristön suhtautuminen, vaan "lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa". Olen käsittänyt, että liian usein sukupuolen vaihtaneen elämän laatu ei paranekaan. Seksuaalisuus ei olekaan ratkaisu. Yksi ongelma vaihtuu toiseksi.

Toinen mielenterveyteen liittyvä lausunto koski koulumurhaajia. "Ihminen voi olla paha. Pahuus ei välttämättä ole sairaus, jonka voisi hoitaa pois", kirjoittaa toimittaja Riitta Vainio jutussa jonka ingressi oli "Kaikkea ei voi luokitella psykiatriseksi sairaudeksi". Tärkeä näkökohta. Kouluampumisiin on toistuvasti suositeltu lääkkeeksi nuorten mielenterveyspalvelujen lisäämistä. Jostain syystä (ehkä siksi, että olin itse häiriköivä nuori 13-15-vuotiaana) ajatus on tympäissyt, mutta en ole osannut sanoa, miksi. Nyt mieleeni tuli kymmenen vuoden takaa amerikkalaisen psykiatrin Thomas Szaszin kirja The Meaning of Mind. Language, Morality, and Neuroscience (Praeger, 1996). Szasz kritisoi ihmisen redusoimista biologiseksi koneeksi, jolla ei enää ole vastuuta tekemisistään, koska kaikkeen on olemassa lääketieteellinen selitys. Keskustelu jatkukoon suomalaisesta todellisuudesta v. 2008. Riitta Vainio oli laatinut artikkelin kainaloon tietolaatikon otsikolla "Mitä on pahuus?" Ehkä siitä pitäisi puhua enemmän. Rippikoulun perusoppimäärällä on tilausta.


torstaina, marraskuuta 13, 2008

Rukous, uudesti syntyminen, sukupuoli

Luulin jo saavani huokaista helpotuksesta, kun viime viikonlopun GLS ja sunnuntain messu olisi plakkarissa. Vielä mitä! Maanantaina tosin kävin mökillä katsomassa kuusiaitaa ja miettimässä vanhan betoniperustuksen kestävyyttä. Sen jälkeen pitääkin kalenterista katsoa, missä olen ollut. (Olenko kertonut jutun liikemiehestä, joka vielä eläkkeelläkin oli aktiivisesti mukana monessa? Kerran hänen nähtiin kutsuilla selailevan hermostuneesti kalenteriaan. "Oletteko mahdollisesti myöhässä seuraavasta tapaamisesta?" joku kysyi ystävällisesti. "En suinkaan", liikemies vastasi. "Yritän vain selvittää, missä olen juuri nyt.")

Keskiviikkoilta Kryptassa oli kuitenkin hyvä. Ainakin omasta mielestäni :-) Vähän jännitin etukäteen, tulisiko nimekkään esiintyjäkaartin jälkeen tällaiseen omilla voimilla (minä ja Leppilammen Jukka) järjestettyyn iltaan ketään. Varsinkin kun aihe ei ollut helpoimmasta päästä: virikkeitä henkilökohtaisen rukouselämän elvyttämiseen. Mutta meitä oli useita, nelisenkymmentä, joilla oli joku rukouksen kaipaus sydämessä. Puhuttiin lakkaamattomasta rukouksesta ja osallistumisesta seurakunnan yhteiseen rukoukseen. Lopuksi Cantores Minores lauloi taas uskomattoman kauniin Evensong-iltahartauden.

Tämän viikon ehkä hämmentävin uutinen oli Imatran kirkkoherran ilmoitus, että hän aikoo vaihtaa sukupuolta. Jukka viittasi uutiseen sivumennen, kun puhuttiin rukouksesta. Hämmennyksen tarkoituksena on hämmentää. Rukouksen tarkoituksena on pitää meidät hellittämättömän fokusoituna rukoukseen. Rukous voittaa hämmennyksen. Mietin uutista itsekseni ja juttelin siitä joidenkin kollegoiden kanssa lounaspöydässä. Mieleeni nousee spontaanisti neljä näkökohtaa.

Ihan ensimmäiseksi kyseessä on yksityisen ihmisen kamppailu oman elämänsä valintojen kanssa. Vaikka kyseessä on julkisen viran hoitaja, asialla on aina täysin yksityinen ja henkilökohtainen puolensa, josta ulkopuolisen on parasta pidättyä sanomasta mitään. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla arvostetuksi ja kuulluksi omana itsenään. Samalla kun asian julkisuus tekee ilmiöstä (sukupuolen vaihtamisesta) ajankohtaisen keskustelunaiheen, myrskyn silmässä olevan henkilön yksityisyyttä pitää kunnioittaa.

Toiseksi, asiasta pitää keskustella. Ja keskustelun pitää liittyä ilmiöön, ei henkilöön, vaikka erottelu onkin vaikeaa. On itsestään selvää, että seksuaalisuutta tullaan jatkossakin suomalaisessa mediassa käsittelemään kirkon ja sen ihmisten kautta. On kyllä totta, että seksuaalisuudesta on tullut ylikorostettu puheenaihe. Ja monta kertaa seksipuhe on latteaa, hyödytöntä tai jopa vahingollista. Mutta ihan yhtä selvää on, että aihetta ei voi sivuuttaa vaikenemalla. On vain osattava nähdä pintaa syvemmälle.

Kolmanneksi asiaan liittyy kysymys valheessa elämisestä. On raskasta elää, jos kokee, ettei voi kertoa kaikkea itsestään. Ihan samanlainen kokemus saattaa liittyä uskottomuuteen tai muihin aviopuolisoiden välisiin suhteisiin. Salailu estää kohtaamisen ja suhde vääristyy. Toisaalta sekä häpeä että salaaminen kuuluvat seksuaalisuuteen, vaikka nykyään saattaa olla vallalla sellainen käsitys, että näistä on päästävä täysin eroon. Täysin häpeämätön ihminen on sietämätön. Jossain on siis olemassa raja, jonka sisällä ihmisellä on lupa pitää asiat vain itsensä ja Jumalan välisenä.

Neljäs näkökohta liittyy identiteettiin. Julkisessa virassa palvellut Nikodemos tuli Jeesuksen luokse yöllä, koska piti tätä luotettavana opettajana (Joh. 3). Kun Jeesus sanoi hänelle, että ihmisen tulee syntyä uudesti ylhäältä, Nikodemos hämmentyi. "Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?" Se ei ole mahdollista, eikä Jeesus voi sitäkään tarkoittaa, että ihmisen identiteetti kohentuisi uudella keholla. Jeesuksen sana muistuttaa, että ihmisellä on tarve uudistumiseen, jopa uuteen syntymään. Olisiko tästä puhuttava enemmän?

Tänään (torstaina) aamulla sain puhua pari tuntia kirkon lapsityöntekijöille Raamatun käytöstä. Valitsin aiheekseni Jaakobin varastetun siunauksen, josta puhuin aiemmin pyhäinpäivän miesten päivillä (pyhäin miesten päivillä) Vivamossa. Jotenkin aihe alkoi uudestaan elää mun mielessä. Ehkä siihen kannattaa vielä palata jossain muodossa.

Huomenna koko naisväki häviää eri ilmansuuntiin: Saara Madridiin, Alissa Tukholmaan ja Tiina Dubaihin. Onneks viikonloppuna on töitä, niin ei tarvi miettiä tekemisiään. Lauantaina kryptan myyjäisiin (tervetuloa 11-14!) on tulossa autolastillinen ukrainalaisia ortodoksinunnia myymään käsitöitään. Sunnuntaina klo 10 saarnaan Johanneksen kirkossa Ermon sijaisena. 

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008

Lopun ajat ja antikristus

Vain harvoina vuosina vietettävä 26. sunnuntai helluntaista vyöryttää aikamoiset tekstit sulateltaviksi. Aamos 5:16-20 on synkeä profetia Herran päivästä. 2. Tessalonikalaiskirje 2:1-12 antaa yksityiskohtaisen selostuksen antikristuksesta. Ja Jeesuksen sanat Matteus 24:1-14 varoittavat sodista ja ahdistuksesta. Kovaa tavaraa saarnattavaksi isänpäivänä. Tällainen siitä tuli.

"Uskon kestävyys ahdingoissa", 26. sunnuntai helluntaista, isänpäivä

Seurakunta on maailman toivo

Paikallinen seurakunta on maailman toivo! Mutta mitä sanottavaa sillä voi olla  finanssikriisiin, ilmastonmuutokseen, terrorismiin ja maailman kriisipesäkkeisiin? Jeesus kyllä varoittaa: ”Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista - - Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä.”  Mutta onko Raamatun puhe lopun ajoista sittenkään enää totta ja merkityksellistä? Eikö toivo ole siinä, että sivistys, lukutaito, demokratia ja  vapaa markkinatalous leviävät kaikkien ulottuville?

I Edistysoptimismi ja kristityn toivo

Rooman piispa Benedictus XVI, kirjoittaa tästä aiheesta viime vuonna ilmestyneessä kiertokirjeessään Spe salvi, Pelastuksen toivo. Hän puhuu siitä, miten kristillinen toivo koko maailmaa koskevana pelastuksena on vähittäin muuttunut yksilökohtaiseksi pelastukseksi, jolla ei enää ole yhteisöllistä ulottuvuutta.

Benedictus kirjoittaa länsimaisen ajattelun viimeisistä vuosisadoista, joiden aikana on syntynyt unelma uudesta maailmasta. "Meidän aikamme on kehittänyt toivon täydellisestä maailmasta, joka on näyttänyt mahdolliselta saavuttaa tieteellisen tiedon ja tieteeseen perustuvan politiikan avulla.” Kirkon ja sen määrittelemän uskon tilalle alettiin uumoilla yksilökeskeistä ja älyllisesti tyydyttävämpää uskoa. Kirkon määräysvalta ei enää tunkeutuisi yhteiskunnallisen ja tieteellisen elämän alueille. Vähitellen Jumalan tilalle nostettiin ihminen, hänen osaamisensa ja hänen itsemääräämisensä. Keskeisiksi arvoiksi nousivat järki ja vapaus. Tämän uskonnon keskellä me elämme tänään. Kristillinen usko nähdään vanhentuneena tai enintään jonkinlaisena yksilön sisäisen kehittymisen tekniikkana.

Benedictus jatkaa: “Ajan kuluessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että toivo paremmasta maailmasta jatkuvasti katoaa näköpiiristä. - - On myöskin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo on ristiriidassa vapauden kanssa, sillä ihmiskunnan asiat riippuvat kunkin sukupolven vapaasti tekemistä päätöksistä.” Benedictus tarkoittaa, että jos paremman maailman toteutumiselle pitää asettaa joitakin ehtoja, näistä ehdoista itsestään tule toivon toteutumisen este. Ne estävät vapauden. Näin kävi kommunistiselle utopialle.  Siitä piti tulla vapauden ja edistyksen yhteiskunta, mutta siitä tulikin totalitarismi, pakkovalta, joka tukahdutti vapauden.

On oikeastaan aika yllättävää, että tämän päivän maailmassa edelleen puhutaan edistyksen ja valistuksen tuomasta paremmasta maailmasta ikään kuin ei olisi mitään opittu. Ihmiskunta ei pysty itse luomaan niitä periaatteita, joiden perusteella hyvä määritellään. Itse määritelty oikeudenmukaisuus ei luo toivoa, vaan vankilan.

Kristillinen toivo on jotain ihan muuta. Rakkaus luo toivoa. Meidän kyvyttömyytemme ulkopuolelta tuleva rakkaus. Jumala itse tulee ihmiseksi, koskettaa meidän toivomme kannalta keskeisintä aluetta, kuolevaisuutta, ja rakkaudella voittaa kuoleman. Tässä on toivo, joka koskettaa koko ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa. Siksi paikallinen seurakunta, Kristuksen ruumis, on maailman toivo. Siksi tällä kirkolla on suurempi merkitys, kuin voisi kuvitella. Siksi kriisin hetkellä ihmiset tulevat kirkkoon.

II Luopumus ja seurakunnan tila

Mutta seurakunta herättää vastustusta. Se joutuu sisäisiin ristiriitoihin. Mitä on se laittomuus, josta Jeesus varoittaa seuraajiaan? Kuka on kadotuksen ihminen, Vastustaja, josta Paavali kirjoittaa? Katsomme ensin kaksi vastausta menneiltä vuosisadoilta.

Vuonna 1537 julkaistuissa Schmalkaldenin kappaleissa Luther sanoo jo selvästi: ”paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan… Näin ollen, yhtä vähän kuin me pystymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa.” 1880-luvulla laulettiin nk. Vanhasta virsikirjasta, jossa oli ihan oma osasto antikristusta eli paavia käsitteleville virsille. 1990-luvun alussa, kun Suomi oli liittymässä EU:iin, joissain piireissä se nähtiin paavin salaliittona protestanttista pohjolaa vastaan.

Mutta me emme enää elä 1500-luvulla kaivetuissa taisteluhaudoissa. Olemme nähneet, että paavi ei ole antikristus ja laittomuuden ihminen, vaan myös meille luterilaisille arvostettu veli Kristuksessa, Rooman piispa. Jos paavi ei enää ole antikristus, kuka on?

Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf  eli tilanteessa, jossa maallinen valta ja kirkko yhdessä yrittivät tukahduttaa kotien seuratoiminnan. Pietisminä tunnettu liikehdintä kolahti yhteen puhdasoppisen valtiokirkon ja sen kontrollihalun kanssa. Kuolinvuonnaan 1760 Zinzendorf kirjoitti kristityn suhteesta esivaltaan hyvin kauniisti ja arvostavasti, mutta tällä varauksella: ”Uskomme esivallan vallanhimon tyydyttämisen olevan epäjumalan palvomista emmekä hyväksy esivallan vaatimusta, joka on ristiriidassa Kristuksen valtakunnan evankeliumin kanssa.” Pakkovallaksi muuttuva esivalta voi olla antikristillinen. Mutta tämäkin ovat vanhaa historiaa. Esivalta ei enää ole mielivaltaa ja pakkovaltaa, vaikka purnaammekin politiikasta. Elämme demokraattisessa ja pääosin oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.  Kirkkokin sietää sisällään monenlaista.

Silti sekä Luther että Zinzendorf olivat omana aikanaan oikeassa. He molemmat tunnistivat oman aikansa ilmiöissä antikristuksen hengen. Jeesuksen ja Paavalin sanojen perusteella laittomuudella on yksi selkeästi tunnistettava piirre. Se nostaa yhden ihmisen muiden yläpuolelle. ”Monet tulevat esiintymään minun nimelläni ja sanovat: Minä olen Messias”, varoittaa Jeesus. ”Vastustaja korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle”, varoittaa Paavali. Keskiaikainen paavin valta tai yhteiskunnallinen pakkovalta, totalitarismi, ovat saman ilmiön eri muotoja. Nykyaikana tämän ilmiön voi tunnistaa yltiöyksilöllisyytenä, henkilönpalvontana, tähtikulttina, muista piittaamattomana itsensä korostamisena.

Jeesus lähti ulos temppelistä ja vei opetuslapsensa Öljymäelle. Vanhan liiton temppeli oli tulossa tiensä päähän (”ei kiveä kiven päälle”). Jeesus oli muodostamassa aivan uutta temppeliä ja uutta liittoa. Uuden temppelin peruskivenä on itse Jeesus ja hänen seuraajansa ovat siinä elävinä kivinä. Tämä uusi temppeli tuo pelastuksen toivon koko maailmalle, koska se on rakennettu Jumalan ainutlaatuisen rakkauden uhrille. Laittomuus, josta Jeesus puhuu, on Kristuksen uhrin korvaamista jollain muulla, kiinnittymistä johonkin muuhun peruskiveen kuin Jeesukseen. Mikä tahansa, vaikka itsessään kuinka hyvä ja kaunis periaate tai tavoite, joka korotetaan Kristuksen yläpuolelle, sotii toivoa vastaan. Siksi jokainen yhden ihmisen vallanhalusta syntynyt tai sitä pönkittävä liike kirkon sisällä on antikristillinen. Varokaa siis niitä, jotka sanovat, että kirkko ei anna tarpeeksi tilaa yksilölle. Kuunnelkaa ainakin tarkkaan, tarkoittavatko he yksilöllä itseään.

Lopuksi

Kun keskustelimme Harri Viitasen kanssa tästä messusta, Harri muisti sävellyksensä vuodelta 1981 Kyrie, passacaglia & fuga. Kuulemme tämän messun päätössoittona kolmannen osan eli Fugan, esitetään nyt ensimmäistä kertaa jumalanpalveluksen yhteydessä. Se on vahva teos, jossa voi kuulla uuden ajan teknisen optimismin, ihmisen hämmennyksen ja toivottomuuden ja aivan lopuksi Pyhän Jumalan ja hänen seurakuntansa yhteydessä löytyvän todellisen, iankaikkisen toivon.

Harrin sävellyksen taustalla on äsken mainitsemani Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin kirjoitus. Sen keskeinen sanoma on sama, jonka Jeesus esitti Öljymäellä opetuslapsilleen, jonka puolesta Paavali taisteli, jonka Luther halusi puhdistaa ja jota meidän aikamme tarvitsee: Kristuksen ruumis, paikallinen seurakunta, on maailman toivo.

”Me muistutamme seurakuntaa, että Kristuksen valtakunta menestyy vain halveksittuna ristin valtakuntana. - - Hänet piestiin, piikkikruunuin kruunattiin, ristiinnaulittiin ja tapettiin, mutta hänen tehtävänsä täyttyi. Näin myös kristityn alhaisuudessa toimii väkevä Jumala, joka on Rauhanruhtinas. Kristuksen omat palvelevat vasaran eli maailman iskujen alaisena. Alasimen tehtävänä on olla hiljaa – rauhassa – alallaan. Vasarat murtuvat, mutta alasin – seurakunta – kestää.”

Sinä olet osa tätä seurakuntaa. Nouse kanssani sen merkiksi yhteiseen uskontunnustukseen.

 

keskiviikkona, marraskuuta 05, 2008

Ritva Oksasen pieni sydänääni Heleniuksen säestyksellä

Olipa kiva olla mukana tilaisuudessa, jonka ohjelma oli huolella mietitty ja ammattitaidolla toteutettu alusta loppuun. Ritva Oksanen lauloi ja lausui, Heleniuksen Mikko säesti ja vähän lauloikin välissä. Lopuksi psalmikävely ja Tule kanssani, Herra Jeesus. Väkeä oli paikalla puolentoista sataa, joten tuoleja piti kantaa sisään enemmän kuin mihin oltiin varauduttu. Tämä siis tämän iltaisessa Kryptan Kohtaamispaikassa. Oksaska on loistava tulkitsija ja eli vahvasti keikki tekstit. Luulen, että sydämet tulivat kosketetuiksi.

Olen kaiken muun lomassa yrittänyt rustata kasaan sunnuntain saarnaa, koska olen sen luvannut kirjallisessa muodossa etukäteen. Jostain syystä siitä ei tule valmista. Luulen, että teksti (Matteuksen apokalypsi Matt. 24:1-14) on alkanut elää sellaista vaihetta, että saarna olisi nyt vaan päästävä puhumaan. Mutta sitä ennen on Global Leadership Summit. Seminaari alkaa perjantaina klo 9 ja päättyy lauantaina klo 17.30 aikaan. Jos selviän hengissä isänpäivän iltaan, niin maanantaina aion lusmuilla.

lauantaina, marraskuuta 01, 2008

Pyhiä miehiä ja urakointia

Olen kotona iltalomalla Vivamon miesten päiviltä, jotka alkoivat eilen perjantaina yhdellä raamattutunnilla ja jatkuivat tänään lauantaiaamuna toisella. Tähän iltalomaan tosin kuului Tuomiokirkon pyhäinpäivän iltakirkon saarna ja huomisen aamun saarnan valmistelua. Viikonlopun neljästä puheesta siis kolme pidetty ja yksi jäljellä.

Muutenkin tämä loka-marraskuun vaihde on jostain syystä tautisen täynnä kaikkea mahdollista. Ehkä nyt en kuitenkaan ala niitä luettelemaan, kun ne on nyt jo onnellisesti takana päin. Laitan tähän kuitenkin tämän päivän Pisaran. Sen verran fuskasin, että käytin samaa tekstiä Tuomiokirkon iltakirkossa - pienellä johdannolla varustettuna. Huomenna aamulla on aiheena kuolemasta elämään ja sama eskatologinen perussävy säilyy 9.11. isänpäivänä, kun on seuraava saarnavuoro Tuomiokirkon klo 10 messussa. Olen lukenut virikkeeksi Paavi Benediktuksen kiertokirjettä Spe salvi (Pelastuksen toivo). Ehkä siitä lisää viikon kuluttua...

Onnellisten pyhäin päivä

Onnellisia ovat köyhät. Heillä on sitä, mitä rikas tarvitsee eli ei mitään. Sillä he, joilla ei ole mitään, tarvitsevat Häntä, joka on ja joka tekee ei-minkään joksikin: Jumalaa. Juuri heidät, jotka maailman silmissä ovat ei-mitään, Jumala valitsee saattaakseen kyseenalaiseksi sen, joka luulee jotakin olevansa. Siksi rikkaaksi tullakseen on ensin tultava köyhäksi.

Onnellisia ovat surulliset. He kantavat surussaan myös niitä, jotka eivät sure, vaikka pitäisi. Ja niin he pitävät huolen siitä, että suru tulee surruksi. Surusta tulee näin heidän lohdutuksensa, eikä lohdutusta voida koskaan ottaa heiltä pois.

Onnellisia ovat ne, jotka antavat etuileville paikkansa jonossa. Kun he vihdoin tulevat viimeisenä luukulle, heille annetaan se, mitä edellä käyneet eivät voineet ottaa vastaan, nimittäin valta. He ovat onnellisia, koska saavat ryhtyä hallitsemaan muita vasta opittuaan ensin hallitsemaan itseään. Monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeiseksi.

Onnellisia ovat ne, joiden sydän on puhdas. He näkevät Jumalan kasvot siellä, missä muut näkevät itsekkyyttä, katkeruutta, pahantahtoisuutta ja loukkausta.

Onnellisia ovat riitojen sovittelijat. He saavat nähdä, miten viha ja loukkaus muuttuvat yhteisen ihmisyyden tunnustamiseksi ja sitä kautta uudeksi mahdollisuudeksi. He saavat tunnustuspalkinnon, joka on mittaamattoman arvokas. He saavat Jumalan lapsen nimen.

Jotkut saavat tunnustuksen vasta kuoltuaan. Siksi on opittava katsomaan heitä, joiden elämä on jo kokonainen, jotka ovat menneet edeltä. Omaa elämää ei koskaan voi katsoa kokonaisena, koska se on aina kesken. Siksi ihminen mittaa onnellisuutta usein liian kevyillä mittareilla.

Onnellisia ovat ne, jotka elävät ja kuolevat uskossa Jumalaan. Heille kuolema ei ole loppu, vaan voitto. Onnellisia ovat he, sillä heidän on kaikki.