Ahkeruus on lasten leikkiä

Vanha juutalainen tarina kertoo hasidista, joka tuli valittamaan rabbi Wolfille toisten pelaavan korttia niin että yötkin muuttuvat päiviksi. - Se on hyvä, rabbi Wolf kuitenkin vastasi. - Niin kuin kaikki ihmiset, hekin tahtovat palvella Jumalaa, mutta eivät oikein tiedä miten. Nyt he kuitenkin oppivat pysymään valveilla ja keskittymään yhteen asiaan. Kun he saavuttavat tässä täydellisyyden, heidän ei tarvitse muuta kuin kääntyä - ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!

Tarina löytyy Martin Buberin kirjasta Tie on jalkojesi alla. Juutalaista elämänviisautta itäisestä Euroopasta (Karas-Sana 2000). Samassa kirjassa on toinenkin aiheeseen liittyvä oivallus. "Lapselta opit kolme asiaa: lapsi on iloinen ilman mitään erityistä syytäkin; lapsi ei ole hetkeäkään toimettomana; mitä lapselta puuttuu, sitä se pontevasti tahtoo."

Toimeliaisuus on ihmisen luontainen ominaisuus. Toimeliaisuus tekee ihmisen iloiseksi. Ahkeruus on ilomme, sanotaan.

Ahkeruus on hyve, jolla on huono maine. Ahkeruuteen on patistettu ja väsynyttä on moitittu laiskaksi. Tai ahkeruuteen vedoten on unohdettu levon merkitys. Mutta silloin kadotetaan ahkeruuden juju. Ahkeruus on luontaista touhukkuutta. Se on sitä, mitä ihminen tekee ollessaan lapsen kaltainen.

Yhteiskunta kanavoi ihmisen luontaista ahkeruutta. Yrittämiseen tulee kannustaa ja luovuutta pitää vaalia. Työnteosta pitää palkita. Ja väsyneitä tulee tukea, niin että luontainen touhukkuus saa uudelleen mahdollisuuden. Työkykyinen ja työhön halukas ylivelkaantunut on parempi saada takaisin työelämään kuin pitää ulosoton vuoksi pelkkien yhteiskunnan tukien varassa.

Vapaa kansalaisuus ja oikeus opetukseen

Prof. emer. Liisa Keltinkangas-Järvinen nostaa Ilta-Sanomien jutussa esiin huolestuttavan ilmiön. Väärään ideologiseen lähtökohtaan perustuvat opetussunnitelmat ajavat kasvattajien ammattitaidon yli. 

"Koulun arkipäivässä on tehty uudistuksia, jotka eivät ole kehityspsykologisen tiedon mukaisia. Esimerkiksi kahdeksanvuotiaalta ei voida vaatia itseohjautuvuutta, koska sitä vastaava osio aivojen otsalohkossa kehittyy vasta parikymppisenä." Lukiolaisten uupuminen ja mielenterveysongelmien lisääntyminen liittyvät hänen mukaansa samaan ilmiöön, jossa lapsilta ja nuorilta vaaditaan pedagogisen ideologian mukaisia taitoja, joihin heidän kypsyystasonsa ei riitä. Oppimistulosten heikkeneminen liittyy myös tähän.

Keltinkangas-Järvinen puhuu nähdäkseni ilmiöstä, jolla on poliittis-ideologinen tausta. Suomessa on puhuttu niin monta vuosikymmentä "hyvinvointivaltion" ylivertaisuudesta, että yhteiskunnan ja vapaan kansalaisen roolit ovat tehneet kuperkeikan. Tavallaan kyse on vanhasta sosialistisesta ihanteesta. Vapaa ja aktiivinen kansalaisuus alistetaan julkiselle vallalle, koska julkisen vallan katsotaan edustavan hyvää. Hyvinvointivaltiossa hyvinvoinnin ajatellaan valuvan valtiolta alamaisille sen sijaan, että kansalaiset yhdessä loisivat edellytykset hyvinvoinnille.

Tosiasiassa tietysti valtion ja kaiken julkisen vallan tulee aina olla vapaan kansalaisuuden palvelija. Siksi on perusoikeudet. Ne kertovat, millä tavalla julkisen vallan on kohdeltava kansalaisiaan. Sivistyksellisistä oikeuksista perustuslaki sanoo (2:16): Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.

Lapsilla on oikeus saada opetusta. Sitä varten Suomessa on ammattitaitoinen opettajakunta. Sitä varten vanhemmat lähettävät lapsensa kouluun.

Empatia ei riitä

Onko YLE:llä poikkeuksellisen fiksuja kolumnisteja vai osaako jokin algoritmi vain kohdentaa ne juuri minulle? Nuori tutkija Jamie Vesterinen kirjoittaa otsikolla Virheen palkkana on julkisuudessa häpäisy, ja siksi keskustelukulttuurimme on jatkuvaa kinastelua. Vesterinen hehkuttaa: "Erityisen kutkuttavaa on saada virheestä kiinni joku, joka on kanssamme eri mieltä. Se tuntuu samalta, kuin raaputusarvasta paljastuisi voitto tai ongella alkaisi kala syödä. - - Mutta toisen virheistä nauttiminen on lyhytnäköistä. Se on täysin päinvastaista rakentavan keskustelun tavoitteiden kanssa." Kolumni kannattaa lukea erityisen tarkkaan siellä, missä tehdään niin kutsuttua kirkollista viestintää.

Sain tänään eräältä ystävältä sähköpostissa samaa aihepiiriä käsittelevän PP-esityksen. Hänen mukaansa kiusaaminen ei koske vain koulua, vaan asenne on pesiytynyt kulttuuriimme: "Lapsemme eivät ole itse keksineet kiusaamista vaan ovat kasvaneet kiusaamiskulttuurissa ja ovat oppineet, että kiusaamalla käytetään valtaa eikä siitä joudu vastuuseen." Virallisesti kyllä osaamme korostaa, että virheitä on lupa tehdä. Tosielämä on toista. Virheistä sakotetaan ja rankasti. Kun rohkeus viedään pois, innovaatio pakenee muualle.

Luin Rutger Bregmanin kirjaa Human kind. A Hopeful History (kirja on suomennettu nimellä Hyvän historia). Yksi luku käsittelee empatiaa. Hän viittaa Paul Bloomin sosiaalipsykologian alaan kuuluvaan kirjaan Just Babies. The Origins of Good and Evil (2013). Bloomin mukaan empatia on toivottoman rajallinen kyky. Empatia ottaa syliin ja ymmärtää, mutta kohdistuu vain lähimpiin, siis niihin, joihin samastut. "Muut" ovat pahoja. Empatia on sisäistettyä uhriutta. Siksi se luo vahvoja yleistyksiä vihollisista. "The more we identify with victims, the more we generalize about our enemies." Syliin ottavan ja viholliskuvia vaalivan empatian lisäksi tarvitaan laajempi näkemys.

Ei tarvitse tuntea minua kovinkaan hyvin veikatakseen, että tässä kohtaa viittaan Jeesukseen. Niin tietysti. Hän oli "täynnä armoa ja totuutta". Se on evankelista Johanneksen arvio Mestarimme erityispiirteistä. Armo ottaa syliin. Totuus muistaa, että kaikki muutkin kaipaavat syliä.

Kriisinkestävyyttä

Näin siinä sitten kävi. Lupauduin ehdolle 2.4.2023 pidettäviin eduskuntavaaleihin Helsingin vaalipiirissä Kristillisdemokraattien listalla sitoutumattomana ehdokkaana. 

KD-lehden haastattelussa avaan päätöksen taustoja. Kun ajatus ehdokkuudesta tuli esiin ensimmäisen kerran joulukuun alussa, viittasin sille kintaalla. Tarvittaisiin kova potku takalistoon, että lähtisin sellaiseen yritykseen. Nyt pitää siis kiittää potkijoita. Päätös ehdokkuudesta oli lopulta selvä, kun se joulukuun lopussa piti tehdä.

Mutta ei sen enempää taustoista. Nyt minulta tietysti kysytään, mitkä ovat vaaliteemasi ja mitä asioita lähdet ajamaan. Sitä en ole ihan vielä valmis sanomaan. Yksi sana on kuitenkin noussut mieleen, kun mietin, mitä Suomessa tarvitaan.

Nyt tarvitaan kriisinkestävyyttä.

Venäjän uhka on todellinen. Paras suoja on huolellinen varautuminen ja uskottava puolustus. Mutta Venäjä ei ole keskeisin uhkatekijä.

Luonnon kantokyky murenee, sanoo Sitran Megatrendit 2023. Oheisessa kaaviossa juuri luonto on nostettu muutosten kokonaiskuvan keskelle. Uhka on todellinen. Me ihmiset olemme todella laiminlyöneet Jumalalta saamamme tehtävän varjella luomakuntaa.

Mutta luonnon kantokyvyn mureneminen ei sittenkään ole keskeisin uhkatekijä.

Talouden alueella nähdään useita uhkatekijöitä. Liian moni Suomessa joutuu turvautumaan yhteiskunnan tukiin. Talous vetää, mutta työllisyys laahaa. Yrittäminen on liian vaikeaa, eikä siihen kannusteta. Ylivelkaantuneiden ja päivästä päivään sinnittelevien kansalaisten määrä on huolestuttava. Valtion velkataakkaa on pystyttävä keventämään tulevien sukupolvien vuoksi. Mutta talous ei sittenkään ole keskeisin uhkatekijä.

Keskeisin uhkatekijä on henkisen kriisinkestävyyden vaje. Jos sitä ei ole, ei muillekaan asioille oikein voi mitään.

Tilanne huolestuttaa. Irrallisuus ajaa ihmisiä masennukseen. Suomalaisten mielenterveys on koetteilla. Jopa 53 % työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperusteisia. Nuorten mielenterveys on todellinen uhka. Aleksander Puutio mainitsee YLE:n kolumnissaan 11 miljardin vuotuiset kulut valtiontaloudelle ja sen, että joillakin paikkakunnilla jopa joka viides nuori aikuinen tarvitsee hoitoa mielenterveysongelmiinsa. Kun perinteiset roolimallit on hukattu, tarkoitusta täytyy etsiä tuotantotalouden antamista suoritusodotuksista. Ne eivät riitä. Ideologisista syistä monien on kuitenkin mahdotonta myöntää, että perinteisiä rooleja ja malleja tarvitaan. Ja kyllä, ymmärrän hyvin, mitä tarkoitetaan perinteisten roolien "tunkkaisuudella". En haikaile menneitä. Mutta ideologista ahdasmielisyyttä edustavat nykyään woke-uskovaiset. Tarvitaan avomielisyyttä.

YLE julkaisi viikonloppuna toisenkin tärkeän kolumnin. Yhteiskunnan tärkein instituutio ei ole hyvinvointivaltio vaan perhe, kirjoittaa Jari Ehrnrooth. En osaisi sitä itse paremmin sanoa. Perhe on ydin.

Kriisinkestävyyttä siis nyt tarvitaan. Suomalaisilla sitä myös on, kunhan pysäytämme perhettä romuttavat ideologiset virtaukset ja panostamme sinne, missä irrallisuuden sijaan tuetaan yhteyttä.

Ystäväni Esa Erävalo (p. 040 765 6170) on lupautunut kampanjapäälliköksi. Ole yhteydessä, jos haluat jutella kanssani, tai lähetä tsemppiviesti! Minun puhelinnumeroni on 050 471 0078. 

Olen iloinen kaikista tuen osoituksista. Voit osallistua jakamalla tietoa tai tulemalla tekemään. Kampanjaan tarvitaan tietysti myös rahaa. Taloudellinen tuki tulee perille KD Helsingin tilin kautta henkilökohtaisella viitenumerollani 6897.

KD Helsinki

FI59 5541 2820 0206 76

Viite: 6897

Seuraamisen didaktinen paradigma

Kävin torstaina jälleen mielenkiintoisen keskustelun ystävä ja kollega Hannu Vuorisen kanssa. Hannu oli lukenut körttiläisyyden historiaa, erityisesti 1840-luvun siirtymää alkuperäisestä, osin hurmoksellisestakin herätyksestä kohti pappisjohtoista seuraorganisaatiota. 

Hän kiinnitti huomiota tuolloin käytössä olleen 1776 Biblian sanavalintojen merkitykseen. Pyhän Paavalin 1. epistolassa Timoteukselle sanotaan muun muassa näin: "Vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät" (1Tm 5:17) Kreikankielen πρεσβυτεροι on siis tässä aivan oikein käännetty vanhimmat. Mutta kyseisen luvun edellä oleva ingressi antaa lisäselityksen: III. Vanhinten eli pappein arvossa pitämisestä.

Oliko tässä - ja mahdollisesti muissa samankaltaisissa - sananvalinnoissa syy sille, miksi körttiläisten ukkojen ja pappien välinen kamppailu kääntyi pappien voitoksi? Raamattu nimenomaisesti näyttää antavan papistolle erityisen arvostuksen. Näin siis alkuperäinen, yksilökristityn omakohtaista Jeesuksen kohtaamista ja seuraamista painottanut herätys saateltiin äitikirkon ja papiston turvallisiin suojiin. 

(Papiston korostuneesta merkityksestä johtuu luonnollisesti myös naispappeuskiista. Jos kerran juuri pappeus pitää sisällään erityisen arvon, miksi se pitäisi kieltää naisilta? Kyse ei silloin ole ensisijaisesti työn tekemisestä "sanassa ja opissa", vaan asemasta kirkollisessa hierarkiassa. Jos pappeudesta riisuttaisiin tällainen hierarkinen merkitys, kuten joiltain osin on tehtykin, virkaan olisi paljon vähemmän pyrkijöitä. Pelkään, että joiltain osin on käynyt juuri päinvastoin. Kun pappisvirka on jo pitkään ollut avoin myös naisille, ei missään tapauksessa enää ole sopivaa riisua sitä erityisestä arvostuksesta.)

En tiedä, onko Hannun analyysissä perää, eikä minulla ole asiaan mitään kantaa. Päädyimme kuitenkin puhumaan opetuslapseudesta ja mitä se tarkoittaa. 

Onhan niin, että opetuslapseksi tekeminen (kr. μαθητειν) on Matteuksen 28:19 mukaisesti nimen omaan käsitetty kastamiseksi ja opettamiseksi (διδασκειν). Näin ollen opetuslapseksi tullaan sen kastekäsityksen ja oppimiskäsityksen eli didaktisen paradigman mukaan, joka kulloinkin on vallalla. Vielä sata tai ehkä vielä viisikymmentäkin vuotta sitten opettaminen tarkoitti sitä, että lapset istuvat hiljaa, kuuntelevat opettajaa ja pyrkivät toistamaan oppimaansa virheettömästi. Tällaisella oppimiskäsityksellä ei nykykoulussa enää pärjää (tosin aatteellinen heiluri saattaa olla jossain määrin tulossa takaisin päin äärimmäisestä oppijan vastuun korostamisesta).

Olisiko niin, että kansankirkon didaktinen paradigma kaikista K-ohjelmista ja rippikoulu-uudistuksista huolimatta edelleen nojaa väärin ymmärrettyyn opetuslapseuttamiseen. Tai jos didaktinen paradigma onkin uusiutunut, onko toimintakulttuuri edelleen sama vanha? Tiedämmehän, että jos ääneen lausutun strategian ja toimintakulttuurin välillä on ristiriita, toimintakulttuuri voittaa aina.

Matteuksen lähetyskäskyssä (Matt. 28:18-20) ainoa käsky koskee opetuslapseksi tekemistä: "tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" (μαθητευσατε). Kastaminen (βαπτιζοντες) ja opettaminen (διδασκονες) eivät ole imperatiiveja vaan partisiippeja. Niillä ilmaistaan keinoja käskyn toteuttamiseen. Kysymys siis kuuluu: Miten tehdään opetuslapsia? Mitä "opetuslapsi" edes tarkoittaa? Näistä keskustelimme.

Olen ymmärtänyt, että opetuslapsi on sellainen, joka haluaa seurata Jeesusta. Jos näin on, opetuslapseksi tullaan seuraamalla niitä, jotka seuraavat Jeesusta. Jeesuksen seuraamista voi muille opettaa vain sellainen, joka itse seuraa Jeesusta. Tosin hyvin suurella todennäköisyydellä sellainen ihminen, joka itse seuraa Jeesusta, ei ole kovin hanakka muita opettamaan. Eihän Jeesuskaan ensisijaisesti opettanut, vaan sääli, paransi, vapautti ja julisti ilosanomaa.

En pidä itseäni kovinkaan onnistuneena Jeesuksen seuraajana. Jos joskus olen siinä onnistunut, se on jäänyt itseltä huomaamatta. Epäonnistumiset muistan hyvin. Silti sitä haluan. Haluan seurata Jeesusta. Ja haluan seurata niitä, jotka seuraavat Jeesusta. 

Kerran jokaisella on aikansa

Mainio muusikko Heikki Uusikylä julkaisi Facebookissa hienon version hengellisestä laulusta Laula Herran rakkaudesta (Hengellinen laulukirja nro 9). Sävelmä on todellakin vahva ja vaikuttava. Suomenkieliset sanat perustuvat Samuel T. Francisin 1875 kirjoittamaan sanoitukseen O the Deep Deep Love of Jesus.

Sävelmä tulee walesilaiselta Thomas John Williamsilta (1869-1944) ja se tunnetaan yleisesti nimellä Ebenezer (hepr. avun kivi, 1. Sam. 7:12). Nimi johtuu Etelä-Walesin Rhos'ssa sijaitsevasta Ebenezer-kappelista, missä sävelmä on syntynyt. Sävelmä julkaistiin ensimmäisen kerran 1897 eli pari vuosikymmentä myöhemmin kuin Francisin sanoitus. Pian sävelmä levisi englanninkielisiin hengellisiin laulukirjoihin Englannissa ja Yhdysvalloissa. 

Vahva sävelmä sopii monenlaisiin teksteihin. Amerikkalainen runoilija ja diplomaatti James Russell Lowell (1819-1891) oli jo vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut runon Once to Every Man and Nation vastalauseena Yhdysvaltain ja Meksikon väliselle sodalle (1846-1848). Runo kuvaa sitä valintaa, joka kunkin meistä on tehtävä totuuden ja vääryyden välillä. 

Runo on vanhahtavaa kieltä, eikä se ehkä ole kouluenglannilla ihan helposti ymmärrettävissä. Jokin suuri tarkoitus tai uusi Messias, tarjoaa ihmisille valintaa kukoistuksen tai vitsauksen välillä. Mutta on uljasta pysyä totuuden puolella vaikka se johtaisi mestauslavalle (scaffold, telineet) ja vääryys pääsisi valtaan.  Kaiken takana kuitenkin Jumala katsoo omiaan.

Jos haluat kylmät väreet selkäpiihin, suosittelen kuuntelemaan tämän laulun Lontoon filharmonisen kuoron esittämänä YouTubessa. (Kiitos, Ripa, tästä suosituksesta!)

1 Once to every man and nation
Comes the moment to decide,
In the strife of truth with falsehood,
For the good or evil side;
Some great cause, God's new Messiah,
Offering each the bloom or blight,
And the choice goes by forever
Twixt that darkness and that light.

2 Then to side with truth is noble,
When we share her wretched crust,
Ere her case bring fame and profit,
And 'tis prosperous to be just;
Then it is the brave man chooses
While the coward stands aside,
Till the multitude make virtue
Of the faith they had denied.

3 By the light of burning martyrs,
Christ, Thy bleeding feet we track,
Toiling up new Calvaries ever
With the cross that turns not back;
New occasions teach new duties
Time makes ancient good uncouth;
They must upward still and onward,
Who would keep abreast of truth.

4 Though the cause of evil prosper,
Yet 'tis truth alone is strong;
Though her portion be the scaffold,
And upon the throne be wrong:
Yet that scaffold sways the future,
And, behind the dim unknown,
Standeth God within the shadow
Keeping watch above His own.

Mitä todella tapahtui

Medialähetys Sanansaattajat hallituksen puheenjohtaja antoi 2.1.2023 Kotimaa-lehdelle lausunnon, jossa hän "vahvistaa" saaneeni hallitukselta varoituksen, joka koski työpaikkakiusaamista, ja kertoo, että "kyseessä on naispuolisen työntekijän kannalta nöyryyttävä tilanne".

Lausunto antaa minusta väärän todistuksen. Useiden ystävien ja tukijoiden neuvosta kerron nyt, mistä todella oli kysymys. Kynnys kertomiselle on korkea, koska kyse on yksityisistä ihmisistä ja Sansan hallituksen lähtökohtaisesti salassapidettävistä päätöksistä. Hallituksen puheenjohtaja on kuitenkin katsonut oikeaksi niitä julkisesti kommentoida, joten salassa niitä ei enää voi pitää.

Kävin todella perjantaina 30.9. erään työntekijän kanssa työnjohdollisen keskustelun. Hän oli saanut saman päivän aikana kaksi negatiivista palautetta työstään. Arvioni mukaan hänen reaktionsa niihin oli ollut kohtuuttoman voimakas. Halusin antaa hänelle mahdollisuuden purkaa tuntojaan ja samalla puhua palautteen vastaanottamisen tärkeydestä.

Keskustelu käytiin kävellen ulkoilmassa ja se kesti 20 minuuttia. Koko keskustelun ajan kuljimme rauhallisesti rinnakkain. Keskustelu ei ollut helppo. Oma kokemukseni oli, että työntekijä oli riitaisa eikä ollut valmis ottamaan vastaan palautetta. Antamansa työsuojeluilmoituksen perusteella työntekijä koki keskustelun kiusaamiseksi. Molemmat ovat antaneet keskustelusta oman selontekonsa, minä suullisesti hallituksen kokouksessa.

Juuri tästä 20 minuuttia kestäneestä työnjohdollisesta keskustelusta on kysymys. Sansan hallitus ei ole tutkinut, eikä sen tietoon ole saatettu mitään muuta tapausta, jossa olisin toiminut epäasiallisesti. Työterveyslaitoksen määritelmän mukaan työpaikkakiusaaminen on "toistuvaa, pitkään jatkuvaa kielteistä kohtelua, loukkaamista, mitätöintiä tai sosiaalista eristämistä. Kiusaaminen etenee prosessina, jonka seurauksena kohteeksi joutunut ajautuu puolustuskyvyttömään tilanteeseen. Arjen ohimenevä huono kohtelu muuttuu työpaikkakiusaamiseksi, kun asiaton ja loukkaava käyttäytyminen on toistuvaa ja pitkään jatkuvaa."

Käsitellessään marraskuun lopulla kiusaamisväitettä Sansan hallitus kuuli ääneen luettuna tämän työpaikkakiusaamisen määritelmän. Määritelmä osoittaa yksiselitteisesti, että käyty 20 minuutin keskustelu ei voi olla työpaikkakiusaamista. Tästä huolimatta hallitus todella teki päätöksen, jossa mainitaan työpaikkakiusaaminen. Varoitusta minulle ei tosin annettu työpaikkakiusaamisesta vaan epäasiallisesta käytöksestä ja siitä, että en minua varten järjestetyssä kuulustelussa vastannut hallituksen esittämiin kysymyksiin.

Kun minua prosessin aikana kolme viikkoa itse tapahtuman jälkeen (!) kuultiin, minulta salattiin osa siitä materiaalista, jota toiselle osapuolelle oli jaettu. Totesin minua kuulustelleille hallituksen jäsenille, että prosessi on epäoikeudenmukainen. Huomasin joutuneeni tilanteeseen, jonka taustalla oli ilmeinen tarkoitus vaikeuttaa työskentelyolosuhteitani ja - kuten hallituksen puheenjohtajan ulostulosta voi jälkikäteen selkeästi nähdä - pyrkiä vahingoittamaan mainettani. Kun puolustauduin ja vaadin oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun, nämä kuulustelijat esittivät keskenään erimieliselle hallitukselle varoituksen antamista. Hallituksen päätös on perusteeton ja väärä. Päätös tapahtui äänestämällä. Osa hallituksen jäsenistä jätti siitä eriävän mielipiteen. Itse jätin asiasta pöytäkirjalausunnon, jossa totean päätöksen perusteettomaksi ja minua kohtaan epäoikeudenmukaiseksi. 

Työelämässä tulee joskus vaikeita keskusteluja. Työntekijällä on aina oikeus tehdä ilmoitus, jos kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Asia pitää tutkia ja pyrkiä ratkaisemaan riidat nopeasti. Näitä tilanteita varten on Sansassakin olemassa työsuojelun toimenpideohjelma. Se ohjaa ratkaisemaan konfliktit, mikäli suinkin mahdollista, suoraan osapuolten välisellä keskustelulla tai yhdessä työsuojeluvaltuutetun kanssa. Valitettavasti näin ei haluttu toimia. Ilmoitus sai aikaan tapahtumasarjan, jossa sivuutettiin silloinen puheenjohtaja ja Sansan omat työsuojelun ohjeet. Taustalta paljastui ajojahti, jonka tarkoituksena oli savustaa minut ulos.

Vielä joulukuun ajan uudeksi puheenjohtajaksi valittua henkilöä pyrittiin vakuuttamaan siitä, että päätös on syytä perua, jotta vahingolta vältytään. Valitettavasti yhteisymmärrystä ei löytynyt.

Niin minä siis tämmöisenäni palvelen

Vuosi alkoi railakkaasti Medialähetys Sanansaattajien toiminnanjohtajana. Toisena päivänä sain lukea netistä, että uusi hallituksen puheenjohtaja oli lähtenyt julkisesti kommentoimaan asioita, jotka olimme kirjallisesti sopineet kertovamme yhteisymmärryksessä. Hän aloitti päivänsä kertomalla medialle, että olen irtisanoutunut. Se ei tosin ihan pitänyt paikkaansa. Olin allekirjoittanut sopimuksen työsuhteen päättymisestä. En irtisanoutunut eikä minua irtisanottu. Puheenjohtaja ei näyttänyt tuntevan sopimusoikeuden perusajatusta eli että ihmiset ja yhteisöt ovat vapaita sopimaan asioista ja että sopimuksia on noudatettava, pacta sunt servanda. Kaikkein huolestuttavinta toki oli se, että yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja ylipäänsä julkisesti lähtee tällaiseen kommentointiin.

Kyseistä henkilöä (päätin jälkikäteen siivota tekstiä ja jättää nimen mainitsematta) ennestään tuntevat eivät ihmettele. Oma arvioni on, että hänen kautensa puheenjohtajana ei tule kestämään kauan. 

Soitin hänelle viime torstaina 29.12.2022 iltapäivällä. Halusin kuulla, toivooko hän, että jatkan Sansan toiminnanjohtajana, kun hän 1.1. aloittaa puheenjohtajakautensa. Oli pakko soittaa, koska hän ei ollut vastannut keskustelupyyntööni eikä missään vaiheessa viimeisen kolmen kuukauden aikana muutenkaan ollut minuun yhteydessä. Siitä huolimatta hän oli - Sansan hallituksen jäsenenä - lähettänyt minua koskevia viestejä muun muassa Sansan henkilöstölle.

Valitettavasti puhelu ei tuottanut tulosta. Henkilö kyllä kertoi jatkavansa yhteistyötä kanssani, koska mitään perustetta irtisanomiselle hänellä ei kuulemma ollut. Hän erityisesti vielä sanoi, että olen hoitanut hommani hyvin. Kun kysyin, minkälaisiin toimenpiteisiin hän olisi valmis epäluottamuksen korjaamiseksi välillämme, hän ei nähnyt tällaiselle tarvetta: "Minä käsittelen asiat asioina. En sotke niihin ihmissuhteita." Se kertoi minulle vihdoin, minkälaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä. Ymmärsin, että on parempi järjestellä asiansa ja poistua paikalta. Soitin puheenjohtaja Sami Jaloselle ja kerroin, että olen valmis allekirjoittamaan sopimuksen työsuhteen päättämisestä. Näin myös tapahtui perjantaina 30.12.2022. 

Lähtöni syynä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut uusi puheenjohtaja, vaikka se lopullisesti kallistikin vaa'an. Varsinainen syy kävi minulle ilmi, kun tutkin tapahtunutta sydämessäni. 

Ei ole kivaa huomata, että joku näkee vaivaa mustatakseen mainettasi. Se sattuu. Varmasti niin on myös tarkoitettu. Satuttaa. Siitä huolimatta mieleni on vakaa ja tyyni. Kaiken tämän keskellä nimittäin ymmärsin, että on oikeasti minun aikani lähteä. Jos on muutamakin ihminen, jotka pitävät minua esteenä, on oikein lähteä. Silloin ei ole yhteistä ymmärrystä tehtävästä työstä. Työ nimittäin kaipaa meitä monenlaisia. Ja monenlaiset tukevat toisiaan siellä, missä tukea tarvitaan. Kun yksi horjuu tai epäonnistuu, toiset taluttavat esteen yli ja opastavat eteenpäin. Sellaisessa työssä on hyvä olla mukana. Riitelystä kannattaa pysyä kaukana.

Eräs minua vanhempi ja viisaampi kollega lähetti rohkaisuviestin. Tällaista puhetta käytetään yhä uudelleen toisen kaatamiseen: "Jos sinä olisit vähän toisenlainen, et olisi tuollainen ja muuttaisit edes vähän itseäsi, niin olisi helpompi ja olisit parempi..." Tartu Paavalin ratkaisuun: "Niin minä siis tämmöisenä palvelen..."

Niin minä siis tämmöisenä palvelen siellä, missä minua tarvitaan ja kaivataan. Minun elämäni tarinaa eivät - tietenkään - määrittele toisten ihmisten pahat aikeet. Elämäni käsikirjoituksesta vastaa Hän, joka minut loi. Ymmärrän nyt jotain paljon pahemmassa paikassa olleesta Joosefista, jonka veljet myivät Egyptiin. Kun heidän isänsä oli kuollut, veljet tulivat peloissaan Joosefin puheille. Ehkä hän nyt kostaa kokemansa vääryyden, he ajattelivat. Mutta Joosef sanoi: "Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi kaiken tämän tapahtua, jotta monet ihmiset pelastuisivat." (1. Moos. 50: 19-20)

Juuri näin Jumala toimii. Vaikeuksien kautta Hän vie uusiin tehtäviin. Niistä kirjoitan lisää ensi viikolla.