No, Uspenskin krypta oli tietysti täynnä onnittelijoita ja puheita pidettiin kiitettävästi. Jukka Paarma oli myöntänyt rovasti Purmoselle Agricola-mitalin, jonka ojensi arkkipiispan sihteeri Heikki Jääskeläinen. Sattumalta sekä Jääskeläinen että Purmonen olivat vähän aikaisemmin saaneet Venäjän patriarkka Aleksei II:n (juuri ennen kuolemaansa) myöntämän pyhittäjä Sergei Radonezilaisen ritarikunnan kunniamerkin. Rinnusten kilinää oli siis havaittavissa.
Koska naapuriseurakunnan kirkkoherran eläköitymisjupakkaa on käsitelty aina lehtien palstoja myöten, juhlassa oli tietysti myös hieman jännitteitä ilmassa. Nähdäkseni ne eivät kuitenkaan haitanneet meininkiä. Ajattelin niin, että tällä tavalla on haluttu varmistaa, että lähes 20 vuotta kirkkoherrana toiminut Purmonen saa tunnustuksen uralleen ja eläkkelle jääminen voi sen jälkeen tapahtua hyvässä järjestyksessä. Helsingin ekumeenisen toimikunnan puheenjohtajan ominaisuudessa voin ainakin todeta, että yhteistyö ortodoksien kanssa on ollut aina myönteistä ja mutkatonta.
Itsenäisyyspäivän illan vietimme naapureiden luona katsoen sivusilmällä linnan pukujuhlia. Kiinnitin huomiota siihen, että useimmilla oli puku.
Tänään messuttiin aamulla toista adventtisunnuntaita ja iltapäivällä siunattiin yhteisin rukouksin ja lauluin ystäväperheen pienokainen, jota ei siis ainakaan tässä vaiheessa kastettu. Vauvan setä piti lopuksi hyvän puheen, jossa sanoi, että on parempi siunata elämän alussa kuin vain sen lopuksi. Se muistutti siitä, että opin sanan "siunata" rajoitetun, hautaamiseen viittavan merkityksen vasta 10 vuotta sitten käännyttyäni eksoottiseen luterilaiseen uskontoon. Siihen asti olin luullut, että lapsen siunaaminen on myönteinen ilmaisu. Oppia ikä kaikki.
