Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pisara. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pisara. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, joulukuuta 27, 2009

Tapaninpäivän Pisara

”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella.” Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että näillä sanoilla oli se vaikutus, mikä niillä oli. Stefanos, yksi varhaisimmista Jeesuksen seuraajista, joka oli raahattu Suuren neuvoston eteen vastaamaan tekaistuihin syytteisiin, sai maksaa sanoista hengellään. Ensin hän oli hieman yllyttänyt neuvoston edessä syytteitä huutelevaa väkijoukkoa: ”Te niskuroijat,” hän heitti näille takaisin. ”Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä.”

Ehkä Stefanos olisi voinut asetella sanansa hieman hillitymmin, niin olisi säästynyt kivitykseltä. Tosin tarkkaan ottaen se, että Stefanos väitti heitä niskuroijiksi ja Pyhän Hengen vastustajiksi, sai väkijoukon ainoastaan suuttumaan ja kiristelemään hampaitaan. Kivitykseen asti tilanne yltyi vasta, kun Stefanos väitti näkevänsä taivaat avoinna.

Tapaninpäivä on vastakohta joulupäivän rauhan ja sovinnon sanomalle. Seimeen syntynyt lupausten lapsi tuli tuomaan maahan rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin hänen seuraajansa saivat tuntea nahoissaan, että rauhaa ja hyvää tahtoa on ihmisten välillä usein aivan liian vähän. Mutta joulun kertomus ei olisi tosi, jos tätä toista puolta, täydentävää vastakohtaa, ei olisi olemassa.

Rauha ei synny passiivisella välinpitämättömyydellä. Hyvä tahto ihmisten kesken ei ole kohteliasta piittaamattomuutta. Usein on tietysti viisasta vaieta; totuutta ei pidä väkisin tyrkyttää. Mutta jokaisen kohdalla tulee aika, jolloin totuus yllättää. Mitä me silloin teemme? Avaammeko silmämme vai tartummeko kiveen? Entä olemmeko valmiita seisomaan totuuden puolesta, vaikka ympärillämme kiristeltäisiin hampaita?

Ehkä Stefanoksen todistuksen ydin ei ollutkaan siinä, että hän näki taivaat avoinna, vaan siinä, mitä sanoi viimeisinä sanoinaan, kun kivet jo alkoivat lentää: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Anteeksianto. Juuri siinä on rauha ja ihmisille hyvä tahto. Siinä on taivaat avoinna silmiemme edessä.

Pisara 26.12.2009 Arto Antturi

sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009

Lähimmäisyys rahalla mitattuna

Psalmi 112 esittää ajankohtaisen yhteiskunnallisen ihanteen kaikille meille, jotka pohdimme rahan valtaa ympärillämme: ”Hyvin käy sen, joka on armelias ja lainaa omastaan muille.”

Kuka tahansa lainaa mielellään pankille tai sijoitusrahastolle, kun uskomme saavamme paitsi omamme takaisin lisäksi korot päälle. Mutta se ei ole ihanne, josta Raamattu puhuu. Psalmissa tarkoitetaan rahan lainaamista ilman korkoa sellaiselle, jolla ei ehkä ole varaa maksaa takaisin. Lähimmäisyys ei ole epämääräistä myötätuntoa. Se on sitä, että tunnistaa ja tunnustaa toisen tarpeen. Lähimmäisyys tuntuu kukkarossa.

Psalmin ajatus ei pääty tähän, vaan jatkuu: ”Hyvin käy sen, joka on armelias ja lainaa omastaan muille, sen, joka aina toimii oikeuden mukaan.” Lause tarkoittaa erityisesti liiketoimia, niiden pitäisi tapahtua oikeuden mukaan. Bisneksen hoitaminen oikeuden mukaan ei ole pelkkää lainkuuliaisuutta, sitä, että kirjanpito menee rimaa hipoen läpi tilintarkastuksesta. Oikeudenmukaisuus on ihanne, joka koskee myös asennetta. Lähimmäisen auttaminen ja oikeudenmukaisuus ovat saman asian kääntöpuolet. Raamatun mukaan ei ole oikeutta ilman armahtavaa mieltä, eikä armoa ilman oikeutta.

Oikeudenmukaisen liiketoiminnan ja pyyteettömän antamisen välillä on siis yhteys. Raamattu kutsuu sitä nimellä vanhurskaus. Se tarkoittaa kykyä tinkimättömästi noudattaa oikeutta omassa toiminnassa, mutta armahtaa ja auttaa lähimmäistä.

Herra, kiitos rikkauksista, jotka olet antanut käyttööni, ajasta, terveydestä, omaisuudesta. Varjele sydämeni rikkauden vaaroilta. Anna viisautta luopua siitä, mikä estää sinun hyvän tahtosi tapahtumista elämässäni, olkoon se sitten liikaa tekemistä, liikaa tavaroita tai liikaa huolia. Tee minusta vanhurskautesi ja armeliaisuutesi välikappale, niin että näen lähimmäiseni tarpeet ja pääsen osalliseksi siitä ilosta, jonka olet varannut avokätisille.

Pisara YLE TV1, lauantaina 5.9.2009

sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009

Paljonko on tarpeeksi?

Voiko paljon olla liian vähän? Tiedämme, että joskus voi. Mutta on hyvin vaikeaa vastata kysymykseen, paljonko on tarpeeksi. Joskus mikään ei tunnu riittävän. Ja joskus toiste vähänkin on liikaa. Vastaukset riippuvat muun muassa siitä, mitä mitataan, kenelle mitataan ja kuka mittaa.

Ehkä vastaaminen kannattaa aloittaa mahdollisimman läheltä, kotoa. Onko siellä liikaa, tarpeeksi vai liian vähän? Monessa kodissa on liikaa roinaa, tarpeeksi tauluja ja liian vähän neliöitä. Jossain toisessa on paljon tilaa, mutta liian vähän rakkautta. Hyvässä kodissa on paljon rakkautta ja tarpeeksi uskoa ja toivoa. Mutta tietysti rahaakin tarvitaan.

Raha on kätevä tapa mitata arvoa – silloin kun on tarpeen vaihtaa tavaraa ja palveluita. Mutta rahalla mitataan joskus myös asioita, joita ei voi vaihtaa ja joita ei voi ostaa. Rahasta tulee onnellisuuden mitta. ”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri”, kirjoittaa apostoli Paavali nuorelle Timoteukselle.

Onnellisuustutkijat kertovat, että raha tekee onnelliseksi – mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Kun omaisuutta on tarpeeksi, sen lisääminen ei enää lisää onnellisuutta. Paljonko sitten on tarpeeksi? Se riippuu siitä, mihin vertaat ja mitä arvostat. Rahalla on vain se arvo, jonka me itse sille annamme. Raha ei tee rikkaaksi.

Siksi apostolin kirje jatkuu: ”Suuri rikkauden lähde on usko, kun tyydymme siihen, mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.”

Siis se riittää, mitä on. Rikkaaksi tullaan toisella tavalla, keräämällä rikkaudeksi hyviä tekoja ja jakamalla anteliaasti omastaan muille. ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.”

Pisara, YLE TV1 13.6.2009

lauantaina, huhtikuuta 18, 2009

Sabbatum in albis deponendis

Pisara, YLE TV1, 18.4.2009

Valkoiset vaatteet

Kun tulee kevät, on aika vaihtaa vaatekertaa. Aurinko lämmittää, lumi sulaa, krookukset kukkivat – ja komerosta kaivetaan esiin kevyempää päälle pantavaa. Eikä vaatteita vaihdeta vain siksi, että tuisku ja pakkanen vaihtuvat lämpimiin tuuliin. Vaatteet kertovat kantajastaan. Ne ovat viesti.

Pääsiäisen jälkeinen lauantai nimettiin varhaisen kirkon aikana ”pois riisuttavien valkoisten vaatteiden päiväksi”. Pääsiäisenä kastetuilla uusilla kristityillä oli tapana käyttää kasteessa saatua valkoista pukua kokonaisen viikon ajan. Mikä onkaan sen selvempi tapa kertoa – ilman sanoja – elämän uudesta sisällöstä kuin hohtavan valkeat vaatteet? Onhan edelleen kadun vilinässä luettavissa merkkejä aatesuunnista, jotka voi tunnistaa vaatevalinnoista. Joku todistaa vaatteillaan onnesta, toinen omasta erinomaisuudestaan, ehkä joku epävarmuudestaan.

Tietenkään vaatteet eivät oikeastaan ratkaise mitään. Ei omaa vakaumusta voi loputtomasti julistaa vain pukeutumalla. Tarvitaan muutakin. Siksi kasteen valkoiset vaatteet tulee vaihtaa jälleen tavallisiin, arkisiin vetimiin. Ja vasta siitä alkaa kristityn todellinen pukeutuminen.

Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Luopukaa tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen. - -

Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita,

pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen,

ystävällisyyteen,

nöyryyteen,

lempeyteen

ja kärsivällisyyteen.”

Kun tulee pääsiäinen, on aika vaihtaa vaatekertaa. Siksi vietämme ylösnousemuksen  juhlaa, ei vain kerran vuodessa pääsiäisenä, eikä vain joka sunnuntai Herran päivänä, vaan oikeastaan joka aamu. Että voimme jälleen jättää pois sen, mikä on tahriintunut, ja pukeutua uuteen.

Ylösnoussut Kristus. Kiitos puvusta, jonka olet minulle lahjoittanut. Pue minut siihen joka päivä, niin että elämäni todistaisi Sinusta. Aamen.

lauantaina, joulukuuta 27, 2008

Uusi alku(räjähdys)

”Alussa oli Sana.” Tai pitäisikö sanoa: alussa oli räjähdys? Nykytietämyksen valossa maailma on saanut alkunsa äärettömän pienestä pisteestä. Kun alkuräjähdyksestä oli kulunut kaikkein lyhyin mahdollinen aikahetki, jota kutsutaan Planckin ajaksi, ja kaikki oli vielä hyvin pientä, tällä minikokoisella maailmankaikkeudella oletetaan olleen joitakin lainalaisuuksia, kuten aika-avaruusrakenne ja gravitaatiovoima. Näiden lainalaisuuksien vuoksi uskalletaan tehdä päätelmiä siitä, mitä maailmankaikkeuden ensimmäisinä sekunnin miljardisosina ja ensimmäisinä vuosituhansina tapahtui. Mutta sitä ei tietenkään voida sanoa, mitä tapahtui aivan ensiksi. Se oli ainutkertaista, eikä alkua varten ole olemassa mitään tunnettua lainalaisuutta.

Apostoli Johannes, Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, ei tiennyt mitään nykyaikaisesta tieteestä tai Planckin ajasta. Hän tarkasteli maailmaa vanhoilta perityn viisauden ja aikansa käsitysten kautta. Mutta kun lähestymme aivan alkua, aikaa, johon tiede ei ylety, saamme hänestä matkakumppanin ja viisaan opettajan. ”Alussa oli Sana”, hän opettaa. Alussa oli Viisaus, josta jokainen luonnon vakio on syntynyt. Ilman häntä, siis Viisautta eli Sanaa, ei ole syntynyt mitään, mikä on olemassa.

Johannes halusi ymmärtää maailmankaikkeutta. Mutta hänen tavoitteensa ei ollut pelkästään ymmärtää. Hän kirjoitti, koska tahtoi jakaa koko ihmiskunnalle huiman johtopäätöksen, mullistavan ajatuksen, kaiken entisen pohdinnan taakseen jättävän havainnon, että maailmankaikkeuden alussa vaikuttanut Viisaus, josta kaikki oli saanut alkunsa, oli tullut uudelleen pieneksi ja syntynyt ihmiseksi pelastaakseen ihmisen omalta ahneudeltaan. Jumala, joka oli luomisessa jakanut kaikkea määrättömästi, halusi pelastaa ihmisen, josta oli tullut tyranni ja kitsastelija. Niin Johannes kirjoittaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Tänään, apostoli Johanneksen päivänä, kolmantena joulupäivänä, kutsukaamme Kristusta uudeksi alkuräjähdykseksi, uudeksi mahdollisuudeksi, uudeksi luomiseksi. Uuden ajanlaskun alku. Nyt.

 

Pisara TV1 - 27.12.2008

lauantaina, marraskuuta 01, 2008

Pyhiä miehiä ja urakointia

Olen kotona iltalomalla Vivamon miesten päiviltä, jotka alkoivat eilen perjantaina yhdellä raamattutunnilla ja jatkuivat tänään lauantaiaamuna toisella. Tähän iltalomaan tosin kuului Tuomiokirkon pyhäinpäivän iltakirkon saarna ja huomisen aamun saarnan valmistelua. Viikonlopun neljästä puheesta siis kolme pidetty ja yksi jäljellä.

Muutenkin tämä loka-marraskuun vaihde on jostain syystä tautisen täynnä kaikkea mahdollista. Ehkä nyt en kuitenkaan ala niitä luettelemaan, kun ne on nyt jo onnellisesti takana päin. Laitan tähän kuitenkin tämän päivän Pisaran. Sen verran fuskasin, että käytin samaa tekstiä Tuomiokirkon iltakirkossa - pienellä johdannolla varustettuna. Huomenna aamulla on aiheena kuolemasta elämään ja sama eskatologinen perussävy säilyy 9.11. isänpäivänä, kun on seuraava saarnavuoro Tuomiokirkon klo 10 messussa. Olen lukenut virikkeeksi Paavi Benediktuksen kiertokirjettä Spe salvi (Pelastuksen toivo). Ehkä siitä lisää viikon kuluttua...

Onnellisten pyhäin päivä

Onnellisia ovat köyhät. Heillä on sitä, mitä rikas tarvitsee eli ei mitään. Sillä he, joilla ei ole mitään, tarvitsevat Häntä, joka on ja joka tekee ei-minkään joksikin: Jumalaa. Juuri heidät, jotka maailman silmissä ovat ei-mitään, Jumala valitsee saattaakseen kyseenalaiseksi sen, joka luulee jotakin olevansa. Siksi rikkaaksi tullakseen on ensin tultava köyhäksi.

Onnellisia ovat surulliset. He kantavat surussaan myös niitä, jotka eivät sure, vaikka pitäisi. Ja niin he pitävät huolen siitä, että suru tulee surruksi. Surusta tulee näin heidän lohdutuksensa, eikä lohdutusta voida koskaan ottaa heiltä pois.

Onnellisia ovat ne, jotka antavat etuileville paikkansa jonossa. Kun he vihdoin tulevat viimeisenä luukulle, heille annetaan se, mitä edellä käyneet eivät voineet ottaa vastaan, nimittäin valta. He ovat onnellisia, koska saavat ryhtyä hallitsemaan muita vasta opittuaan ensin hallitsemaan itseään. Monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeiseksi.

Onnellisia ovat ne, joiden sydän on puhdas. He näkevät Jumalan kasvot siellä, missä muut näkevät itsekkyyttä, katkeruutta, pahantahtoisuutta ja loukkausta.

Onnellisia ovat riitojen sovittelijat. He saavat nähdä, miten viha ja loukkaus muuttuvat yhteisen ihmisyyden tunnustamiseksi ja sitä kautta uudeksi mahdollisuudeksi. He saavat tunnustuspalkinnon, joka on mittaamattoman arvokas. He saavat Jumalan lapsen nimen.

Jotkut saavat tunnustuksen vasta kuoltuaan. Siksi on opittava katsomaan heitä, joiden elämä on jo kokonainen, jotka ovat menneet edeltä. Omaa elämää ei koskaan voi katsoa kokonaisena, koska se on aina kesken. Siksi ihminen mittaa onnellisuutta usein liian kevyillä mittareilla.

Onnellisia ovat ne, jotka elävät ja kuolevat uskossa Jumalaan. Heille kuolema ei ole loppu, vaan voitto. Onnellisia ovat he, sillä heidän on kaikki.

sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008

Viimeisin Pisara

Pyörähdän pikaisesti kotona bloggaamassa juhlajumalanpalveluksen ja juhlalounaan välillä. Muistin nimittäin, että perjantaina tuli ulos Pisara, jonka kirjoitin pari viikkoa sitten. Teksti liittyy päivän evankeliumiin, Lasaruksen kuolleista herättämiseen. Johanneksenkirkossa kuulimme oikein vanhanajan kunnollisen saarnan aiheesta, Pisara on aina vain pisara.

Lasissa elämän vettä

Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi? Vastaus paljastaa, oletko optimisti vai pessimisti. Tai niin sanotaan. Pessimistin käsityksen mukaan asiat ovat huonosti ja edelleen pahenevat. Lasi on puoliksi tyhjä ja sekin, mikä siellä vielä on, on haihtumassa pois. Optimisti taas ajattelee myönteisesti, että asiat ovat ihan hyvin ja muuttuvat aina paremmiksi. Lasi on puoliksi täysi ja lisääkin on saatavilla.

Molemmat ajattelutavat perustuvat tosiasioihin. Vain johtopäätökset eroavat. Useimmat ihmiset tunnistavat itsessään molempia piirteitä. Pettymykset nakertavat tulevaisuudenuskoa. Pessimismi suojaa pettymyksiä vastaan. Onnistumiset sen sijaan luovat uskoa tulevaisuuteen. Optimismi vahvistuu onnistumisista.

Mitä pessimisti ja optimisti ajattelevat haudan ääressä? Onko optimisti pettyneempi kuin pessimisti, joka lohduttaa itseään sanomalla: Mitä minä sanoin, huonosti se päättyy? Vai onko pessimisti masentuneempi kuin optimisti, joka ajattelee kaikkea hyvää, mitä elämä piti sisällään? Ajatteleeko pessimisti kuolemaa, kun optimisti ajattelee elämää?

Kun Lasarus oli kuollut, hänen sisarensa Martta oli hämillään. Hän sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Martta halusi uskoa, että lasissa on vielä vettä, vaikka hän näki, että se oli tyhjä.

Lasarus oli Jeesuksen rakas ystävä, ja Jeesus tunsi Martan surun. Hän ei halunnut loukata halvoilla lohdutuksilla. Mutta hän täytti Martan lasin uudella elämän vedellä, kun hän sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, elää vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”

Herra Jeesus, kiitos, että kuljet kanssamme jopa kuolemassa. Anna meille viisaus ja rohkeus uskoa sinuun, joka itse olet elämä.

Pisara YLE TV1 6.9.2008

lauantaina, tammikuuta 26, 2008

Kynttilänpäivän Pisara

Pisara YLE TV1 lauantaina 26.1.2008 klo 17.10

Pienestä liekistä maailman valo

Liekillä on ihmeellinen vaikutus lapseen. Sitä on tuijotettava ja sen lähelle on mentävä. Siihen ei saa koskea, vaikka se lepattavana ja värikkäänä melkein pakottaa ainakin hipaisemaan. Harmi vain, että aikuisten sääntöjen mukaan ainoa asia, minkä liekille saa tehdä, on sammuttaminen. Sammutettaessa siitä jää jäljelle vain hetken kytevä sydän ja iloisesti palaneen liekin korvaa savuinen vana ja hento haju.

Aikuiset opettavat, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Se tarkoittaa, että tulta voi käyttää moniin hyödyllisiin asioihin, mutta se voi olla tosi vaarallinen, jos se pääsee irti.

Se, mikä on kaikkein ihmeellisintä tulessa, on sen pienuus. Siis se, että ihan pienestä kipinästä voi aiheutua valtava räjähdys. Ja ihan pieni liekki valaisee suuren huoneen. Siksi kynttilöitä halutaankin polttaa, koska ne luovat niin kauniin valon ja samalla antavat myös lämpöä.

Jospa joku keksisi sellaisen liekin, joka vain lämmittää ja valaisee, mutta ei ole yhtään vaarallinen. Sellainen liekki, jonka lähelle voi mennä ilman, että tarvitsee pelätä palavansa. Ja kun se syttyisi suureen roihuun, se vain lämmittäisi niitä, joilla on kylmä, ja antaisi valoa kaikille niille, jotka on pimeässä, mutta ei polttaisi ketään poroksi. Se voisi olla nimeltään Jeesus-liekki.

Jeesuksen vanhemmat toivat lapsensa temppeliin, kun tämä oli kahdeksan päivän ikäinen. Siellä oli vanha mies nimeltään Simeon, joka odotti Israelille luvattua lohdutusta. Kun hän näki Jeesus-lapsen, hän otti tämän käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Ihmeellistä, että niin pienessä vauvassa voi nähdä niin suuren valon.

maanantaina, joulukuuta 03, 2007

Valoa pimeään

(Tämä teksti on luettu Pisara-ohjelmassa TV1 1.12.2007.)

”Valo on kirkas ja valoa tarvitaan näköön. Valo tulee joskus taivaalta, kun aurinko paistaa ja se voi myös syntyä sähköstä.” Nämä ovat ekaluokkalaisen ajatuksia valosta. Kun kysytään, millainen voima valolla on, yksi lapsi vastaa: ”Valon voimat on hyviä.” Mutta toinen lapsi on sitä mieltä, että ”valolla ei ole voimia”. Molemmat ovat oikeassa. Valo näyttää voimansa, kun se saa kaiken kasvamaan ja värit loistamaan. Toisaalta se on hyvin heikko. Valon voi sulkea pois laittamalla verhot eteen tai oven kiinni.

Juutalaiset rabbit ovat opettaneet: Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään. Jumala on valo, mutta ihminen voi sulkea hänet ulos elämästään laittamalla verhon eteen tai sulkemalla oven. Ihminenhän tarvitsee pimeää ja yksinäisyyttä levätäkseen. Ei ihminen voi elää jatkuvassa auringonpaisteessa. Lapsikin sen tietää. ”Ei saa katsoa aurinkoon, muuten loistaa liian paljon silmiin. Sellaista voimaa siinä on.” Joskus on parempi katsella kuutamoa ja tähtiä.

Tässä on se hengellinen viisaus, jonka pimeä vuodenaika opettaa. Lapsen suulla sanottuna: ”Valoa tarvitaan siihen, et ei ole yö. Kun tulee yö, sit nukutaan.” Jumala hoitaa lapsiaan niin päivällä kuin yöllä. Yöllä vain emme tiedä sitä, kun emme näe.

Mutta kansa joka pimeydessä vaeltaa, saa seurakseen maailman valon, Jeesuksen. Hän ei häikäise kirkkaudellaan eikä sokaise ketään. Hän tulee nöyränä, kuin kynttilän liekki.

Jos elämässä tuntuu siltä, että aurinko ei nouse, eikä pimeässä ole ketään, voi rukoilla tämän pimeän ajan rukouksen: ”Herra Jeesus Kristus. Tule minun pimeyteeni ja poista pelko. Anna minun levätä rauhassa ja virkistyä, kunnes tulee aamu ja näen sinut selvästi. Kiitos kuusta ja tähdistä, niistä ihmisistä, jotka tuovat valoa elämääni. Kiitos sinun läsnäolosi liekistä. Siunaa tämä pimeä aika.”

maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Pisara - suurin käsky

Tämä on Pisaran käsikirjoitus, joka esitettiin YLE TV1:lle perjantaina ja tulee tänään uusintana. Käytin samaa ajatusta pohjana sunnuntain saarnassa, mutta lisäsin siihen pitkän jakson keskelle, jossa paneuduimme Psalmiin 119 ja sitä kautta päästiin paneutumaan aiheeseen käskyjen rakastaminen. Tarkkaavaisimmat huomaavat, että olen puhunut samasta aiheesta ennenkin, viimeksi Tuomasmessussa lähimmäisen sunnuntaina. Silloinhan evankeliumitekstinä oli kertomus laupiaasta samarialaisesta, joka on Jeesuksen vastaus kysymykseen lain suurimmasta käskystä. Mitä sitä siis lähestymistapaa vaihtamaan, kun tämä tuntuu nyt tärkeältä :-)

Suurin käsky – rakkauden kaksoiskäsky

Älä valehtele! Älä kerro muunneltua totuutta. Äläkä kaunistele ikäviä asioita. Pysy totuudessa. Älä ole puolueellinen köyhän hyväksi, mutta älä myöskään suosi mahtavaa. Älä varasta työnantajalta. Älä pidätä työntekijältä sitä, mikä hänelle kuuluu. Maksa verosi, älä ahnehdi sinulle kuulumatonta. Autoilija: pysähdy suojatien kohdalla, kun jalankulkija aikoo ylittää kadun. Se on laki.

Elämässä tarvitaan sääntöjä ja käskyjä. Ilman käskyjä heikoimmat joutuvat kärsimään. Vahva ja riippumaton voi tuntea pärjäävänsä omillaan, mutta heikko tarvitsee sääntöjä. Lapsi kaipaa koulumatkallaan sitä, että autoilijat noudattavat tieliikennelakia. Jos eivät noudata, heikompi kärsii.

Vaikka lait ovat hyviä, niitä ei ole helppoa laatia. Joskus hyvää tarkoittavasta säännöstä tulee rasite. Siksi meillä tulee olla taju siitä, mistä käskyt ovat peräisin. Mikä on se periaate tai käsky, joka selittää kaikki muut käskyt? Minkä käskyn varassa kaikki muut lepäävät?

Jeesukselta tultiin kysymään tätä. Kysymys lain syvimmästä perustuksesta on aina kiinnostanut ihmisiä. Jeesus vastasi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Rakkauden kaksoiskäsky. On ymmärrettävä, mikä on oikein toista ihmistä kohtaan. Ja on ymmärrettävä ihmisen paikka Jumalan edessä. Näiden kahden käskyn varassa lepää kaikki.

Rakasta – ja tee sitten mitä tahdot. Lakien tulee kummuta rakkaudesta. Säännöt ovat osoitus välittämisestä. Hyvät tavat ovat osoitus kunnioituksesta, sekin on tapa rakastaa. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin että pidät heistä hyvää huolta vanhoina. Kunnioita lapsia, niin että teet heille turvallisen koulumatkan. Opi rakastamaan, älä tyydy vain toteuttamaan omia tarpeitasi.

Rukous:

Jeesus, anna sydämeeni rakkaus, niin että noudattaessani lakia teen sen iloiten. Muuta itsekäs ja omistushaluinen rakkauteni Sinun kunnioituksesi kautta rakkaudeksi ja kunnioitukseksi toisia luotuja kohtaan. Kiitos rakkaudestasi.