Tapaaminen oli hyödyllinen ja se jätti paljon pohdittavaa. Päätoimittaja Meriläinen esitteli lehden linjaa ja vastaili meidän kysymyksiin hyvin sympaattisella tavalla. Onneksi pari muutakin hiipparivaltuutettua käytti useampia puheenvuoroja, että en ollut itse koko ajan äänessä. Olis mulla ollut enemmänkin kysyttävää, mutta joku raja oli pidettävä. Pari ihan merkittävää oivallusta sain mukaani. 1) Että Hesarin näkökulmasta kirkko (ja kaikki mitä siihen mielikuvatasolla liitetään) kuuluu samaan isojen valtainstituutioiden kastiin kuin poliittiset puolueet. Näihin suhtaudutaan siis sellaisella varauksella, että niiden katsotaan aina ajavan jotain omaa valtapoliittista agendaa. 2) Että toimittajan näkökulmasta yksilön mielipide on kiinnostavampi kuin instituution mielipide.
Taustalla häämöttää Eero Erkon ja 1889 perustetun Päivälehden alkuperäinen nuorsuomalainen visio, jossa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan ja yksilön mielipiteellä on vapaus tulla ilmaistuksi. Jälkimmäinen ajatus eli yksilön arvo ja mielipiteen vapaus, yksilön puolustaminen instituutioiden vallalta on - tai sen pitäisi olla - myös kristillinen arvo. Ei tietenkään abloluuttisena individualismina, mutta pienimpien ja heikoimpien puolustamisen näkökulmasta. Sikäli kuin kirkko on edustanut tukahduttavaa institutionalismia, sen asema on historian vaiheissa pitänytkin asettaa ykseenalaiseksi.
Kysymys, johon en saanut Reetta Meriläiseltä vastausta (mikä ei johtunut siitä, etteikö hän olisi halunnut vastata, vaan ehkä siitä, että siihen ei ole selkeästi määriteltyä vastausta tai sitä ei ole avoimesti keskusteltu auki) koski alkuperäisen vision ensimmäistä kohtaa ja sen nykyaikaista sovellusta. Mikä on se kirkon tai - oikeammin sanottuna - kristillisen uskon paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, jota Sanoma-mediatalo tänään ajaa? Miltä näyttäisi kirkon paikka suomalaisessa yhteiskunnassa, jos Hesari saisi päättää?
Mun oma käsitys on, että kirkko on Hesarille edelleen ongelma. Se on edelleen valtapoliittinen monsteri, jonka asemaa täytyy periaatteessa horjuttaa. Tosin sen valta ei enää ole verrattavissa poliittisten puolueitten valtaan, joten nuorsuomalainen ohjelma on jo saavuttanut tavoitteensa tältä osin.
Yksittäisen kristityn näkökulmasta asetelma on vähän kohtuuton. Kristillinen ajatusmaailma ei saa sille kuuluvaa kohtelua vain ja yksinomaan siitä syystä, että sitä edustaa virallisesti kirkko, joka sattuu kokonsa ja historiansa vuoksi olemaan merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tässä menevät niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin. Kirkon instituutioluonteen läpi ja taakse ei osata katsoa siihen kristilliseen elämäntapaan ja ajatusmaailmaan, jolle kirkko viime kädessä perustuu. Koska islaminuskolla ja vapaa-ajattelijoilla ei ole Suomessa institutionaalista asemaa, muslimien ja ateistien asiaa pidetään mieluusti esillä ihmiskeskeisten juttujen muodossa. Prometheus-leireistä kirjoitetaan mielenkiintoisena ja yksilöllisenä ratkaisuna, kun yli 90% ikäluokasta tavoittava rippikoulu saa julkisuutta vain tupakointikiistelyn ja poikkeavuuksien kautta.
Näin se siis menee. Mutta kun asian tietää ja ymmärtää, sen kanssa on toivon mukaan helpompi toimia.
