Olin sunnuntaiaamuna Johanneksen kirkossa pitkästä aikaa. Messu on toimittavan papin näkökulmasta (tai ainakin omasta mielestäni) aina rikas ja syvällinen kokemus. Johanneksessa kokemukseen sekoittui väistämättä myös hieman surullisuutta. Massiivisessa yli 2000 hengen kirkossa oli kuutisenkymmentä seurakuntalaista. Jokin siinä ei täsmää. Konsepti ei toimi. Ja on oireellista, jos emme itse näe, miksi. Omat johtopäätökseni ovat ehkä vähän tuskallisia, enkä nyt lähde niitä tässä jakamaan.
Kättelin poistuvat seurakuntalaiset ovella. Olen ajatellut, että jos saarna on mitäänsanomaton tai luokaton, kymmenen prosenttia ihmisistä sanoo: "Kiitos messusta, hyvää pyhää" ja muut menevät ohi vaivautuneina. Jos saarna on ollut kohtuullinen, joukosta löytyy muutama, jotka erityisesti siitä kiittävät. Jos saarna oli tosi hyvä, useampi ihminen kommentoi sen teemoja innostuneesti ja pari vihaisesti tai hämmentyneesti. Eilen yksi henkilö tuli sanomaan, että saarna pitäisi julkaista, oli niin hyvä. Pari muuta taisi sanoa yleisluontoisesta "kiitos saarnasta". Lisäksi yksi sanoi poistuessaan, että Isä meidän ja uskontunnustus oli lausuttu liian nopeasti. Muut hymyilivät kohteliaasti. Mitä tästä olisi pääteltävä?
No, ei pidä aliarvioida ihmisten arvostelukykyä, mitä tahansa voi pyöriä mielessä kirkosta poistuessaan. Ja jokaisen kokemus on ainutlaatuinen. Päättelin silti, että saarna ei ollut kummoinen. Tunsin jo viikolla, että kone alkaa hyytyä ja luovuus tökkii. Pitää välillä päästä lukemaan ja uudistumaan, että voi jakaa jotain muille. Saarna oli kokoelma kierrätettyjä ajatuksia. Varmasti siellä oli joitain hyvää seassa. "Tein parhaani ja tänään se riitti tähän." Päätin, että enpä taida tällä kertaa saarnaa julkaista.
Asiasta viidenteen. Sunnuntain Hesarissa silmään pisti kaksi mielenterveyttä koskevaa lausuntoa. Ensimmäinen: "Pahinta syrjintää on" Hesarin mukaan miehestä naiseksi leikatun "Milla Louhen mielestä transsukupuolisuuden määrittely psyykkiseksi sairaudeksi tai häiriöksi. 'Ei ymmärretä, että transihmiset ovat tavallisia ihmisiä, joilla on lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa'."
Onko toimittaja Merja Ojansivu kirjoittanut epäselvästi vai onko tämä haastatellun autenttinen näkemys? Onko määrittely sairaudeksi tai häiriöksi ihan oikeesti pahinta syrjintää vai onko tähän tullut käsitevirhe? Sukupuolisuuteen liittyvää vakavaa, pitkäaikaista ahdistusta aiheuttavaa identiteettikriisiä ei saa poliittisesti korrektissa kielenkäytössä kutsu häiriöksi. Pahin syrjintä liittyy käytettyyn sanastoon: lääketieteellinen tila on hyvä, sairaus tai häiriö paha. Näin Hesari meitä opettaa. Luulen ymmärtäväni logiikan: häiriö on kehossa, ei mielessä. Kun keho korjataan lääketieteellisellä hoidolla, ongelmaa ei ole.
Huomaan jääväni epäilevälle kannalle. Tarkoittaako tämä sitä, että poika, joka tykkää tyttöjen leikeistä, laitetaan tulevaisuudessa hormonihoitoon? Miksi kehossa oleva virhe on hyväksyttävä, mutta mielessä olevaa häiriötä ei? Transgender-keskustelussa toistuu ajatus siitä, että monilla ihmisillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan tai ympäristön määrittelemään sukupuolirooliin. Nyt ongelma ei siis enää olekaan ympäristön suhtautuminen, vaan "lääketieteellinen tila, joka vaatii hoitoa". Olen käsittänyt, että liian usein sukupuolen vaihtaneen elämän laatu ei paranekaan. Seksuaalisuus ei olekaan ratkaisu. Yksi ongelma vaihtuu toiseksi.
Toinen mielenterveyteen liittyvä lausunto koski koulumurhaajia. "Ihminen voi olla paha. Pahuus ei välttämättä ole sairaus, jonka voisi hoitaa pois", kirjoittaa toimittaja Riitta Vainio jutussa jonka ingressi oli "Kaikkea ei voi luokitella psykiatriseksi sairaudeksi". Tärkeä näkökohta. Kouluampumisiin on toistuvasti suositeltu lääkkeeksi nuorten mielenterveyspalvelujen lisäämistä. Jostain syystä (ehkä siksi, että olin itse häiriköivä nuori 13-15-vuotiaana) ajatus on tympäissyt, mutta en ole osannut sanoa, miksi. Nyt mieleeni tuli kymmenen vuoden takaa amerikkalaisen psykiatrin Thomas Szaszin kirja The Meaning of Mind. Language, Morality, and Neuroscience (Praeger, 1996). Szasz kritisoi ihmisen redusoimista biologiseksi koneeksi, jolla ei enää ole vastuuta tekemisistään, koska kaikkeen on olemassa lääketieteellinen selitys. Keskustelu jatkukoon suomalaisesta todellisuudesta v. 2008. Riitta Vainio oli laatinut artikkelin kainaloon tietolaatikon otsikolla "Mitä on pahuus?" Ehkä siitä pitäisi puhua enemmän. Rippikoulun perusoppimäärällä on tilausta.
