Palasin juuri jouluyön hartaudesta tuomiokirkosta ja tajusin, että mun joulu alkoi vasta siitä. Jouluaaton hulina syömisineen, joululauluineen ja lasten (meillä oli pieniä serkkuja kylässä) esityksineen oli tietysti kivaa, mutta hälyn hiljettyä koin voimakkaasti, että tässä ei ole vielä kaikki. Tai jos on, se ei tyydytä. Ei pyhän kokemista voi delegoida lasten tuntemuksiin.
Kun Joonas Rannilan johtama nuorten ensemble lauloi kirkossa, syntyi kosketus, joka jätti sanattomaksi. Voi olla, että mun ääni vähän värisi, kun piti lukea Jesajan profetiaa ja jouluevankeliumia.
Sain Tiinalta lahjaksi Joseph Ratzingerin Jeesus-kirjan. Olen sitä jo vuosi pari sitten hivellyt englanninkielisenä laitoksena jossain kirjakaupassa, mutta on jäänyt silloin ostamatta. Nyt se tulee hyvään saumaan, ei ole Remeksen jännäriä tai muita tekosyitä kilpailemassa. Luulen, että kirjasta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Paavi tarttuu aivan olennaisiin nykyihmisen uskon kysymyksiin näkökulmasta, joka on takuulla keskeinen.
Aloitin joulunpyhien luku-urakan kuitenkin Nikolai Leskovin ihmisläheisellä romaanilla Tuomiokirkon alttaripalvelijat (alkuteos ilm. 1872). On hämmästyttävää, miten ajankohtaiselta tuntui lukea rovasti Tuberosovin päiväkirjamuistiinpanoja erilaisista syytöksistä ja selvityksistä, joita hänen matkansa varrelle kirkollisella uralla tuntui huvittavuuteen asti riittävän. Venäläiseen tyyliin Leskov maalaa leveällä pensselillä ja runsailla väreillä, joten hahmoista tulee eriskummallisia, mutta rakastettavia. Näen siellä riittävästi itseäni.
Jostain syystä tälle jouluviikolle sattuu useita mediaesiintymisiä. TV7-kanavan haastattelu Roihu-ohjelmassa uusitaan vielä tapaninpäivänä klo 21.30. Samana päivänä RadioDeiltä tulee 8.40 ja 13.05 päivän blogi, jonka varmaan julkaisen myös täällä kirjallisesti. Ja lauantaille sattuu vielä kirjoittamani Pisara TV1 klo 17.10. Lauantain iltakirkon puhe tulee varmaankin perustumaan samaan tekstiin. Sunnuntaiaamuksi onkin kiva päästä kamppailemaan uusien tekstien kanssa.
