Joku aina silloin tällöin kyselee, milloin olen messuvuorossa tai muissa tehtävissä. Laitan tähän päivämääriä tulevilta kuukausilta. Om Herren dröjer.
Rippileiri Pilistveressä, Virossa, pe 28.7. - pe 4.8.
Kotona la-su 5.-6.8.
Global Leadership Summit, Chicago, ma-su 7.-13.8.
Kotona, lomalla, ma 14.8. - ti 22.8.
Ekaluokkalaisten kouluun siunaus, Johanneksen kirkko, ma 14.8. klo 18
Alissan koulu alkaa 15.8.!!
Kohtaamispaikkana Kappeli, "Kiitos ja valitus", ke 23.8. klo 18 Tuomiokirkon kappelissa. Mukana mm. runoilija Anna-Mari Kaskinen, professori, aforistikko Markku Envall. Tilaisuus on osa Helsingin juhlaviikkojen Runokuuta (klikkaa sanaa Runokuu, jos haluat lisätietoja).
Pisara - ajatus uskosta. YLE TV1, pe 25.8. klo 18.36.
"Da Vinci -koodi ja henkisyyden nousu", alustus Laajasalon kirkossa su 27.8. klo 18.
Kirkot pihalla - ekumeeninen tapahtuma Vanhassa kirkkopuistossa, ke 30.8. klo 18. Yhteislaulua, sadon siunaus, uuniperunoita ekumeenisilla täytteillä. Järj. Helsingin ekumeeninen toimikunta.
Syksyn viimeinen viikonloppu seurakunnan palveluksessa, 2.-3.9., mahdollisesti messuvuorossa la tai su.
Kesälomalla 4.-30.9., virkavapaalla 1.10.-31.12.
Hiljaisuuden viljelijöiden matka Bjärka Säbyyn, Ruotsiin, 5.-7.9.
GLS Facilitators Meeting, Tukholma, 7.-8.9.
Ekumeeninen rukoushetki Suomen EU-puheenjohtajuuden vuoksi, Temppeliaukion kirkko, ma 11.9. klo 19.
Pyhiinvaellus Franciscus Assisilaisen jalanjäljissä, Assisi ja Rooma, pe 6.9. - ke 11.9., HelsinkiMission matka (loppuunmyyty).
Aamuhartaus, YLE, pe 22. ja 29.9. klo 6.15 ja 7.50
Global Leadership Summit 2006 Helsinki, pe-la 27.-28.10.
Kirjamessukirkko, Helsingin messukeskus, su 29.10. (kellonaika sovitaan myöhemmin)
Konfirmaatiomessu Tuomiokirkossa, su 5.11. klo 10
Aamuhartaus, YLE, pe 17. ja 24.11. klo 6.15 ja 7.50
Ekumeeninen joulusiunaus, Tuomiokirkon tasanne, pe 22.12. klo 17.
lauantaina, heinäkuuta 22, 2006
torstaina, heinäkuuta 20, 2006
j.H.s.
Jos Herra suo (ja elämme). Jos Herran tulo viipyy. Om Jesus dröjer. Jos Jeesus viipyy.
Luen isältä synttärilahjaksi saamaani Per Olov Enquistin romaania Lewis resa. Se kertoo suurin piirtein ja kautta rantain Ruotsin helluntaiherätyksen perustajan ja johtohahmon Lewi Pethruksen tarinan. Tämän ystävän Efraim Markströmin muistiinpanojen inspiroimana.
Se on hyvä romaani. Henkilöhahmojen tarinat kietoutuvat mielenkiintoisella ja mielikuvituksellisella tavalla toisiina - kuten oikeassa elämässä tapahtuu. Taustalla paistaa kuvaus viime vuosisadan alun Ruotsista ja Tukholmasta, jossa toisaalla eli kulttuurieliitti omaa, ylemmyydentuntoista mutta samalla tyhjää elämäänsä ja toisaalla työväestön lauma, jota vaivasivat luteet, täit, työttömyys, viina ja aviottomat suhteet.
Lewi oli nuorena työväenliikkeessä. Samalla hän oli pelastettu, frälst, ja baptisti. Hän unelmoi runoilijan ja kirjailijan urasta samalla, kun hän halusi tarttua työväen asiaan. Hänestä tuli Lidköpingin baptistiseurakunnan pastori aika nuorena. Sieltä hänet kutsuttiin Tukholman Filadelfiaan 1912. Mutta Lewin aktiivisuus soppakeittiötoiminnassa ja muussa sellaisessa aiheutti, että huhtikuussa 1913 Filadelfia erotettiin baptistiyhdyskunnasta. Se oli Ruotsin baptistien tappio ja helluntaiherätyksen alku.
Helluntaiseurakuntia alkoi syntyä joka puolelle, vuonna 1915 niitä oli 16, vuonna 1920 jo 129, vuonna 1925 lukumäärä kasvoi 298:aan, viisi vuotta myöhemmin niitä oli 458. Filadelfian jäsenmäärä kasvoi kymmenessä vuodessa 29:stä 1830:een.
No, mitäs näistä, nämä on historiaa. Tai poimintoja sieltä.
Enquist ottaa yhdessä vaiheessa esille sanonnan om Herren dröjer. Se tarkoittaa tiettyä elämänasennetta. Sanontaa käytettiin kaikkialla. "Uppbyggelsemöte hålles i Fredriksberg, om Jesus dröjer, under midsommarshelgen." Oli siis kaksi hyvää vaihtoehtoa: joko pidettiin kokoukset tai sitten Jeesus tuli.
Asenne vaikuttaa tekemiseen. Kaikki tehdään jollain tavalla väliaikaisesti, mutta suurella innolla. Suunnitellaan, mutta ei ripustauduta suunnitelmiin. Asiat tapahtuu, "jos Herra suo ja elämme". Muistan itsekin lapsuudesta tämän lauseen. Se lyhennettiin kirjeissä ja lehtikirjoituksissa j.H.s.
Luulen, että tällaisessa asenteessa on jotain tervettä ja kaivattua. Vaikka ei osaisikaan uskoa, että ylöstempaaminen ja Jeesuksen paluu tapahtuisi konkreettisesti ihan kohta. Oma hetki ja kohtaaminen Herran kanssa voi tulla milloin vain. Asioita kannattaa tehdä ja suunnitella, mutta ne tapahtuvat vain, jos Herra suo ja elämme. Jossain vaiheessa tulee loppu. Mitä sitten jää jäljelle?
Pohdin ihan tahattomasti eilen sitä, minkälaisen vaihtokaupan tein, kun päätin liittyä luterilaiseen kirkkoon. Sain itselleni tehtävän, ammatillisen uran, kutsun työhön. Lisäksi sain vapauden itsenäiseen teologiseen ajatteluun ja sen ääneen ilmaisemiseen. Annoin pois yhteisön, jossa olin kasvanut ja johon suku ja läheiset ystävät edelleen kuuluvat.
Jos ajattelen asiaa ilman teologisia periaatteita ja pelkästään sen kannalta, mitä tämä kaikki on merkinnyt ja merkitsee oman elämänympäristöni kannalta, niin ehdottomasti suurimman hinnan tästä vaihtokaupasta on maksanut perhe. Se jäi ilman hengellistä kotia, jota luterilainen kirkko ei jostain syystä pysty tai ole pystynyt heille antamaan. Kyllä Tiina tulee ajoittain kuuntelemaan mun saarnaa sunnuntaiaamuna - ehkä velvollisuudentunnosta. En moiti häntä siitä, että Tuomiokirkon messu ei hidastempoisuudessaan sykähdytä.
Aikaa on kulunut, eikä vaihtokauppaa voi mitätöidä enää. Lapset, ainakin Siiri ja Saara, ovat saaneet isältä sen, minkä olen voinut antaa. Hengellistä kotia en ole pystynyt heille tarjoamaan. Ehkä jotain sirpaleita. Ne yhteisöt ja ystävät, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat sirpaleita. Meillä ei ole yhteistä kotia. Jokaisella on omansa. Tai monta: työ, koti, joku kaveripiiri, tuttuja seurakunnasta, suku.
Sirpaleisuudella ei ole merkitystä, jos kaikki täällä on kuitenkin väliaikaista. Ei siis pidä haikailla menetettyä yhteisöllisyyttä, vaan tarttua siihen mitä on. Ja tehdä työtä. Jos Herran tulo viipyy.
Luen isältä synttärilahjaksi saamaani Per Olov Enquistin romaania Lewis resa. Se kertoo suurin piirtein ja kautta rantain Ruotsin helluntaiherätyksen perustajan ja johtohahmon Lewi Pethruksen tarinan. Tämän ystävän Efraim Markströmin muistiinpanojen inspiroimana.
Se on hyvä romaani. Henkilöhahmojen tarinat kietoutuvat mielenkiintoisella ja mielikuvituksellisella tavalla toisiina - kuten oikeassa elämässä tapahtuu. Taustalla paistaa kuvaus viime vuosisadan alun Ruotsista ja Tukholmasta, jossa toisaalla eli kulttuurieliitti omaa, ylemmyydentuntoista mutta samalla tyhjää elämäänsä ja toisaalla työväestön lauma, jota vaivasivat luteet, täit, työttömyys, viina ja aviottomat suhteet.
Lewi oli nuorena työväenliikkeessä. Samalla hän oli pelastettu, frälst, ja baptisti. Hän unelmoi runoilijan ja kirjailijan urasta samalla, kun hän halusi tarttua työväen asiaan. Hänestä tuli Lidköpingin baptistiseurakunnan pastori aika nuorena. Sieltä hänet kutsuttiin Tukholman Filadelfiaan 1912. Mutta Lewin aktiivisuus soppakeittiötoiminnassa ja muussa sellaisessa aiheutti, että huhtikuussa 1913 Filadelfia erotettiin baptistiyhdyskunnasta. Se oli Ruotsin baptistien tappio ja helluntaiherätyksen alku.
Helluntaiseurakuntia alkoi syntyä joka puolelle, vuonna 1915 niitä oli 16, vuonna 1920 jo 129, vuonna 1925 lukumäärä kasvoi 298:aan, viisi vuotta myöhemmin niitä oli 458. Filadelfian jäsenmäärä kasvoi kymmenessä vuodessa 29:stä 1830:een.
No, mitäs näistä, nämä on historiaa. Tai poimintoja sieltä.
Enquist ottaa yhdessä vaiheessa esille sanonnan om Herren dröjer. Se tarkoittaa tiettyä elämänasennetta. Sanontaa käytettiin kaikkialla. "Uppbyggelsemöte hålles i Fredriksberg, om Jesus dröjer, under midsommarshelgen." Oli siis kaksi hyvää vaihtoehtoa: joko pidettiin kokoukset tai sitten Jeesus tuli.
Asenne vaikuttaa tekemiseen. Kaikki tehdään jollain tavalla väliaikaisesti, mutta suurella innolla. Suunnitellaan, mutta ei ripustauduta suunnitelmiin. Asiat tapahtuu, "jos Herra suo ja elämme". Muistan itsekin lapsuudesta tämän lauseen. Se lyhennettiin kirjeissä ja lehtikirjoituksissa j.H.s.
Luulen, että tällaisessa asenteessa on jotain tervettä ja kaivattua. Vaikka ei osaisikaan uskoa, että ylöstempaaminen ja Jeesuksen paluu tapahtuisi konkreettisesti ihan kohta. Oma hetki ja kohtaaminen Herran kanssa voi tulla milloin vain. Asioita kannattaa tehdä ja suunnitella, mutta ne tapahtuvat vain, jos Herra suo ja elämme. Jossain vaiheessa tulee loppu. Mitä sitten jää jäljelle?
Pohdin ihan tahattomasti eilen sitä, minkälaisen vaihtokaupan tein, kun päätin liittyä luterilaiseen kirkkoon. Sain itselleni tehtävän, ammatillisen uran, kutsun työhön. Lisäksi sain vapauden itsenäiseen teologiseen ajatteluun ja sen ääneen ilmaisemiseen. Annoin pois yhteisön, jossa olin kasvanut ja johon suku ja läheiset ystävät edelleen kuuluvat.
Jos ajattelen asiaa ilman teologisia periaatteita ja pelkästään sen kannalta, mitä tämä kaikki on merkinnyt ja merkitsee oman elämänympäristöni kannalta, niin ehdottomasti suurimman hinnan tästä vaihtokaupasta on maksanut perhe. Se jäi ilman hengellistä kotia, jota luterilainen kirkko ei jostain syystä pysty tai ole pystynyt heille antamaan. Kyllä Tiina tulee ajoittain kuuntelemaan mun saarnaa sunnuntaiaamuna - ehkä velvollisuudentunnosta. En moiti häntä siitä, että Tuomiokirkon messu ei hidastempoisuudessaan sykähdytä.
Aikaa on kulunut, eikä vaihtokauppaa voi mitätöidä enää. Lapset, ainakin Siiri ja Saara, ovat saaneet isältä sen, minkä olen voinut antaa. Hengellistä kotia en ole pystynyt heille tarjoamaan. Ehkä jotain sirpaleita. Ne yhteisöt ja ystävät, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat sirpaleita. Meillä ei ole yhteistä kotia. Jokaisella on omansa. Tai monta: työ, koti, joku kaveripiiri, tuttuja seurakunnasta, suku.
Sirpaleisuudella ei ole merkitystä, jos kaikki täällä on kuitenkin väliaikaista. Ei siis pidä haikailla menetettyä yhteisöllisyyttä, vaan tarttua siihen mitä on. Ja tehdä työtä. Jos Herran tulo viipyy.
torstaina, heinäkuuta 13, 2006
Italian matka täynnä!
Sain juuri listan lokakuun Italian matkalle ilmoittautuneista. Siinä on minun ja Kantalan Pirjon lisäksi 23 nimeä. Kahdelle jonossa olevalle etsitään vielä lisämajoitusta, joten ryhmän kooksi näyttää tulevan 2+25. Erittäin kivaa, että mukaan lähtee useita tuttuja.
- -
Eilen illalla istuttiin pari tuntia Myllykosken Matin kanssa ja analysoitiin Zidanen edesottamusta ja Berliinin stadionilla. Matti piti Materazzin kieroilua Zidanen puskua tuomittavampana. Mun mielestä väkivalta ei ole oikeutettu vastaus verbaaliseen solvaukseen. Sama periaate koskee myös fyysistä väkivaltaa: siihen ei pidä vastata fyysisellä tai millään muullakaan väkivallalla. Molemmat, solvaus ja pusku, on tietysti väärin. Toisaalta ihminen on eläin, jonka tunteilla ja niihin liittyvillä välittömillä reaktioilla on myös yhteiskuntaa koossa pitävä merkitys. Eli on yhteisön kannalta hyvä, että solvaajalle reagoidaan riittävän voimakkaasti tai että väkivaltainen pistetään vaikka väkivalloin aisoihin. Ei valtio turhaan miekkaansa kanna. Siksi ei myöskään pitäisi kauheasti tai ainakaan kohtuuttomasti kieriskellä itsesyytöksissä, jos tunteet vähän kuohahtaa. Zidanen esiintyminen Canal +:n haastattelussa oli itse asiassa aika optimaalinen. Hän sanoi olevansa pahoillaan, mutta ei katuvainen - mitä se sitten tarkoittaakin. Ehkä se tarkoittaa juuri sitä, että hän pitää omaa reaktiotaan aivan normaalina ja hyväksyy sellaisen itselleen, vaikka teko sinänsä olikin tuomittava ja huonoa esimerkkiä. Jos saman reaktion voi hyväksyä myös vastustajalle, eikä kanna sellaisesta kaunaa, vaan toteaa sen kuuluvan pelin luonteeseen, niin fair play toimii! Rapatessa roiskuu, sanoo rappari. Kannatan tiettyä paksunahkaisuutta, jota tosin naisvaltaisissa ja akateemisissa piireissä harvemmin näkee. Loukkaantuneisuus on vahva ase, jos sille sellainen asema annetaan.
- -
Eilen illalla istuttiin pari tuntia Myllykosken Matin kanssa ja analysoitiin Zidanen edesottamusta ja Berliinin stadionilla. Matti piti Materazzin kieroilua Zidanen puskua tuomittavampana. Mun mielestä väkivalta ei ole oikeutettu vastaus verbaaliseen solvaukseen. Sama periaate koskee myös fyysistä väkivaltaa: siihen ei pidä vastata fyysisellä tai millään muullakaan väkivallalla. Molemmat, solvaus ja pusku, on tietysti väärin. Toisaalta ihminen on eläin, jonka tunteilla ja niihin liittyvillä välittömillä reaktioilla on myös yhteiskuntaa koossa pitävä merkitys. Eli on yhteisön kannalta hyvä, että solvaajalle reagoidaan riittävän voimakkaasti tai että väkivaltainen pistetään vaikka väkivalloin aisoihin. Ei valtio turhaan miekkaansa kanna. Siksi ei myöskään pitäisi kauheasti tai ainakaan kohtuuttomasti kieriskellä itsesyytöksissä, jos tunteet vähän kuohahtaa. Zidanen esiintyminen Canal +:n haastattelussa oli itse asiassa aika optimaalinen. Hän sanoi olevansa pahoillaan, mutta ei katuvainen - mitä se sitten tarkoittaakin. Ehkä se tarkoittaa juuri sitä, että hän pitää omaa reaktiotaan aivan normaalina ja hyväksyy sellaisen itselleen, vaikka teko sinänsä olikin tuomittava ja huonoa esimerkkiä. Jos saman reaktion voi hyväksyä myös vastustajalle, eikä kanna sellaisesta kaunaa, vaan toteaa sen kuuluvan pelin luonteeseen, niin fair play toimii! Rapatessa roiskuu, sanoo rappari. Kannatan tiettyä paksunahkaisuutta, jota tosin naisvaltaisissa ja akateemisissa piireissä harvemmin näkee. Loukkaantuneisuus on vahva ase, jos sille sellainen asema annetaan.
tiistaina, heinäkuuta 11, 2006
Haluatko auttaa Pietarin katulapsia?
Tässä on todella KONKREETTINEN mahdollisuus antaa omaa aikaansa Pietarin katulasten hyväksi. Sain nimittäin juuri tietää, että Pietarin katulapsia auttavassa projektissa on tilaa kahdelle miehelle 10.-20.8. Homma on remonttihommaa, jota tosin saa tehdä niin paljon kuin jaksaa. Lepolomalle sinne ei kannata lähteä, mutta työtä tehdään kunkin kykyjen mukaan.
Lainaan suoraan Päivi Karjalalta saamaani viestiä: "Matkat, viisumit, ruoka, asuminen, jopa puhtaat lakanat ovat ilmaiset (hotelli Moskova lahjoittanut vuodevaatteita ja sänkyjä), keittiö notkuu ruokaa, iltaisin käyvät ulkona syömässä paikallisissa kuppiloissa. Asuminen katulasten venäläisten hoitajien, tulkin, muun naisapuväen kanssa samassa tsaarin tyttären rakennuttamassa 2000 m2 talossa, jossa piha keskellä Pietaria, metroasema lähellä, kaupat lähellä. Lapset säikkyvät alkoholin hajua. Pyydetään, että vapaaehtoiset eivät joisi tai nauttisivat vain kohtuullisesti alkoholia (pihalla on hyvä tupakointipenkki). Jos olisin mies jolla aikaa, viettäisin siellä 10 v. Ilmoittautumiset Satu Ruhanen 050-5646910."
Kadulta kotiin -projektista löytyy lisää tietoja netistä. Sen taustalla on Tampereen seurakuntayhtymän hallinnoima Martinus-säätiö, projektipäällikkö Markku Kuusjärvi 040-5570409.
Lainaan suoraan Päivi Karjalalta saamaani viestiä: "Matkat, viisumit, ruoka, asuminen, jopa puhtaat lakanat ovat ilmaiset (hotelli Moskova lahjoittanut vuodevaatteita ja sänkyjä), keittiö notkuu ruokaa, iltaisin käyvät ulkona syömässä paikallisissa kuppiloissa. Asuminen katulasten venäläisten hoitajien, tulkin, muun naisapuväen kanssa samassa tsaarin tyttären rakennuttamassa 2000 m2 talossa, jossa piha keskellä Pietaria, metroasema lähellä, kaupat lähellä. Lapset säikkyvät alkoholin hajua. Pyydetään, että vapaaehtoiset eivät joisi tai nauttisivat vain kohtuullisesti alkoholia (pihalla on hyvä tupakointipenkki). Jos olisin mies jolla aikaa, viettäisin siellä 10 v. Ilmoittautumiset Satu Ruhanen 050-5646910."
Kadulta kotiin -projektista löytyy lisää tietoja netistä. Sen taustalla on Tampereen seurakuntayhtymän hallinnoima Martinus-säätiö, projektipäällikkö Markku Kuusjärvi 040-5570409.
maanantaina, heinäkuuta 10, 2006
Forza Italia!
Oltiin Tiinan kanssa 'aikuisten lomalla' viime viikonloppuna Saksassa. Berliinistä vuokrattiin auto ja ajettiin Lutherstadt Wittenbergiin yhdeksi yöksi. Totta puhuen Wittenberg (kuva oikealla) oli aika kuollut paikka, vaikka iltaa kohden nähtiinkiin pari ihmistä terasseilla. Hellettäkin oli reilut 30 astetta, joten varmasti se oli osasyy, ettei päivällä juuri kaduilla näkynyt ketään.
Toiseksi yöksi ajettiin viehättävään Quedlinburgiin, joka on Harz-vuoriston kupeessa oleva pikkukaupunki. Linnamainen hotelli "Zum Markgrafen" oli hienolla paikalla ja oikein sopiva levähdyspaikka tällaiselle kypsälle pariskunnalle. (Itse asiassa varasin hotellin netistä ja sieltä tuli juuri kysely, oliko vierailumme vastannut odotuksia. Yhdessä kyselyn kohdassa kysyttiin, minkälaisessa seurueessa olin tehnyt matkani ja vaihtoehtoina oli "solo traveller", "young couple" ja "mature couple". Oli pakko rastittaa "mature couple".)
Viimeinen yö saatiin viettää hyvän ystäväperheen eli Leppästen kotona Braunschweigissa. Vieraanvaraisuus oli yltäkylläistä. Kiitos, Heska ja Annegrit!
Kun ajettiin lauantaina takaisin Berliiniin lentokentälle, kaupunkiin oli alkanut kansainvaellus. Moottoritiellä italialaiset tukkivat kaistat, kun oli pakko saada heittää läppää viereisen kaistan maanmiehen kanssa. Onneksi olin ostanut pääni suojaksi hienon Italia-lippiksen, jota oli hyvä esitellä auton ikkunasta. Pääsimme siis pienestä Stausta huolimatta hyvin perille.
Viikonlopun sivuteemaksi tuli se, että olin varannut maanantaiaamuksi Pasilan studiolta ajan kahden radion aamuhartauden äänittämistä varten, joten oli mietittävä vähän niiden teemoja. Tekstit on nyt äänitetty ja ne on luettavissa tässä blogissa. Ne tulee siis ulos 14.7. ja 21.7. aamulla 6.15 ja 7.50. Toinen teksteistä ("Isät kertovat lapsilleen") aukesikin kuin itsestään istuessani Braunschweigin tuomiokirkon varjossa Tiinan shoppaillessa. Toinen sen sijaan ei meinannut aueta ollenkaan. Lähdin vielä eilen sunnuntaina illalla jalkapallon loppuottelua pakoon Varsasaareen ajatuksena, että siellä saan olla illan ja yön rauhassa ajatuksineni. No, tietysti siinä parinkymmenen metrin päässä oli jollain telkkari, jonka ääreen oli kokoontunut remuava joukko seuraamaan matsia. Ja kaiken lisäksi Tiina piti mut tekstiviesteillä ajan tasalla tilanteista.
Oli pakko laittaa kännykkä herättämään klo 6.30 ja puristaa toinen teksti kasaan aamutunnelmissa. Päädyin käyttämään ja toistamaan kertomusta P. Franciscuksesta, jota käytin jo edellisessä saarnassani. No, kertomus on jollain tavalla ajaton ja siinä riittää haastetta. Ja se sopii hyvin Jeesuksen sanaan "rakastakaa vihamiehiänne". Naislääkäri, jonka mainitsen samassa tekstissä, on Rachel Naomi Remen, jonka kirjaa Kitchen Table Wisdom jälleen selailin. Sain kirjan Kaisalta pari vuotta sitten ja se on nykyään Varsasaaren mökin ikkunahyllyllä odottamassa uusia lukijoita.
Rakastakaa vihamiehiänne (aamuhartaus 21.7.)
Radion aamuhartaus pe 21.7.2006
”Rakastakaa vihamiehiänne. Tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.”
Nämä ovat Jeesuksen sanoja niille, jotka haluavat seurata häntä. Siis kenelle tahansa, sinulle ja minulle. Kehotuksiin liittyy suuri lupaus, sillä Jeesus sanoo: ”Teidän palkkanne on oleva suuri”. Tosin hän ei tarkemmin sano, mikä se palkka on. Eikä tarvitsekaan. Ei palkkion toivossa voi oikeasti rakastaa.
Franciscus Assisilainen oli Jeesuksen seuraaja 1200-luvun Italiassa. Hänestä kerrotaan tarinaa, joka kannattaa tässä yhteydessä kertoa jälleen uudelleen.
Franciscus oli yhdessä veli Leon kanssa palaamassa pitkältä saarnamatkalta. Oli talvi ja satoi räntää. Matkalaiset tarpoivat paljain jaloin, kuten heillä oli tapana. Varmasti myös väsytti ja nälätti. Silloin Franciscus alkoi puhua täydellisestä ilosta näin sanoen: ”Vaikka kaikki veljeskuntamme jäsenet eläisivät esimerkillisesti, niin että ihmiset alkaisivat kiinnostua tästä tiestä ja kaikkialla otettaisiin meidän sanomamme hyvin vastaan, niin siinä ei olisi täydellinen ilo.”
Voi olla, että saarnamatkalla oli tullut vastaan ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ymmärtäneet näiden köyheliinien sanomaa, joten veli Leo olisi hyvinkin tyytynyt tähän saavutukseen.
Mutta Franciscus jatkoi pohdintaa: ”Jos veljeskunnan jäsenet olisivat niin viisaita, että tietäisivät kaiken tiedon ja osaisivat selittää kaikki salaisuudet ja” - - Franciscus käytti monia samanlaisia esimerkkejä - - ”kaikki oppineet Pariisissa kääntyisivät veljeskunnan jäseniksi ja jopa Ranskan ja Englannin kuninkaat lähtisivät seuraamaan köyhyyden tietä, niin ei siinä vielä olisi täydellinen ilo.”
Arvuuttelua jatkui jonkin aikaa. Aina kun Franciscus oli lausunut esimerkkinsä ja sanoi sitten, ettei siinä vielä ole täydellinen ilo, veli Leo puolestaan tuskastuu entisestään ja pyytää kertomaan vastauksen.
Lopulta Franciscus väittää, että vaikka joku osaisi saarnata niin hyvin, että kaikki maailman ihmiset kääntyisivät seuraamaan Jeesusta, ei siinäkään vielä olisi täydellinen ilo.
Tähän veli Leo hermostuu ja vaatii, että Franciscus lopettaa leikittelyn ja sanoo jo lopulta, mikä sitten on täydellinen ilo, jos kerran evankeliumin vastaanottaminen ei sitä ole.
Hetken aikaa kuljettuaan Franciscus alkaa puhua: ”Hyvä veljeni Leo. Kun nyt pitkän kävelyn päätteeksi tulemme Santa Maria degli Angeliin ja kolkutamme siellä oveen päästäksemme sisälle, niin portinvartija vaatii saada tietää, kuka koputtaa. Ja kun me kerromme, että täällä ovat veljet Franciscus ja Leo, niin jos portinvartija silloin väittää meitä huijareiksi, eikä usko meitä, eikä avaa ovea, vaan käskee meidän panua tiehemme häiritsemästä kunnon ihmisiä. Ja vaikka kuinka yritämme vakuuttaa häneööe, että todella olemme me, niin silti hän jättää meidät seisomaan ulos viluissamme, nälissämme ja väsyneinä. Jos silloin emme ollenkaan hermostu, vaan otamme tilanteen kärsivällisesti vastaan, emmekä mitenkään kiroa veli portinvartijaa, niin siinä on täydellinen ilo.”
”Ja jos vielä koputamme ja pyydämme päästä sisään edes yhdeksi yöksi, mutta portinvartija vain pysyy tiukkana ja päinvastoin avaa oven ajaakseen meidät kepillä huitoen tiehemme, kaataa meidät sohjoon ja nauraa avuttomuuttamme, niin jos silloin säilytämme malttimme ja ajattelemme, että varmaan Jumala on jostain syystä laittanut veli portinvartijan käyttäytymään näin meitä kohtaan, ja pysymme kärsivällisinä, niin siinä, veli Leo, on täydellinen ilo.”
Asioiden arvon ymmärtää usein vasta silloin, kun menettää ne.
Eräs viisas naislääkäri kertoi tapauksen nuoresta miehestä, jolta jouduttiin amputoimaan toinen jalka. Hän pohti siinä kiintymyksen ja sitoutumisen välistä eroa. Nehän ovat molemmat rakastamisen tapoja.
Kiintymys on myötäsyntyinen tunne. Kiintymyksen kohteeseen on vaikea ottaa etäisyyttä, siitä on vaikea luopua. Sitoutuminen on taas tietoinen valinta. Tämän nuoren miehen piti luopua kiintymyksen kohteesta voidakseen sitoutua elämään ja selvitäkseen raskaasta menetyksestä. Sitoutuminen elämään tarkoittaa valmiutta luopua kiintymyksen kohteistaan.
Vihamiehen rakastaminen on vaikeaa, koska vihamies tekee pilkkaa minun kiintymykseni kohteista. Vihamies on se joka asettaa kyseenalaiseksi sen, mitä pidän itsestään selvänä oikeutenani. Siksi vihamies paljastaa samalla, mitä rakastan. Rakastanko enemmän Jumalaa vai mammonaa.
”Rakastakaa vihamiehiänne”, sanoi Jeesus. Täydellinen ilo kuuluu sille, jonka iloa ei voi kukaan viedä pois.
Taivaallinen Isä. Minulla on monta asiaa, joihin olen kiintynyt ja jotka tuovat minulle iloa: terveys, oma perhe, toimeentulo. Kiitos kaikista näistä hyvistä lahjoistasi. Säilytä sydämeni puhtaana, etten koskaan kiintyisi niihin niin paljon, että menetän täydellisen ilon sinun seurassasi. Jeesuksen nimessä. Aamen.
”Rakastakaa vihamiehiänne. Tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.”
Nämä ovat Jeesuksen sanoja niille, jotka haluavat seurata häntä. Siis kenelle tahansa, sinulle ja minulle. Kehotuksiin liittyy suuri lupaus, sillä Jeesus sanoo: ”Teidän palkkanne on oleva suuri”. Tosin hän ei tarkemmin sano, mikä se palkka on. Eikä tarvitsekaan. Ei palkkion toivossa voi oikeasti rakastaa.
Franciscus Assisilainen oli Jeesuksen seuraaja 1200-luvun Italiassa. Hänestä kerrotaan tarinaa, joka kannattaa tässä yhteydessä kertoa jälleen uudelleen.
Franciscus oli yhdessä veli Leon kanssa palaamassa pitkältä saarnamatkalta. Oli talvi ja satoi räntää. Matkalaiset tarpoivat paljain jaloin, kuten heillä oli tapana. Varmasti myös väsytti ja nälätti. Silloin Franciscus alkoi puhua täydellisestä ilosta näin sanoen: ”Vaikka kaikki veljeskuntamme jäsenet eläisivät esimerkillisesti, niin että ihmiset alkaisivat kiinnostua tästä tiestä ja kaikkialla otettaisiin meidän sanomamme hyvin vastaan, niin siinä ei olisi täydellinen ilo.”
Voi olla, että saarnamatkalla oli tullut vastaan ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ymmärtäneet näiden köyheliinien sanomaa, joten veli Leo olisi hyvinkin tyytynyt tähän saavutukseen.
Mutta Franciscus jatkoi pohdintaa: ”Jos veljeskunnan jäsenet olisivat niin viisaita, että tietäisivät kaiken tiedon ja osaisivat selittää kaikki salaisuudet ja” - - Franciscus käytti monia samanlaisia esimerkkejä - - ”kaikki oppineet Pariisissa kääntyisivät veljeskunnan jäseniksi ja jopa Ranskan ja Englannin kuninkaat lähtisivät seuraamaan köyhyyden tietä, niin ei siinä vielä olisi täydellinen ilo.”
Arvuuttelua jatkui jonkin aikaa. Aina kun Franciscus oli lausunut esimerkkinsä ja sanoi sitten, ettei siinä vielä ole täydellinen ilo, veli Leo puolestaan tuskastuu entisestään ja pyytää kertomaan vastauksen.
Lopulta Franciscus väittää, että vaikka joku osaisi saarnata niin hyvin, että kaikki maailman ihmiset kääntyisivät seuraamaan Jeesusta, ei siinäkään vielä olisi täydellinen ilo.
Tähän veli Leo hermostuu ja vaatii, että Franciscus lopettaa leikittelyn ja sanoo jo lopulta, mikä sitten on täydellinen ilo, jos kerran evankeliumin vastaanottaminen ei sitä ole.
Hetken aikaa kuljettuaan Franciscus alkaa puhua: ”Hyvä veljeni Leo. Kun nyt pitkän kävelyn päätteeksi tulemme Santa Maria degli Angeliin ja kolkutamme siellä oveen päästäksemme sisälle, niin portinvartija vaatii saada tietää, kuka koputtaa. Ja kun me kerromme, että täällä ovat veljet Franciscus ja Leo, niin jos portinvartija silloin väittää meitä huijareiksi, eikä usko meitä, eikä avaa ovea, vaan käskee meidän panua tiehemme häiritsemästä kunnon ihmisiä. Ja vaikka kuinka yritämme vakuuttaa häneööe, että todella olemme me, niin silti hän jättää meidät seisomaan ulos viluissamme, nälissämme ja väsyneinä. Jos silloin emme ollenkaan hermostu, vaan otamme tilanteen kärsivällisesti vastaan, emmekä mitenkään kiroa veli portinvartijaa, niin siinä on täydellinen ilo.”
”Ja jos vielä koputamme ja pyydämme päästä sisään edes yhdeksi yöksi, mutta portinvartija vain pysyy tiukkana ja päinvastoin avaa oven ajaakseen meidät kepillä huitoen tiehemme, kaataa meidät sohjoon ja nauraa avuttomuuttamme, niin jos silloin säilytämme malttimme ja ajattelemme, että varmaan Jumala on jostain syystä laittanut veli portinvartijan käyttäytymään näin meitä kohtaan, ja pysymme kärsivällisinä, niin siinä, veli Leo, on täydellinen ilo.”
Asioiden arvon ymmärtää usein vasta silloin, kun menettää ne.
Eräs viisas naislääkäri kertoi tapauksen nuoresta miehestä, jolta jouduttiin amputoimaan toinen jalka. Hän pohti siinä kiintymyksen ja sitoutumisen välistä eroa. Nehän ovat molemmat rakastamisen tapoja.
Kiintymys on myötäsyntyinen tunne. Kiintymyksen kohteeseen on vaikea ottaa etäisyyttä, siitä on vaikea luopua. Sitoutuminen on taas tietoinen valinta. Tämän nuoren miehen piti luopua kiintymyksen kohteesta voidakseen sitoutua elämään ja selvitäkseen raskaasta menetyksestä. Sitoutuminen elämään tarkoittaa valmiutta luopua kiintymyksen kohteistaan.
Vihamiehen rakastaminen on vaikeaa, koska vihamies tekee pilkkaa minun kiintymykseni kohteista. Vihamies on se joka asettaa kyseenalaiseksi sen, mitä pidän itsestään selvänä oikeutenani. Siksi vihamies paljastaa samalla, mitä rakastan. Rakastanko enemmän Jumalaa vai mammonaa.
”Rakastakaa vihamiehiänne”, sanoi Jeesus. Täydellinen ilo kuuluu sille, jonka iloa ei voi kukaan viedä pois.
Taivaallinen Isä. Minulla on monta asiaa, joihin olen kiintynyt ja jotka tuovat minulle iloa: terveys, oma perhe, toimeentulo. Kiitos kaikista näistä hyvistä lahjoistasi. Säilytä sydämeni puhtaana, etten koskaan kiintyisi niihin niin paljon, että menetän täydellisen ilon sinun seurassasi. Jeesuksen nimessä. Aamen.
Isät kertovat (aamuhartaus pe 14.7.)
Radion aamuhartaus 14.7.2006
”Isät kertovat ihmeitäsi lapsilleen” sanoo Psalmin 145 kirjoittaja.
Isoisäni sanoi lapsilleen, että elämä on mustia matoja täynnä. Das Leben ist schwarz und schmutzig. Elämä on mustaa ja likaista.
Tätini kertoi, että vaarilla oli joskus tapana lausua tällaisia elämänviisauksia. Siinä kuuluu eräänlainen pessimistin uskontunnustus: ei siitä kuitenkaan mitään tule.
Vaari oli syntynyt jo vuonna 1885, joten hän on ollut jo kauan perillä taivaan kodissa. Hänellä oli kai nuorena miehenä ollut jotain pettymyksiä liiketoimissa. Nelikymppisenä hän kuitenkin meni naimisiin, asettui aloilleen ja kasvatti hyvän viiden lapsen katraan.
Tosin lasten kasvatuksesta suurin ansio taitaa kuulua mummulle, joka oli aito uskon ja rukouksen ihminen. Lapsista, siis isäni sisarusparvesta, kasvoi rohkeita, eteenpäin pyrkiviä ja uskonhenkisiä ihmisiä.
Omien juurien miettiminen on kiinnostavaa. Ei välttämättä hyödyllistä, mutta kiinnostavaa kyllä. Mietin tätä vaarin elämänasennetta itsekseni. Onko joku osa siitä periytynyt minulle? Entä onko kristillinen usko sitten sen vastakohtana optimismia, positiivista ajattelua?
En itse muista, että vaari olisi käyttänyt näitä lauseita tai puhunut pessimistisesti elämästä. Enemmänkin hän oli realisti. Kun pikkupojalta meinasivat kesämökillä unohtua työkalut hujan hajan, vaari sanoi: ”Paikka kaikille, kaikki paikallaan.” Ja niin kuokka vietiin paikalleen. Vaari oli muistikuvani mukaan lempeä ja elämään tyytyväinen ihminen.
Ehkä elämän mustuudesta puhuminen oli hänelle tapa opettaa lapset jo varhain suhtautumaan elämän pettymyksiin. Ehkä hän halusi opettaa todellisuudentajua.
Elämähän on mustia matoja täynnä. Se on täynnä hankalia ihmisiä, vaikeita naapureita, metelöivää ja häiritsevää nuorisoa, vaikeita tehtäviä, inhottavia määräaikoja, kurjia velvollisuuksia. Ja joskus se on täynnä raskasta surua, viiltävää kipuakin. Ei evankeliumi voi olla tosiasioiden kieltämistä.
Mutta pettymyksistä ei pidä tehdä elämän sisältöä, oman elämänkerran ja todistuksen aihetta. Evankeliumin, kestävän ilon, sisältönä ei ole optimismi, vaan Jumalan tekojen ylistäminen.
Siihen ei tarvita erikoista mielikuvitusta, ei suuria kokemuksia eikä valmennuskursseja. Vain kääntyminen Jumalan puoleen. Psalminkirjoittaja kirjoittaa: ”Joka päivä minä sinua kiitän, minä ylistän sinun nimeäsi aina ja ikuisesti. - - Sinun tekojasi ylistetään polvesta polveen, isät kertovat sinun ihmeitäsi lapsilleen, tuovat julki sinun kirkkautesi, loistosi ja kunniasi. Minä mietiskelen sinun ihmetekojasi.” (Ps 145:2,4-5)
Rakas taivaallinen Isä. Kiitos hyvyydestäsi, jota olet monella tavalla ja runsaasti osoittanut meitä kohtaan elämän aikana. Kiitos ilmasta, jota hengitämme, puhtaasta vedestä, luonnon kauneudesta, terveydestä läheisistä ihmisistä, jokaisesta hyvästä muistosta. Auta meitä näkemään kaikessa sinun tekosi, niin että meistä tulee niiden todistajia yhdessä apostolien ja kaikkien pyhien kanssa ja niin että pääsemme tästä kipujen ja pettymysten maasta kerran luoksesi kirkkauteen. Kuule rukouksemme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
”Isät kertovat ihmeitäsi lapsilleen” sanoo Psalmin 145 kirjoittaja.
Isoisäni sanoi lapsilleen, että elämä on mustia matoja täynnä. Das Leben ist schwarz und schmutzig. Elämä on mustaa ja likaista.
Tätini kertoi, että vaarilla oli joskus tapana lausua tällaisia elämänviisauksia. Siinä kuuluu eräänlainen pessimistin uskontunnustus: ei siitä kuitenkaan mitään tule.
Vaari oli syntynyt jo vuonna 1885, joten hän on ollut jo kauan perillä taivaan kodissa. Hänellä oli kai nuorena miehenä ollut jotain pettymyksiä liiketoimissa. Nelikymppisenä hän kuitenkin meni naimisiin, asettui aloilleen ja kasvatti hyvän viiden lapsen katraan.
Tosin lasten kasvatuksesta suurin ansio taitaa kuulua mummulle, joka oli aito uskon ja rukouksen ihminen. Lapsista, siis isäni sisarusparvesta, kasvoi rohkeita, eteenpäin pyrkiviä ja uskonhenkisiä ihmisiä.
Omien juurien miettiminen on kiinnostavaa. Ei välttämättä hyödyllistä, mutta kiinnostavaa kyllä. Mietin tätä vaarin elämänasennetta itsekseni. Onko joku osa siitä periytynyt minulle? Entä onko kristillinen usko sitten sen vastakohtana optimismia, positiivista ajattelua?
En itse muista, että vaari olisi käyttänyt näitä lauseita tai puhunut pessimistisesti elämästä. Enemmänkin hän oli realisti. Kun pikkupojalta meinasivat kesämökillä unohtua työkalut hujan hajan, vaari sanoi: ”Paikka kaikille, kaikki paikallaan.” Ja niin kuokka vietiin paikalleen. Vaari oli muistikuvani mukaan lempeä ja elämään tyytyväinen ihminen.
Ehkä elämän mustuudesta puhuminen oli hänelle tapa opettaa lapset jo varhain suhtautumaan elämän pettymyksiin. Ehkä hän halusi opettaa todellisuudentajua.
Elämähän on mustia matoja täynnä. Se on täynnä hankalia ihmisiä, vaikeita naapureita, metelöivää ja häiritsevää nuorisoa, vaikeita tehtäviä, inhottavia määräaikoja, kurjia velvollisuuksia. Ja joskus se on täynnä raskasta surua, viiltävää kipuakin. Ei evankeliumi voi olla tosiasioiden kieltämistä.
Mutta pettymyksistä ei pidä tehdä elämän sisältöä, oman elämänkerran ja todistuksen aihetta. Evankeliumin, kestävän ilon, sisältönä ei ole optimismi, vaan Jumalan tekojen ylistäminen.
Siihen ei tarvita erikoista mielikuvitusta, ei suuria kokemuksia eikä valmennuskursseja. Vain kääntyminen Jumalan puoleen. Psalminkirjoittaja kirjoittaa: ”Joka päivä minä sinua kiitän, minä ylistän sinun nimeäsi aina ja ikuisesti. - - Sinun tekojasi ylistetään polvesta polveen, isät kertovat sinun ihmeitäsi lapsilleen, tuovat julki sinun kirkkautesi, loistosi ja kunniasi. Minä mietiskelen sinun ihmetekojasi.” (Ps 145:2,4-5)
Rakas taivaallinen Isä. Kiitos hyvyydestäsi, jota olet monella tavalla ja runsaasti osoittanut meitä kohtaan elämän aikana. Kiitos ilmasta, jota hengitämme, puhtaasta vedestä, luonnon kauneudesta, terveydestä läheisistä ihmisistä, jokaisesta hyvästä muistosta. Auta meitä näkemään kaikessa sinun tekosi, niin että meistä tulee niiden todistajia yhdessä apostolien ja kaikkien pyhien kanssa ja niin että pääsemme tästä kipujen ja pettymysten maasta kerran luoksesi kirkkauteen. Kuule rukouksemme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)