sunnuntaina, elokuuta 29, 2010

Ryöstetyn miehen tarina

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 29.8.2010 Lähimmäinen

Evankeliumitekstinä Luukas 10:25-37

Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla ja hän sanoi: ”Minä ylistän sinua Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta, mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.” Sanottuaan tämän Jeesus kääntyi opetuslastensa puoleen ja ylisti heitä autuaiksi sen vuoksi, mitä he saivat omin silmin nähdä. ”Minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä sen, mitä te näettä, eivätkä ole nähneet, ja kuulla sen, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.”

On äärimmäisen vaarallista – oikeastaan tuhoon tuomittua – yrittää lähestyä Jeesuksen havainnollista kertomusta laupiaasta samarialaisesta älyllisesti. Koko Jeesuksen keskustelu tämän fiksun lainopettajan, siis älykkään ja uskonnollisesti ja moraalisesti korkeatasoisen henkilön, kanssa on jatkoa ja selitystä Jeesuksen äskeiselle huudahdukselle: ”Minä ylistän sinua Isä, että olet salannut nämä järkeviltä ja ilmoittanut lapsenmielisille!” Jeesuksen luokse tulee järkevä ja viisas mies, jolta taivaan valtakunta on salattu. Hän ei sitä ymmärrä, vaikka hän näyttää tietävän kaiken.

Etsiessäni yksinkertaisuutta katseeni osui jälleen kirjahyllyssä 600 vuotta ennen Kristusta eläneen kiinalaisen opettajan Lao-tsen teokseen Salaisuuksien tie. Lainaan häntä siksi, että näen hän jotenkin ennakoi Jeesusta ja tuo esiin Jeesuksen opetuksen sellaisena kuin se on. Lao-tse kirjoittaa:
- Syntyessään ihminen on hento ja heikko. Kuollessaan hän on luja ja vahva. - Ruohot ja puut ovat syntyessään tuoreita ja mehukkaita. Kuollessaan ne ovat kovia ja kuivia. Siksipä lujuus ja vahvuus ovat kuoleman kumppaneita. Heikkous ja hentous ovat elämän seuralaisia. - Kun sotajoukko on voimakkaan luja, ei se voita. Kun puu on kasvanut suureksi ja lujaksi, se kaadetaan. - Suuri ja voimakas jää alakynteen; heikko ja hento voittaa.

Käytin kohtuullisen osan kesälomasta halonhakkuuseen. Kesämökkitontilta kaadettiin pari koivua, joista toinen oli läpimitaltaan noin metrinen. Koska kirveen heiluttaminen tekee hyvää tietotyöläisen hartioille, olen kieltäytynyt klapikoneen ostosta. Olen siis joutunut käyttämään raakaa voimaa. Hyvään kohtaan osunut isku halkaisee isonkin pöllin. Oksankohtaan pitää käyttää moninkertaisesti voimaa, vaikka pölli olisi pieni. Kaikkein hankalimmat kohdat joutuivat moottorisahan hampaisiin. Mitä kovempi puu, sen kovemmat keinot.

Lao-tse jatkaa:
- Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton. Sille ei löydy toista vastaavaa. – Että heikko voitta vahvan ja pehmeä kovan, sitä seikkaa ei kukaan näytä tietävän, eikä kukaan osaa panna sitä elämässä käytäntöön. – Pyhä ihminen on sanonut: joka ottaa kantaakseen valtakunnan syntisaastan, hän on arvollinen olemaan uhritoimituksen suorittaja. Joka ottaa kantaakseen valtakunnan onnettomuuden, hän on arvollinen olemaan maailman hallitsija. – Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja.

Lainopettaja, joka tuli Jeesuksen luokse, tiesi jo vastaukset omiin kysymyksiinsä. Silti taivasten valtakunnan salaisuus oli hänelle vieras ja Jeesuksen piti esittää se hänelle esimerkin avulla.

Kenestä meidän pitäisi tänään puhua, että ymmärtäisimme valtakunnan salaisuuden niin kuin lapsi? Kenestä me puhuisimme? Puhuisimmeko siitä Maria nimisestä Romanian kerjäläisestä, joka viime sunnuntaina tuli muovikipponsa kanssa pyytämään rahaa, kun kirkkokansa siirtyi messun jälkeen kirkkokahveille? Ehkä hän on siellä tänäänkin. Kuka on hänen lähimmäisensä?

Vai puhuisimmeko siitä tuntemastamme ystävästä, joka nukkuu yönsä kirkon seinän vieressä tai jossain muualla ulkosalla ja unenpöpperöisenä tulee kirkkoon torkkumaan, kun suntio aamulla avaa ovet? Ehkä haluaisitko puhua siitä ystävästä tai tuttavasta, jonka elämänhalu on masennuksen vuoksi kadonnut ja jota et osaa auttaa? Mikä on se esimerkki, jonka kautta ryöstetyn miehen tarina tulee uudelleen eläväksi ja auttaa meitä ymmärtämään taivasten valtakunnan salaisuuden niin kuin lapsi sen ymmärtää, selkeästi ja yksinkertaisesti?

En usko, että tarvitsemme varsinaisesti uutta tarinaa. Jokainen uusi tarina, jokainen uusi kärsimys, jokainen uusi avuntarve, on vain kertausta siitä, mitä on jo ollut. Meillä on yksi kertomus ja se riittää. Ja tämä kertomuksen päähenkilö on Jeesus.

Luin syntymäpäivälahjaksi saamaani ruotsalaisen Jonas Gardellin kirjaa Jeesuksesta. Gardell tekee voimakkaasti eron maanpäällisen Jeesuksen ja ylösnousseen Kristuksen välillä. Edellinen on Gardellille kaikien syrjittyjen ja vähemmistöjen sankari ja puolustaja. Jälkimmäinen on hänelle uskonnollista hömppää, joka peittää alleen sen, kuka Jeesus todella oli. Ja hänen kirjansa uppoaa kuin häkä uudenlaista hengellisyyttä etsiviin, mutta kirkon vanhoillisuuteen pettyneisiin. Jeesus kiinnostaa. Mutta hänen esittämänsä kuva Jeesuksesta ei ole totuudellinen, se jää puolinaiseksi. Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä evankelimit meille kertovat ja mitä Jeesus itse opetti. Hän oli kyllä sorrettujen ja syrjittyjen auttaja, jona Gardell häntä pitää. Ja se on tärkeää. Mutta hän oli myös Jumalan Poika ja Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin oman kuolemansa kautta.

Hän oli se mies, joka ryöstettiin ja hakattiin. Mutta hän oli myös se, joka pysähtyi auttamaan. Hän ei heittänyt nopeaa kolikkoa kerjäläiselle voidakseen heti unohtaa tämän katseen ja jatkaakseen kiireitään. Hän pysähtyi kohdalle, puhutteli ja kosketti. Häntä ei ihmisten kärsimys ja avuntarve kyennyt uuvuttamaan, sillä hän osasi myös vetäytyä yksinäisyyteen. Hän tiesi rajansa. Hän nuhteli ylimielisiä. Hän armahti syyllisyyden painamia ja virheidensä vuoksi kärsiviä.

On iso ero sillä, luemmeko Jeesuksen ja lainoppineen välistä keskustelua esimerkkinä korkean moraalin toiminnasta vai luemmeko sitä opetuslapsina, Jeesuksen seuraajina. Lapsi oppii esimerkistä. Siksi lapsille pitää kertoa kertomuksia Jeesuksesta. Ja meidän tulee oppia kuuntelemaan uudelleen kertomuksia Jeesuksesta. Koska hänessä avautuu taivasten valtakunnan salaisuus. Hän perusti uuden ihmisyyden, uuden ihmisenä olemisen mallin. Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.

Meidän ei siis tarvitse kuulla vain Jeesuksen ääntä, joka sanoo: ”Mene ja tee sinä samoin”. Meillä on Jeesus, joka sanoo: ”Minä menen edellä, seuraa sinä minua. Minä vien sinut perille.” Me emme opiskele suuren opettajan moraalisia läksyjä tullaksemme viisaammiksi, vaan me ylpeät, monella tavalla itseriittoiset ihmiset roikumme kiinni hänen viitanliepeessään saadaksemme edes pienen osan hänen nöyryydestään.

Se elämäntapa, johon Jeesus kutsuu, ei ole utopiaa. Se ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi tai ollut odotusten mukainen. Se on yksinkertaista ja sitoutunutta Jumalan ja lähimmäisen rakastamista siellä, missä kulloinkin satumme olemaan. Eikä tämä elämäntapa perustu vain siihen, mitä sinä ja minä osaamme ja jaksamme, vaan siihen, että Jumala armahtaa. Jeesuksen elämän ja kuoleman tähden Jumala ottaa meidät syliinsä niin kuin laupias samarialainen otti syliinsä henkihieveriin hakatun miehen tien poskesta. Ja jokainen, joka ottaa tämän avun vastaan, saa kutsua itseään Jumalan lapseksi ja taivaan valtakunnan perilliseksi.

sunnuntaina, elokuuta 15, 2010

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Saarna 15.8.2010 Itsensä tutkiminen – Luukas 18:9-14 Fariseus ja publikaani

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Jeesus esitti kertomuksen fariseuksen ja publikaanin rukouksesta ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan”. Heti herää muutamia kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Heidän täytyi jollain tavalla kulkea Jeesuksen seurassa tai olla kiinnostuneita kuulemaan häntä, koska Jeesus kerran puhui heille. Jeesuksen seurassa kulkee siis ainakin muutamia tekopyhiä.

Mutta mitä väärää siinä on, että on varma omasta vanhurskaudestaan? Eikö niin pitäisikin olla? Paavalin mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ei omien tekojen perusteella. Jos siis uskallan sanoa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”, enkö silloin olekin vanhurskas?

No, me ymmärrämme asian tietysti niin, että Jeesus tarkoitti ihmisiä, jotka pitivät itseään vanhurskaina oman erinomaisuutensa perusteella ja lisäksi väheksyivät muita. Sen me ymmärrämme hyvin. Sellaisia emme halua olla, emmekä halua sellaisia ihmisiä lähellemme. Mutta vasta tässä pääsemme käsiksi varsinaiseen ongelmaan. Mistä voi tietää olevansa tekopyhä? Entä jos sinä oletkin juuri sellainen, joista Jeesus varoittaa? Mistä sen voi tietää?

Viime viikolla lomamatkalla kirjakaupassa käteeni osui Kathryn Schultzin teos Being Wrong, ”Väärässä oleminen”. Schultz on kiinnostunut tästä yleismaailmallisesti ilmiöstä, että vaikka kaikki ihmiset kaikkialla haluavat olla oikeassa, he kuitenkin hyvin usein ovat väärässä ja mitä siitä seuraa. Schultz huomauttaa muun muassa, että ihminen ei samanaikaisesti voi olla väärässä ja tietää olevansa väärässä. Jos ihminen tietää olevansa väärässä, hän ei enää luule olevansa oikeassa. Ihminen voi olla väärässä vain niin kauan kuin hän ajattelee olevansa oikeassa. Schultz kertoo, että kirjaa kirjoittaessaan monet ihmiset sanoivat hänelle innoissaan: ”Haastattele minua! Minä olen aina väärässä!” Mutta kun hän pyysi kyseistä henkilöä tarkemmin kertomaan, missä asiassa tai asioissa he ovat väärässä, he eivät kyenneetkään enää sanomaan. Heillä oli vain sellainen tunne, mutta aivan kuin väärässä oleminen olisi pyyhkiytynyt muistista pois. Milloin muuten olit viimeksi väärässä?

Mietin tätä itsekin viikolla, enkä oikein osannut sanoa, kunnes perjantaina olin väärässä. Katselin erästä luottokorttilaskua, jossa luki, että ”tilillenne on tullut ylisuoritus”. Valittelin sitä närkästyneenä vaimolleni: ”Miksi tässä lukee vain, että on tullut ylisuoritus, mutta ei lue sitä summaa? Kaikki ostokset on kyllä lueteltu, mutta hyvitettävää summaa ei.” Silloin vaimo sanoi: ”Käännäpä siitä laskusta seuraava sivu.” Ja siellä se oli. Olin ollut väärässä, vaikka luulin olleeni oikeassa.

Onko tekopyhyys tai omavanhurskaus samanlaista kuin väärässä oleminen, että sitä ei voi tietää? Mistä voi tietää olevansa tekopyhä?

Kirjailija Ylva Eggehorn kirjoittaa eräässä teoksessaan ”hyvien ihmisten ongelmasta”. Se on taiteissa hyvin tunnettu asia. Kirjailijat tietävät tämän. ”On vaikeata kuvailla hyvyyttä niin, että siitä tulee voimakasta, dynaamista, yllättävää.” Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä pidetään yleisesti paljon mielenkiintoisempana kuin Paratiisia. Paratiisissa kaikki on kohdallaan ja hyvin, mutta sieltä puuttuu rosoisuus ja särmä.

Hyvät ihmiset eivät tee väärin. He eivät rosvoa, huijaa eivätkä huoraa. Lisäksi he antavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja usein vielä käyvät kirkossakin. Voidaan siis sanoa, että fariseuksen kuvaus itsestään sopii melko täsmällisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin – siis meihin.

Sitä paitsi me haluamme olla hyviä. Hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he ovat hyviä. Pahat kylläkin saavat enemmän huomiota ja palstatilaa, mutta hyvät tulevat toimeen naapureidensa kanssa. Eivät metelöi, eivätkä aiheuta hämminkiä. Sananlaskujen kirjassa puhuttiin rikkomusten tunnustamisesta ja hylkäämisestä. Siis siitä, että ihminen myöntää olleensa väärässä ja toimineensa väärin. Mutta juuri edellisessä jakeessa sanotaan myös: ”Kun vanhurskaat vallitsevat, kansa iloitsee. Kun pahat saavat vallan, kaikki kätkeytyvät.” Niinhän se on. Ja koska hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he käyttäytyvät hyvin, me haluamme myös käyttäytyä hyvin.

Tässä on ensimmäinen koetinkivi omavanhurskaudelle. Se liittyy toisten ihmisten antamaan hyväksyntään, ihmispelkoon, joka tukahduttaa elämänrohkeuden. Väärin tekemisen pelko on niin suuri, että ihminen käpertyy sisäänpäin ja lakkaa olemasta se leikkivä ja kokeileva lapsi, joksi hän syntyi. Uskonpuhdistaja Martti Luther tunsi hyvien ihmisten ongelman niin henkilökohtaisesti, että eräässä kirjeessään antoi itsetutkistelun syövereissä kamppailevalle ystävälleen Melanchtonille rajun ohjeen: ”tee syntiä lujasti”, lat. pecca fortiter. Se minkä teet, tee reilusti ja urheasti. Silloinkin, kun sinusta tuntuu, että se ehkä voisi olla syntiä. Ja varsinkin silloin, jos vaihtoehtoina ovat vaikeneminen, paikalleen jääminen ja mukautuminen yleiseen mielipiteeseen. Lutherin lause jatkuu: ”sillä vielä lujempi on usko ja ilo Kristuksessa”, sed fortius fide et gaude in Christo.

Kyseessä oli siis henkilökohtainen neuvo hyvälle ystävälle tilanteessa, jossa epävarmuus uhkasi lamauttaa, ei yleinen teologinen periaate. Tätä Lutherin ohjetta on joskus luettu ikään kuin hän kehottaisi tekemään syntiä siksi, että armo tulisi suuremmaksi. Kristillisestä uskosta tulee joillekin pakkopaita, joka pitää ravistaa päältä niin, että näkyy ja kuuluu. On julkaistava niin rumia pilapiirroksia, että tekopyhät varmasti hätkähtävät. Ehkä on tehtävä tietoisesti syntiäkin ihan pelkästään tekopyhien uskovaisten hämmentämiseksi. Mutta sellaisessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ihminen vain asettaa itsensä jälleen toisten yläpuolelle ja tuomariksi.

Siksi meidän onkin syytä palata Jeesuksen kertomukseen. Kysymykseen ”Mistä tietää olevansa tekopyhä?” kertomus esittää vastaukseksi kaksi erilaista rukousta. Sinun rukouksesi paljastaa sinut! Fariseuksen rukous alkaa hyvin, kiitoksella. Näin rippikoulussakin opetetaan. Rukouksessa lausutaan ensin sen nimi, jota rukoillaan ja sitten se asia, joka on mielessä. Jos ei ole mitään erityistä, aina voi aloittaa kiitoksella. Mutta jo ensimmäisessä sivulauseessa fariseus ajaa metsään. Kiitoksen kohteena on kyllä Jumala, mutta kiitoksen aiheena on oma itse. ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset”. Sen jälkeen fariseus luettelee ansionsa, ensin ne pahat asiat, joita hän ei tee, ja sitten ne hyvät asiat, joita hän säännöllisesti tekee. Ja kaikki, mitä hän sanoo, on ihan totta! Fariseus ei siis ole väärässä. Tekopyhyys ei ole samaa kuin väärässä oleminen. Se on oikeassa olemista. Ja siinä me kaikki olemme tosi hyviä. Fariseuksen ongelma ei ole siinä, että hän olisi väärässä, vaan siinä, että hän halveksii toista. Se tekee hänet tekopyhäksi. Hän korotti itsensä toisen yläpuolelle. Publikaani oli myös oikeassa. Hän tiesi olevansa syntinen. Hän tiesi tehneensä väärin. Siksi hänen rukouksensa oli oikea. Molemmat puhuivat Jumalalle totta, mutta heidän asentonsa oli erilainen. Jos haluat tietää, oletko tekopyhä, mieti miten rukoilet.


Kun sanot rukouksessasi ”Herra, armahda” – kuten me olemme jo täällä yhdessä tehneet – tuo rukoukseen mukaan kaikki, mitä sinussa on. Älä peittele mitään, älä jätä varauksia, älä yritä salata mitään. Avaa sydämesi. Sillä Jumala katsoo sydämeen. Ja kun näin teet, saat nousta vanhurskaana, täynnä iloa ja kiitollisuutta Jumalalle.