Puoli vuotta jouluun!

No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle ja jouluun on tasan puoli vuotta. Juhannusaatto ja -päivä menivät Hangossa Tiinan vanhempien mökillä. Tulimme sieltä kotiin Saaran kanssa lauantai-iltana, kun mulla oli sunnuntaina messuvuorot sekä Tuomiokirkossa klo 10 että Tuomasmessussa klo 19.

Pidin molemmissa messuissa suunnilleen saman saarnan, joka oli rakennettu Psalmin 32 ja evenkeliumitekstin Luuk 15:1-10 väliselle vuoropuhelulle. Heleniuksen Mikko oli säveltänyt psalmin Tuomasmessua varten ja lauloi siitä aina muutaman värssyn kerrallaan. Täytyy sanoa, että kyllä sävelessä on voimaa! Tuntui ihan siltä, että puhekin sai siivet alleen, kun sitä jaksotettiin sävelillä.

Ennen juhannusta luin toisen kesäkirjan, joka oli Ajatus Kirjojen kustantama Martin Marty: Martti Luther. Tekijä (Martin Marty) paljastaa, että yksi kirjan kirjoittamiseen vaikuttanut tekijä oli kustantajan into saada nämä nimet samaan kanteen (englanninkielinen alkuteos on luonnollisesti Martin Marty: Martin Luther). Kokonaisvaikutelmaksi jäi, että kirja ei ole kovin syvällinen eikä pyri aukomaan uusia uria Lutherin elämän ymmärtämisessä, mutta selviää tehtävästään jouhevasti ja ymmärrettävästi. Suomalaisen esipuheen on kirjoittanut Sammeli Juntunen, joka hieman arvostelee Martyn teologista yksipuolisuutta, mutta tämän kokoisessa (206 sivua) kirjassa yksinkertaisuus on oikeastaan vain etu. Marty liittää Lutherin vahvasti osaksi aikansa eurooppalaista politiikkaa, varsinkin vuoden 1530 jälkeen. Luulen, että on erittäin hyvä lukea Lutherin teologiaa nimenomaan ajanhistoriaa vasten, vaikka kuvaus jääkin sketsinomaiseksi. Kirja on kooltaan ja ulkoasultaan harvinaisen mukavan oloinen: kompakti, kovakantinen, selkeä typografia. Ei siis hassumpi kesäluettava.

Harhaoppiset ulos?

Mitä harhaoppi tuo mieleen? Epäreiluin perustein roviolla poltetut toisinajattelijat? Vai hankalat fundamentalistiänkyrät? Saako tai pitääkö harhaoppiset erottaa kirkosta? Pitäisikö kirkon sietää sisällään harhaoppisia?

Viime perjantaina olin erään ystävän 50-vuotissynttäreillä. Siinä pöydässä istuessa tuli puheeksi myös naispappeuden vastustus, kuinkas muuten. Olimme vieressä istuvan kanssa samaa mieltä, että kirkko on osoittanut ryhdikkyyttä asettamalla selvästi rajan siihen, että se ei hyväksy naispappien syrjintää. Yksimielisyys kuitenkin loppui, kun vierustoveri toivotti naispappeuden vastustajat tervemenneeksi perustamaan oman kirkkonsa. Kerroin näkemyksenäni, että sellaiseen ei missään tapauksessa pitäisi mennä, koska kirkko on ihan selvästi ollut sitä mieltä, että naispappeuden vastustus ei ole harhaoppi, vaan kyseessä on vain erimielisyys kirkon järjestyksestä. Keskustelukumppanini oli eri mieltä: harhaoppi se on. Siinä vaiheessa katsoin parhaaksi lopettaa keskustelun.

Nykyaikainen, kirkkoon myönteisesti suhtautuva, mutta kirkon elämään melko satunnaisesti osallistuva aikuinen on siis valmis ottamaan hyvin tiukan kannan sellaiseen, mitä hän pitää harhaoppina. Harhaopiksi hän on valmis määrittämään vääränlaisen suhtautumisen naisen asemaan. Harhaoppisuuden kriteerinä ei siis ole esimerkiksi käsitys siitä, kuka Jeesus on tai mitä Pyhän Hengen toiminnasta pitäisi ajatella. Näitä teologisia kysymyksiä kiinnostavampia ja ennen kaikkea ratkaisevampia ovat moraaliset, tasa-arvoon ja suvaitsevaisuuteen liittyvät käsitykset. (Saman logiikan mukaan tulemme kuulemaan kohta Suomessakin argumentteja, joiden mukaan homoliikkeeseen kriittisesti suhtautuvat ovat harhaoppisia ja heidän pitäisi erota kirkosta.)

Olin eilen Ruoholahden kesäillan kerhossa pitämässä oman osuuteni hienosta luentosarjasta, jossa käydään läpi vuosisata vuosisadalta koko kristillisen kirkon historia. Mun osuudeksi lankesi "kolmas vuosisata, kirkkoisät ja harhaopit". En pysynyt ihan tiukasti 3. vuosisadalla, vaan pyrin vähän laajemmin katsomaan, mitkä asiat olivat alkukirkon ihmisille tärkeitä ja mitä he olivat valmiita määrittämään harhaopeiksi. Uskalsin tehdä kaksi yleistystä:

1) Alkuperäistä kristillistä tunnustusta "Jeesus on Herra" pyrittiin toistuvasti sovittamaan yhteen antiikin filosofisen (lähinnä uusplatonilaisen) ajattelun kanssa. Kirkkoisät ja kirkolliskokoukset kuitenkin määrätietoisesti yhä uudelleen torjuivat liian yksiselitteiset ja loogiset selitysmallit Jumalan ja Kristuksen olemuksesta. Harhaopiksi siis määriteltiin liian tiukkaan johdonmukaisuuteen pyrkivät selitykset. (Asian toinen puoli on se, että antiikin filosofiset käsitteet tulivat häiritseväksi osaksi meidän edelleen käyttämiä uskontunnustuksia. Ei ole mikään ihme, että esimerkiksi helluntailaiset ovat vierastaneet ensimmäisten kirkolliskokousten hyväksymiä uskontunnustuksia, vaikka niiden ilmaisemaa asiaa ei olekaan asetettu kyseenalaiseksi.)

2) Kysymyksessä kuka kuuluu kirkkoon ja millä perusteella kirkko otti kannan, että siihen kuuluu sekä pyhiä että pahoja. Vasta viimeisellä tuomiolla nämä erotetaan toisistaan. Kirkon ei siis pidä yrittää moraalisin perustein luokitella tai erotella jäseniään. Tämän linjan vuoksi kirkon ulkopuolelle jäi ryhmiä, jotka olivat valmiita paljon tiukempaan seulaan. Näiden tiukkisten mukaan kirkkoon saisivat kuulua vain ne, joiden moraalinen vaellus on kristitylle sopivaa. He eivät myöskään hyväksyneet sellaisten pappien tai piispojen suorittamia toimituksia, joiden moraalia he epäilivät. Kirkko oli toista mieltä. Kirkolle kelpaa jopa harhaoppisten suorittamat toimitukset, kunhan ne on toimitettu oikein. Niinpä kirkko edelleen hyväksyy minkä tahansa kasteen, joka on toimitettu vettä käyttäen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, riippumatta siitä, kuka sen on toimittanut.

Jos nyt ajatellaan näitä kahta pointtia ja pöytäkeskusteluani ystävän 50-vuotispäivillä, niin syntyy mielenkiintoinen ajatuksenjuoksu. Harhaoppisuuden kriteeri on kirkon mukaan se, suhtautuuko yksittäinen ihminen kunnioittavasti kaikkien kristittyjen yhteiseen uskoon, että Jeesus on Herra. Epäillä saa ja kysymyksiä saa esittää, mutta järkiperäinen viisastelu johtaa harhaoppiin. Sen sijaan harhaoppiin ei johda huono moraalinen vaellus. Se on kyllä vakavan huolen aihe, mutta ei toimi kirkosta erottamisen perusteena sellaisenaan. Ei voi olla mitään toista kirkkoa, jonka toisella tavalla ajattelevat voisivat perustaa. Voi olla vain yksi kirkko, jos kerran Kristus on yksi.

Nykyaikaisen ihmisen ajattelu taitaa olla aika lailla täsmällinen vastakohta tälle kirkon opetukselle. Siitä, onko Jeesus Herra vai ei, ihminen voi ajatella mitä tahansa. Sen sijaan kirkon jäsenyyden edellytyksenä ja harhaoppisuuden kriteerinä on länsimaisen moraalikoodin (tasa-arvoisuus, moniarvoisuus, suvaitsevaisuus jne.) mukainen toiminta. Kirkko on siis arvoyhteisö, jonka ulkopuolelle jäävät ne Jeesuksen uskovat kristityt seurakuntineen, jotka eivät hyväksy yleistä moraalikoodia.

Mulla on tapan kärjistää tällaisia vastakkainasetteluja. Tietenkin asian voi nähdä myös paljon pehmeämmin. Mutta en oikeastaan halua. Vastakkainasettelut selkeyttävät ja antavat mahdollisuuden valita. Käy entistä selvemmäksi, että kristillisen kirkon ei pidä muuttaa peruskäsitystään siitä, mikä pelastaa ja mikä on harhaoppia. Sen sijaan sen tulee voimakkaasti toimia sen puolesta, että tätä pelastavaa sanomaa Jeesuksesta ei sekoiteta ihmisten - uskovaisten tai vähemmän uskovaisten - muuttuviin moraalikäsityksiin.

Traveler - Matkaaja

Ensimmäinen kesäkirja on luettu. Se oli Ron McLartyn Traveler, jonka sain Kulmalan Markolta, joka oli saanut sen kirjailijalta itseltään. Ron McLarty on näyttelijä, joka on esiintynyt sivuosissa muun muassa tv-sarjoissa The Practice, Law & Order ja Sex in the City.

Traveler on koskettava, rosoisen kaunis tarina, jossa nuoruuden muistot ja nykyhetken etsintä limittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi.

Minä-kertoja Jono Riley on kirjailijan tavoin näyttelijä, hieman turhautunut ja hyvin itsekriittinen. Pitää itseään surkeana keskinkertaisuutena, vaikka kotikulmilla kaikki ihailevat häntä. Jono saa New Yorkiin kirjeen, jossa kerrotaan nuoruuden ihastuksen Marie D'Agostinon kuolemasta, ja hän päättää lähteä East Providenceen (Rhode Island) lapsuuden maisemiin tapaamaan tuttuja. Kohtaamiset ovat toisaalta hyvin nostalgisia, toisaalta niiden kautta paljastuu myös jotain järkyttävää. Nykyhetken tapahtumien rinnalla kulkee joka toisessa luvussa kohtaukset nuoruusvuosilta.

Kirjan nimi tulee harhaluodista, jonka Marie D'Agostino sai 12-vuotiaana olkaansa. Vamma ei ole vakava ja lääkärit päättävät olla leikkaamatta luotia pois, koska se on niin lähellä valtimosuonta. Luodista tulee vuosikymmenien jälkeen yllättäen "traveler", matkaaja, liikkuva osa, joka koituu Marien kohtaloksi. Kohtaamisten seurauksena käy yllättäen ilmi, että harhaluoti oli tarkoitettu Jonolle.

Luen tarinaa niin, että nuoruudessa saadut haavat voivat osoittautua kuolettaviksi, ellei niitä hoideta. Ei niin, että kaunis tarina tyhjentyisi johonkin muka-moraaliseen opetukseen, mutta varmasti tämä on yksi tarinan tasoista. Näennäisesti viaton ihminen pitää sisässään toisten aiheuttamaa vammaa. Vasta kuoleman kautta luodin ampuja ja sen tarkoitettu kohde kohtaavat toisensa ja löytävät sovinnon - tosin inhimillisesti katsoen liian myöhään.

McLartyn kuvaus 60-luvun työläisperheistä on eloisa, toden tuntuinen. On kunnollisiä isiä ja kauniita äitejä, mutta on myös sadistisia isiä ja kauheita äitejä. Irlantilaiset (micks), italiaanot (dagos), portugeesit (portagees) ja muut tulevat toimeen keskenään ja välillä tappelevat. Messussa käydään ja pappeja kunnioitetaan - omituisinakin.

Veljeni Juha kävi collegea jonkin aikaa Barringtonissa, Rhode Islandissa, mikä on kai aika lähellä East Providencea. Itse en ole koskaan Greenwich, Connecticutia idempänä käynyt, joten seutu ei ole tuttua. Tapahtumat alkavat vuodesta 1961, jolloin kohtalokas luoti ammutaan. En muista tuosta vuodesta paljonkaan, kun vasta synnyin silloin... No, joka tapauksessa kirjasta jäi jotenkin hyvä mieli. Vaikeistakin vaiheista on mahdollista siirtyä eteenpäin.

Virikepuhe hiljaisuudesta

Suunnilleen tällaisen puheenvuoron pidin Gummeruksen väelle perjantaina 15.6.2007 klo 9.

Pilapiirroksessa mies sanoo toiselle: ”Lähde hiljaisuuden retriittiin: päävaikenijoina Jari Sarasvuo ja Matti Kyllönen.”

Haluan sanoa jotain hiljaisuuden merkityksestä, mutta hiljaisuuteen on hankala tipahtaa yhtäkkiä. Hiljaisuus voi olla ahdistavaa, painostavaa, vaivaannuttavaa. Siksi aloitan siitä missä olemme, omasta sosiaalisesta ympäristöstämme.

Minäkeskeisyydestä kääntymykseen

Yhteisöllisissä kulttuureissa ihmisen menestykset ja pettymykset niihin liittyvine tunteineen käsitellään julkisesti. Meidän yksilökeskeisessä kulttuurissa yksityisyyden suojasta pidetään kiinni juridisesti. Samalla tuotetaan valtava määrä kaupallista tirkistelyä median kautta. Psykologian professori Markku Ojanen on kirjoittanut: ”Yhteisöllisen kulttuurin ihminen tulkitsee vastoinkäymiset ulkoistaen. Tällöin ongelmat tai vaikeudet ovat tilapäisiä, lyhytkestoisia ja ennen kaikkea ulkoisten syiden aiheuttamia. Länsimainen ihminen on sisäistävä, hän syyllistää helposti itsensä. Hän uskoo vaikutuksien olevan pitkäaikaisen kehityksen seurausta ja vaikuttavan hänen elämässään laaja-alaisesti.”

Ojanen jatkaa: ”Länsimaisen ihmisen tietoisuus minästä on tullut niin voimakkaaksi, että se häiritsee jokapäiväistä elämää. Ihminen kokee olevansa kuin näyttämöllä muiden tarkkailtavana. Hän tuntee, että hänen suorituksiaan koko ajan arvioidaan, ja mikä pahinta, hän itse arvioi kaiken aikaa omia suorituksiaan. Hänelle muodostuu suuria odotuksia siitä, millaiseksi hänen pitäisi kehittyä. Tietoisuus minuudesta tuo mukanaan paineen kehittää tätä salaperäistä minuutta. - - Jos hän ei kehitä itseään, hän on vain puolinainen ihminen.”

Minätietoisuus ahdistaa niin paljon, että siitä on tullut kiusankappale.

Tarvitaan uudenlaista havahtumista, henkisiä oppaita, jotka kertovat, miten kiusaavasta minätietoisuudesta pääsee eroon. Uuden henkisyyden ja hengellisyyden nousu ei kanavoidu pelkästään uskonnollisten instituutioiden kautta, vaan hengellisyydestä puhutaan toisella kielellä ja odottamattomissa paikoissa (Esa Saarinen, Jari Sarasvuo). Ei hengellisyys tietenkään ole kadonnut mihinkään kirkoista, vaikka sitä ei aina tunnisteta eikä siitä aina osata puhuta. Sanotaan, että kirkossa vaikuttava hiljaisuuden viljelyn liike on sen parhaiten varjeltu salaisuus. Hiljaisuuden viljelyyn kuuluvat retriitit, psalmilaulu, ikonit, tuohukset, luostareiden rytmiä jäljittelevät säännölliset rukoushetket. Kirkkojen säännöllinen jumalanpalveluselämä on suoraa jatkoa tälle hengelliselle harjoitukselle.

Vaikka hengellisyyttä harjoitetaan, hengellinen havahtuminen ei ole tekniikkaa. Se on ajattelutavan muutos, kääntyminen. Omaisuuden ja tekniikan kilpavarustelu on pohjimmiltaan minätietoisuuden vaimentamista eli oman kohtalon vastustamista. Kääntyminen tarkoittaa kääntymistä kohti toista, toisen huomioonottamista, tietoiseksi tulemista. Tämä tietoisuus syntyy hiljaisuudessa.

Mitä hiljaisuus on?

Hiljaisuus on lepoa yrittämisestä, suorittamisesta, tietämisestä, antamisesta ja ottamisesta. Hiljaisuus on läsnäoloa. Se on tuntuma itseen, kiireettömyys, painava, merkittävä olo, syvintä lepoa.

Meidän 7-vuotias Alissa kertoi koulusta tullessa: ”Äiti, mulla on etumuisti ja takamuisti. Etumuistissa on numerot, äkkiä muistettavat. Takamuistissa smurffilaulu soi koko ajan. Sitten on vielä kaikkeusmuisti, missä on kaikki asiat, mitä voi muistaa. Ihmismuistista saan mieleen äidin tai jonkun muun tutun kuvan, jos en oo pitkään aikaan nähnyt.” Vaimoni Tiina kysyi: ”Mistä sä olet oppinut nämä muistilokerot?” Alissan vastaus: ”En mistään, mä vaan tunnen sen.” Jos tunnet omat muistilokerot kuin lapsi, elät hiljaisuudesta.

Hiljaisuus on suojapaikka. Sinne eivät muut pääse. Yksityisyydelle on oltava tilaa. Hiljaisuus on intiimi paikka, kuin sauna. Retriiteissä ei puhuta toisille, koska osoitetaan kunnioitusta toisen hiljaisuudelle.

Hiljaisuus on kuulemista ja kuuntelemista. Hiljaisuus on äänessä. Ääntä ei ole ilman hiljaisuutta, eikä hiljaisuus ole äänettömyyttä. Ääni kantaa mukanaan hiljaisuutta. Sisäinen hiljaisuus on riippumaton metelistä ympärillä. Hiljaisuus on äänen kaikupohja. Musiikin kuulee hiljaisuutta vasten. Tärkeimmät asiat voi sanoa kaikkein hiljemmin.

Hiljaisuus asuu meissä. Se on osa ihmisluontoa, ympäröivässä luonnossa. Hiljaisuutta ei tarvitse etsiä, vain avautua sille.

Mitä hiljaisuus vaikuttaa?

Se suojaa informaatiotulvalta. Otamme jatkuvasti vastaan miljardeja bittejä informaatiota. Markkinointi ylikuormittaa aisteja. Hiljaisuus on sydämen tahdistaja. Se antaa aikaa kelata, sulatella, prosessoida vaikutteita, jotta ulkoinen ja sisäinen elämä olisivat samassa tahdissa. Sitä kautta hiljaisuus on myös kestävin työtehokkuuden lisääjä. Monet työelämän ongelmista on sidoksissa siihen, että ihmiset uupuvat, kun ulkoinen ja sisäinen tahti ei ole sama. Hiljentyessäni kunnioitan elämän perusrytmiä. Ei tarvitse hötkyillä, olen tasapainoinen.

Hiljaisuudessa elämä saa merkitystä. Kuulen omaa elämäntarinaani. Hiljaisuus on rajattomuuden aika, kuten lapsuus, jossa ei ole aikarajoja. Mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus tulevat hiljaisuudessa yhteen. Hiljaisuudessa on mahdollista kuulla elämän tärkein viesti. Jokin ”kolahtaa”. Siksi sanotaan, että vain hiljaisuudesta lausutut sanat merkitsevät jotain.

Hiljentyessäni asetun vastaanottajan asemaan. Vastaanottaminen on eri asia kuin ottaminen. Siksi hiljaisuus hoitaa.

Eilen ilmestyneessä Kotimaa-lehdestä jäi mieleen pyörimään eräs insertti: ”Muistan tarkasti, miltä tuntui, kun aloin päästä totuuden tuntoon.” Oli pakko kaivaa lehti uudestaan esiin ja etsiä sieltä 80-vuotiaan Vienan-Karjalassa syntyneen Heikki Kyyrösen lempeä tilitys elämästään. 10-vuotiaana hän oppi halveksimaan vanhempiensa kristillisyyttä ja poltti perheensä ikonit. Sitten hän sanoo: ”Muistan tarkasti miltä tuntui, kun aloin päästä totuuden tuntoon. Olin aina salannut pahat tekoni, mutta nyt omatuntoni heräsi kerta kaikkiaan.” Liitän tämän vanhan miehen tilityksen siihen, mitä Paavali sanoo rakkaudesta, että se ”ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa”. Siinä on kyseessä realistinen omakuva, naamioista luopuminen, samanaikainen vastuun, syyllisyyden ja armon kokeminen, ”totuuden tuntoon” tuleminen.

Jeesus ja aviorikoksesta tavattu nainen

Johanneksen evankeliumissa (luku 8) on kertomus Jeesuksesta ja avionrikkojanaisesta. Lainopettajat tuovat yhtäkkiä Jeesuksen ja kansanjoukon keskelle naisen, jonka he sanovat tavatun itse teosta. ”Lain mukaan sellaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Jeesukselle asetetaan ansa: joko olet liberaali lepsuilija, joka heti pienimmäistäkin epämukavuuden tunteesta on valmis luopumaan yhteisestä moraalikoodista, tai sitten olet tiukkis, joka antaa moraalikodiin ajaa inhimillisyyden yli. Jeesus ei suostu kumpaankaan malliin. Hän on hiljaa ja kirjoittaa jotain maahan.

Onko hiljaisuus tässä heikkouden merkki? Ehkä lainopettajat ajattelevati niin. He vaativat Jeesukselta vastausta.

Jeesus suoristaa selkänsä ja vastaa: ”Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Sitten hän kumartuu jälleen piirtämään maahan. Laskeutuu hiljaisuus. Huomaatko, miten hiljaisuuden sisältö muuttuu? (Hiljaisuudella on sisältö!)

Hiljaisuuden aikana tapahtuu muutos. Lainopettajat lähtevät yksi toisensa jälkeen pois, ”vanhimmat ensin”, sanotaan. Kun kaikki ovat menneet, Jeesus suoristautuu katsoo ympärilleen ja sanoo naiselle: ”Missä syyttäjäsi ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” ”Ei, herra”, nainen vastaa. Silloin Jeesus sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.

Tässä on paradigma, malli, ennakkotapaus sille, miten sovinto ja tasapaino löytyvät. Sen elementteinä on hiljaisuus, riittävä hiljaisuus, että voi tapahtua ikävä ja joskus armoton kohtaaminen kiusaavan minän kanssa. Tämän kohtaamisen seurauksena kivet kädestä tippuvat. Syntyy tila uudenlaisen yhteyden syntymiselle.

Hiljaisuuden retriiteissä olleilla on joskus yllättävä kokemus, että hiljentyminen yhdessä, ruokailu hiljaisuuden vallitessa on luonut yhteyden. Kun on tutkittu lasten kokemuksia isien kanssa vietetystä ajasta, kaikkein tärkeimmiksi nousee ne hetket, jolloin on vaan oltu, kalassa, automatkalla. Vähän sanoja, paljon läsnäoloa.

Miten voin käyttää hiljaisuutta?

1. Älä ole riippuvainen ulkoisesta hiljaisuudesta, vaan salli itsellesi oma hiljaisuus.

2. Ota tavaksesi käydä säännöllisesti, vaikka kerran viikossa, hiljentymässä sitä varten varatussa paikassa.

3. Älä kiellä analyyttisyyttä, mutta aseta se sivurooliin silloin, kun on kyse oman elämän kuuntelemisesta.

4. Uskalla antaa anteeksi ja ottaa vastaan anteeksianto.

6. Kun hiljennyt, keskity hengitykseen.

7. Ota mukaasi lause, joka luo toivoa ja merkitystä, esimerkiksi: ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Ps 32:7-8 Herra, Sinä olet minulle turvapaikka, sinä varjelet minut vaarasta. ”Minä opetan sinua”, sanoo Herra, ”minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.”

Hyvää kesää!

Hiljaisuutta ja rauhaa kiireessä

Kesäkuu on tosiaan tarkoittanut, että bloggaus harvenee. Siihen ei ehkä ole sen kummempaa syytä kuin että valoisat illat eivät houkuttele tietokoneen ruudun ääreen. Nytkin istahdan keskellä iltapäivää koneen ääreen vain puoliksi itseäni pakottamalla.

Maanantaina Alissa lähti seurakunnan lastenleirille, ja kun Siiri oli jo lähtenyt viime perjantaina Italiaan, me ollaan oltu kolmisin Tiinan ja Saaran kanssa. Parina iltana ollaan jopa oltu ihan kahdestaan Tiinan kanssa pyöräilemässä. Koska nykyään liikun erittäin harvoin myöhään illalla kaupungilla, kiinnitin huomiota siihen, miten törkyisen sottainen kaupunki Helsinki on. Ilmeisesti liberaali suvaitsevaisuuskulttuuri näyttää tässä todellisen luonteensa: kaikilla pitää olla oikeus istua juopottelemassa missä tahansa (myös kirkon portailla) ja jättää roskansa mihin tahansa. No, olisi tavallaan kivaa, jos jaksaisi ryhtyä vaahtoamaan asiasta. Ehkä ikä tekee sen, että en nyt jaksa muuta kuin päivitellä.

Eilen torstaina oli puoliksi vapaapäivä. Kävin siis iltapäivällä isän kanssa mökillä tekemässä pieniä pihatöitä. Tänään on samanlainen puolikas vapaapäivä. Aamulla olin puhumassa Gummerus-kustantamon väelle hiljaisuudesta ja kiirreettömyydestä. Toimiston koko väki oli kuuntelemassa ja oma tuntumani oli, että asia kosketti. Oli todella hienoa saada jälleen paneutua aiheeseen ja jakaa siitä jotain. Ehkäpä julkaisen jutustelemani tekstin täällä blogissakin, tosin tänään en ehdi sitä toimittaa enää julkaistavaan muotoon. Sain kiitokseksi ainakin metrin pinon kirjoja, joten kesälukemista riittää. Mielenkiintoisimmilta vaikuttavat 600-sivuinen kokoomateos "Luonto, tiede ja elämä. Kaikki, mitä tulee tietää", Barnaby Rogersonin Profeetta Muhammed -elämänkerta, "Entä jos... Vaihtoehtoinen maailmanhistoria" ja Mark Rowlandsin "Opin kaiken tietämäni televisiosta. Filosofiaa sohvaperunoille". Kun näihin lisää synttärilahjaksi saamani kirjat (joista toisen olen lukenut puoliksi ja toista vähän aloittanut), voi laskea, että ainakaan ennen juhannusta ei tarvitse telkkaria avata :-)

Päivällä pidettiin alustava palaveri seurakuntayhtymän ensi jouluun sijoittuvan Usko-kampanjan tiimoilta. Toisaalta hienoa saada olla mukana ison kampanjan toteutuksessa, toisaalta hämmentää, että kristillisen sanoman esillä pitäminen positiivisessa mielessä näyttää olevan niin hankalaa kirkolle. No, materiaali oli vielä suunnitteluvaiheessa ja varmaan viestiä yritetään vielä kirkastaa. Silti...

Tänään on vuorossa Dublinin-aikaisen ystävän Esan 50-vuotisjuhlat Lahden lähellä, minne lähden kohta ajelemaan. Alissa tulee illansuussa leiriltä, mutta saan siis leirikuulumiset todennäköisesti vasta huomenna. Tosin huomenna on hautajaiset klo 9.30 ja iltapäivällä kahdet häät, sunnuntaina kaksi kastetta ja Tuomasmessu, eli viikonloppuna ei ole joutilaisuuden vaaraa.

Köyhästä rikkaaksi - saarna Helsingin tuomiokirkon messussa 10.6.2007

2. sunnuntai helluntaista, "Katoavat ja katoamattomat aarteet"

Saarnaaja 5:9-14; 1. Johanneksen kirje 4:16-21; Luukkaan evankeliumi 16:19-31

On tultava köyhäksi tullakseen rikkaaksi

Mitä ihmiselle tapahtuu viisi minuuttia kuoleman jälkeen? Tämä Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta tuntuu kertovan meille jotain siitä.

Minulla on tänään syntymäpäivä. Ei mitään pyöreitä vuosia, vaan ihan tavallinen, keski-ikäinen 46 vuotta. Tulee mieleen Danten Jumalaisen näytelmän ensimmäinen säe: ”Elomme vaelluksen keskitiessä ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena” (suom. Eino Leino). Runoilija eksyy metsään ja saa siellä oppaakseen edesmenneen Vergiliuksen, joka johdattaa hänet tutustumaan kuolleiden maailmaan, ensin helvettiin, sitten kiirastuleen ja lopulta taivaaseen. Onko kuoleman jälkeisen elämän pohtiminen keski-iässä jonkinlainen harhapolku?

Ihmisiä on aina kiinnostanut kuoleman jälkeinen todellisuus. Vertaus, jonka Jeesus kertoi fariseuksille rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, ei ollut kuulijoille ollenkaan outo. Juutalaiset opettajat, rabbit, tunsivat vertauksesta ainakin seitsemän eri versiota. Itse asiassa kertomukset matkasta Hadekseen eli tuonelan valtakuntaan tulevat vielä kauempaa. Egyptiläiset väittivät tietävänsä näistä asioista yhtä ja toista. Pääasiallisin opetus oli se, että se joka on maan päällä hyvä, sille ollaan myös kuolleiden valtakunnassa hyviä ja että se joka on maan päällä paha, sille ollaan myös kuolleiden valtakunnassa pahoja.

Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta ei loppujen lopuksi ole kertomus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu viisi minuuttia kuoleman jälkeen. Se sisältää kaksi sisäkkäistä opetusta. Ensimmäinen koskee rikkaan ja köyhän välistä suhdetta, oikeudenmukaisuutta. On tärkeämpää, mitä tapahtuu viisi minuuttia ennen kuolemaan, kuin viisi minuuttia sen jälkeen. Mutta tämän opetuksen ympärillä on isompi aihe, josta Jeesus on juuri edellä puhunut fariseuksille. Ennen vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta Jeesus nimittäin sanoi: ”Laista ei häviä piirtoakaan, ennemmin katoavat taivas ja maa. Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, tekee aviorikoksen, ja samoin tekee aviorikoksen se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.” Joidenkin tutkijoiden mielestä viittaus aviorikokseen tuntuu kummalliselta tässä yhteydessä. Mikä yhteys pikkutarkalla lain noudattamisella on seuraavaan vertaukseen rikkaasta ja köyhästä?

Fariseukset tunsivat Mooseksen lain, mutta tulkitsivat sitä omaksi edukseen ja pinnallisesti. Heille kelpasi Mooseksen antama lupa ottaa avioero kirjoittamalla erokirja, mutta he olivat säännöillään tehneet turhaksi avioliiton pyhyyden. Heille kelpasi Vanhan testamentin opetus, jonka mukaan Jumala siunaa hyvinvoinnilla niitä, jotka tekevät hänen tahtonsa: ”Nämä siunaukset tulevat teidän osaksenne, kun vain tottelette Herraa, Jumalaanne. Herra siunaa teitä kaikkialla, missä olettekin. Siunattuja ovat teidän lapsenne, teidän maanne sato ja teidän karjanne vasikat ja karitsat. Siunattuja ovat teidän viljakorinne ja taikinakaukalonne.” (5Ms 28:2-5). Mutta fariseukset olivat vääntäneet siunauksen ajatuksen omaksi hyväkseen ja unohtaneet köyhän ja onnettoman asian. He ajattelivat, että köyhyys on köyhän oma vika, merkki Jumalan siunauksen puuttumisesta ja niin ollen tottelemattomuudesta ja synnistä. Evvk.

Jeesus käänsi tämän ajattelun päälaelleen. Missä toiset syövät kylliksensä, mutta toiset vieressä kärsivät nälkää, siellä ei Jumalan valtakunta toteudu, siteerattiinpa mitä raamatunpaikkaa tahansa. Fariseukset olivat unohtaneet Mooseksen lain määräykset köyhien huomioon ottamisesta ja puutteessa olevien auttamisesta: ”Jos teidän keskuudessanne asuu joku köyhä israelilainen, älkää olko niin kovasydämisiä, että kieltäytyisitte auttamasta häntä. Olkaa anteliaita ja lainatkaa hänelle se, minkä hän tarvitsee. Te ette saa kohdella tylysti köyhää maanmiestänne kieltämällä häneltä halpamaisesti apunne. Antakaa hänelle auliisti ja iloisin mielin.” (5Ms 15:7-10).

Fariseukset olivat unohtaneet profeettojen julistuksen oikeasta paastosta: ”Toisenlaista paastoa minä opetan, että vapautat syyttämät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaateta alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi” (Jes. 58:6-7).

Siksi Abraham vastaa rikkaan miehen aneluun, kun hän pyytää lähettämään sanan sukulaistensa pelastamiseksi: ”Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.” Ei kenenkään tarvitse ajatella, että Jumalan valtakunnan sanoma olisi ollut piilotettu tai siitä ei olisi saanut tietoa. Rikas mies vielä vetoaa ja sanoo: ”Ei, isä Abraham, mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.” Mutta Abraham vastaa: ”Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.”

Ei ole mikään ihme, että sanoma ylösnousemuksesta jää käsittämättä, kun ihmiset eivät ole valmiita kuuntelemaan, mitä Raamattu sanoo. Ei ole mikään ihme, että tänä päivänä kirkossa on niitä, joiden mielestä liika puhe Jeesuksesta on häiritsevää ja se pitäisi korvata jollain yleisuskonnollisemmalla ja fiksummalla puheella vaikkapa pyhyydestä ja kohtaamisesta. Tietysti puhe Jeesuksen ylösnousemuksesta tuntuu loukkaavalta, jos Raamatun opetus avioliitosta, rahasta ja menestyksestä tuntuu aikansa eläneeltä. Mutta Jeesus itse sanoo: ”Laista ei katoa piirtoakaan.” On kysymys siitä, luetaanko lakia oikein vai väärin, luetaanko sitä Jumalan valtakunnan hyväksi vai omaksi hyväksi.

Meillä on siis aarre verraton, se kalliimpi on kultaa. Jeesuksen opetus ja toiminta oli ihmisten johdattamista aarteen löytämiseen ja vastaanottamiseen. Ihminen, joka sen löytää, on valmis myymään kaiken, mitä omistaa vain hankkiakseen itselleen pellon, josta aarre löytyi. Aarrekartta on kenen tahansa saatavilla, jos vain haluaa.

Kerrotaan juttua miehestä, joka meni hengellisen opettajan luokse ja kertoi haluavansa tulla rikkaaksi. Opettaja sanoi: ”Kaukana eräässä kylässä asuu vaatimaton mies. Hänellä on hallussaan maailman suurin timantti. Menkää hänen luokseen ja pyytäkää häneltä tuota timanttia.” Mies ajatteli, että tämähän kuulostaa hyvältä ja lähti matkaan. Hän löysi tuon kylän ja miehen ja kysyi, oliko tällä todella maailman suurin timantti. ”Kyllä”, tämä vastasi. ”No, voinko saada sen”, mies kysyi. Kylänmies ojensi timantin tälle ja meni takaisin majaansa. Mies lähti lähti innoissaan kotia päin ja ajatteli, että kaikki hänen ongelmansa oli nyt ratkaistu. Mutta sitten hän havahtui ja palasi takaisin kylään. Hän meni vaatimattoman miehen majan ovelle, kolkutti oveen ja sanoi: ”Anteeksi, mutta haluaisinkin saada sen, mikä tekee teidät niin rikkaaksi, että voitte antaa tämän timantin pois.”

Aarre, josta Jeesus puhui ja jota hän julisti, on tavallisille silmille näkymätön, mutta kaikkea maailman kultaa ja omaisuutta kestävämpi. Jeesuksen opetus on selvä. Vain kärsivä näkee toisen. Rikasta ja köyhää ei erottanut heidän erinomainen tai ilkeämielinen käyttäytymisensä. Rikkaasta mielestä ei kerrota, että hän olisi ollut erityisen paha tai rikollinen. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, jota hän ei edes huomannut. Hän on niin tyytyväinen siihen, mitä hänellä on ja mitä hän aikoo seuraavaksi hankkia, että edes ylösnousseen kohtaaminen ei olisi hetkauttanut. Köyhä Lasarus sen sijaan tarkkaili herkeämättä rikasta miestä saadakseen edes jonkin murusen pöydältä putoavista tähteistä.

Kuoleman jälkeen osat vaihtuvat. Lasarus pääsee Abrahamin helmaan, eikä hän enää edes näe rangaistuksessaan kärventyvää rikasta miestä. Sen sijaan rikas mies näkee Lasaruksen. Hän katsoo Lasarusta anovin silmin. Hän vääntelee itseään ja kerjää. Hänelle kelpaa mikä tahansa pienikin huomionosoitus, edes kostutettu sormenpää. Mutta rajaa ei voi enää ylittää.

Jeesuksen opettaa, että vain kärsivä näkee toisen ihmisen. Ihminen huomaa sen, mitä hän tarvitsee – tai kuvittelee tarvitsevansa. Se, joka tarvitsee toista ihmistä, huomaa tämän. Kuka sinut huomaa? Ja kenet sinä huomaat? Huomaatko sen ihmisen, jolta et tarvitse mitään tai jolta et ajattele tarvitsevasi mitään? Kuljetko maailman suurimman timantin perässä, mutta olet sokea todelliselle rikkaudelle?

Jeesus johtaa meidät aarteen luokse, löytämään itsensä ja oman mielenlaatunsa. Jumala on rakkaus. Hän kutsuu meidät köyhiksi, jotta oppisimme tarvitsemaan ja saisimme Jumalalta sitä, mitä hän meille tarjoaa. Koska me torjuimme hänet, hän itse, joka oli rikas, tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme. Hän kutsuu meitä köyhyyteen, tarvitseviksi. Hän kutsuu meitä tutustumaan niihin ihmisiin, joita ilman ajattelimme tulevamme toimeen. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.

[Esimerkki: Istuin viime yönä 11 aikaan täällä kirkossa hetken päivystäjien kanssa. Eräs heistä kertoi, että koulun päätöspäivänä kirkkoon tuli pullot ja tölkit käsissä remuava nuorisojoukko. Joku uhosi menevänsä tarpeilleen kastealtaalle. Onneksi kavereiden järki voitti ja pahimmat uhoajat lähtivät ilman välikohtausta takaisin ulos. Pari kaveria jäi kuitenkin kirkkoon istumaan. Muutamassa kymmenessä minuutissa nämä nuoret miehet sulivat koviksista takaisin pikkupojiksi, jotka oikeastaan vain kaipasivat keskustelua aikuisen kanssa. Siinä sitten laulettiin suvivirsi, kaikki kuusi säkeistöä, ennen kuin he jatkoivat matkaansa.]

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. - - Tämän käskyn me olemme häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään”, lähimmäistään. Huolettomuus, suruttomuus ja välinpitämättömyys eivät vapauta ketään syyllisyydestä. Ei ihminen saa viis minuuttia kuolemansa jälkeen rangaistusta siitä, mitä pahaa hän ehkä teki, vaan siitä, mitä hyvää hän jätti tekemättä. Kulkiessaan Lasaruksen ohi, rikas mies ohitti Jumalan.

On aika ottaa Raamattu uudelleen käteen ja alkaa lukea sitä oikealla tavalla: suu ammollaan ja pyytäen, että Jumala ruokkii meidän köyhän sydämemme, joka nääntyy keskellä yltäkylläisyyttä ja välinpitämättömyyttä. On aika oppia uudelleen oppia tuntemaan Laki ja profeetat, jotka todistavat rakastavasta Jumalasta ja Jeesuksen lempeydestä.

Lähes virallinen synttärikutsu

Tällä ja viime viikolla olen viettänyt aikaa off-line-todellisuudessa ja blogikirjoitustahti on vähän hidastunut. Kun aurinko paistaa ulkona, ei tee mieli tuijottaa ruutua. Nyt torstaina aamulla on alkamassa vapaapäivä, joka tosin on ohjelmoitu jo täyteen. Huomenna pääsen ehkä Selin mökillä käymään.

Mutta näitä odotellessa laitan tähän ihan avoimen kutsun tulla sunnuntaina synttärikahveille. Toivon, että kaikki mahdolliset ja mahdottomat tutut pääsevät pistäytymään Tuomiokirkon tapulilla sunnuntaina klo 13-17. Lahjoja ei missään tapauksessa saa tuoda, mutta laulu- tai muita esityksiä saa mielellään esittää. Saa tulla viideksi minuutiksi tai kahdeksi tunniksi. Mitään erityistä ohjelmaa ei ole paitsi mitä vierailijat itse keksii. Jos lahjojen antaminen on kuitenkin lähellä sydäntä, laita lahjasi Martinus-säätiön tilille Nordea 114730-221008. Kirjoita viitteeksi Arto Antturi. Lahjoitus menee suoraan Pietarin katulapsien auttamiseen.

Päivän ohjelma menee niin, että klo 10 mulla on messuvuoro (saarna ja liturgia) Tuomiokirkossa. Messun jälkeen noin 11.30 on kirkkokahvit ja 12.00 saarnajatkot. Sen jälkeen eli noin klo 13 pystytetään teltta Tuomiokirkon tapulin viereen ja vietetään (sään salliessa) hauska kesäinen iltapäivä telttaillen. Tapulikahvila on auki ja sitä hoitaa meidän Saara. Tervetuloa!

Pyhän Kolminaisuuden päivä - Salattu Jumala

Kolminaisuusoppia pidetään ehkä kaikkein hankalimpana ja etäännyttävimpänä osana kristillistä dogmaa. Jos haluaa pitää kiinni yksinkertaisesta uskosta, siihen ei millään tunnu sopivan kirkollinen oppisaivartelu.

Mutta asiaan vaikuttaa aika paljon se, mitä yksinkertaiseen uskoon kuuluu. Kirkko syntyi hyvin yksinkertaisesta uskontunnustuksesta: "Jeesus on Herra". Kun yksinkertaisella uskolla tarkoitetaan tätä kirkon aina ja kaikkialla yhteisesti tunnustamaa Kristuksen herruutta, se varmasti riittää, eikä siihen tarvitse mitään lisätä. Paitsi että siitä seuraa monia isoja kysymyksiä. Millä tavalla Jeesus on Herra? Herralla viitataan Vanhan testamentin tapaan puhua Jumalasta. Väittävätkö kristityt, että Jeesus on VT:n Jahve? Millä tavalla syntynyt ja kuollut ihminen voi(si) olla samalla Jumala?

Jokainen, joka sanoo "Jeesus on Herra", on jollain tavalla osallinen isosta määrästä jatkokysymyksiä. Näiden jatkokysymysten selvittelyssä varhaisen kirkon aikana kävi yhä uudestaan ilmi, että yritykset selittää Jeesuksen asemaa rationaalisesti vievät aina jotain olennaista pois alkuperäisestä uskontunnustuksesta. Siksi rationaalisiin kysymyksiin pyrittiin yhä uudestaan antamaan vastauksia, joka ottivat huomioon oman aikana rationaalisuuden vaatimuksen, mutta samalla säilyttivät taustalla olevan paradoksin: Jeesus on Herra. Opilliset muotoilut - myös kolminaisuusoppi - tavallaan varmistavat sen, että Jumalaa ei selitetä rationaalisesti loppuun.

Kristillinen asenne kolminaisuusoppiin täytyy siis olla Jumalan suuruuden ja käsittämättömyyden palvonta ja siitä haltioituminen. Mun psalmikirja alkaa Pyhän Kolminaisuuden päivästä ja sen psalmista Ps 95. Kirjoitan siinä ihmisen ajautumisesta autiomaahan ja paimenesta, joka johtaa lepopaikkaan, virvoittavien vetten ääreen (Ps 95 käyttää samaa sanaa kuin tutumpi Ps 23). Jumalaa ei tosiaan kannata lähtestyä määritelmistä käsin, vaan henkilökohtaisesti. Siitä alkaa tie, joka vie perille.

En ole kirjottanut viikkoon mitään, koska viikko oli täynnä ohjelmaa ja ajatuksia. Eräs vakiolukija kehotti mua jo aikaisemmin perustamaan sähköpostilla toimivan rukousringin, jolle vois silloin tällöin lähettää vähän henkilökohtaisempia viestejä. Koska en ole vielä saanut sellaista aikaiseksi, kerron nyt ihan yleisluontoisesti, että joitain isoja asioita on tällä hetkellä mietintämyssyssä, joiden puolesta toivon esirukousta. Kiitos, jos voit muistaa.