Tapaninpäivän vuodatus

Kyllä se vain niin on, että Facebook on salakavalasti korvannut suuren osan mun tarpeesta roikkua netissä ilmaisemassa ajatuksien virtaa. Huomaan, että vaatii entistä suurempaa päättäväisyyttä ajatella istuvansa koneen ääreen pidemmäksi aikaa muotoilemaan julkaistavaa tekstiä. Tämä on tietysti jollain tavalla kauhistuttavaa. Mitä helpommaksi julkaiseminen tulee, sitä vähemmän energiaa ja ajattelua siihen tarvitaan. Lumisena tuiskuava tapaninpäivä on hyvä hetki vuodattaa sydämensä sähköiseen verkkoon.

Eräs kirkollinen päättäjä (ei kuitenkaan pappi tai viranhaltija) kyseli taannoin huolestuneena multa, että aionko edelleen jatkaa bloggaamista, kun se on niin arvaamatonta. No, lohdutin häntä, että en ole julkaissut juuri mitään muuta kuin saarnoja kesän jälkeen. Vähän jäi kuitenkin harmittamaan. Näinkö se siis menee? Kysymys sananvapaudesta kirkossa ei ole teoreettinen asia. Minkälaisilla mielipiteillä ja kannanotoilla tulevaisuudessa hankitaan lupa omaan ääneen?

Olisko tällainen mitään: Kyllä niin mieleni pahoitin, kun valkoisena hohtavan Helsingin tuomiokirkon eteen on joulun ajaksi pystytetty nelimetrinen musta risti. Rakennelmaan kuulemma joskus öiseen aikaan syttyy valoja, joiden on tarkoitus kai ilahduttaa ihmisiä tai saada heidät tuntemaan hyviä asioita. Kertaakaan en ole ohi kulkiessa nähnyt siinä yhtään valoa. Pelkkä musta risti. Pitääkö siis kauniin valkoisena hohtava maa ensin varjostaa isolla mustalla möhkäleellä, että saadaan syy lisätä valoja? Ja sähköäkin kuluu sitten taas ihan turhaan. Pitää kuulemma ymmärtää joulun ja ristin välinen yhteys, sanotaan. Enkö sitä sitten ymmärrä? Laitatteko sitten pitkäperjantaina sinne seimirakennelman? Ette laita. Ei minulla mitään ristiä vastaan tietenkään ole. Se on hyvä ja tärkeä symboli. Mutta varhaiset kristityt tulivat parisataa vuotta hyvin toimeen ihan ilman ristiä, kun oli muutenkin vaikeaa. Piirrettiin kuva paimenesta, joka kantaa karitsaa. Tai IXΘYΣ kuvaamaan Kristusta. Nyt sitten: kun halutaan projektille kristillisyyden leima, käytetään ristiä. Risti seinään, risti torille, risti sinne ja tänne. Siitäkö se joulumieli tulee ja Jumalan lihaksitulemisen mysteeri? (Vaikutteet: Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja. WSOY 2010.)

Totta puhuen, luterilaisen vakavamielisyyden pohdiskelu sai uutta pontta jouluaamun messusta. Tajusin nimittäin kävellessäni Vanhasta kirkosta kotiin aamuyhdeksältä autiota Aleksanterinkatua pitkin, että en ole tainnut koskaan ennen ollakaan jouluaamuna kirkossa. Ihan totta. Tai on mulla sellainen hämärä muistikuva, että joskus pikkupoikana saatoin olla isän mukana Saalemissa, mutta sitä ei lasketa. Jouluaamun kirkkoretki ei kuulunut meidän lapsuudenkodin perinteisiin, eikä sellaisen perinteen synnyttämiseen ollut tarvetta silloin, kun perustimme oman perheen ja lapset kasvoivat. Jouluaattona tietysti käydään kirkossa ja luetaan evankeliumi ja lauletaan Enkeli taivaan ennen lahjojen jakoa. Mutta jostain syystä näiden seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut Tuomiokirkkoseurakunnan palveluksessa, mun kohdalle ei ole koskaan osunut jouluaamun vuoroa. Vaikka Vanhan kirkon messuvuorot joulun osalta oli jaettu jo hyvissä ajoin ennen minun siirtymistä sinne, tarjouduin siis mielelläni jouluaamun liturgiksi.

Kokemus oli opettavainen, mutta samalla hämmentävä. Miten onkin mahdollista, että tämä luterilainen uskonto on näin alakuloinen? Se ei tietenkään ole kenenkään syy ja samalla se on kaikkien meidän syy yhteisesti. Meidän tapa tehdä jumalanpalveluksia tuottaa tällaista, myös jouluaamuna. Ja moni asia kertoo, että jokin tässä perinteessä on kuolemassa - tai jo kuollut. Messu oli toki perinteisyydessään kaunis ja varmasti Jumala kosketti läsnä olleiden seurakuntalaisten sydämiä. Ainakin niin toivon ja rukoilen. Ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Tällainen hiljainen ja vakavamielinen jouluaamun hetki saattaa olla juuri se, jota moni kaipaa. En tiedä. En vain ollut varautunut siihen.

Jää kaksi vaihtoehtoa. 1) Pidetään kaikki juuri tällaisena ja annetaan perinteen kuolla, kun ketään ei enää tule. 2) Tehdään jotain aivan toisenlaista. Suurin osa ihmisistä on toki jo aikaa sitten valinnut vaihtoehdon 2: he jäävät kotiin. Ei meidän lapsuuskoti oli yhtään vähemmän kristillinen sen takia, että jouluaamuna nukuttiin ja oltiin kotona yhdessä. Hirveän monet nuoret seurakunnat ja kirkkokunnat ympäri maailmaa pitävät jouluna vapaita. Kirkossa käydään ahkerasti muulloin, mutta joulua vietetään kotona. Satsataan niihin juhliin, jolloin ihmiset tulevat ja haluavat tulla yhteen. Sen ainakin lupaan, että jos olen ensi jouluaamuna vuorossa, teemme jotain aivan toisin.

Tällaisten vuodatusten perään on ehkä hyvä mainita, että kirjoitan tätä kuitenkin hieman kieli poskella. Joulussa on ollut paljon iloa ja hyvää mieltä: 1) Saatiin viettää sitä koko perheenä yhdessä ja mulla on jostain syystä kolme aivan ihanaa tytärtä sekä kaunis ja viisas vaimo; 2) Tiinan veljen lapset riemuitsivat aaton tunnelmasta ihan perinteiseen tyyliin, niin kuin pienet lapset vain osaavat; 3) äiti pääsi turvallisesti perille Australiaan Kaisan luokse ja on nauttinut siellä olosta; 4) kukaan ei ole ollut kipeänä; 5) sain joululahjaksi Sopranos The Complete Series eli 86 tuntia perhe-elämän kuvausta. Riittää katsottavaa vielä ensi jouluksikin.

Joulun rauhaa ja iloa

Nyt on jo tapaninpäivä, mutta palaan sen verran jouluaattoon, että julkaisen aattohartauden puheen ja rukouksen. Äidille kiitos Jaakko Haavion runokirjasta, jonka sain virkaanasettamispäivänä lahjaksi.

Jouluaaton hartauspuhe 24.12.2010 Vanha kirkko

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa
Ensimmäinen säe Jaakko Haavion runosta Vuotaa armo, taivaan ilo kuuluu näin:

Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.

Pitää tunnustaa yksi asia. Isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1900 ja kuoli 96 vuotta myöhemmin, ei ollut minulle mitenkään erityisen rakas ihminen. Kun olin kasvuiässä, hänellä oli tapana sanoa aika piikikkäitä lauseita minusta ja ystävistäni. Erityisesti muistan sen, miten mummo kommentoi hyvästä vitsistä syntynyttä naurunremakkaa: ”Tulee mies räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.”

Ymmärrän nyt, että taustalla oli eletyn elämän kovat koettelemukset. Hän meni naimisiin leskimiehen taloon Ilomantsiin, jossa oli ennestään jo iso lapsikatras. Hän itse synnytti 7 lasta, joista yksi kuoli parivuotiaana. Mies menetti takausjutussa talonsa ja perhe joutui pieneen yhden tuvan torppaan. Sitten kuoli mies. Oma äitini oli silloin vasta 12-vuotias. Kaikki lapset lähtivätkin pesästä heti 15- ja 16-kesäisinä etsimään työtä ja toimeentuloa. Mummon kokemuspiirissä turhat naurut olivat hyytyneet jonnekin Ilomantsin ja Riihijoen pakkastalviin.

Onneksi sain itse kasvaa ympäristössä, jossa ilo ja nauru kuuluivat luontevasti myös kristilliseen mielenlaatuun, niin että en koskaan ajatellut mummon asenteen johtuvan kristillisestä uskosta. Mutta tiedän, että vakavuus on ollut yksi suomalaisen uskonnollisuuden peruspiirteistä. Siinä on jotain, mistä sotien jälkeen kasvaneet sukupolvet ovat ehkä kouristuksenomaisestikin pyrkineet eroon. Vakavamielisyys ei oikein pure. Siksi luulen, että tämä jouluaaton ilta armon vuonna 2010 on hyvä pysähtyä hetkeksi vakavuuden ja ilon ääreen.

Enkelin ilmoitus paimenille sisälsi kaksi huudahdusta: ”Kunnia korkeuksissa Jumalalle, maan päällä rauha ihmisille.” Jouluna taivas ja maa koskettavat toisiaan. Taivaallinen todellisuus saa vastineensa maan päällä. Sanat, joilla tätä vastaavuutta kuvataan, ovat kunnia ja rauha, Jumalalle kunnia ja ihmisille rauha. Ja molemmissa sanoissa on läsnä sekä vakavuus että ilo.

Kunnian antaminen Jumalalle tarkoittaa sitä, että kykenee näkemään sen, mikä on pyhää, jotta voisi osoittaa Hänelle kunnioitusta. Kun me eletään maailmassa, jossa uskonnolliset tavat eivät enää itsestään selvästi yhdistä ihmisiä, taju pyhästä saattaa hämärtyä. Tai voi tulla mieleen sellaisia ajatuksia, että pyhän voi korvata jollain tai melkein millä tahansa muulla, joka ulkoapäin näyttää samalta. Mutta pyhää ei voi tehdä, eikä sitä pidä koskaan teeskennellä. Pyhä koetaan. Jos osaamme ja muistamme ottaa sen vakavasti. Ja kun me annamme Jumalalle kunnian, sillä on sellainen ihmeellinen vaikutus, että se täyttää mielemme ja olemuksemme suurella, ylimaallisella ilolla, jota on vaikea kuvailla tai välittää toisille. Siksi on syntynyt niin paljon joululauluja, jotka musiikin ja runon keinoin kurottavat ja kohottavat mielemme kohti Pyhää.

Rauha ihmisille. Se annetaan pienessä lapsessa, jonka nimi on Rauhanruhtinas. Rauha ihmisille syntyy siitä ihmeestä, että tämä Jumala, jolle kaikki kunnia kuuluu, tulee pieneksi ja heikoksi ja avuttomaksi, voittaakseen rakkaudella ihmiskunnan takaisin itselleen. Rauha ihmisten välille syntyy kyvystä pysähtyä pienen, köyhän, heikon ja apua tarvitsevan eteen, vakavassa mielessä. Ja kun syntyy se hetki, jossa Jumala saa tulla lihaksi, siis todelliseksi ja eläväksi meidän elämässämme, se täyttää mielen ilolla, joka ylittää kaiken ymmärryksen.

Jaakko Haavion runo kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.

Arkaan, arkaan
köyhään sydän parkaan
vuotaa armo, taivaan ilo.
Synnin vaivaan ilo.
Ihanaisen
joululahjan sai, ken sai sen.

Siksi, siksi
riemun säveliksi
kasvaa sielujemme soitto.
Taivas, ennen loitto,
hohtaa täällä
Piltin olkivuoteen päällä.

Joulun ihmeeseen kuuluu vakavuus, hiljentyminen, kunnioituksen osoittaminen tälle Jumalalle, joka rakastaa ihmisiä ja tarjoaa rauhaa, ja tästä kunnioituksesta nouseva suunnaton ilo, jota koko maailma viettää tänä yönä. Iloitaan siis! Valo syttyi, Jeesus syntyi.

Jouluaaton rukous Vanhassa kirkossa

Oi, rakkaus, kuinka olet ihmeellinen,
kuinka runsas ja väkevä!
Kaikki puuttuu siltä, jolla ei ole sinua.
Sinä sait Jumalan syntymään ihmiseksi,
sinä palautit Mariassa Eevan kunnian
ja Kristuksessa sinä uudistit Aadamin.
Sinä riistit vallan kuolemalta,
kun sait Jumalan kuolemaan.
Sinä sidot taivaan salaisuudet yhteen ihmisyytemme kanssa
ja ihmisen salaisuudet yhteen taivaallisten kanssa.
Sinä hallitset Isässä,
sinä tottelet pojassa,
sinä iloitset Pyhässä Hengessä.

Sinun sydämesi kääntyy kaikkea kohti
mikä on pientä eikä riitä mihinkään.
Lasten ja köyhien on sinun valtakuntasi.
Sinähän tulit itse suojattomaksi,
yhtä mitättömäksi kuin ihmissana, tai leipäpala.
Me rukoilemme sinua,
anna meidän olla samanlaisia,
niin että kaikessa vajavuudessamme
olisimme sinun lapsiasi,
sinun oma rakas poikasi.

Tule meidän koteihimme ja sydämiimme.
Täytä meidät joulun rauhalla,
ei vain tänä iltana ja tänä yönä,
vaan kaikkina päivinämme.
Sinua me ylistämme ja palvomme,
ihmiseksi syntynyt Vapahtaja Jeesus Kristus,
joka hallitset yhdessä Isän ja Pyhän hengen kanssa
aina ja ikuisesti.

(Rukouksen ensimmäinen osa Zeno Veronalaiselta (Veronan piispa 300-luvulla) ja
toinen osa Huub Oosterhuisia lainaten
kirjasta Maailman kauneimmat rukoukset, toim. Christoph Einiger ja Anna-Maija Raittila. WSOY 1996.

"Jeesusta odotettiin, saatiin kappalainen"

Itseironia on vaikea laji, mutta toivottavasti kunniallinen tarkoitus välittyy myös tästä saarnan kirjallisesta muodosta. Seurakuntalaisten reaktioista päätellen ainakin kirkossa vitsit ymmärrettiin pääasiallisesti niin kuin ne oli tarkoitettu...


Saarna 5.12.2010 Vanhassa kirkossa
Toinen adventtisunnuntai ”Kuninkaasi tulee kunniassa”, kappalaisen virkaanasettamismessu
Jes. 35:3-6; Hepr. 10:35-39; Luuk. 12:35-40

Viime viikolla on kohuttu, kun Wikileaks-nettisivuston kautta on vuotanut julkisuuteen amerikkalaisdiplomaattien salaisia muistiinpanoja. Eräässä HS:n julkaisemassa otteessa Yhdysvaltain suurlähettiläs arvioi Turkin pääministeriä Recep Tayyip Erdogania: ”Puolueen sisällä pääministerin vallanhimo käy ilmi autoritaarisesta tyylistä ja epäluottamuksesta muita kohtaan. Vaimonsa mukaan Tayyip uskoo Jumalaan, mutta ei luota häneen.”

Huhupuheiden perusteella on vaikea oikein arvioida pääministeri Erdogania ja hänen uskoaan. Mutta vaimon esittämällä arviolla on yleismaailmallinen merkitys. Mitä hyötyä on uskosta, ellei se toteudu luottamuksena? Eikö uskon nimenomaan pitäisi näkyä luottamuksena, joka myös ohjaa päätöksentekoamme? Tai jos ajattelemme toisin päin: Miksi pitäisi esittää uskovansa Jumalaan, jos päätökset on kuitenkin parempi tehdä reaalipoliittisesti, järkeä käyttäen?

Tänä toisena adventtisunnuntaina pitää puhua eskatologiasta, lopun ajoista, siitä, kun kuninkaamme tulee kunniassa. Lopun ajat ovat olleen teologiassa keskeisellä sijalla 1800-luvulta alkaen. Silloin alettiin uudelleen ymmärtää, että Uuden testamentin monet kohdat tulevat ymmärrettäviksi vasta, kun niitä tulkitaan juutalaisen tulevaisuudentoivon näkökulmasta. Varhaiset kristityt odottivat kiihkeästi maailman lopullista tuomiota vielä omana elinaikanaan. Mutta he joutuivat pettymään. 1800-luvun lopun teologiassa katsottiin, että kirkon järjestyksen ja opin syntyminen olivat yrityksiä selvitä tästä pettymyksestä. Kappalaisen virka on tämän tulkinnan mukaan sopeutumista siihen pettymykseen, ettei Jeesus tullutkaan takaisin niin nopeasti. Odotettiin Jumalan valtakuntaa, mutta tuli kirkko. Odotettiin Jeesusta, saatiin kappalainen ja kirkkoherra. Pettymys on kova.

Joka tapauksessa moderni kristillinen teologia on kiinnostunut siitä, mitä Uuden testamentin palava lopun aikojen toivo merkitsee meille. Tuleeko tulevaisuuden toivo käsittää tämän puoleisesti ja toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi? Vai onko tällainen ihmisen omiin kykyihin ja merkitykseen perustuva tulevaisuuden toivo sittenkin vailla pohjaa ja kaikki tulee muuttumaan vasta, kun Jumalan puuttuu ihmiskunnan asioihin? Joskus – aika useinkin – nämä kaksi näkökulmaa on asetettu vastakkain ikään kuin olisi tehtävä valinta. Joko toimitaan nyt tai sitten odotetaan ja rukoillaan, että Jumala toimisi.

Jeesuksen puhe isäntäänsä odottavista palvelijoista sisältää kaksi rinnakkaista vertauskuvaa: vaatteet vyötettynä ja lamput palamassa. Molemmat vertaukset puhuvat havainnollisella tavalla siitä, mitä usko ja luottamus tarkoittavat.

Vaatteet vyötettyinä
Jeesuksen aikaan ihmiset käyttivät vaatteina pitkähelmaisia viittoja, jotka väljyytensä vuoksi suojasivat tehokkaasti kuumuudelta. Pitkät helmat kuitenkin haittasivat työntekoa. Siksi helmat oli sidottava vyötäisille, kun ryhdyttiin töihin. Vaatteiden vyöttäminen tarkoittaa siis valmiutta työntekoon. Ja juuri tätä asennetta Jeesuksen vertaus kuvaa. Palvelijoilla, jotka odottavat isäntäänsä hääjuhlista, on suuri kiusaus laskea vaatteensa alas, ottaa rennosti, sanoa toisilleen: ”Ei se tule vielä pitkään aikaan. Sillä on tapana juhlia niin pitkään.”

Mitä tästä asenteesta seuraa? Mennään sohvalle napostelemaan ja katsotaan telkkaria. Annetaan asioiden olla. Se on kuva seurakunnasta, jossa kaikki on ulkonaisesti kohdallaan, mutta mitään ei tapahdu. Tällainen seurakunta voi näyttää ulospäin hyvinkin hurskaalta. Siellä voidaan tehokkaasti osoittaa suurta kunnioitusta kirkollisia perinteitä kohtaan, mutta virat, vaalit, kunnia, valta, hierarkia ovat syrjäyttäneet Kristuksen palvelemisen. Siellä kyllä uskotaan Jumalaan, vaikka onkin jo aikapäiviä sitten unohdettu, mitä tarkoittaa luottaa Häneen. Mutta ei auta mitään, että sanoo uskovansa, jos ei toimi sen mukaisesti.

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä” on aina yhtä ajankohtainen kehotus meille. Usko on toimintaa sen hyväksi, mikä ei vielä ole tullut, mutta joka tulee. Se on toimintaa oikeuden¬mukaisuuden, totuuden ja rakkauden puolesta, vaikka Herramme tulo vielä viipyykin.

Pitäkää lamppunne palamassa
Toinen Jeesuksen käyttämä kuva on palava lamppu. Kuten tiedätte, öljylamppuun tarvitaan öljysäiliö ja lampun sydän. Jotta valoa olisi saatavilla, lamppuöljyn määrää on tarkkailtava ja sydäntä on säännöllisesti huollettava. Jos palvelija on huolimaton ja unohtaa tehtävänsä, lamppu voi sammua minä hetkenä hyvänsä ja koko talo on pimeänä, kun Herra tulee.

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan, että ”silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumis on pimeä.” Lamppu kuvaa siis ihmisen sisäistä olemusta, moraalista, psyykkistä ja hengellistä näkökykyä. Mitä tapahtuu, jos tämä lamppu sammuu? Ihmisen kyky erottaa toisistaan oikea ja väärä hämärtyy. Ystävistä tulee vihollisia ja vihollisista ystäviä. Henkinen tasapaino järkkyy. Vintti voi mennä pimeäksi monella tavalla, ei kaikista tule harmittomia kylähulluja. Liian moni kärsii tarkoituksettomuudesta ja masentuu. Liekki lepattaa vielä, mutta varjot suurenevat ja käyvät päälle.

Henkisen hyvinvoinnin edistämiseen saa paljon käteviä ohjeita kirjakaupoista ja naistenlehdistä. Eikä niitä ole mitään syytä väheksyä. Menneiden sukupolvien niksit ja ohjeet eivät enää kanna. Tai ne on unohdettu, eikä uusia ole vielä opittu. Raamattuun suhtaudutaan vieroksuen tai pelokkaasti. ”Sinun sanasi on lamppu minun askeleilleni” on vaihtunut epämääräiseen pelkoon, että Jumalaan uskominen vie kyvyn terveeseen harkintaan ja onnellisuuteen. Siksi etsitään jotain, joka valaisisi elämämme.

Mikä on se lamppu, joka Jeesuksen mukaan meidän tulee pitää palamassa? Raamattu tuntee oikeastaan vain yhden todellisen valon ja hän on Kristus itse, ihmiseksi tullut Jumalan sana. Meidän lamppumme on siis yhteys Kristukseen. Ja se toteutuu kuuntelemalla hänen ääntään Raamatun sanassa ja kertomalla hänelle huolemme rukouksessa. Jumalan Sana on enemmän kuin peiliin katsomista, se pitää jalkamme tiellä. Rukous asettaa meidät yhteyteen. Siksi jumalanpalvelukseen kokoontuminen on luovuttamatonta tälle seurakunnalle, niin kuin se on luovuttamatonta mille tahansa seurakunnalle missä tahansa päin maailmaa. Koska täällä me tulemme muistutetuiksi siitä, ketä me odotamme ja kenelle teemme työtämme.

Ora et labora
Huomaamme siis, että Jeesuksen kahdesta vertauskuvasta nousee esille vanha kristillisen elämän perusohje: tee työtä ja rukoile, ora et labora. Uskon sisällön kannalta on mahdotonta erottaa näitä toisistaan. Kristilliseen uskoon kuuluu tien valmistaminen, siis työn tekeminen sen hyväksi, että Kristus voi tulla, JA hänen tulemisensa herkeämätön odotus rukouksessa. Näissä tehtävissä, palvelussa ja rukouksessa, Jeesus kehottaa meitä pysymään uskollisina. Sinulla voi olla epäilyksiä oman uskosi tilasta tai vierustoverin mieltymyksistä, mutta sillä ei ole merkitystä. Ole uskollinen, älä luovuta. ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” Tällaista seurakuntaa haluamme rakentaa myös Vanhassa kirkossa jos Herra tulo viipyy.

Ehkä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta Jeesuksen vertauksessa on kuvaus hääjuhlasta saapuvasta isännästä, joka on niin otettu palvelijoidensa uskollisuudesta, että hän heti vyöttää itsensä ja järjestää heille aterian. Se on kuva Jumalasta, joka palvelee meitä ruokapöydässä. Siitä Uusi testamentti käyttää nimitystä diakonia, pöytäpalvelu. Kun me palvelemme niitä, jotka sitä tarvitsevat, itse Jumala palvelee meitä.

Liekehtivän valtaistuimen edessä

Saarna 21.11.2010 Vanhassa kirkossa, Ruoholahdessa ja Agricolan kirkon Tuomasmessussa

Tuomiosunnuntai – Kristuksen kuninkuuden sunnuntai

Ensimmäinen lukukappale Daniel 7:9-10,13-14
Kun minä sitä katselin,
istuimet asetettiin paikoilleen,
ja Ikiaikainen istuutui.
Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi
ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa.
Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä,
ja sen pyörät olivat palavaa tulta.
Hänen luotaan lähti liikkeelle
tulinen virta.
Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä,
miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään.
Oikeus asettui istumaan,
ja kirjat avattiin.

Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä
ja näin, miten taivaan pilvien keskellä
tuli eräs, näöltään kuin ihminen.
Hän saapui Ikiaikaisen luo.
Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen,
ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus,
kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten
tuli palvella häntä.
Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa,
eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

Evankeliumi Matteuksen mukaan 25:31-46

Danielin kirjan näyt kuuluvat kirjallisuuslajiin, jota kutsutaan apokalyptiikaksi; se tarkoittaa salaisten asioiden paljastamista. Apokalyptiikkaa kirjoitettiin suurten ja väkivaltaisten mullistusten keskellä, kun järjettömyyden keskellä piti nähdä merkitys. Daniel näki näyssään kuinka taivaan neljä tuulta panivat valtameren kuohumaan. Merestä nousi neljä petoa. Ensimmäinen oli kuin leijona, ja sillä oli kuin kotkan siivet. Toinen oli karhun kaltainen ja sillä oli kolme kylkiluuta suussaan hampaiden välissä. Sille sanottiin: ”Nouse, syö paljon lihaa.” Kolmas peto oli kuin pantteri, jolla oli neljä linnunsiipeä selässään ja neljä päätä. Ja lopulta neljännestä eläimestä kirjoitetaan, että se oli ”pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa, - - ja sillä oli kymmenen sarvea. - - Ja se puhui suuria sanoja.”

Kuohuvalla merellä ja siitä nousevilla pedoilla tarkoitetaan kansakuntia ja sen hallitsijoita. Näky voidaan liittää historiallisiin tapahtumiin Antiokhos IV Epifaneen aikana eli Jerusalemin temppelin häpäisyyn vuonna 167 eKr. Mutta se ei tyhjenny siihen, vaan kurottaa paljon pidemmälle ja korkeammalle.

Petojen jälkeen Daniel näkee, kuinka ”istuimet asetettiin paikalleen ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta.” Kuvaus on samaan aikaan vaikuttava ja jollain tavalla hyvin hämmentävä. Tämä on yksi niistä Vanhan testamentin teksteistä, joiden perusteella Jumala joskus kuvataan vanhana, valkopartaisena miehenä, jonka hahmoa joulupukki ja Gandalf jäljittelevät. Ja mitä mielikuvia liekehtivä valtaistuin saa aikaan? Mainosgrafiikassa liekit liittyvät miehisiin tuotteisiin kuten grillimakkaroihin ja moottoripyöriin. Liekehtivä valtaistuin voisi hyvin toimia metallimusiikin konsertissa pyroteknisenä tehosteena. Meidän on siis helppo ymmärtää Danielin näyn kuvakieltä. Se on edelleen käytössä. Liekkien tarkoitus on nostaa hiki pintaan. Valkopartainen hahmo edustaa oikeutta ja viisautta. Mutta samalla näemme liian helposti tehosteiden läpi. Meidät on opetettu kysymään merkitystä, syvempää ymmärrystä, totuutta kuvien takana.

Siksi kerron esimerkin.

Olin 13-vuotiaana murrosikäisenä aika hankala oppilas. Kotitaloustunnilla tuli jotain riitaa opettajan kanssa. Pöydät piti pyyhkiä uudestaan tai jotain muuta sellaista, mikä nuoren kapinallisen näkökulmasta oli täydellisen epäreilua. Riitahan siitä seurasi, pöydät jäivät pyyhkimättä ja todennäköisesti tulin käyttäneeksi myös aika kovaa kieltä. Niinpä sain kutsun rehtorin puhutteluun.

Kontulan Yhteiskoulun rehtorina toimi 70-luvulla teologian tohtori Mikko Mielonen, Mikkelin lyseon kasvatti, joka oli saanut kutsumuksen lähteä kasvattamaan Itä-Helsingin ongelmalähiön nuorista kunnon kansalaisia. Olin oppinut kyseenalaistamaan opettajien auktoriteetin luokkahuoneessa, mutta rehtori oli sen yläpuolella. Hän oli meidän oppilaiden mielestä rento, huumorintajuinen ja samalla vähän omalaatuinen heppu, joka ei pienestä hätkähtänyt. Häneen saattoi luottaa.

Mikko Mielosella ei ollut liekehtivää valtaistuinta, mutta murrosikäisen koltiaisen mielessä astuminen rehtorin työhuoneeseen tarkoitti astumista valtaistuinsaliin. Siellä muut äänet vaimenivat ja oltiin totuuden edessä. Hän varmaan kysyi minulta: ”Mitä siellä luokassa oikein tapahtui? Kerropas nyt.” Ja: ”Miten sinä nyt sillä tavalla?” Muistan kuinka tärkeää minulle oli, että en siinä kohtaa kiellä itseäni ja näyttele sopuisampaa kuin oikeasti olin. Oli tärkeää, että minut otetaan vakavasti sellaisena kuin olen. Siksi vastasin, en uhmakkaasti, vaan hieman häpeillen: ”Mä nyt olen tällanen. En mä voi itselleni mitään.”

Siinä oli jo katumuksen sävy, mutta ei vielä ratkaisua. Tajusin tehneeni väärin, mutta en keksinyt mitään keinoa, millä sama meno ei tulisi jatkumaan tulevaisuudessakin. Odotin siis rangaistusta, joka vahvistaisi oman arvion itsestäni. Ja uhkausta, että jos häiriö toistuu, käy vielä pahemmin. Mikko Mielosen vastaus oli erilainen. Hän näki miten nuoren pojan itsetuntemus oli vasta iduillaan. ”Ihminen voi muuttua”, hän sanoi. Se tarkoitti: Tulevaisuus alkaa tästä hetkestä. Sinun elämääsi ei vielä ole eletty. Älä tuomitse tulevaisuuttasi menneisyytesi perusteella. Se, mitä olet tehnyt on väärin, Arto. Niin ei saa tehdä. Ja sovitaanko, että kun tästä huoneesta lähdet, etsitään parempia toimintamalleja. Niinhän Jeesuskin sanoi: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.”

Se oli vapauttavaa. Vastaväitteeni oli pois pyyhitty. Tekoni tuomittiin, mutta ei minua ihmisenä. Päinvastoin sille annettiin tilaa kasvaa kohti hyvää. Varmasti monta kertaa sen jälkeenkin käyttäydyin huonosti. Jotain minussa siis ei muuttunut. Olin sellainen kuin olin. Mutta näkökulma oli muuttunut. Oli lupa ja oikeus katsoa pois itsestä, ylöspäin ja eteenpäin, kohti toisia. Se opetti uskomaan. Usko ei muuta menneisyyttä, mutta se antaa tulevaisuuden ja toivon.

Lopuksi

Apokalyptiikan on niin vahva kirjallisuudenlaji, koska se puhuu kuvien avulla. Se auttaa katsomaan epätäydellistä maailmaa uskon ja toivon kautta. Meidän toivomme perusta ei ole se, mihin itse olemme kyenneet tai miltä maailma ympärillä näyttää, vaan Jumalan valtakunta, joka tulee. Kun katsomme maailmaa ympärillä, se ei mitenkään näytä toteutuneen. Monessa kohtaa näyttää päinvastoin siltä, että ihmiskunnan valtava tekninen ja taloudellinen edistys tekee ihmisestä suuremman ja samalla vie meitä kohti yhä suurempia ja mahdottomampia ongelmia. Eikä kirkonkaan tulevaisuus näytä voitonriemuiselta. Se joutuu ahtaalle ja kärsimään. Kristuksen seuraamiseen kuuluu ristin tie, kirvelevät tappiot, epäonnistumiset, jatkuva kamppailu ylpeyttä, itsekkyyttä, riitaa ja valhetta vastaan.

Mutta siinä ei ole kaikki. Jumalan valtakunta tulee. Ja se on täällä jo nyt. Kun Ihmisen Poika, Jeesus Kristus, istuu kunniansa valtaistuimella, siellä kysytään suhdetta häneen. Nyt, tänään ja täällä suhde Kristukseen tarkoittaa sitä, että voit nostaa katseesi itsestäsi kohti toisia ja toisten kautta kohti Kristusta. Miksi katsoisit itseesi, laiminlyönteihisi, siihen kärsimykseen ja pahaan, mitä olet aiheuttanut itsellesi ja muille? Tai miksi luettelisit niitä hyviä tekoja ja hyviä aikeita, joilla olet yrittänyt ostaa hyväksyntää toisilta ihmisiltä ja Jumalalta? Ne ovat Jumalan edessä kuin saastainen vaate. Tee täyskäännös. Katso Kristukseen, niin vapaudut. Hän tekee kaiken uudeksi. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Häntä me julistamme, häntä me rakastamme, häntä me kiitämme ja palvomme.

Vanha kirkko - uusi laulu

Eilen eli perjantaina 19.11.2010 alkoi virallisesti mun viranhoito Vanhan kirkon kappalaisena. (Ja samalla Tiinasta tuli ruttopuiston kappalaiska.) Vietin päivän mökillä seinälautoja sahaten ja rakennusjätettä siivoillen, koska se sattui olemaan vapaapäivä. Jälkikäteen tietysti ajattelin, että olisko päivää pitänyt jotenkin erityisesti huomioida. Luin kuitenkin aiheeseen liittyen Psalmin 96: Laulakaa Herralle uusi laulu! ja mietiskelin, miten vanhan ja uuden voi liittää toisiinsa tässä tapauksessa. Jeesushan varoitti laittamasta uutta viiniä vanhoihin leileihin.

Vanha kirkko on sijainniltaan keskeisin Helsingin kirkoista. Tuomiokirkko on selkeästi laitakaupungilla, Agricola on syvässä etelässä, Johannes on siinä rajoilla. Pohjoiseen päin mentäessä seuraavat kirkot ovat Temppeliaukio Töölönlahden länsipuolella ja Kallion kirkko sen itäpuolella. Suurimmat ihmisvirrat kiertävät Vanhan kirkkopuiston muutaman korttelin päästä Narinkkatorilla ja Kolmen Sepän aukiolla. Tosin Vanha kirkko ei ole iso turistinähtävyys ainakaan kävijämäärien perusteella. Osittain tähän varmaan vaikuttaa se, että kirkko on auki vaivaiset kolme tuntia päivässä klo 12-15. Sen sijaan Vanha kirkko on tällä hetkellä meidän suosituin vihkikirkko, kun kesälauantaisin muusikot urakoivat siellä seitsemän vihkimistä päivässä. Ja onhan Vanha kirkko myös kiinnostava ja merkittävä osa Helsingin historiaa.

Vanhan kirkon välittömässä läheisyydessä on muiden kirkkokuntien tiloja: Adventtikirkko ja Vapaakirkko Annankadulla, Lähetysseurakunta Iso Roballa, Metodistikirkko Fredalla. Ja onhan Kampissa tietysti myös juutalaisen seurakunnan synagoga ja Fredalla islamilainen moskeija. Bullankulmaan on avautumassa ensi vuonna remontin jäljiltä uusittu kirkkoherranvirasto, jonne tulee työtilat myös koko seurakunnan papistolle ja kirkkomuusikoille. Samaan taloon, Annankadun puolelle, tulee seurakunnan diakonian ja kansainvälisen työn keskus, jota olisi nyt tarkoitus lähteä kehittämään yhdessä Vanhan kirkon kanssa toimivaksi kokonaisuudeksi.

Nyt pitäisi siis viisaasti, mutta määrätietoisesti osata ryhtyä rakentamaan uutta toimintakulttuuria. Ovien tulisi olla entistä enemmän auki. Kirkko ei ole vain rakennus, vaan yhteisö. Siksi siellä pitäisi voida tavata joku, jolle jutella ja joka voi auttaa. Palkatut työntekijät eivät voi yksin edustaa kirkkoa ja seurakuntaa, vaan siihen tarvitaan seurakuntalaisia. Kynnystä vastuutehtäviin pitää madaltaa ja tehdä vähemmän hierarkkiseksi. Esittävän ja ohjelmallisen toiminnan sijaan on luotava yhdessäolemisen ja vuorovaikutuksen paikkoja.

Vanhassa kirkossa on perinteisesti vaalittu melko matalakirkollista profiilia. Se on mielestäni hyvä perinne. Toisaalta matala- ja korkeakirkollisuus saattavat tänä päivänä tarkoittaa eri asioita kuin muutama vuosikymmen sitten. Mun mielestä olis hienoa, jos matalakirkollisuus voisi tarkoittaa ystävällisyyttä, hengellistä teeskentelemättömyyttä ja tervejärkisyyttä. Viime vuosina Vanhassa kirkossa on ollut erityisen paljon herätysliikkeiden tilaisuuksia ja yhteiskristillistä toimintaa. En itse ole hirveän innostunut siitä, että ulkopuoliset tahot käyttävät kirkkoa vain omiin tilatarpeisiinsa. Sen sijaan, jos on yhteisiä intressejä ja järjestöjen toiminta tukee sitä, mitä me teemme Vanhassa kirkossa, varmasti yhteistyötä voidaan kehittää.

Jonkinlaisina inspiraation lähteinä mulla on mielessä Rooman Sant' Egidion yhteisö ja Tukholman Santa Claran kirkon toiminta. Molemmissa on piirteitä, jotka eivät sellaisenaan sovi meille. Eikä matkiminen mitään auta sellaisenaan. Mutta on hyvä tietää, millaisia ratkaisuja muualla on tehty ja mikä meitä yhdistää. Jotenkin se aina kuitenkin palaa siihen, mikä on kirkon perustehtävä. Kutsua ihmisiä Jeesuksen luokse. Rukous ei siis ole keino jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Rukous on itse asia. Siitä on hyvä lähteä. Rukous on vanha, mutta joka päivä uusi. Ihmisyyden peruslaulu.

---

Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina 21.11. klo 10 Vanhassa kirkossa vietetään virsimessua. Se tarkoittaa sitä, että seurakunta saa laulaa normaalia enemmän kun synnintunnustus, uskontunnustus ja moni muukin osa toteutetaan laulaen. Mulla on mahdollisuus hattutemppuun, kun saarnavuoro on ensin Vanhassa kirkossa, sitten klo 12 Ruoholahdessa ja vielä klo 18 Agricolan Tuomasmessussa. Näkemisiin näissä.

Konstruktiivista geologiaa

Talonrakennusta on kiva seurata. Tämä on vähän samanlainen huomio kuin: "Pidän työnteosta. Voisin katsella sitä tunteja yhteen menoon." Meille on nimittäin nousemassa saunamökki Vihtiin. Kun en juurikaan itse osaa rakentaa, on siis ollut kiva katsella vierestä, kun tulee valmista. Lokakuulle olin optimistisesti varannut yhden lomaviikon sitä varten, että pääsisin silloin johonkin apuhommiin. Valitettavasti juuri silloin rakentamisessa oli pieni suvantovaihe, kun seiniin ja kattoon puhallettiin selluvilla ja sen piti antaa kuivua. No, kaivoin kuitenkin noin 40 metriä ojaa sähkökaapelia varten. Eilen pidin vapaapäivää ja sain tehtäväkseni ruuvata maahan teräspaalut terassia varten.

Yksi paaluista oli hieman viallinen. Siitä puuttui yläpäästä reikä, josta paalua voi rautakangen avulla kiertää, niin että se ruuvautuu maan sisään. Soitin tavaran toimittajalle ja hän toi noin tunnin kuluttua viallisen tilalle uuden paalun. Kävi ilmi, että kyseessä oli itse keksinnön tekijä ja patentin haltija Ortkivi Oy:stä. Kaikesta näki, että keksintö oli hänelle sydämen asia. Hän näytti kädestä pitäen, miten kankeen saadaan lisää vipuvoimaa ja miten ruuvaaminen sujuu parhaiten. Oli patentista kuulemma neuvoteltu puolitoista vuotta Rautaruukin kanssakin, mutta riittävän rahanarvoista ratkaisua ei ollut löytynyt. Patentti jäi siis omiin käsiin ja itse markkinoitavaksi. Ihan hyvin firmalla näyttää menevän, mutta isoa bisnestä siitä ei ilman suuryrityksen markkinointikoneistoa ole tullut.

Asetelma tällaisella pienellä rakennuksella on monessa mielessä täysin päinvastainen kuin omassa työympäristössä. Rakennuksella on pelkästään äijiä. Puhetta kyllä on, mutta yleensä melko harvakseltaan. Välillä seisotaan vähän ja katsellaan ja mietitään, mitä kannattais tehdä seuraavaksi. Suunnittelua tehdään sen verran, että osataan tilata oikeaa tavaraa toimitettavaksi oikeaan aikaan. Kaikki rakentavat samaa rakennusta - silloinkin, kun toteutuksesta on erilaisia käsityksiä. Työt aloitetaan seiskalta ja lopetetaan viimeistään neljältä.

Me ollaankin rakennusmestarina toimivan Pekan kanssa pariin otteeseen vertailtu duunejamme ja mietitty, miltä tuntuisi vaihtaa. Pekka ei kuulemma kaipaisi papin hommiin, vaikka onkin kunnon kristitty ja tekee vapaa-aikanaan evankelioivaa työtä Pietarin vankiloissa. Myös minusta alkaa tuntua, että rakentaminen saattaa olla kivempaa näin harrastuksena kuin jos sitä tekisi tosissaan joka päivä elääkseen. Hatunnosto kuitenkin kaikille niille, jotka osaavat homman ja saavat aikaan kestävää jälkeä. Olis kiva, jos tämä mökki pysyisi pystyssä pidempään kuin se edellinen samalla paikalla ollut, jonka isä ja vaari rakensivat 50-luvulla ja joka jouduttiin purkamaan jo joskus 80-luvulla.

Riskisijoituksia

Saarna 31.10.2010 Helsingin tuomiokirkko klo 10 ja Järvenpään kirkko klo 17
Antakaa toisillenne anteeksi
Matteus 18:23-35

Monella meistä on tuttuja, jotka ovat kokeneet - tai ehkä olet itse kokenut – täpärän pelastumisen kuolemasta. Auto lähti liukkaalla tiellä alta ja aivoissa ehti jo välähtää ajatus: tässä se nyt on. Tai vakava sairaus vei leikkauspöydälle, jonka jälkeen jokainen päivä tuntuu ihmeelliseltä lahjalta. Tällainen täpärän pelastumisen kokemus on kuvattu myös suositussa tv-sarjassa Sopranos. Newjerseyläinen mafiapomo Tony Soprano joutuu dementoituvan setänsä ampumaksi ja päätyy henkihieverissä teho-osastolle. Sairaalan vuotella käytävää kamppailua elämän ja kuoleman välillä kuvataan useassa jaksossa. Kun taistelu kääntyy voitoksi ja Tony virkoaa, hän katselee kaikkea ja kaikkia ympärillä oleviaan uusin silmin. Perhe ja läheiset näyttävät arvokkaalta, bisnes tuntuu turhalta. Ei mene kuitenkaan kovinkaan kauan, kun mafiapomon normaali elämä vetää hänet takaisin samaan ahdistuneeseen ja väkivaltaiseen elämäntapaan, josta hän jo luuli pelastuneensa. Mistä tulisi se voima, joka saisi ihmisen säilyttämään täpärästi pelastuneen arvomaailman?

Kuinka monta kertaa on annettava anteeksi sellaiselle, joka loukkaa sinua? Riittääkö seitsemän kertaa? Tätä Pietari kysyi Jeesukselta ja Jeesus vastasi äsken kuulemallamme kertomuksella kuninkaasta ja kahdesta palvelijasta. Pietarin kyselyssä on taustalla oletus, että jossain kohtaa ihmisellä on oikeus antaa ärsytykselle valta. Hyväntahtoisuus ei voi jatkua loputtomiin.

Teen Jeesuksen kertomuksesta vain kaksi huomiota. Ensimmäinen on se, että kuninkaan ja palvelijan välillä on iso ero. Toinen huomio koskee velan suuruutta.

1. Kuningas on toisenlainen

Ajattele kuninkaan käyttäytymistä palvelijaansa kohtaan. Ensin hän vaatii tämän tilille. Se on helppo ymmärtää. Jos on jotain lainannut, tulee myös takaisinmaksun aika. Sitten kuningas heltyy ja antaa anteeksi. Se on poikkeuksellista, mutta Jeesuksen kertomuksessa myös ymmärrettävää – varmasti siksi, että Jeesus on täysin sisällä Vanhan testamentin opettamassa käsityksessä armahtavasta ja ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Yhä uudestaan Vanhan testamentin kirjoittajat muistuttavat, että Jumala on kärsivällinen ja antaa anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää. Tästä samasta Jumalasta Jeesus opetti.

Ei siis ole yllättävää, että velka on maksettava ja että Jumala armahtaa. Yllättävää – ehkä jopa häiritsevää – Jeesuksen kertomuksessa saattaa olla se, miten nopeasti ja dramaattisesti kuninkaan tahto muuttuu, kun palvelija osoittautuu armottomaksi ystäväänsä kohtaan. Kuningas peruu velan anteeksiannon. Hän muuttaa mieltään. Palvelija ei olekaan turvassa. Kuningas ei ole sidottu tekemäänsä sopimukseen, vaan saattaa omasta päätöksestään ja yksioikoisesti perua sen ja heittää palvelijan vankeuteen.

Miksi Jeesus haluaa antaa Jumalasta tällaisen kuvan? Eikö tässä ole toiminnassa juuri se taivaallinen despootti, jollaisella meitä antikristillisessä mediassa pelotellaan? – On ja ei. Kenelle tahansa, joka katselee kristillistä jumalauskoa täysin ulkopuolelta arvostellen, sen täytyy jollain tavalla vaikuttaa oudolta. Siitä ei pidä yllättyä. Mutta sellaiselle, joka itse etsii yhteyttä elävään Jumalaan, kysymys näyttää aivan toiselta. Miten kuvataan sellaista, jota ei voi kuvata? Miten puhua Jumalasta, joka on niin täysin toisenlainen kuin me ihmiset? Miten käsittää Hänet, joka on samaan aikaan sekä kaikkivaltiudessaan pelottava ja pyhä, että hyväsydäminen ja ihmistä rakastava. Jeesus käyttää kertomusten ja vertausten voimaa. Kuningas on jotain aivan muuta kuin hänen palvelijansa. Tämä on siis saarnan ensimmäinen huomio. Jumala on toisenlainen. Hän on pyhä. Hän on sekä armahtava että pelottava.

2. Paljonko on paljon?

Jeesus sanoo, että palvelija oli kuninkaalle velkaa 10.000 talenttia. Se on järkyttävän suuri summa. Historioitsija Josefus kertoo, että Jeesuksen aikana käskynhaltija keräsi vuosittain veroina Juudean, Idumean ja Samarian alueelta yhteensä 600 talenttia. 10.000 talenttia oli siis koko alueen 16 vuoden verotuloja vastaava summa. Kun yksi hopeatalentti painoi 43,6 kiloa, saamme palvelijan velan kokonaissummaksi 436.000 kiloa hopeaa. Nykyrahaksi muutettuna se on ainakin tsiljoona euroa. Sairaan paljon. Vastaavasti toisen palvelijan velka oli 100 denaaria, 364 grammaa hopeaa, työmiehen muutaman kuukauden palkka.

Kun tiedämme, että Jeesus tarkoittaa kuninkaalla Jumalaa, tästä asetelmasta seuraa mielenkiintoinen kysymys: Mikä on ihmisen velka Jumalalle? Jeesuksen kertomus näyttää perustuvan ajatukseen, että ihminen on saanut koko elämänsä lainaksi Jumalalta. Lainan suuruus on kuvaus ihmiselle annetun elämän arvosta.

Kysyin saarnaa valmistellessani Facebookissa: Kuinka suuren osan omista kyvyistään ihminen pystyy elämänsä aikana hyödyntämään? Sain vastauksia, jotka vaihtelivat yhdestä prosentista 110 prosenttiin. (Se osoitti ainakin sen, että kyselytutkimukseen ei pidä luottaa, koska sanavalinnoilla ihmiset saadaan vastaamaan melkein mitä tahansa.) Mutta se kertoi minulle myös siitä, miten olemme oppineet arvioimaan itseämme. Meille kerrotaan, että on mahdollista elää täysillä. On myös mahdollista kuluttaa liikaa voimavarojaan ja palaa loppuun, ikään kuin ihmisen mahdollisuudet olisi loppuun käytetty. Ihminen on tehty halvoista aineista, suurimmaksi osaksi vedestä ja hiilestä. (Lisäksi meissä on pari kiloa typpeä, noin kilo kalsiumia, hieman vähemmän fosforia, reilut sata grammaa rikkiä, klooria ja natriumia ja sitten vielä puolisen kiloa muita noin 50 alkuainetta.) Tavallisia ja siksi melko vähäarvoisia aineita kaikki. Ihminen vaikuttaa melko mitättömältä olennolta, jonka voimavarat on äkkiä käytetty.

Jeesuksen näkökulmasta katsottuna ihminen on tsiljoonien arvoinen. Näkökulma on täysin toinen ja ehkä yllättävänkin nykyaikainen. Pelkästään tämä pääosin vedestä ja hiilestä koostuva massa on Luojan käsissä melko uskomaton paketti. Kun yhden elektronin massaa vastaava energia on noin puoli miljoonaa elektronivolttia, keskikokoisen ihmisen massaan sidottu energiamäärä vastaa noin 100.000 Hiroshiman atomipommia. Siis siihen aineeseen, mistä sinut on tehty, on sidottu noin paljon energiaa. Ihmisen älyllisiä toimintoja kantava neuroniverkko ja sähkö-kemiallinen säätelyjärjestelmä on luovuudessaan jotain sellaista, jota ihminen ei ole vieläkään pystynyt keinotekoisesti täysin matkimaan. Olemme saaneet Jumalalta lahjan, jonka arvoa meidän on vaikea käsittää ja josta me osaamme hyödyntää vain häviävän pienen murto-osan. Jos jokaista tervettä päivää aletaan verrata sairaalan tehohoidossa vietetyn päivän kustannuksiin, emme ole päässeet vielä edes kunnolla alkuun. Tsiljoona euroa. Sairaan paljon. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää” ja jokainen päivä on lahja.

3. Maksamme velkaa

Kun tulemme tilinteon paikalle, mitä me voimme tarjota Jumalalle? Kukin meistä toki tuo sen, mitä olemme saaneet aikaan. ”Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunnes kuolema laulumme katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.” (Eino Leino) Enempää ei ole. Mutta Jumalalta saatua lainaa sillä ei makseta takaisin. Jeesus tunsi psalmin 49, jossa varoitetaan luottamasta maallisen rikkauteen: ”Henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa. Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäti maksamatta.”

Ja juuri tässä on Jeesuksen opetuksen ydin. Jumalan edessä ei ole selittelyjen eikä filosofisten vastaväitteiden aika. Voimme vain heittäytyä Jumalan armon varaan. Jumala on tehnyt meihin riskisijoituksen ja ainoa, mitä hän meiltä odottaa vastineeksi, on, että armahdamme toisiamme. Jos olet edes salaa mielessäsi ajatellut tulla Jumalan eteen vetoamalla siihen, mitä osaat tai että olet elänyt elämäsi täysillä, nyt on hyvä hetki pysähtyä ja tehdä täyskäännös. Tai jos olet jo aikaisemmin pysähtynyt ja tehnyt tämän havainnon, mutta elämän ahdistukset ovat vieneet sinut kauas Jumalan rakkaudesta, tässä messussa Jumala kutsuu sinut eteensä jälleen tekemään tiliä ja ottamaan vastaan armahdus.

”Me maksamme velkaa”, lauletaan eräässä laulussa. Me emme koskaan voi maksaa takaisin velkaamme Jumalalle. Mutta hän on tullut Jeesuksessa ihmiseksi, tuntee meidät läpikotaisin ja antaa meille meidän velkamme anteeksi, että mekin antaisimme niille, jotka ovat meille velassa.

Kaapista ulos

Seurakuntaneuvoston päätös valita mut Vanhan kirkon kappalaiseksi sai kuulemma viime yönä lainvoiman, kun oli kulunut säädetyt kolme viikkoa päätöksestä ilman huomautuksia. Pysyn siis saman seurakunnan palveluksessa, mutta siirryn Tuomiokirkosta seitsemän korttelia länteen. Ensimmäinen saarnavuoro kappalaisena osuu tuomiosunnuntaille 21.11. klo 10. Ainiin, viimeinen saarnavuoro Tuomiokirkossa tällä haavaa osuu vastaavasti Arton-päivään eli ensi sunnuntaille 31.10. Paljon on ajatuksia ja toiveita sen suhteen, mitä voisimme yhdessä lähteä Vanhan kirkon ja Annankadun uuden toimintakeskuksen puitteissa lähteä tekemään, mutta niistä myöhemmin lisää.

Olen ollut pitkään melko hiljaa täällä blogirintamalla. Siihen ei ole ollut alunperin mitään muuta syytä kuin se, että ei ole iltaisin tehnyt mieli käyttää hereilläoloaikaa tietsikan ääressä. Nyt kirjoittamiseen on jälleen syy.

Kirkko on elänyt viimeisen puolitoista viikkoa lähes kriisitunnelmissa homokeskustelun ja siitä aiheutuneen eroaallon vuoksi. Arvioni on, että homokeskustelu sävyineen ja käänteineen on ollut kirkolle paljon isompi kriisi kuin eroamispiikki. Kirkon seksuaaliopetuksen muuttamista haluavat eivät jostain syystä ole onnistuneet luomaan sellaista ilmapiiriä, joka rakkaudellisessa ja kristillisessä hengessä kutsuisi varovaisempia, konservatiivisempia kristittyjä muutokseen. On nähty piikittelyä, syyllistämistä, leimaamista, ivailua - ja ennen kaikkea hirvittävä sekamelska mielipiteitä ja väitteitä, joihin moni on halunnut olla millään tavalla koskematta. Kun ilmassa lentää paljon tavaraa, on parempi painaa pää alas ja odottaa rauhallisempia aikoja.

Mun on ollut vaikea pitää päätä alhaalla, vaikka periaatteessa tiedän, että vaikeneminen on kultaa ja "tyhmäkin käy viisaasta kun vaiti on". No, mitään julkilausumia en ole tehnyt ja olen kovasti odottanut jotain kädenojennusta, johon olisin voinut tarttua. Sellaista ei ole tullut. On pakko tunnustaa, että on tuntunut pahalta. Tosi pahalta. Ihan kuin minut olisi tungettu kaappiin, johon en ole halunnut ja jota en ole valinnut.

Olen itkenyt.

Olen itkenyt kirkkoa ja itseäni (tämä jälkimmäinen on tosi typerää, mutta totta). Ja olen itkenyt kaikkia niitä hyviä ja kauniita uskovaisia ihmisiä, jotka tunnen ja joiden tuntema Jeesus - siis se, joka kuoli ristillä ja pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja saatanan vallasta - on asetettu kyseenalaiseksi. Tilalle on tarjoiltu toinen Jeesus-kuva. Se on Jonas Gardellin vähemmistöjen Jeesus. Jeesus, joka ei enää ole Kristus. "Kerta kerran jälkeen meidän on ravistettava itsemme irti Jeesus-kuvasta, joka on iskostunut meihin, käsityksistämme Jeesuksesta Kristuksesta. Jos me todella etsimme Jeesusta, saamme nähdä, että hän on useimmiten aivan toinen kuin meille on opetettu." (Jonas Gardell, Jeesuksesta. 2010, s. 53.)

Olen ehkä itkenyt vähän sitäkin, että olen koko ajan sydämessäni tiennyt, miten tämän asian pitää mennä, mutta en ole saanut sitä sanotuksi. Sanon sen siis nyt näin.

1. Jos homoseksuaalisesti käyttäytyvät ihmiset eivät voi kokea todellista, pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää kirkossa, kuinka ihmeessä evankeliumi voisi olla totta? Kirkko ei voi, ei saa, eikä evankeliumi anna lupaa hyljeksiä tai toisarvoistaa ketään sen vuoksi, että hän on homo. Sen, mitä kirkko tekee, tulee olla täysin ja ehdottomasti kaikkia varten, yhtälailla homoja kuin heteroja varten. Jeesuksen sanoja taivasten valtakunnasta on mahdotonta ymmärtää, jos homot jäävät ulkopuolelle. Ei Jeesusta ylistetä sanomalla "Herra, Herra", vaan tekemällä taivaallisen Isän tahto, toteuttamalla oikeudenmukaisuutta ja rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Virret, joita laulamme, puhuvat tästä: "Koko maailmamme yllä loistaa risti Kristuksen. Yhteistä on tuska kyllä, avuntarve yhteinen. Kun me täällä huojennamme veljiemme kuormia, näkymättä rinnallamme kulkee Kristus, auttaja." (Virsi 437:3.) Kuinka tätä voisi laulaa, jos kieltäisin veljeni ja sisareni kuormat?

2. Lisäksi haluan sanoa tämän henkilökohtaisesti. Haluan sitoutua puhumaan homoista vain hyvää. Toivon, että homoseksuaalisten kristittyjen kyvyt, luovuus, kokemukset, näkemykset, myös haavat ja ahdistukset, siis kaikki mitä heissä on, voisi tulla täysimääräisesti Jumalan valtakunnan käyttöön kirkossa. Haluan tehdä heidän kanssaan (teidän kanssanne) yhteistyötä asettamatta ehtoja tai arvostelematta heitä (teitä) ihmisinä. Olen iloinen siitä, että monet heistä (teistä) ovat jaksaneet pysyä kirkossa kiinni ja tehdä työtä sen hyväksi tähän asti. Toivon, että se jatkuu ja yhteistyö tiivistyy. Meillä on kirkkona isoja velvollisuuksia maailman köyhiä, sorrettuja ja kärsiviä kohtaan. Siinä tarvitaan jokaista, erityisesti niitä, jotka tietävät, mitä on olla marginaalissa ja erilaisena.

3. Haluan tehdä työtä sellaisessa kirkossa ja sellaisen kirkon hyväksi, jossa hyvät, tavalliset, uskossaan nöyrät ja Jumalaa tuntemista kaipaavat, mutta seksuaalimoraalin kysymyksissä arat, perinteisesti ajattelevat ihmiset voivat tuntea olevansa tekemisissä saman Jeesuksen kanssa, jota myös kristityt homot ja heidän oikeuksiaan puolustavat rakastavat. Ymmärrän sekä järjelläni että Jeesuksen sanan perusteella (Matt. 19) avioliiton miehen ja naisen välisenä erityisenä suhteena, joka on Jumalan asettama ja jolla on erityinen Jumalan siunaus. Ymmärrän myös, että niillä, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai kykene avioliittoon, on tarve läheisyyteen, rakkauteen ja oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Haluan siunauta kaikkia ihmisiä katsomatta elinolosuhteisiin, asemaan, uskontoon tai sukupuoliseen orientoitumiseen.

4. Tämä yrittää olla kädenojennus. Tajuan, että tälle voi kääntää selän kahdesta vastakkaisesta syystä. Mua ei ole sillä tavalla rakennettu, että motivoituisin siitä, että musta kauheasti joka paikassa tykätään. Mutta etsin ja kaipaan kädenojennuksia ja ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat rakentaa sovintoa.

"Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." (1. Kor. 3:11).

Suomi on tullut hulluksi

Otsikko on lainaus Arja Alhon blogikirjoituksesta Angstia ilmassa. Tämän päivän Suomen Kuvalehti huutaa kannessa, että Suomi tarvitsee hulluutta.

Olkoon kumpi tahansa, itse ajattelisin, että tarvitaan väärässä olemisen taitoa. Siksi pitkän tauon jälkeen julkaisen suomentamani pienen otteen Kathryn Schultzin teoksesta Being Wrong. Adventures in the Margin of Error (HarperCollins 2010), luvusta "Wrongology", s. 21-23.

Koska meillä on sisäsyntyinen taipumus välittömästi pyyhkiä pois mielestä hylkäämämme uskomukset, ei ole mikään ihme, että meidän on niin vaikeaa hyväksyä erehtymistä osana itseämme. Koska emme sisäisessä maailmassamme aina koe, muista ja tallenna erehtymisiämme, väärässä oleminen näyttää tulevan jostain ulkopuolelta. Mutta todellisuus on aivan toista. Erehtyminen on äärimmäinen sisäpiirin juttu. Maailma voi kyllä olla syvästi hämmentävä ja ihmiset voivat kyllä pettää ja johtaa meitä harhaan. Siitä huolimatta lopulta vain sinä itse päätät uskoa omiin uskomuksiisi. Osittain siksi omien erehdystemme huomaaminen on niin outo kokemus: ollessamme täysin tottuneita olemaan eri mieltä toisten ihmisten kanssa huomaammekin äkkiä olevamme itsemme kanssa eri mieltä. Erehtyminen ei tuona hetkenä ole niinkään älyllinen kuin eksistentiaalinen, olemassaoloamme koskeva, ongelma – kriisissä ei ole vain se, mitä tiedämme, vaan se, mitä olemme. Jotain tuosta identiteettikriisistä voidaan kuulla kysymyksissä, joita erehtymisen jälkeen kysymme itseltämme: Mitä oikein ajattelin? Kuinka olen voinut tehdä noin?

Nämä yksilön näkökulmasta esitetyt kysymykset erehtymisen alkuperästä heijastavat laajempaa kyselyä, jota on harrastettu ammoisista ajoista. Jos väärässä oleminen sekä vainoaa meitä että pakenee ymmärrystämme, voimme lohduttautua sillä, että niin se on tehnyt lukemattomille filosofien, teologien, psykologien, sosiologien ja luonnontieteilijöiden sukupolville. Yrittäessään ymmärtää miksi erehdymme monet uskonnolliset ajattelijat ovat löytäneet tien paratiisin portille. Niinpä 1200-luvun skolastikko Tuomas Akvinolainen ajatteli, että erehdymme, koska meidät on häädetty paratiisista; meidät on ikuisiksi ajoiksi erotettu suorasta yhteydestä jumalalliseen totuuteen. Akvinolaisen ja monen muun teologin näkemyksen mukaan erehtymisemme johtuu kuilusta oman, rajoittuneen ja vahingoittuneen mielemme ja Jumalan rajattoman ja täydellisen kaikkitietävyyden välillä.

Samaa perusajatus on saanut lukemattomia maallisia sovellutuksia. Platon ajatteli, että ikuinen sielumme oli alun perin yhtä maailmankaikkeuden kanssa ja aloimme erehtyä vasta, kun saimme nykyisen, ruumiillisen muotomme ja unohdimme kosmiset totuudet. Valistusfilosofi John Locke ajatteli, että erehtyminen vuotaa elämäämme siitä kuilusta, joka on sanojen keinotekoisuuden ja niiden nimeämien asioiden todellisuuden välillä – erosta kuvaamattoman tosiolevan ja sitä lähinnä olevan sanoituksen välillä. Saksalainen filosofi Martin Heidegger ajatteli, että erehtyminen voidaan selittää sillä, että elämme ajassa ja paikassa. Koska meidät on sidottu tiettyihin koordinaatteihin, emme voi nousta niiden yläpuolelle ja nähdä todellisuutta sellaisena kuin se on, lintuperspektiivistä (tai Jumalan silmin). Vaikka selitykset näyttävät erilaisilta, kaikki nämä ajattelijat ja monet muut heidän tavallaan katsovat erehtymisen aiheutuvan jostakin kuilusta: erityisen ja yleisen välillä, sanojen ja todellisuuden välillä, nykyhetken ja ikuisen välillä, kuolevaisen ja jumalallisen välillä. Joka tapauksessa ja periaatteellisella tasolla tämä kuilu on oman mielemme ja muun maailman välillä.

Suurimman osan ajasta elämme ikään kuin tätä kuilua ei olisi olemassa. Siihen on hyvä syy. Kuka haluaa jatkuvasti tulla muistutetuksi olevansa erossa Jumalan suosiosta tai totuudesta? Mutta kun olemme väärässä, tämä repeämä sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä yhtäkkiä tulee näkyväksi. Siinä on yksi syy sille, miksi erehtyminen voi olla niin häkellyttävää. Toinen, oudolla tavalla ristiriitainen syy on se, että emme kyenneet havaitsemaan tätä repeämää aikaisemmin. Virheemme osoittavat, että mielemme sisältö voi vakuuttaa meidät aivan yhtä hyvin kuin todellisuus. Se on lannistava havainto, sillä juuri tähän kykyymme vakuuttua, pitää totena, luotamme arvioidessamme, mikä on oikeaa ja totta.

Mutta jos mielen temppuilu on meille hämmentävää, sen pitäisi samalla olla lohduttavaa. Ihmismielen ihme on lopultakin siinä, että se voi näyttää meille maailman ei vain sellaisena kuin se on, vaan myös sellaisena, joka se ei ole: sellaisena kuin sen muistamme menneisyydestä, toivomme tai pelkäämme sen olevan tulevaisuudessa, sellaisena kuin se voi olla jossain muualla tai jollekin toiselle ihmiselle. Erehtymisen voi melko hyvin määritellä ”maailman näkemiseksi sellaisena kuin se ei ole”. Mutta sama määritelmä sopii myös mielikuvitukselle, kekseliäisyydelle ja toivolle. Sen vuoksi virheemme kantavat joskus paljon makeampaa hedelmää kuin se epäonnistuminen ja häpeä, jonka erehtymiseen liitämme. Totta kyllä, virheen havaitseminen on vieraantumisen hetki sekä itsestämme että aiemmin niin vakuuttavalta tuntuneesta maailmankäsityksestä. Mutta mitä pahaa siinä on? Vieraantuminen antaa meille mahdollisuuden nähdä asiat – myös itsemme – vieraina, siis uudessa valossa.

Hyvän puolesta pahaa vastaan

Mikkelinpäivän konfirmaatiomessun saarna Helsingin Vanhassa kirkossa 3.10.2010 klo 10

Ilm. 12:7-12
Matt. 18:1-6,10

Lapsen kaltaiset

Evankeliumissa puhutaan lapsen kaltaisuudesta, kun Ilmestyskirja maalaa eteemme kuvan ylienkeli Mikaelin ja saatanan voimien välisestä taistelusta. Mitä tekemistä näillä on toistensa kanssa? Aloitamme lapsen kaltaisuudesta.

Matteuksen evankeliumista luettu Jeesuksen sana on monelle meistä tuttu kastejuhlista. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te että pääse taivasten valtakuntaan.” Jeesus asetti lapsen keskelle.

On hyvä muistaa, että lasta ei muinaisessa maailmassa suinkaan pidetty minään ihanneihmisenä. Päinvastoin, lasta pidettiin monella tavalla puutteellisena ja keskeneräisenä aikuiseen verrattuna. Jeesus opetti katsomaan lasta toisella tavalla. Tämä Jeesuksen tapa on muuttanut maailmanhistoriaa ja tänä päivänä puhumme jo sujuvasti lapsen oikeuksista.

Kun lapsi kastetaan, vanhemmilta ja kummeilta kysytään: Tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että hän saa kristillisen kasvatuksen? Rippikoulu, jonka nämä nuoret ovat nyt suorittaneet loppuun, on osa tätä ”yhdessä seurakunnan kanssa” toteutunutta prosessia. Ei rippikoulussa oikeastaan voida enää opettaa mitään sellaista, mikä ei olisi jollain tavalla ollut läsnä jo kotikasvatuksessa. Parhaimmillaan rippikoulu onkin vain kodissa annetun kristillisen kasvatuksen vahvistamista ja täydentämistä.

Näitä nuoria katsoessa olen vakuuttunut siitä, että heillä on erinomaiset eväät elämään. Ulkonainen hyvinvointi on turvattu ja on paljon mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Pyysin nuoria kirjoittamaan lapuille kolme uutta asiaa, jotka he ovat rippikoulussa oppineet. Kaikkein useimmin siellä mainittiin uudet ystävyyssuhteet. Myös itsenäistymisen kokemus oli monessa lapussa. Lisäksi moni mainitsi kokemuksen turvallisesta ilmapiiristä, jossa oli mahdollista jakaa myös hengellisiä asioita. Tänään on siis todella syytä kiitollisuuteen ja juhlaan.

Taistelu

Mutta vaikka maassa on rauha ja elämme ennen näkemättömän hyvinvoinnin aikaa, taistelu ei ole lakannut. Emme tosin joudu juurikaan näkemään ulkonaista sotaa tai tappelua lähiympäristössämme, vaan taistelu käydään entistä selvemmin sisällä, nuorten sieluista ja sydänten herruudesta. Ei ole mikään ihme, että sota- ja taistelupelit myyvät niin hyvin. Ja osa rock-lyriikasta suorastaan ammentaa aiheensa Ilmestyskirjan ja apokalyptiikan kuvastosta.

On syytä muistaa, että Johannes ei suinkaan itse keksinyt ylienkeli Mikaelin hahmoa, lohikäärmettä tai Saatanan joukkoja, jotta ne muodostaisivat kristillisen uskon keskeisen oppisisällön. Päinvastoin, Johannes liittyi tuhansia vuosia vanhaan kieleen ja kuvastoon, joka oli tunnettua kaikkialle Lähi-idän ja Välimeren alueella. Olennaista hänen näyissään ei siis ole niiden ulkoinen muoto, vaan asiasisältö. Kamppailu hyvän ja pahan välillä on todellisuutta yhtä paljon tänään kuin se oli Johanneksen kirjoittaessa muistiin näkyään vankeudessa Patmoksen saarella. Samaa taistelua nuorten (myös aikuisten) sieluista käydään kodeissa, kouluissa ja vaikkapa perjantai-iltaisin Vanhan kirkon puistikossa.

Raamatun ilmoituksen kannalta olennaista on myös se, että on oikeasti olemassa sielunvihollinen eli vastustaja, pahanpuhuja (diabolos tarkoittaa sananmukaisesti erilleen heittäjää, riidankylväjää) ja syyttäjä (heprean verbi satan tarkoittaa syyttämistä), joka pyrkii tuhoamaan ihmisen. Sen tarkoitus on syöttää jokaiselle meille valhe siitä, että mitään ei ole tehtävissä, millään ei ole mitään väliä, sinä olet jo pilannut mahdollisuutesi ja kannattaa vain yrittää mahdollisimman paljon nauttia elämästä ennen kuin se on liian myöhäistä ja kaikki loppuu. Juuri tätä vastustajaa vastaan ylienkeli Mikaelin joukot taistelivat.

Voitto on meidän

Miten paha sitten voidaan voittaa? Ymmärrämme, että niin kauan kuin elämme, olemme taistelukentällä. Emme siis tämän elämän aikana tule näkemään vielä lopullista ratkaisua. Mutta meidän tulee tietää, miten taistelua käydään.

Raamatun ilmoitus on oikeastaan aika hätkähdyttävä. Paha on jo voitettu! Nyt on enää kyse siitä, kenen puolella olet. Johannes, joka Patmoksella istuessaan tiesi hyvin, että kristittyjen päitä putosi ja paha oli vallalla, näki koko taistelun aivan toisesta näkökulmasta. Hän ymmärsi, että todellinen taistelu ei ole se, joka tapahtuu maan päällä ja jossa väkivalta näyttää voittavan. Todellinen taistelu on hengellinen ja se käydään toisella tasolla. Se voittaa, joka on oikeuden puolella. Vääryys ei voita. On vain pysyttävä uskollisena.

Ja tästä uskosta rakentuu aivan uudenlainen valtakunta, Jumalan valtakunta. Meitä tämän valtakunnan kansalaisia ei ohjaa tappiomieliala, vaan usko Kristuksen voittoon, hyvyyden voittoon, oikeuden voittoon.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran rippikouluryhmän kanssa keväällä täällä Vanhassa kirkossa, puhuin jotain sakramenteista. Sakramentti on roomalaisilta lainattu sana. Se tarkoitti aikoinaan sotilaiden tekemää lippuvalaa. Se oli lupaus pysyä uskollisena siinä joukko-osastossa, johon kuului, ja niille taistelutovereille, jotka kulkevat rinnalla. Varhaiset kristityt näkivät tässä sanassa jotain tuttua ja ottivat sen käyttöön uudessa merkityksessä.

Sakramentit, kaste ja sen vahvistaminen eli konfirmaatio ja ehtoollinen, ovat sitoutumista siihen valtakuntaan, joka jatkaa taistelua hyvän puolesta pahaa vastaan kaikkina aikoina kaikkialla. Se on valtakunta, jossa lapset ovat ensimmäisiä. Sen valtakunnan perustaja ja kuningas on ihmiseksi tullut ja kaikessa meidän laillamme kärsinyt Jeesus Kristus.

Varaudu odottamattomaan

Saarna 19.9.2010 Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14


Luukas 7:11-16

[Puheen alussa oli viittaus virren 612 kirjoittajaan, Juhana Cajanukseen, mutta jätän sen tästä pois, koska ilman virren veisuuta viittaus jää turhaksi.]

Päivän aiheena on Jeesus antaa elämän. Se on kaunis ajatus. Onko se hieman liian kaunis ajatus ollakseen totta meidän kohdallamme? Mutta kuoleman me ymmärrämme. Siitä on lähdettävä liikkeelle, että aihe avautuu.

Tasan vuosi sitten 19. syyskuuta suunnilleen tähän samaan kellonaikaan olin toimittamassa isäni hautaan siunaamista. Isä sai kolme viikkoa ennen kuolemaansa aivoinfarktin, josta hän ei enää tullut tajuihinsa. Viimeisenä aamuna ennen infarktia isä ja äiti lukivat tapansa mukaan luvun Raamatusta. Viimeinen isän lukema luku sattui olemaan Job 14, josta kuulimme äsken osan: ”Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.” Job valittaa ihmisen surkeaa kohtaloa ja pyytää Jumalaa edes hetkeksi kääntämään katseensa pois ihmisestä, että tämä saisi olla rauhassa.

Luin isän arkun ääressä otteita tästä luvusta, jonka viimeiset jakeet kuvaavat raa’an yksityiskohtaisesti sitä heikkouden ja avuttomuuden tilaa, jonka näimme isän kuolinvuoteella: ”Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa, niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon. Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois. Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa – hän ei sitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti – hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.”

Juuri tällaiselta kuolema näyttää paljaimmillaan. Siinä ei ole mitään kaunista, ei mitään sankarillista, ei mitään kadehdittavaa eikä ylevää. Paitsi että juuri heikkoudessa kristityn tie kirkastuu ja kuoleman pimeyden ylle loistaa ihmeellinen valo.

Mutta nyt on kyse tästä evankeliumin kertomuksesta, jossa äiti suree nuoren poikansa kuolemaa. Ennen kuin sanotaan ’Jeesus antaa elämän’, kuolemaan on suhtauduttava vakavasti. Näen mielessäni kaksi tyypillistä suhtautumista evankeliumin kertomukseen.

Kertomus voidaan lukea myötäsukaisen ymmärtäväisesti. Kuolleen heräämisen voidaan nähdä viittaavan kaiken takana olevaan hengelliseen todellisuuteen. Tämä on tietysti aivan oikea ja hyödyllinen näkökohta. Jeesuksen toiminta ylipäänsä oli ainutlaatuista ja viittasi Jumalan valtakunnan näkymättömään todellisuuteen. Voidaan ajatella, että ei ole niin tärkeää, tapahtuiko kuolleen herääminen todella, sillä ihmeteot ovat symbolisia viittauksia Jeesuksen voimaan ja valtuutukseen. No hyvä. Näin voi varmasti ajatella.

Toinen, mielestäni rehellisempi, vaikkakin puutteellinen tapa suhtautua kuolleen heräämiseen, on todeta, että sellaista ei tapahdu. Kuolleet eivät herää. Ei ainakaan meidän kokemuspiirissämme. Sellainen on vastoin kaikkia niitä luonnonlakeja, jotka tunnemme ja joiden varaan perustamme elämämme.

Sain sisareltani Leenalta erinomaisen kirjavinkin, joka laittoi minut ajattelemaan kuolleen pojan heräämisestä toisella tavalla. Libanonilaissyntyinen amerikkalainen Nassim Nicholas Taleb puhuu kirjassaan The Black Swan – Musta joutsen – epätodennäköisen merkityksestä. Hän kehottaa meitä kääntämään päälaelleen tavan, jolla ajattelemme tiedosta. Mitä oikein kuvittelemme tietävämme, kun jatkuvasti vetoamme siihen, mikä on tavallista, normaalia ja odotettavissa olevaa? Tieteellinen tutkimus on viime vuosikymmeninä toistuvasti osoittanut, että mitä varmemmiksi ja yksityiskohtaisemmiksi sen selitysmallit tulevat, sitä vähemmän niillä on merkitystä arkielämän kannalta. Kosmologian professori Kari Enqvist kirjoittaa kirjassaan Olemisen porteilla (s. 51), että meidän on pitänyt maksaa kallis hinta fysiikan lakien ymmärtämisestä: ”Tämä menestys on osoittautunut kalliiksi, sillä sen saavuttamiseksi meidän on ollut pakko luopua talonpoikaisjärjen varmoiksi julistamista totuuksista. Kaikki on nimittäin pohjimmiltaan kvanttifysiikkaa, joka ei taivu arkijärjen muottiin.”

Ymmärrän hyvin, että kvanttifysiikan erikoisuuksia ei pidä käyttää kristillisessä puheessa jonkinlaisina Jumalan keppihevosina. Mutta ongelma, jonka kanssa nyt olemme tekemisissä, on todellinen ja se koskee tapaamme hankkia tietoa. Se mikä tieteen kannalta näyttää varmalta – siis kvanttifysiikka – ei ole meidän tietämisemme perusta, koska emme voi tehdä kvanteista mitään havaintoja. Me keräämme tietoa induktiivisella metodilla, kokemuksista ja havainnoista. Me uskomme omia ja toisemme silmiä, korvia, aistihavaintoja.

Mutta tämä on typerää, sillä samaan aikaan tiedämme, että aistihavainnot ovat epäluotettavia. Pahimmillaan luomme keräämästämme tiedosta valheiden verkoston. Keräämällä tietoa siitä, mikä on normaalia, todennäköistä ja tavallista, me harhautamme itsemme kuvittelemaan, että normaali, todennäköinen ja tavallinen tulee jatkumaan. Juuri siksi kukaan ei osannut ennustaa, mitä tulisi tapahtumaa 11.9.2001 New Yorkissa tai syksyllä 2008 maailman pörssimarkkinoilla. Vaimoni oli vain muutamia viikkoja Lehman Brothersin konkurssin jälkeen työmatkalla Dubaissa kuuntelemassa maailman huippuekonomisteja. Siellä eli silloin vielä vakaa usko, että romahdus ei koskisi ollenkaan arabimaita, koska näillä on öljy. Toisin kävi.

Toimimme kuin possu, joka tottuu pienestä pitäen siihen, että joka päivä ihmislajin edustaja tarjoaa sille annoksen maukasta ja lihottavaa ravintoa. Päivä päivältä possun luottamus tähän varmaan tietoon lisääntyy. Voidaan ajatella, että kaikkein varmin ja tyytyväisin possu on elämäänsä juuri sinä aamuna viikkoa ennen joulua, jolloin annosta ei enää tulekaan ja se viedään teurastamoon.

Palatkaamme takaisin evankeliumiin ja tapahtumiin Nainin kaupungin portilla. Siellä tapahtui jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa. Kukaan ei ollut varautunut siihen, mitä olisi tapahtuva. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä selvemmältä minusta näyttää, että Luukas ehdottomasti kertoo todellisesta, historiallisesta tapahtumasta. Jotain täysin yllättävää ja odottamatonta tapahtui. Emme tiedä, mikä kuolleen pojan kliininen tila tarkalleen ottaen oli, kun tätä kannettiin haudattavaksi. Emmekä tiedä, mitä pojalle lääketieteellisessä mielessä tapahtui, kun Jeesus kosketti häntä. Mutta jotain täysin odottamatonta tapahtui. Ja kuten yleensäkin historiassa, juuri sillä, mikä on täysin odottamatonta ja epänormaalia, on kaikkein eniten merkitystä. Kertomus Jeesuksesta on odottamaton ja poikkeava alusta loppuun. Eivät ihmiset ymmärtäneet kenen kanssa olivat tekemisissä. Me luulemme ymmärtävämme, koska katsomme taaksepäin, historiaan. Pahimmillaan yritämme laittaa kertomuksen Jeesuksesta kauniiseen laatikkoon ja rusetin päälle. Mutta entä jos Jeesus nousi kuolleista ja elää ja hallitsee yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa tänään? Oletko varautunut odottamattomaan?

Luukkaan kertomus jatkuu niin, että Johannes Kastajan opetuslapset kertovat tapauksesta opettajalleen ja tämä lähettää heidät kysymään Jeesukselta. ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?” Edes Johannes Kastaja, suuri edelläkävijä, ei ole varma siitä, mitä on tapahtumassa!

Johanneksen opetuslasten kyselyyn Jeesus vastaa: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet:
Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.”

Älä torju odottamatonta. Kuolema on vääjäämätön. Mutta Jumalan voima on jotain aivan muuta. Se muuttaa historian kulun ja se muuttaa yksilöihmisen elämän.

Kuolleiden herättämisestä ei saa eikä voi tehdä oppikappaletta eikä sitä voi ryhtyä matkimaan. Se on täysin epänormaalia ja odottamatonta. Ja juuri siksi se on tärkeää. Siksi meillä on toivo. Usko Jumalaan, varaudu odottamattomaan.

Ryöstetyn miehen tarina

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 29.8.2010 Lähimmäinen

Evankeliumitekstinä Luukas 10:25-37

Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla ja hän sanoi: ”Minä ylistän sinua Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta, mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.” Sanottuaan tämän Jeesus kääntyi opetuslastensa puoleen ja ylisti heitä autuaiksi sen vuoksi, mitä he saivat omin silmin nähdä. ”Minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä sen, mitä te näettä, eivätkä ole nähneet, ja kuulla sen, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.”

On äärimmäisen vaarallista – oikeastaan tuhoon tuomittua – yrittää lähestyä Jeesuksen havainnollista kertomusta laupiaasta samarialaisesta älyllisesti. Koko Jeesuksen keskustelu tämän fiksun lainopettajan, siis älykkään ja uskonnollisesti ja moraalisesti korkeatasoisen henkilön, kanssa on jatkoa ja selitystä Jeesuksen äskeiselle huudahdukselle: ”Minä ylistän sinua Isä, että olet salannut nämä järkeviltä ja ilmoittanut lapsenmielisille!” Jeesuksen luokse tulee järkevä ja viisas mies, jolta taivaan valtakunta on salattu. Hän ei sitä ymmärrä, vaikka hän näyttää tietävän kaiken.

Etsiessäni yksinkertaisuutta katseeni osui jälleen kirjahyllyssä 600 vuotta ennen Kristusta eläneen kiinalaisen opettajan Lao-tsen teokseen Salaisuuksien tie. Lainaan häntä siksi, että näen hän jotenkin ennakoi Jeesusta ja tuo esiin Jeesuksen opetuksen sellaisena kuin se on. Lao-tse kirjoittaa:
- Syntyessään ihminen on hento ja heikko. Kuollessaan hän on luja ja vahva. - Ruohot ja puut ovat syntyessään tuoreita ja mehukkaita. Kuollessaan ne ovat kovia ja kuivia. Siksipä lujuus ja vahvuus ovat kuoleman kumppaneita. Heikkous ja hentous ovat elämän seuralaisia. - Kun sotajoukko on voimakkaan luja, ei se voita. Kun puu on kasvanut suureksi ja lujaksi, se kaadetaan. - Suuri ja voimakas jää alakynteen; heikko ja hento voittaa.

Käytin kohtuullisen osan kesälomasta halonhakkuuseen. Kesämökkitontilta kaadettiin pari koivua, joista toinen oli läpimitaltaan noin metrinen. Koska kirveen heiluttaminen tekee hyvää tietotyöläisen hartioille, olen kieltäytynyt klapikoneen ostosta. Olen siis joutunut käyttämään raakaa voimaa. Hyvään kohtaan osunut isku halkaisee isonkin pöllin. Oksankohtaan pitää käyttää moninkertaisesti voimaa, vaikka pölli olisi pieni. Kaikkein hankalimmat kohdat joutuivat moottorisahan hampaisiin. Mitä kovempi puu, sen kovemmat keinot.

Lao-tse jatkaa:
- Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton. Sille ei löydy toista vastaavaa. – Että heikko voitta vahvan ja pehmeä kovan, sitä seikkaa ei kukaan näytä tietävän, eikä kukaan osaa panna sitä elämässä käytäntöön. – Pyhä ihminen on sanonut: joka ottaa kantaakseen valtakunnan syntisaastan, hän on arvollinen olemaan uhritoimituksen suorittaja. Joka ottaa kantaakseen valtakunnan onnettomuuden, hän on arvollinen olemaan maailman hallitsija. – Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja.

Lainopettaja, joka tuli Jeesuksen luokse, tiesi jo vastaukset omiin kysymyksiinsä. Silti taivasten valtakunnan salaisuus oli hänelle vieras ja Jeesuksen piti esittää se hänelle esimerkin avulla.

Kenestä meidän pitäisi tänään puhua, että ymmärtäisimme valtakunnan salaisuuden niin kuin lapsi? Kenestä me puhuisimme? Puhuisimmeko siitä Maria nimisestä Romanian kerjäläisestä, joka viime sunnuntaina tuli muovikipponsa kanssa pyytämään rahaa, kun kirkkokansa siirtyi messun jälkeen kirkkokahveille? Ehkä hän on siellä tänäänkin. Kuka on hänen lähimmäisensä?

Vai puhuisimmeko siitä tuntemastamme ystävästä, joka nukkuu yönsä kirkon seinän vieressä tai jossain muualla ulkosalla ja unenpöpperöisenä tulee kirkkoon torkkumaan, kun suntio aamulla avaa ovet? Ehkä haluaisitko puhua siitä ystävästä tai tuttavasta, jonka elämänhalu on masennuksen vuoksi kadonnut ja jota et osaa auttaa? Mikä on se esimerkki, jonka kautta ryöstetyn miehen tarina tulee uudelleen eläväksi ja auttaa meitä ymmärtämään taivasten valtakunnan salaisuuden niin kuin lapsi sen ymmärtää, selkeästi ja yksinkertaisesti?

En usko, että tarvitsemme varsinaisesti uutta tarinaa. Jokainen uusi tarina, jokainen uusi kärsimys, jokainen uusi avuntarve, on vain kertausta siitä, mitä on jo ollut. Meillä on yksi kertomus ja se riittää. Ja tämä kertomuksen päähenkilö on Jeesus.

Luin syntymäpäivälahjaksi saamaani ruotsalaisen Jonas Gardellin kirjaa Jeesuksesta. Gardell tekee voimakkaasti eron maanpäällisen Jeesuksen ja ylösnousseen Kristuksen välillä. Edellinen on Gardellille kaikien syrjittyjen ja vähemmistöjen sankari ja puolustaja. Jälkimmäinen on hänelle uskonnollista hömppää, joka peittää alleen sen, kuka Jeesus todella oli. Ja hänen kirjansa uppoaa kuin häkä uudenlaista hengellisyyttä etsiviin, mutta kirkon vanhoillisuuteen pettyneisiin. Jeesus kiinnostaa. Mutta hänen esittämänsä kuva Jeesuksesta ei ole totuudellinen, se jää puolinaiseksi. Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä evankelimit meille kertovat ja mitä Jeesus itse opetti. Hän oli kyllä sorrettujen ja syrjittyjen auttaja, jona Gardell häntä pitää. Ja se on tärkeää. Mutta hän oli myös Jumalan Poika ja Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin oman kuolemansa kautta.

Hän oli se mies, joka ryöstettiin ja hakattiin. Mutta hän oli myös se, joka pysähtyi auttamaan. Hän ei heittänyt nopeaa kolikkoa kerjäläiselle voidakseen heti unohtaa tämän katseen ja jatkaakseen kiireitään. Hän pysähtyi kohdalle, puhutteli ja kosketti. Häntä ei ihmisten kärsimys ja avuntarve kyennyt uuvuttamaan, sillä hän osasi myös vetäytyä yksinäisyyteen. Hän tiesi rajansa. Hän nuhteli ylimielisiä. Hän armahti syyllisyyden painamia ja virheidensä vuoksi kärsiviä.

On iso ero sillä, luemmeko Jeesuksen ja lainoppineen välistä keskustelua esimerkkinä korkean moraalin toiminnasta vai luemmeko sitä opetuslapsina, Jeesuksen seuraajina. Lapsi oppii esimerkistä. Siksi lapsille pitää kertoa kertomuksia Jeesuksesta. Ja meidän tulee oppia kuuntelemaan uudelleen kertomuksia Jeesuksesta. Koska hänessä avautuu taivasten valtakunnan salaisuus. Hän perusti uuden ihmisyyden, uuden ihmisenä olemisen mallin. Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään.

Meidän ei siis tarvitse kuulla vain Jeesuksen ääntä, joka sanoo: ”Mene ja tee sinä samoin”. Meillä on Jeesus, joka sanoo: ”Minä menen edellä, seuraa sinä minua. Minä vien sinut perille.” Me emme opiskele suuren opettajan moraalisia läksyjä tullaksemme viisaammiksi, vaan me ylpeät, monella tavalla itseriittoiset ihmiset roikumme kiinni hänen viitanliepeessään saadaksemme edes pienen osan hänen nöyryydestään.

Se elämäntapa, johon Jeesus kutsuu, ei ole utopiaa. Se ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että en ole tehnyt tarpeeksi tai ollut odotusten mukainen. Se on yksinkertaista ja sitoutunutta Jumalan ja lähimmäisen rakastamista siellä, missä kulloinkin satumme olemaan. Eikä tämä elämäntapa perustu vain siihen, mitä sinä ja minä osaamme ja jaksamme, vaan siihen, että Jumala armahtaa. Jeesuksen elämän ja kuoleman tähden Jumala ottaa meidät syliinsä niin kuin laupias samarialainen otti syliinsä henkihieveriin hakatun miehen tien poskesta. Ja jokainen, joka ottaa tämän avun vastaan, saa kutsua itseään Jumalan lapseksi ja taivaan valtakunnan perilliseksi.

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Saarna 15.8.2010 Itsensä tutkiminen – Luukas 18:9-14 Fariseus ja publikaani

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Jeesus esitti kertomuksen fariseuksen ja publikaanin rukouksesta ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan”. Heti herää muutamia kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Heidän täytyi jollain tavalla kulkea Jeesuksen seurassa tai olla kiinnostuneita kuulemaan häntä, koska Jeesus kerran puhui heille. Jeesuksen seurassa kulkee siis ainakin muutamia tekopyhiä.

Mutta mitä väärää siinä on, että on varma omasta vanhurskaudestaan? Eikö niin pitäisikin olla? Paavalin mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ei omien tekojen perusteella. Jos siis uskallan sanoa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”, enkö silloin olekin vanhurskas?

No, me ymmärrämme asian tietysti niin, että Jeesus tarkoitti ihmisiä, jotka pitivät itseään vanhurskaina oman erinomaisuutensa perusteella ja lisäksi väheksyivät muita. Sen me ymmärrämme hyvin. Sellaisia emme halua olla, emmekä halua sellaisia ihmisiä lähellemme. Mutta vasta tässä pääsemme käsiksi varsinaiseen ongelmaan. Mistä voi tietää olevansa tekopyhä? Entä jos sinä oletkin juuri sellainen, joista Jeesus varoittaa? Mistä sen voi tietää?

Viime viikolla lomamatkalla kirjakaupassa käteeni osui Kathryn Schultzin teos Being Wrong, ”Väärässä oleminen”. Schultz on kiinnostunut tästä yleismaailmallisesti ilmiöstä, että vaikka kaikki ihmiset kaikkialla haluavat olla oikeassa, he kuitenkin hyvin usein ovat väärässä ja mitä siitä seuraa. Schultz huomauttaa muun muassa, että ihminen ei samanaikaisesti voi olla väärässä ja tietää olevansa väärässä. Jos ihminen tietää olevansa väärässä, hän ei enää luule olevansa oikeassa. Ihminen voi olla väärässä vain niin kauan kuin hän ajattelee olevansa oikeassa. Schultz kertoo, että kirjaa kirjoittaessaan monet ihmiset sanoivat hänelle innoissaan: ”Haastattele minua! Minä olen aina väärässä!” Mutta kun hän pyysi kyseistä henkilöä tarkemmin kertomaan, missä asiassa tai asioissa he ovat väärässä, he eivät kyenneetkään enää sanomaan. Heillä oli vain sellainen tunne, mutta aivan kuin väärässä oleminen olisi pyyhkiytynyt muistista pois. Milloin muuten olit viimeksi väärässä?

Mietin tätä itsekin viikolla, enkä oikein osannut sanoa, kunnes perjantaina olin väärässä. Katselin erästä luottokorttilaskua, jossa luki, että ”tilillenne on tullut ylisuoritus”. Valittelin sitä närkästyneenä vaimolleni: ”Miksi tässä lukee vain, että on tullut ylisuoritus, mutta ei lue sitä summaa? Kaikki ostokset on kyllä lueteltu, mutta hyvitettävää summaa ei.” Silloin vaimo sanoi: ”Käännäpä siitä laskusta seuraava sivu.” Ja siellä se oli. Olin ollut väärässä, vaikka luulin olleeni oikeassa.

Onko tekopyhyys tai omavanhurskaus samanlaista kuin väärässä oleminen, että sitä ei voi tietää? Mistä voi tietää olevansa tekopyhä?

Kirjailija Ylva Eggehorn kirjoittaa eräässä teoksessaan ”hyvien ihmisten ongelmasta”. Se on taiteissa hyvin tunnettu asia. Kirjailijat tietävät tämän. ”On vaikeata kuvailla hyvyyttä niin, että siitä tulee voimakasta, dynaamista, yllättävää.” Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä pidetään yleisesti paljon mielenkiintoisempana kuin Paratiisia. Paratiisissa kaikki on kohdallaan ja hyvin, mutta sieltä puuttuu rosoisuus ja särmä.

Hyvät ihmiset eivät tee väärin. He eivät rosvoa, huijaa eivätkä huoraa. Lisäksi he antavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja usein vielä käyvät kirkossakin. Voidaan siis sanoa, että fariseuksen kuvaus itsestään sopii melko täsmällisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin – siis meihin.

Sitä paitsi me haluamme olla hyviä. Hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he ovat hyviä. Pahat kylläkin saavat enemmän huomiota ja palstatilaa, mutta hyvät tulevat toimeen naapureidensa kanssa. Eivät metelöi, eivätkä aiheuta hämminkiä. Sananlaskujen kirjassa puhuttiin rikkomusten tunnustamisesta ja hylkäämisestä. Siis siitä, että ihminen myöntää olleensa väärässä ja toimineensa väärin. Mutta juuri edellisessä jakeessa sanotaan myös: ”Kun vanhurskaat vallitsevat, kansa iloitsee. Kun pahat saavat vallan, kaikki kätkeytyvät.” Niinhän se on. Ja koska hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he käyttäytyvät hyvin, me haluamme myös käyttäytyä hyvin.

Tässä on ensimmäinen koetinkivi omavanhurskaudelle. Se liittyy toisten ihmisten antamaan hyväksyntään, ihmispelkoon, joka tukahduttaa elämänrohkeuden. Väärin tekemisen pelko on niin suuri, että ihminen käpertyy sisäänpäin ja lakkaa olemasta se leikkivä ja kokeileva lapsi, joksi hän syntyi. Uskonpuhdistaja Martti Luther tunsi hyvien ihmisten ongelman niin henkilökohtaisesti, että eräässä kirjeessään antoi itsetutkistelun syövereissä kamppailevalle ystävälleen Melanchtonille rajun ohjeen: ”tee syntiä lujasti”, lat. pecca fortiter. Se minkä teet, tee reilusti ja urheasti. Silloinkin, kun sinusta tuntuu, että se ehkä voisi olla syntiä. Ja varsinkin silloin, jos vaihtoehtoina ovat vaikeneminen, paikalleen jääminen ja mukautuminen yleiseen mielipiteeseen. Lutherin lause jatkuu: ”sillä vielä lujempi on usko ja ilo Kristuksessa”, sed fortius fide et gaude in Christo.

Kyseessä oli siis henkilökohtainen neuvo hyvälle ystävälle tilanteessa, jossa epävarmuus uhkasi lamauttaa, ei yleinen teologinen periaate. Tätä Lutherin ohjetta on joskus luettu ikään kuin hän kehottaisi tekemään syntiä siksi, että armo tulisi suuremmaksi. Kristillisestä uskosta tulee joillekin pakkopaita, joka pitää ravistaa päältä niin, että näkyy ja kuuluu. On julkaistava niin rumia pilapiirroksia, että tekopyhät varmasti hätkähtävät. Ehkä on tehtävä tietoisesti syntiäkin ihan pelkästään tekopyhien uskovaisten hämmentämiseksi. Mutta sellaisessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ihminen vain asettaa itsensä jälleen toisten yläpuolelle ja tuomariksi.

Siksi meidän onkin syytä palata Jeesuksen kertomukseen. Kysymykseen ”Mistä tietää olevansa tekopyhä?” kertomus esittää vastaukseksi kaksi erilaista rukousta. Sinun rukouksesi paljastaa sinut! Fariseuksen rukous alkaa hyvin, kiitoksella. Näin rippikoulussakin opetetaan. Rukouksessa lausutaan ensin sen nimi, jota rukoillaan ja sitten se asia, joka on mielessä. Jos ei ole mitään erityistä, aina voi aloittaa kiitoksella. Mutta jo ensimmäisessä sivulauseessa fariseus ajaa metsään. Kiitoksen kohteena on kyllä Jumala, mutta kiitoksen aiheena on oma itse. ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset”. Sen jälkeen fariseus luettelee ansionsa, ensin ne pahat asiat, joita hän ei tee, ja sitten ne hyvät asiat, joita hän säännöllisesti tekee. Ja kaikki, mitä hän sanoo, on ihan totta! Fariseus ei siis ole väärässä. Tekopyhyys ei ole samaa kuin väärässä oleminen. Se on oikeassa olemista. Ja siinä me kaikki olemme tosi hyviä. Fariseuksen ongelma ei ole siinä, että hän olisi väärässä, vaan siinä, että hän halveksii toista. Se tekee hänet tekopyhäksi. Hän korotti itsensä toisen yläpuolelle. Publikaani oli myös oikeassa. Hän tiesi olevansa syntinen. Hän tiesi tehneensä väärin. Siksi hänen rukouksensa oli oikea. Molemmat puhuivat Jumalalle totta, mutta heidän asentonsa oli erilainen. Jos haluat tietää, oletko tekopyhä, mieti miten rukoilet.


Kun sanot rukouksessasi ”Herra, armahda” – kuten me olemme jo täällä yhdessä tehneet – tuo rukoukseen mukaan kaikki, mitä sinussa on. Älä peittele mitään, älä jätä varauksia, älä yritä salata mitään. Avaa sydämesi. Sillä Jumala katsoo sydämeen. Ja kun näin teet, saat nousta vanhurskaana, täynnä iloa ja kiitollisuutta Jumalalle.

Uusi virsi?

Olen suhtautunut bloggaamiseen suurin piirtein sillä tavalla, että olen purkanut tänne ajatuksia sen mukaan, kuin on tuntunut hyvältä ja välttämättömältä. Siis jonkinlaisen sisäisen pakon vuoksi. Loppukevät ja alkukesä on ollut aikaa, jolloin olen tuntenut sisäistä pakkoa olla kirjoittamatta. Osittain se on johtunut siitä, että olen halunnut keskittyä enemmän siihen, mitä on kulloinkin käsillä. Osittain tunnistan myös halua luoda tiettyä välimatkaa siihen odotukseen, että mun blogi olisi lausuntoautomaatti kirkolliseen keskusteluun. Sehän ei alunperin ollut ollenkaan ajatuksena, vaikka omasta suuresta syystäni usein kirjoittelu on mennyt siihen suuntaan. Katsotaan, tuoko tauko tähän jonkin uuden näkökulman. Ehkä on syntymässä uusi laulu.

Ymmärrän senkin, että monille vakiolukijoille on voinut olla vähän turhauttavaa käydä silloin tällöin kurkkaamassa, joskos olisin herännyt kesäuniltani. Siksi laitan tällaisen väliaikatiedotteen.

Kesäloma alkoi toissapäivänä eli perjantaina vihkitoimituksella Vanajanlinnassa. Hääpari oli kaunis ja juhla oli koskettava. Oikeastaan siitä on erittäin hyvä laskeutua nyt kolmen viikon lomalle. Käymme torstaina Porissa kuuntelemassa Totoa, mutta muuten varmaan aika menee mökillä Selissä risu- ja halkosavotassa sekä lueskellen. Elokuun ekalla viikolla lähdemme Tiinan kanssa Chicagoon, missä osallistumme Global Leadership Summitiin. Meidän pienen suomalaisen tiimin tehtävänä on samalla valita kiinostavasta puhujajoukosta ne, joita haluamme kuulla Agricolassa 12.-13.11. Varmasti viimeistään Chicagosta käsin päivitän tätä blogia ensitunnelmilla. Muuten, ilmoittautuminen Helsingin tai Jyväskylän Global Leadership Summiteihin tapahtuu osoitteessa www.willowcreek.fi. Hinta nousee 1.9. alkaen 15 eurolla, joten kannattaa ilmoittautua elokuun aikana.

Kirkon kevät

Voi elämän kevät. Irjasta tuli siis piispa. Onnittelut valinnasta ja runsaan Jumalan siunauksen toivotukset.

Median mukaan Irjasta tosin tuli naispiispa. Nähtäväksi jää, kumpi hänestä tulee, piispa vai naispiispa. Odotan ja toivon kovasti, että Irja jollain tavalla osoittaa olevansa huolissaan kirkon hajaannuksesta ja pyrkii piispana luomaan yhteyttä. Vaaliretoriikan perusteella voi ounastella, että vastakkainasettelu tulisi kärjistymään, mutta teot ratkaisevat.

Jotkut kirkon piirissä pyrkivät uskottelemaan itselleen, että kyseessä ei ollut sukupuolivaali. Tietysti oli. Ei kai Kirkko ja kaupunki sekä muu media olisi muuten niin innoissaan vaatinut naisen valintaa. Irjan tukiryhmän aikaisen liikkeellelähdön vuoksi muut naisehdokkaat Marja Heltelää lukuunottamatta jopa jättäytyivät pois vaalista kokonaan. Ja Marjaa moitittiin siitä, että asettui heikentämään Irjan valintamahdollisuuksia, vaikka sillä ei tietenkään ollut asiaan mitään vaikutusta. Vapaavuoren ja Heltelän äänet näyttävät jakautuneen kohtuullisen tasaisesti, kun äänieroksi jäi vain 24 ääntä.

No, pettymyksestä huolimatta on pakko heti kaivaa esiin optimistisia näkökulmia ja todettava, että saimme pitää erinomaisen tuomiorovastin! Matin tehtävä Helsingin keskellä ja tuomiokapitulissa siis jatkuu. Siunausta ja voimia siis myös Matille kaikkeen siihen.

Ei vain Hengestä, vaan vedestä ja Hengestä

Saarna Helsingin tuomiokirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 30.5.2010 Saarnatekstinä Johanneksen evankeliumi 3:1-15 "Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Nikodemos oli aidosti kiinnostunut Jeesuksesta, mutta Jeesuksen vastaukset Nikodemoksen kysymyksiin eivät olleet kovin selventäviä. Ne herättävät entistä enemmän lisäkysymyksiä. Voi olla, että tälle saarnalle käy samalla tavalla. Mutta Nikodemos oli aidosti kiinnostunut. Hän ymmärsi, että viisaus ei aina asu siellä, missä kansan viralliset edustajat ja valtaapitävät kokoontuvat. Hengellisissä asioissa erityisesti on osattava kuunnella niitä, jotka tulevat vallan laitamilta. Ehkä Nikodemos oli poikkeuksellisen avomielinen ja ennakkoluuloton ihminen kaltaistensa fariseusten joukossa, jonkinlainen liberaali muuten kovin vanhoillisen uskonnollisen eliitin joukossa. Eikä ole vaikea nähdä, että Nikodemoksen kaltaisia kiinnostuneita on paljon tänäänkin. Istuin muutama päivä sitten kahvilla kauppatorilla, kun pöytääni tuli siististi pukeutunut mies pienessä nousuhumalassa. Keskustelu kääntyi nopeasti kirkon asioihin, vaikka en mitenkään ilmaissut olevani pappi. Mies oli erittäin tuohtunut katolisen kirkon pedofiliaskandaalista ja piti paavia siihen syypäänä. - Se mies ei ainakaan edusta Jeesusta maan päällä, hän sanoi. - Tai jos edustaa, silloin Jeesuksen täytyi olla täysin väärässä. Olin tavallaan aika iloinen tästä kommentista. En siksi, että katolista kirkkoa moitittiin, vaan siksi, että Jeesuksella ja sillä, mitä hän edustaa, on väliä. Eikä kyseessä ole vain satunnainen kadunmies. Kansa, myös sen älymystö, ei ole lainkaan niin piittaamaton hengellisistä asioista, kuin joskus median kautta saattaa vaikuttaa. Fiksut, älykkäät ihmiset ovat kiinnostuneita henkisyydestä, hengellisyydestä ja myös Jeesuksesta, mutta kirkossa jokin mättää. Hengellisesti virittyneen ihmisen mielestä hengen tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä pysy minkään organisaation seinien sisällä. Uskonto on ongelma, ei ratkaisu. Kirkkoa parhaimmillaan siedetään, mutta harvoin ylistetään. Ruotsalainen hengellinen opettaja ja pastori Peter Halldorf on sanonut Pyhästä Hengestä, että me emme suinkaan opi tuntemaan Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan kolmatta persoonaa viimeisenä, vaan ensimmäisenä. ”Kaikki todellinen hyvyys, kaikki totuus ja rakkaus, kaikki aito armeliaisuus, esiintyipä se missä tahansa ja ilmeneepä se kenen nimissä hyvänsä, todistaa Pyhän Hengen läsnäolosta.” Tuuli todellakin puhaltaa missä tahtoo. Sanoohan Jeesus (Joh. 6:44): ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” ja miten Isä vetää ihmisen Pojan luokse? Rakkauden köysin, Pyhän Hengen vaikutuksen avulla. Kirkkoisä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: ”Ajattele, oi Herrani, että kun janoan sinua, sekin on sinun työtäsi.” Pyhä Henki on aina ihmistä askelen edellä. Jeesuksen ja Nikodemoksen välille ei kuitenkaan synny yhteisymmärrystä, kun Jeesus sanoo, että on synnyttävä "uudesti, ylhäältä". Nikodemos pitäytyy ehkä hieman lapsellisestikin konkreettisessa ajattelussa. ”Miten joku voisi vanhana syntyä?” Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole lapsellinen. Voi olla, että kiinnostuminen hengellisistä asioista on juuri sitä, että halutaan ymmärtää sanojen takana oleva yksinkertainen totuus. Siksi Jeesus avaa Nikodemokselle ylhäältä syntymisen merkityksen. ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Vesi ja Henki. Ne ovat Jeesuksen mukaan avain Jumalan valtakuntaan, hengelliseen näkemiseen ja ymmärrykseen. Miten yksinkertaisesta asiasta tässä oikein on kyse? Ja kumpi näistä on helpompi, kumpi vaikeampi ymmärtää? Luulen, että niin Nikodemokselle kuin oman aikamme hengelliselle kyselijälle puhe Hengestä ja sen tuomasta uudesta syntymästä on kiehtovaa. Se näyttää ohjaavan hengellisyyteen, joka on täysin vapaa ulkoisista paineista, mutta tarjoaa jonkinlaisen suoran kosketuksen jumaluuteen. Ja jos menet Akateemiseen kirjakauppaan etsimään hengellistä kirjallisuutta, huomaat nopeasti, että kristinuskolle varattu hylly on kutistunut melko pieneksi muun henkisyyttä tarjoavan tuotannon rinnalla. Löydä se itsestäsi. Opettele läsnäolon taito. Tule tietoiseksi voimavaroistasi. Saat kaiken, mitä uskallat ajatella. Henki todellakin puhaltaa missä tahtoo ja johtaa ihmisiä kohti Jumalaa. On erilaisia teitä, erilaisia kokemuksia, mutta kaikki ne johtavat samaan. Mutta sitten on tämä vesi. Se on jollain tavalla paljon helpompi kuin Henki, mutta toisaalta kovin paljon vaikeampi. Jokainen ymmärtää, että vesi on kaiken elämän edellytys. Kun avaruuden planeettoja tutkitaan, halutaan tietää, onko niissä vettä, koska sitä kautta toivotaan saatavan tietää, onko niissä elämää. Vesi on vastaanottava elementti, pehmeä kuin kohtu, jossa uusi elämä mahtuu kehittymään.. Paavi Benediktus on tarttunut kirjassaan Jeesus Nasaretilainen Johanneksen evankeliumin vesisymboliikkaan. Evankelista kirjoittaa vedestä monessa keskeisessä kohdassa, aivan ensimmäiseksi juuri tässä Jeesuksen ja Nikodemoksen välisessä keskustelussa. ”Voidakseen päästä Jumalan valtakuntaan, ihmisen täytyy tulla uudeksi, toiseksi – hänen täytyy syntyä uudesti vedestä ja Hengestä. Mitä se merkitsee?” Benediktus kirjoittaa. ”Niin kuin luonnollinen syntymä edellyttää mieheltä siittämistä ja naiselta raskaaksi tulemista, niin uudestisyntymiselläkin on kaksi alkusyytä: Jumalan Henki ja vesi, kaiken luonnollisen elämän universaali äiti – kasteen sakramentissa armon kautta neitseellisen Jumalansynnyttäjän sisarkuvaksi korotettu”. Syntyminen vedestä tarkoittaa kastetta. Jumalan valtakuntaan tullaan kasteen kautta. Jumalan valtakunta ei olekaan vain tuulen ujellusta hongikossa, vaan sillä on näkyvä muoto. ”Henki ja vesi, taivas ja maa, Kristus ja kirkko kuuluvat yhteen. Sillä tavoin tapahtuu uudestisyntyminen. Vesi edustaa sakramentissa maaäitiä, pyhää kirkkoa, joka ottaa vastaan luomisen.” (Benediktus, Jeesus Nasaretilainen). Siksi vesi voi olla paljon vaikeampi hyväksyä kuin Henki. Moni ajattelee, että Jeesus on kiinnostava hengellinen opettaja, mutta vain jos hänen opetuksensa puhdistetaan myöhemmästä kirkollisesta hapatuksesta. Tässä Jeesus sanoo, että ilman Pyhän Hengen kosketusta ja kastetta ei voi päästä Jumalan valtakuntaan. Kirkko onkin jotain muuta kuin kiinteistöjä, organisaatioita, virkoja ja sääntöjä. Kirkko on olemukseltaan hengellinen, vedestä ja Hengestä syntyneiden yhteisö. Nikodemoksen reaktio on hämmentynyt kysymys: ”Miten tämä kaikki on mahdollista?” Kuinka on mahdollista elää Pyhän Hengen johdossa, yhteydessä Jumalaan, vapaana kuin taivaan lintu ja irti kaikista maallisen elämän kahleista? Miksi fiksu ja hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen ei menisi Akateemisessa sille hyllylle, missä myydään henkisen elämän oppaita ilman kirkkoa, ilman uskontoa ja ilman sääntöjä, jos kerran siellä tarjotaan paljon suurempaa vapautta? Jeesus vastaa Nikodemokselle harmistuneena: ”Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?” Kun opetuslapsi Filippos myöhemmin Johanneksen evankeliumissa pyytää Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä”, Jeesus vastaa samalla tavalla: ”Etkö sinä, Filippus, tunne minua? Joka on nähnyt minut on nähnyt isän.” Tie Jumalan luokse käy Jeesuksen kautta. Pyhä Henki toimii kaikkialla täysin riippumattomana, ilman mitään välittäjää. Jokainen ihminen on Pyhän Hengen työn kohteena. Mutta kaikki Pyhän Hengen työ johtaa kohti Kristusta. Ja Kristus on tie Jumalan yhteyteen. Ei ole täydellistä vapautta ilman täydellistä antautumista. Ei ole voittoa ilman kärsimystä. Ei ole sovitusta ilman uhria. Ei ole uutta elämää ilman kuoleman voittamista. Ei ole muuta tietä. Siksi sinut on kastettu. Nikodemokselle Jeesus selittää tämänkin, jälleen vertauskuvan kautta: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” Hengellisyys on äärimmäisen konkreettista ja käytännöllistä. Se on antautumista kuolemaan, että kuolema voitettaisiin ja sinä ja minä saisimme elää. Evankelista Johanneksen kirjaama Jeesuksen puhe jatkuu: ”Sillä Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka uskoo häneen, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tämä kirkko on koko kesän auki puoleenyöhön saakka, että kuka tahansa Nikodemos, hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen, voisi tulla tänne vaikka yöllä, kohdata täällä Kristuksen ja löytää uudelleen yhteyden Jumalaan.

Kuihtuvaa kosketa

Nyt taitaa kuulkaa olla ennätyspitkä väliaika edelliseen blogipostaukseen. Vaikka (tai: koska) nyt on kevät, bloggaaminen ei kukoista. Onko innostus kuihtumassa pois? No, tuskin ehkä kuitenkaan. Jotenkin vain oma fokus on enemmän reaalimaailmassa kuin virtuaalisessa. Taistelen siis omalta osaltani infoähkyä vastaan vähentämällä verkkoon syötettyjen bittien määrää.

Tänään aamulla olin messuvuorossa Tuomiokirkossa ja julkaisen saarnani täällä iltapäivän aikana. Annoin itselleni saarnasta arvosanan 7-, siis nipin napin tyydyttävän. Siitä tuli jotenkin aivan liian monimutkainen ja teologinen. Syynä oli valmisteluprosessi. Sain idean saarnan rakenteesta torstaina ja olin tosi tyytyväinen. Kirjoitin idean ja joitakin iskulauseita muistikirjaani ja pidin saarnaa tavallaan valmiina, puhtaaksikirjoitusta vailla. Se oli harhaa. Lauantai-iltana tajusin, että argumentaatio oli kesken, siirtymät eri osien välillä heikohkoja ja saarnan pointti kaipasi terävöittämistä. Tein toki parhaani ja kirjoitin kohtuullisen sujuvan käsikirjoituksen, jonka sain valmiiksi kymmenen jälkeen illalla.

Aamulla kun tulin kirkolle, korjailin vielä tekstiä ja koeluin sitä saarnatuolissa ennen kuin kirkon ovet avattiin. Kun sitten yhdeksän jälkeen tapasin urkuparvella Cantores minoresin pojat, tajusin, että saarna ei tulisi toimimaan - ei ainakaan poikien mielestä. Olin jäänyt teeman käsittelyssä aivan liian teologiselle tasolle, esimerkit puuttuivat, aiheen jaksottaminen puuttui, argumentointi oli liian epämääräistä ja jäsentymätöntä. Mietinkin koko messun alkuosan ajan, miten selviän tästä tehtävästä. Ensimmäinen lukukappale Jesaja 6:1-8 iski tähän mielentilaan kuin veitsi sulaan voihin. Jesajaa hieman mukaillen: "Voi minua, minä hukun! Minulla on huono saarna ja kansalla, jonka keskellä elän, on muut asiat mielessä." Jesajan kutsumusnäyssä serafi lensi profeetan luokse kädessään henkuva hiili, jolla hän kosketti profeetan huulia ja sanoi: - Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu. Tämän jälkeen kuului vielä Herran ääni: - Kenet minä lähetän? Ja profeettaa vastaa: - Tässä olen, lähetä minut!

Jotenkin koin Jesajan kutsumusnäyn omakseni. Eihän tehtävän suorittamisessa ole kyse minusta, vaan Hänestä, joka kutsuu ja lähettää. Rohkeasti eteenpäin siis, sanoisi mummo lumessa.

No, muokkasin hieman aloitusta ja jätin joitain kohtia pois. Mun vahvuus on varmaankin se, että puhun normaalilla intonaatiolla ja paatostakin löytyy. Näillä paikkasin sen, mikä paikattavissa oli. Lopputulos tuskin siitä kuitenkaan hirveästi parani. Saarnan jälkeen olo oli katuvainen. Miksi en käynyt painia tekstin kanssa loppuun saakka, vaan tyydyin hajanaiseen ajatelmaan? Ovella ihmisiä tervehtiessä ja saarnajatkoilla sain toki asiaan kuuluvaa rohkaisua, mutta osittain oma arvioni myös vahvistui. Jos Jeesuksen vastaukset Nikodemokselle olivat hankalia, niin oli myös minun saarnani.

No, tällainenkin voi saarnaprosessi joskus olla. Kunhan ehdin stilisoida muistiinpanot, julkaisen tekstin täällä. Julkaistava saarna jäänee silti joiltain osin kauas siitä, mitä puhuin.

- -

Ensi viikolla koulut loppuu, valitsemme piispan ja moni saa lakin. Itse en ehdi yksiinkään lakkiaisiin tänä vuonna, koska olen vihkimässä ja hautaamassa. Siitä huolimatta onnea ja siunausta kaikille uusille ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille!

Piispan vaalin suhteen olen aika rauhallisella mielellä. Pidän Mattia melko vahvana ennakkosuosikkina. Toki lopputulos voi kääntyä aivan kumpaan suuntaan tahansa. Irjan valinnassa olisi toki paljon positiivistakin, vaikka en pidäkään häntä Matin veroisena ehdokkaana. Katsotaan siis rauhassa, mitä torstaina tapahtuu ja kiitetään Jumalaa kaikesta.