tiistaina, lokakuuta 31, 2023

Mikä kansankirkossa on vikana?

 Tai mikä kansankirkossa ei ole vikana? 

(Tämä artikkeli on julkaistu teoksessa Jokin meitä yhdistää - Näky kansankirkon jälkeisestä kirkosta. Kirjapaja 2021.)

Koko kansan kirkko on kaunis kuva siitä, miten kokonainen kansakunta on kääntynyt Kristuksen puoleen ja haluaa elää hänen seuraajinaan. Tällainen visio nousee suoraan Matteuksen evankeliumin lopusta, jossa Jeesus antaa opetuslasten tehtäväksi tehdä ”kaikki kansat” hänen opetuslapsikseen. 

Historia tarjoaa Armenian apostolisen kirkon synnystä vuonna 301 alkaen esimerkkejä siitä, miten Jeesuksen sanojen toteuttamisessa on onnistuttu kokonaisten kansakuntien osalta. Kristinusko nosti kansoja kokoaan merkittävästi suurempaan rooliin maailmassa. Kristinusko synnytti luostarit, hospitaalit, yliopistot. Samasta maaperästä kasvoi humanismi ja moderni demokratia. Tunnemme myös tämän voittokulun kääntöpuolen. Valtakirkkona kirkosta tuli vallankäytön kirkko. Evankeliumi alistettiin hallitsijan pyrkimyksille. Kansankirkko menetti universaalin luonteensa ja ryhtyi vaalimaan kansallismielisyyttä.

Suomalainen kansankirkollisuus ei noussut suoraan uusitestamentillisesta ajattelusta tai pyrkimyksestä toteuttaa Jeesuksen antamaa tehtävää. Kansankirkollisuus on osa historiallista jatkumoa. Se oli - ja on jossain määrin edelleen - osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kollektiivista itseymmärrystä valtiokirkkoaseman vähittäin purkauduttua. Kunnat erotettiin seurakunnista 1800-luvun puolivälin jälkeen. Presidentin oikeus nimittää piispoja lakkasi vasta vuonna 2000. Valtion ja kirkon, kuntien ja seurakuntien välinen kiinteä yhteys näkyy ja tuntuu edelleen. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen kirkkolaki. Kirkkolain vahvistaminen senaatissa ja myöhemmin itsenäisen Suomen eduskunnassa onkin valtiokirkollisuuden viimeisiä jäänteitä. Se sinetöi valtakirkon erityisaseman suhteessa maassa toimiviin muihin uskontokuntiin.

Suomen ortodoksisesta kirkosta joskus käytetty nimitys ”toinen kansankirkkomme” perustuu niin ikään historiaan ja lainsäädännölliseen asemaan. 1800- tai 1900-luvuilla syntyneille kirkkokunnille ei tällaista nimitystä suoda, vaikka niiden osuus väestöstä nousisi ortodoksisen kirkon rinnalle. Katolinen kirkko Suomessa voisi hyvinkin olla ”ensimmäinen kansankirkkomme”, mutta tällaista nimitystä siitä ei ole käytetty.

Kansankirkollisuus ei nouse kirkon teologiasta eikä tunnustuksesta. Pikemminkin se on pyrkimystä antaa selitys ja legitimiteetti julkishallinnon ja kirkon yhteistoiminnalle tilanteessa, jossa valtaosa väestöstä kuuluu edelleen kansankunnan historiaa määrittäneeseen kirkkokuntaan. Kansankirkollisuus on luonteeltaan säilyttävää, konservatiivista. Kansankirkollisuus käy kamppailua kirkon aseman säilyttämisestä. Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa sopivat siihen huonosti.

Kansankirkkoa on arvosteltu ainakin 1970-luvulta lähtien – joskus akateemisin, joskus enemmän kansanomaisin perustein. Viime vuosina kansankirkon kritiikistä on tullut valtavirtaa. Tämä kirjoitus ei ole kansankirkon kritiikin historiikki. Pikemminkin on kyse sen toteamisesta, että jotain olisi tehtävä. Olemmeko jo saavuttaneet käännepisteen?

Kansankirkko ei ole ulos kutsuttujen joukko

Kreikankielen sana ekklesia, jota Matteus, Paavali ja muut Uuden testamentin kirjoittajat käyttävät kristittyjen yhteisöstä, tarkoittaa julkista kokousta. Erityisesti sanalla viitattiin kansankokouksiin torilla tai muussa julkisessa paikassa. Kreikankielinen Vanha testamentti käyttää ekklesiaa vastineena heprean sanalle qahal, jolla on vastaava merkitys. Israelin teologinen nimitys on qehal YHWH (suomeksi usein ”Herran kansa”, vrt. Apt 7:38 ”silloin kun kansa oli koolla [en tee ekkleesia] autiomaassa”). 

Jeesus tuli etsimään ja pelastamaan niitä, jotka oli jätetty syrjään tästä Jumalan kansan yhteydestä (Luuk. 19: 10). Tehdäkseen sen, hänen oli itsekin astuttava ulos. Heprealaiskirjen mukaan ulos astuminen on myös Jeesuksen seuraajan osa: ”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen” (Hepr. 13: 12–13).

Sanan ekklesia pohjamerkitys tulee sanoista ek ja kaleoo, kutsua ulos. Ulos kutsumisen erityismerkitys ei Uudessa testamentissa ole niinkään itse sanassa ekklesia ja sen käytössä, vaan siinä, minkälaiseen yhteisöön sillä viitataan. Kristityt on ensin kutsuttu sisään: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät” (Ef. 2: 19). Kristityt on kutsuttu osaksi Vanhan testamentin Herran kansaa (qehal YHWH). Samalla toteutuu Herran kansan ja Jumalan valtakunnan profeetallinen rooli: olla merkkinä niille, jotka siitä vähät välittävät. Kristityt kutsutaan olemaan ”nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä” loistaen siinä ”kuin tähdet taivaalla” (Fil. 2: 15). Kristityn elämä on vaeltamista valossa (1. Joh. 1: 6). Valo ei saa jäädä piiloon, vaan sen tulee valaista koko huone (Matt. 5: 15). 

Kansankirkko toteuttaa omalla tavallaan Jeesuksen alkuperäistä tehtävää kutsumalla mukaan niitä, jotka on muuten jätetty ulkopuolelle. Seurakunta ei ole salaseura, vaan julkinen instituutio. Kirkko ei voi jättää ulkopuolelle ketään. Ovien on oltava auki kaikille. Kaikki tämä on oikein ja hyvää. Kansankirkko kuitenkin epäonnistuu tehtävässään, koska se ei samalla kutsu ulos, toisenlaiseen ja uuteen elämäntapaan, jonka kautta Kristuksen valo loistaa, samalla tietysti muistaen, että evankeliumin aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme (2. Kor. 4: 6).

Kansankirkko lähestyy kirkkona olemista toisesta suunnasta. Kansankirkollisuus tarjoaa kristillisyyttä, joka on ulkoistettu ammattilaisille. Olennaista on jäsenyys. Jäsenyys takaa instituution toiminnan. Kirkko voi kyllä julistaa kristillistä elämäntapaa, kutsuu murtamaan leipää ja kuulemaan apostolista opetusta, mutta nämä tehtävät kyetään hoitamaan ilman jäsenten vuorovaikutusta. Ulos kutsuminen, tähtenä loistaminen ja erottuminen maailmasta toteutuvat viran funktioina. 

Kansankirkko ei usko niin kuin kirkko opettaa

Se, että kirkon jäsen ei usko niin kuin kirkko opettaa, ei ole pitkiin aikoihin ollut uutinen. Se on lähtökohta, joka tuskin enää järkyttää ketään. Kansankirkko pyrkii parantamaan tilannetta opettamalla entistä paremmin niin kuin kansa uskoo. Kansankirkko ei voi opettaa niin kuin kirkko opettaa, koska sen täytyy ensin kysyä, mitä kansa tahtoo sen opettavan. 2000-luku on ollut seurakuntakyselyiden aikaa. Kyselyt ovat suurten ikäluokkien kulttuurikirkollinen projekti, joka on siirtynyt osaksi kansankirkollista itseymmärrystä. Niiden avulla on etsitty trendejä, joihin toimintaa ja sanomaa voisi kiinnittää.

Kyselyitä tehtaileva kirkko on demokraattista päätöksentekoa korostava kirkko. Demokratialla kansankirkko tarkoittaa kirkon opetuksen eli sisällön alistamista kansan äänelle. Oppia lähestytään vallankäyttönä, ei totuuskysymyksenä. Juuri siksi - niin ristiriitaista kuin se onkin - kansankirkollinen seurakuntalaisuuden ihanne on valtaa käyttävä luottamushenkilö, ei evankeliumia todeksi elävä Jeesuksen opetuslapsi. Luottamushenkilön ei odoteta tuntevan Raamattua ja kirkon uskon perusteita, vaan seuraavan trendejä ja edustavan mielipiteitä. Vastuuta kantava, kristillistä elämäntapaa toteuttava nuori aikuinen halutaan mukaan kokoustamaan, muutoin hänen osallisuutensa messuyhteisöön tai muuhun perustason toimintaan mitätöityy.

Kirkon uskoon sitoutuva aktiivinen seurakuntalainen on kansankirkon mallissa ahtaan sisäpiirin jäsen. Kirkon uskoon sitoutuva pappi on vallankäyttäjä. Vallankäytöstä - vaikka kaikki tietävät sen olevan välttämätöntä ja monet pyrkivät sitä kohti - on tehty kirosana, joka vain vaivoin peittää alleen avoimen antiklerikalismi eli pappisvastaisuuden. 

Kirkon viestintä antaa epäselvän äänen, koska se ”saarnaa kuorolle”. Viestintä on kohdistettu omille joukoille, ei uskosta osattomille. Kansankirkossa on tilaa kaikille, joten uskosta ei voi olla osaton. Pahimmillaan kansankirkon viestintä mitätöi, vähättelee ja demonisoi omaa sisäpiiriään.

Kansan - ainakin osan siitä - silmissä kansankirkko on menettänyt teologisen uskottavuutensa. Se on joko jämähtänyt edelliselle vuosituhannelle tai kadottanut ominaislaatunsa. Sen sijaan, että kirkko ahkerasti ja yksituumaisesti opettaisi kansaa kristinuskon perusteissa pilkasta ja häväistyksestä välittämättä, kansankirkko karttaa opettamista. 

Lapsille ei enää voida kertoa evankeliumin totuuksia viranomaisten pelossa, joten kansankirkko indoktrinoi heitä turvallisiin yleishumanistisiin arvoihin. Kristillinen kasvatus, johon vanhemmat ja kummit ”yhdessä seurakunnan kanssa” sitoutuvat kasteessa, on ohentunut virreksi 499 Jumalan kämmenellä. Se on hieno ja kaunis virsi, mutta kun lapsella ei rippikouluun tullessaan ole muuta kristillistä kasvatusta, yksi viikko hienosti toteutettua leirielämää ei voi puutetta korvata. Virren tilalla rippikoululaisen huulilla soi v***u.

Kansankirkko ei kouluta pappejaan

Pappien yliopistokoulutus on ollut suomalaisen kansankirkollisuuden ylpeyden aihe, eikä syyttä. On voitu luottaa siihen, että saarnatuoliin nousee oppinut sananpalvelija. Oppineisuus ei ole tosin välttämättä tarkoittanut hyvää puhetaitoa, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.

Papiksi tullaan edelleen yliopiston kautta. Piispalla on toki mahdollisuus haastatella pappiskandidaattinsa. Lyhyellä ordinaatiokoulutuksella pyritään paikkaamaan yliopisto-opintojen ja pappisviran vaatimusten väliin jäävät ammottavimmat aukot. Vuoden tai parin pappiskokemuksella pääsee pastoraalikurssille.

Kyse ei ole siitä, minkälaisia teologisten aineiden opettajia yliopistoissa on. Kyse on siitä, että heidän tehtävänsä on palvella akatemiaa, ei kirkkoa. Yhtenäiskulttuurin aikana asialla ei ollut merkitystä. Se mikä kelpasi akatemialle, kelpasi kirkolle, sillä opiskelijoiden voitiin olettaa olevan saman kristillisen kulttuurin kasvattamia. Kansankirkollisuus elää edelleen yhteinäiskulttuurin aikaa. Akateeminen totuusvaatimus ja oletus kristillisestä kulttuurivaikutuksesta riittävät kirkollisen koulutuksen kriteeriksi. 

Pappi ei kuitenkaan pärjää työssään pelkillä akateemisilla ansioilla ja oletetulla yleistiedolla kristillisistä perinteistä. Kirkon työ on rukousta, Jumalan Sanan edessä hiljentymistä, syvää vuorovaikutusta evankeliumin sanoman kanssa. Kansankirkko ei kuitenkaan edellytä tällaisia sisältöjä pappiensa koulutukselta.

Kansankirkko ei ole kansan kirkko

Kansankirkko haluaa olla kansalaisten kirkko. Siksi osallistuminen ja sen mahdollistaminen on toistuva aihe 2000-luvun strategioissa ja visioissa. Harvoin strategiat ovat kuitenkaan jalkautuneet selkeiksi toimenpiteiksi. Uuteen 2020 kirkkolakiehdotukseen on tosin lisätty pykälä seurakuntalaisten osallistumisesta. Seurakuntavaalien äänestysikärajaa on laskettu sillä haaveella, että se aktivoisi nuoria osallistumaan. Molemmat esimerkit kertovat vaikeudesta olla aidosti kansalaisten muodostama kirkko.

Kansankirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, jonka asema perustuu mainintaan Suomen perustuslaissa sekä sen nojalla säädettyyn kirkkolakiin. Mikäli perustuslakia ei muuteta, kirkon julkisoikeudellinen asema ei muutu. Kansankirkko ei tällaista muutosta halua, koska kansankirkon dna perustuu aseman säilyttämiseen. Julkisyhteisöllisestä asemasta johtuva raskassoutuinen hallinto on välttämätön paha. Asetelma tyydyttää jossain määrin sekä konservatiiveja että liberaaleja. Konservatiiveille asetelma merkitsee sitä, että uudistuksia ei voi viedä läpi nopeasti. Liberaaleille se merkitsee lupaa muokata kirkkoa kansan enemmistön mielipiteiden suuntaan.

Seurakunnan kokouksiin (ekklesia, jumalanpalvelus) osallistuu alle kymmenes kirkon jäsenistä. Kansankirkollisuudelle tämä ei ole ongelma. On parempi, että ihmiset lepäävät kotona kuin että he harrastaisivat uskonnollisuutta. Kansankirkko ei tarvitse kansaa.

Merkittävä osa jäsenistä on yhteydessä kirkkoon ja omaan seurakuntaansa vain median välityksellä. Kansankirkollisuuden kannalta tämä on tulevaisuuden kirkko. Kun ihmiset voivat valita mediansa ja sen näkökulman, jonka he kirkosta haluavat kuulla, he eivät ole enää sidoksissa oman seurakuntansa viranhaltijoiden kapeaan ja satunnaiseen näkökulmaan. Kansattomalle kansankirkolle sopii, että sitä johtavat toimittajat ja somevaikuttajat, eivät piispat ja kirkkoherrat.

Kansankirkko ei ole missionaalinen kirkko

Jeesuksen lähetyskäskyssä (Matt. 28: 18–20) ilmaisema ohjelma kansojen kirkosta pitää sisällään ajatuksen oppilaaksi tekemisestä (kr. matheeteuein, sanamukaisesti: opetuslapseuttaa). Juuri siinä kiteytyy kirkon eli Kristuksen seuraajien joukon perustehtävä: tehdä opetuslapsia, seuraajia, oppilaita, niitä, jotka seuraavat Mestaria.

Kansankirkossa asiaa ei ole totuttu ilmaisemaan näin. Kirkkolaki määrittää kirkon perustehtäväksi “julistaa Jumalan Sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi” (KL 1:2). Seurakunnan tehtäväksi mainitaan kirkon tehtävän toteuttaminen huolehtimalla “jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.” (KL 4:1). Kansankirkko suoriutui tästä tehtävien moninaisuudesta virkojen välityksellä. Jokaiselle perustehtävän osa-alueelle on omat virkansa. Näin kaikki tulee hoidetuksi. 

Mutta ei ole tullut. Opetus ei ole mennyt perille, lapsia jää kastamatta, kirkon kasvatusputken läpäisseet parikymppiset eroavat kirkosta, diakonia ei kosketa valtaosaa seurakuntalaisista millään tavalla lähetystyöstä puhumattakaan. Lähdettiin tekemään opetuslapsia, mutta tulikin jäseniä. Ja nyt se ei jäsenille enää riitä.

Syksyllä 2019 julkaistu Ovet auki – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026 ilmaisee perustehtävän merkityksen vahvasti: “Organisaation on tiedettävä, mitä varten se on olemassa. Kirkon perustehtävä eli mission on edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana. Tämä on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Perustehtävä ohjaa kaikkea kirkon elämää ja toimintaa.” Voiko sen enää selkeämmin sanoa? Varsinkin, kun tämän jälkeen seuraa vielä lause: “Sen tulisi olla myös jokaisen kirkon jäsenen tapa elää.”

Kristillisyys on elämäntapa. Se on Jeesuksen seuraamista ja oppilaana olemista. Koska se on vaivalloinen ja monella tavalla maailmalle vieras elämäntapa, kristitty tarvitsee toista kristittyä ja jatkuvaa yhteyttä elävään Jeesukseen. Kirkko on siellä, missä Jeesus on. Ja Jeesus on siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään (Matt. 18: 20). Missionaalinen kirkko ei vain “huolehdi julistustehtävistä” vaan elää todeksi Jeesuksen antamaa tehtävää tehdä opetuslapsia. Tällainen puhe on kansankirkolle vierasta.

Luukkaan tallentama Jeesuksen ohjelmanjulistus Nasaretin synagogassa (Luuk. 4: 18–19) on viime aikoina nostettu aivan syystä Matteuksen lähetyskäskyn rinnalle. Jeesus luki Jesajan kirjasta. Tehtävänä on ilmoittaa hyvä sanoma köyhille, vapautus vangituille ja sorretuille, näköä sokeille ja Herran riemuvuoden tuleminen. Ohjelmanjulistuksessa voidaan nähdä evankeliumin sosiaalinen, jopa radikaali poliittinen ulottuvuus. Kansankirkossa se on kuitenkin tarkoittanut poliittisen irrottamista hengellisestä. Jeesuksen läsnäolo, keskinäinen yhteys, leivän murtaminen ja rukous eivät kansankirkossa ole edellytyksiä poliittiselle missiolle. Ne, jotka tuollaista hieman pietismiltä haiskahtavaa uskonharjoitusta harrastavat, pysykööt kuplassaan, kun kirkko antaa lausuntoja yritysverotuksesta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Sosiaalisen ja hengellisen asettuminen kansankirkossa vastapooleiksi ei ehkä ole kenenkään vika. Se on vain seurausta siitä, että kansankirkon perustehtävä hajoaa työmuodoiksi ja viroiksi. Opetuslapseksi tulemisen läpäisevä ajatus puuttuu. Siinä on molemmat.

Kansankirkko taitepisteessä

Kirkon nelivuotiskertomus 2016-2019 kertoo karulla tavalla kotien kristillisen kasvatuksen ohenemisesta. Kastettujen lasten kokonaismäärä on lähes puolittunut kahdessa vuosikymmenessä reilusta 50.000:sta noin 28.000:een. Alhainen syntyvyys selittää vain osan muutoksesta. Merkittävämpi muutos lienee se, että vielä pari vuosikymmentä sitten kansankirkollisuuden pelastuksena nähty kulttuurikristillisyys on menettänyt otteen nuoriin sukupolviin. ”Luterilainen yhtenäiskulttuuri loi edellytykset kristillisyyden ja vaikkapa kirkollisten toimitusten symboliseen liittämiseen suomalaisuuteen. - - Tässä tutkimuksessa esitettyjen havaintojen perusteella kulttuurikristillinen identiteetti ja sen myötä luterilaisen kirkon mahdollisuus toimia kansalaisuskonnon roolissa on taitepisteessä. Erityisesti milleniaalien sukupolvessa (aineistossa 30–39-vuotiaat) oli nähtävissä suoranainen kulttuurikristillisyyden romahdus” (Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016-2019, s. 254).

Kansankirkollisuus ehkä riitti suurille ikäluokille, mutta nyt se loitontaa. Kansankirkollisuudesta ja sen koko kansaa yhdistävistä rituaaleista on tullut osa ongelmaa, ei sen ratkaisua. 

Uudessa tilanteessa kirkon on uudelleen perusteltava olemassaolonsa. Perustehtävä voi kirkastua uudelleen. Anna-Maija Raittilan välittämä profetia kirkon tulevaisuudesta virressä 52 on käynyt toteen: ”Se tehdään köyhäksi.” Kirkon köyhyys ei ole itsetarkoituksellista rahan puuttumista ja telttakokouksiin siirtymistä. Köyhyys on tarvitsemista. Kansankirkko tarvitsee kansaa, koska sillä ei ole sitä enää. Kansankirkko tarvitsee keskinäistä yhteyttä, koska sitä ei ole. Kansankirkko tarvitsee apostolien opetusta, koska opetuslapseksi tullaan kuuntelemalla Mestaria. Kansankirkko tarvitsee elävää Jeesusta, koska kirkko on vain siellä, missä hän on. 

Kansankirkko on tullut köyhäksi. Siinä on lohtua. “Kun siltä kaikki puuttuu, sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi”.

sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2023

Vaalipäivä palmusunnuntai

Olin liturgina valtiopäivien ekumeenisessa päätösjumalanpalveluksessa keväällä 2011. Liturgi toteuttaa aika täsmälleen etukäteen käsikirjoitettua roolia, vain johdantosanat liturgi voi lausua vapaasti. Onnistuin havahduttamaan kirkkoväen muistuttamalla, miten innokkaasti me kaikki odotamme tulevaa. Pienen tauon jälkeen sanoin: "Pääsiäisaamun riemua, tietenkin." Useimmat saivat itsensä kiinni ajatuksesta, että odotus kohdistuu vaalipäivään, eikä suinkaan pääsiäiseen. No, reaktiot olivat myönteisen huvittuneita.

Nyt olen siis itse tilanteessa, jossa pääsiäisaamun odotus ja vaalipäivän odotus kilpailevat huomiosta. Vaalipäivä on viikkoa ennen pääsiäistä eli palmusunnuntai. Se ei ole lainkaan huono päivä meditoida valtaa, vastuuta ja vapautta.

Ensimmäinen lukukappale, Jesaja 50: 4 - 10. 

Profeetan tehtävänä oli - ja on - toimia Jumalan äänitorvena kansalle. "Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta." Tämä tehtävä vaikuttaa käänteiseltä kansanedustajan tehtävään nähden. Voihan kansanedustaja perustellusti mieltää itsensä kansan äänitorveksi jumalien (siis olkiukkojen ja muiden todellisten ja kuvitteellisten valtapositioiden) edessä. Mutta eikö olisi vielä parempi, jos kansanedustaja omaksuu itselleen myös Jesajan kuvaaman tehtävän, "sanalla rohkaista uupunutta".

Ja profeetta jatkaa: "Aamulla hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. Herra avasi minun korvani, ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni." Ensimmäinen tehtävä on kuunnella. Vasta sitten voi puhua, kun on ensin kuunnellut. Kaduilla ja toreilla voi kulkea puhumassa tai kuuntelemassa. Jotta voi kuulla, on ensin itse opittava olemaan hiljaa. Se voi olla vaikeaa, jos on hyvä supliikki ja taitava kieli.

Heräsin tänä aamuna, palmusunnuntaina, lauluun, joka tuli kaukaa lapsuudesta. Olin vielä puoliksi unessa, ja kuoron ääni tuntui tulevan lähemmäksi. Herralta kun kutsu soipi, Herralta kun kutsu soipi, Herralta kun kutsu soipi, valtaistuimelle riemuin rientelen! Ei tällaisia lauluja enää kukaan laula, ajattelin. Vanha runokieli - "soipi" ja "rientelen" - kuulostaa erikoiselta. Mutta laulussa on enemmän kuin sanat. Siinä on intomielinen toiveikkuus. Odotetaan sitä hetkeä "kun". Ei "jos". Kaikki epävarmuus ja epäilys puuttuu. On vain odotus, joka melkein nostaa kantapäät ylös lattiasta.

Markku Tenhunen kysyi minulta torstaina IRR-TV:n haastattelussa, mikä on tunnuslauseeni. Vastasin: Life is a constant struggle between expectations and experience. Suomeksi: "Elämä on jatkuvaa kamppailua odotusten ja toteutuneen todellisuuden välillä." Ehkä tämä motto tuntuu sopivalta juuri siksi, että helluntailaiset herätyskokouslaulut toimivat kasvattajinani. Odotukset ovat korkealla, taivaassa asti. Todellisuus on sitten jotain aivan muuta. 

"Minä tarjosin selkäni lyötäväksi ja poskieni parran revittäväksi, en kätkenyt kasvojani häväistyksiltä, en sylkäisyiltä. Herra, minun Jumalani, auttaa minua, siksi en pelkää häväistystä. Minä tiedän, etten jää häpeään, sillä hän on lähellä, hän osoittaa syyttömyyteni - kuka voisi minua syyttää!" 

Palmusunnuntain profetia saa vakavamman sävyn. Samalla profeetan sanat murtavat aukon historian kulkuun ja avaavat ajattomuuden. On kyse samanaikaisesti Jesajasta, tulevasta Messiaasta, kärsivästä Jeesuksesta ja niistä tuhansista, joita on Jeesuksen seuraamisen vuoksi häväisty.

On tietysti täysin eri asia joutua häväistyksi uskonsa ja periaatteidensa vuoksi kuin omien syntiensä tähden. Häpeä on sosiaalisen median aikakautena noussut potenssiin kaksi tai kolme. Häpeää käytetään tietoisesti ja laajasti. Silloinkin, kun kyse on oikeasti jostain häpeällisestä teosta, median kautta välittyvä häpeärangaistus tuntuu joskus kohtuuttomalta.

Suoraan sanottuna odotin saavani paljon enemmän kuraa ja vastustusta, kun asetuin ehdokkaaksi. Olinhan joutunut tammikuun alussa pahantahtoisen mustamaalausyrityksen kohteeksi. Moni on asiaa ihmetellyt, kun on googlannut nimeni. Useimmat tosin näkevät jo otsikoista, että jokin siellä haiskahtaa. Olen oman puoleni asiasta kirjoittanut tänne blogiin (Niin minä siis tämmöisenäni palvelen ja Mitä todella tapahtui), eikä siitä sen enempää. Päättelin jo silloin joulu-tammikuussa, että jos kuraa tulee, se todennäköisesti tulee syystä. Syyttäjät tosin eivät välttämättä puhu totta, mutta itsensä kanssa on oltava tosissaan.

Elämä on jatkuvaa kamppailua odotusten ja kokemuksen välimaastossa. Odotuksia on hyvä olla. On kurotettava eteenpäin ja ylöspäin. Ja on oltava valmiina polvistumaan alas, noukkimaan sirpaleita ja koskettamaan maata.

Palmusunnuntai on hyvä vaalipäivä. Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin. Odotukset ovat korkealla. "Tunnelma vaalikentillä on hyvä", sanoisi puoluesihteeri. Jeesus itse tietää, mikä häntä odottaa. Kunnian kuningas astuu valtaistuimelleen häpeän, nöyryytyksen ja kuoleman tietä. Siksi hän voi sanallaan rohkaista uupunutta.

Odotan pääsiäisaamua, jolloin valtaistuimelle riemuin rientelen.

sunnuntaina, maaliskuuta 19, 2023

Hyvää perusruokaa, ei ideologiaa

Mielenkiintoinen kohtaaminen tapahtui tänään Narinkkatorin vaalimökillä. Tervehdin ohi kulkevaa miestä, joka sanoi ruotsiksi, että ei ymmärrä suomea eikä äänestä Suomessa. Kun vastasin ruotsiksi, hän pysähtyi keskustelemaan. Hän kertoi olevansa elintarviketieteen tutkija ja olleensa juuri Pohjanmaalla luennoimassa aiheesta. Suomi on hänen mukaansa maailman huippua elintarviketaloudessa. Suomalainen elintarviketutkimus sen sijaan keskittyy epämääräisiin - ja epäterveellisiin - innovaatioihin puhtaan perustuotannon kustannuksella. Hän näytti kännykältään taulukoita, jotka kuvasivat globaaleja trendejä. Koululaisille pitäisi antaa hyvää perusruokaa, mihin kuuluu maito, kananmuna ja liha, mutta suurissa kaupungeissa on painetta luopua näistä. Kerroin olevani melko yllättynyt hänen näkemyksistään. Oma käsitykseni on ollut, että suomalainen innovaatio on maailman huippua myös elintarvikealalla. Hän pudisteli päätään ja kehui peruselintarvikkeiden tuotantoa. Keskellä hälyisää toria ei ollut mahdollista syvällisempään keskusteluun, joten mies jatkoi matkaansa.

Mieleeni nousi Singaporen resepti, jolla se nousi köyhästä kehitysmaasta maailman huipulle viidessä vuosikymmenessä. Singapore itsenäistyttyä vuonna 1965 se ryhtyi toteuttamaan kolmen kohdan MPH-ohjelmaa: M = meritokratia, P = pragmaattisuus, H = honesty, rehellisyys.

Meritokratiassa tehtäviin valitaan aina se, jolla on parhaat edellytykset (meriitti) tehtävän hoitamiseen. Sukulaisten tai liikekumppanien suosimista ei sallita. Pragmaattisuus tarkoitti sitä, että päätöksiä ei tehdä ideologisista lähtökohdista, vaan sen mukaan, mikä toimii. Rehellisyys tarkoittaa korruption kitkemistä. Näiden kolmen periaatteen noudattamisella Singapore on noussut 1960-luvun köyhästä kehitysmaasta maailman huipulle. Singaporessa on maailman yrittäjäystävällisin sääntely ja se kuuluu maailman ehdottomaan kärkeen taloudellisesti. Samaan aikaan maa on noussut Human Capital Indexissä lähes kaikissa kategorioissa Suomen edelle. Euroopan maista ilmeisesti vain Irlanti kykenee osoittamaan vastaavaa kehitystä.

Oman arvioni mukaan Suomi pärjää kohtuullisen hyvin sekä meritokratiassa että rehellisyydessä. Sen sijaan nykyisen vihervasemmistolaisen hallituksen keskeisin virhe on ollut ideologisuus. Muodissa olevan ideologian mukaisia päätöksiä on lähdetty toteuttamaan sokeassa uskossa siihen, että jotain hyvää niistä voisi ehkä seurata. Yksi järkyttävimmistä esimerkeistä oli juuri hyväksytty laki sukupuolen ilmoittamisesta. On käsittämätöntä, että kokoomuksessa ja keskustassa pragmaattinen harkinta alistettiin ideologiselle sumutukselle.

Mutta toki muitakin esimerkkejä on. Opetushallitukseen on pesiytynyt vasemmistoideologinen kehittämisvimma, jonka innovaatiot vievät resursseja pois perusopetuksesta. Tästä kärsii koko koulujärjestelmä. Ilmeisesti sama ideologisuus on valtaamassa elintarvikealan kouluruokailusta akateemiseen tutkimukseen.

Voi tietenkin olla, että liioittelen ideologisuuden todellista vaikutusta. Tai sitten en. Ideologioiden kanssa pitää kuitenkin olla tarkkana. Jos niille antaa periksi, ne syövät aamupalaksi sellaiset asiat kuin yhdenvertaisuus, vapaus ja järki.

torstaina, maaliskuuta 09, 2023

EDUSKUNTAVAALIT

Nehän pidetään tänä vuonna palmusunnuntaina 2.4.2023. Tätä kirjoittaessani vaaleihin on jokseenkin kolme ja puoli viikkoa. Kohta ne on jo ohi. Tulee pääsiäinen, alkaa kevät ja ajatus siirtyy kesälaitumille. Mitä teen huhtikuussa ja sen jälkeen, sen päättävät äänestäjät.

Olen pitänyt tätä blogia vuodesta 2006. Kestäköön se siis myös nämä vaaliviikot. Vaaleja varten julkaisin erikseen nettisivut artoantturi.fi.

Selaamalla oikealla olevaa arkistoa käy nopeasti ilmi, että bloggaaminen oli kiihkeimmillään 2006 - 2011. Sitten tuli Facebook. Vuonna 2018 kirjoitin neljä ja 2021 vain kolme blogikirjoitusta koko vuonna. 

Vuonna 2020 en kirjoittanut mitään, vaikka tapahtumia riitti. Maaliskuussa sain koronatartunnan, sairastuin vakavasti ja jouduin sairaalaan hyvin pahassa kunnossa. Valmistauduin kuolemaan. Elämä kuitenkin voitti ja pääsin kotiin kahden viikon sairaalajakson jälkeen. Muutaman kuukauden kuluttua jätin kirkkoherran viran ja syyskuuna alussa siirryin Medialähetys Sanansaattajien toiminnanjohtajaksi. 

Vuosikausiin en kaivannut kirjoittamista. Tuntui siltä, että olin jo sanottavani sanonut. Tai että avaisin ajatuksiani vain valikoiden ja erityisistä syistä, pyydettäessä. Äidillä todettiin viime vuonna etenevä aivohalvaus, joka on rajoittanut hänen puhekykyään rajusti. Kysyin häneltä syksyllä, harmittaako, kun on niin vaikea löytää sanoja. Äiti vastasi: Ei harmita. Se tuntui hyvältä vastaukselta. Ei aina tarvita sanoja.

Silti on hyvä katsella tämän blogin kehkeytymistä vuosien varrella. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Ο γεγραφα, γεγραφα. Kirjoitukset kertovat omaa tarinaansa. Ja onhan siellä myös viisaita kirjoituksia.

Politiikkaa tietysti tehdään sanoilla. Yhteisten asioiden hoitaminen on kommunikaatiota. Latinan sana com-mūnico on johdos sanasta com-mūnia, yhteiset (virka)tehtävät. 

Sain isältä muistolauseen, kun minut 1998 vihittiin pappisvirkaan. Tu vero vigila in omnibus, labora, opus fac evangelistae, ministerium tuum imple (2. Tim. 4:5). Siinä on aivan toinen virkaa tarkoittava sana, ministerium, kreikaksi διακονια, palvelu(tehtävä). Virkaa ei siis hoideta vain sanoin, vaan myös käytännön toimin, muita palvellen. Näin olkoon myös maallisissa, ei vain kirkollisissa, viroissa ja luottamustoimissa.


Suomi alkaa rahoittaa muiden EU-maiden sosiaaliturvaa

Eduskunnan suuren valiokunnan lausunto 15.6.2022 oli erittäin kriittinen suhteessa EU:n sosiaaliseen ilmastorahastoon (SuVL 11/2022 vp─ U 61/2021 vp). Lausuntoon jätetyissä eriävissä mielipiteissä KD, PS ja Kok esittivät sosiaalisen ilmastorahaston torjumista kokonaan. 
Seuraavalla viikolla 22.6.2022 asiasta äänestettiin Euroopan parlamentissa. Sosiaalisen ilmastorahaston perustaminen voitti murskaluvuin 479-103, 48 tyhjää.

Suomen edustajista esityksen puolesta äänestivät Vihreiden kolme edustajaa, Kokoomuksen Pietikäinen, Vasemmistoliiton Modig sekä Rkp:n Torvalds. Vastaan äänestivät Perussuomalaisten Hakkarainen ja Huhtasaari. Tyhjää äänestivät Virkkunen (kok), Heinäluoma (sd), Kumpula-Natri (sd), Katainen (kesk). Edustajat Sarvamaa (kok) ja Pekkarinen (kesk) olivat poissa.

Näyttää siltä, että Suomen hallituksen, eduskunnan ja erityisesti Kokoomuksen kriittinen suhtautuminen tällaisen rahaston perustamiseen ei tavoittanut puolueiden meppejä. 
Kriittisestä suhtautumisesta ei ole hyötyä, jos se tarkoittaa vain vähän paremman neuvottelutuloksen yrittämistä. Neuvotteluissa ei ole saatu eikä ole odotettavissa merkittävää menestystä.

Helmikuun lopulla eduskunnan Brysselin-toimisto raportoi, että ”jäsenmaiden suurlähettiläät hyväksyivät poliittisen sopimuksen sosiaalisesta ilmastorahastosta”. Nyt siis neuvosto, parlamentti ja komissio neuvottelevat lopullisesta päätöksestä suojassa julkisuudelta. Suomen eduskunnalta puuttuu mahdollisuus käsitellä neuvottelun tulosta uudelleen.

Kaiken tämän tuloksena Suomi alkaa kustantaa toisten maiden sosiaaliturvaa. Sen ei pitäisi olla mahdollista, sillä perussopimuksissa sosiaaliturva kuuluu jäsenmaiden toimivaltaan.


perjantaina, helmikuuta 24, 2023

Usko(nto), yksilö, instituutio

Tarjosin oheista kirjoitusta laskiaissunnuntaina Helsingin Sanomiin, mutta se taitaa olla turhan kriittinen kustantajaa kohtaan.


Kirjailija Antti Hurskainen osallistuu alati vellovaan uskontokeskusteluun kustannusyhtiö Siltalan nettikolumnissa otsikolla Kaikki taiteilijat pääsevät taivaaseen, kaikki kolumnistit eivät. Hurskainen silpoa retostaa Sixten Korkmanin ja Turun piispan kolumnit ja samalla myös muiden ”kirkollisesta hohteesta osansa haluavien vallankäyttäjien” voimattomat hengentuotteet Jeesuksen sanoman edessä. Hän kertoo ymmärtävänsä huonosti vasemmistolaisten taiteilijoiden uskontoantipatioita.

Tähän on tultu. On parahdettava kovaa, koska keskustelu uskosta ja uskonnosta on niin ennakoitavaa. 2000-luvun aikana ahdasmielisyyden määre on liitetty uskonnollisuuteen niin onnistuneesti, että meillä on kasvanut sukupolvi, joka ajattelee niiden merkitsevän samaa asiaa. Tosiasiassa uskonto on se muki, jota ilman aamulatte pitäisi kaataa suoraan syliin.

Muistan, kun piispa Eero Huovisen aikana vierailimme Helsingin hiippakuntavaltuustona Sanoma-talossa päätoimittaja Reetta Meriläisen kutsusta. Meriläinen valotti meille Helsingin Sanomien linjaa uskonasioissa. Nuorsuomalaisen aatteellisen perinnön mukaisesti Hesari pitää pienen ihmisen puolta instituutioita vastaan. Vihdoinkin ymmärsin! Kirkko on instituutio, niinpä sen valtaa pitää heikentää. Ja koska kristinusko on kirkon omaisuutta, heikentäminen tapahtuu heikentämällä kristinuskoa.

Ymmärrän tätä ajattelua jonkin verran, koska isoisäni oli nuorsuomalainen liberaali. Isä kävi omaa kampanjaansa valtiokirkkoinstituutiota ja siinä sivussa saddukealaista Hesaria vastaan.

Mutta silti esittämäni johtopäätös on väärin. Kristinusko ei ole instituution omaisuutta vaan pienen ihmisen omaa uskoa. Se on Sanan leipää ja elävää vettä. Älkää ottako sitä ihmisiltä pois. Antakaa lapsille leipää. Antakaa nuorille usko ja toivo. Kirkko instituutiona ja konkreettisina rakennuksina kantaa sisällään aarretta, joka kuuluu kaikille, ei vain älyköille ja nokkelille. Älkää sysätkö tätä aarretta yksityisyrittäjille ja puoskareille. Älkää jättäkö nuorisoa ylikansallisen viihdesaasteen armoille, sillä se jyrää maahan isonkin kustantajan.

sunnuntaina, tammikuuta 22, 2023

Ahkeruus on lasten leikkiä

Vanha juutalainen tarina kertoo hasidista, joka tuli valittamaan rabbi Wolfille toisten pelaavan korttia niin että yötkin muuttuvat päiviksi. - Se on hyvä, rabbi Wolf kuitenkin vastasi. - Niin kuin kaikki ihmiset, hekin tahtovat palvella Jumalaa, mutta eivät oikein tiedä miten. Nyt he kuitenkin oppivat pysymään valveilla ja keskittymään yhteen asiaan. Kun he saavuttavat tässä täydellisyyden, heidän ei tarvitse muuta kuin kääntyä - ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!

Tarina löytyy Martin Buberin kirjasta Tie on jalkojesi alla. Juutalaista elämänviisautta itäisestä Euroopasta (Karas-Sana 2000). Samassa kirjassa on toinenkin aiheeseen liittyvä oivallus. "Lapselta opit kolme asiaa: lapsi on iloinen ilman mitään erityistä syytäkin; lapsi ei ole hetkeäkään toimettomana; mitä lapselta puuttuu, sitä se pontevasti tahtoo."

Toimeliaisuus on ihmisen luontainen ominaisuus. Toimeliaisuus tekee ihmisen iloiseksi. Ahkeruus on ilomme, sanotaan.

Ahkeruus on hyve, jolla on huono maine. Ahkeruuteen on patistettu ja väsynyttä on moitittu laiskaksi. Tai ahkeruuteen vedoten on unohdettu levon merkitys. Mutta silloin kadotetaan ahkeruuden juju. Ahkeruus on luontaista touhukkuutta. Se on sitä, mitä ihminen tekee ollessaan lapsen kaltainen.

Yhteiskunta kanavoi ihmisen luontaista ahkeruutta. Yrittämiseen tulee kannustaa ja luovuutta pitää vaalia. Työnteosta pitää palkita. Ja väsyneitä tulee tukea, niin että luontainen touhukkuus saa uudelleen mahdollisuuden. Työkykyinen ja työhön halukas ylivelkaantunut on parempi saada takaisin työelämään kuin pitää ulosoton vuoksi pelkkien yhteiskunnan tukien varassa.


keskiviikkona, tammikuuta 18, 2023

Vapaa kansalaisuus ja oikeus opetukseen

Prof. emer. Liisa Keltinkangas-Järvinen nostaa Ilta-Sanomien jutussa esiin huolestuttavan ilmiön. Väärään ideologiseen lähtökohtaan perustuvat opetussunnitelmat ajavat kasvattajien ammattitaidon yli. 

"Koulun arkipäivässä on tehty uudistuksia, jotka eivät ole kehityspsykologisen tiedon mukaisia. Esimerkiksi kahdeksanvuotiaalta ei voida vaatia itseohjautuvuutta, koska sitä vastaava osio aivojen otsalohkossa kehittyy vasta parikymppisenä." Lukiolaisten uupuminen ja mielenterveysongelmien lisääntyminen liittyvät hänen mukaansa samaan ilmiöön, jossa lapsilta ja nuorilta vaaditaan pedagogisen ideologian mukaisia taitoja, joihin heidän kypsyystasonsa ei riitä. Oppimistulosten heikkeneminen liittyy myös tähän.

Keltinkangas-Järvinen puhuu nähdäkseni ilmiöstä, jolla on poliittis-ideologinen tausta. Suomessa on puhuttu niin monta vuosikymmentä "hyvinvointivaltion" ylivertaisuudesta, että yhteiskunnan ja vapaan kansalaisen roolit ovat tehneet kuperkeikan. Tavallaan kyse on vanhasta sosialistisesta ihanteesta. Vapaa ja aktiivinen kansalaisuus alistetaan julkiselle vallalle, koska julkisen vallan katsotaan edustavan hyvää. Hyvinvointivaltiossa hyvinvoinnin ajatellaan valuvan valtiolta alamaisille sen sijaan, että kansalaiset yhdessä loisivat edellytykset hyvinvoinnille.

Tosiasiassa tietysti valtion ja kaiken julkisen vallan tulee aina olla vapaan kansalaisuuden palvelija. Siksi on perusoikeudet. Ne kertovat, millä tavalla julkisen vallan on kohdeltava kansalaisiaan. Sivistyksellisistä oikeuksista perustuslaki sanoo (2:16): Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.

Lapsilla on oikeus saada opetusta. Sitä varten Suomessa on ammattitaitoinen opettajakunta. Sitä varten vanhemmat lähettävät lapsensa kouluun.

tiistaina, tammikuuta 10, 2023

Empatia ei riitä

Onko YLE:llä poikkeuksellisen fiksuja kolumnisteja vai osaako jokin algoritmi vain kohdentaa ne juuri minulle? Nuori tutkija Jamie Vesterinen kirjoittaa otsikolla Virheen palkkana on julkisuudessa häpäisy, ja siksi keskustelukulttuurimme on jatkuvaa kinastelua. Vesterinen hehkuttaa: "Erityisen kutkuttavaa on saada virheestä kiinni joku, joka on kanssamme eri mieltä. Se tuntuu samalta, kuin raaputusarvasta paljastuisi voitto tai ongella alkaisi kala syödä. - - Mutta toisen virheistä nauttiminen on lyhytnäköistä. Se on täysin päinvastaista rakentavan keskustelun tavoitteiden kanssa." Kolumni kannattaa lukea erityisen tarkkaan siellä, missä tehdään niin kutsuttua kirkollista viestintää.

Sain tänään eräältä ystävältä sähköpostissa samaa aihepiiriä käsittelevän PP-esityksen. Hänen mukaansa kiusaaminen ei koske vain koulua, vaan asenne on pesiytynyt kulttuuriimme: "Lapsemme eivät ole itse keksineet kiusaamista vaan ovat kasvaneet kiusaamiskulttuurissa ja ovat oppineet, että kiusaamalla käytetään valtaa eikä siitä joudu vastuuseen." Virallisesti kyllä osaamme korostaa, että virheitä on lupa tehdä. Tosielämä on toista. Virheistä sakotetaan ja rankasti. Kun rohkeus viedään pois, innovaatio pakenee muualle.

Luin Rutger Bregmanin kirjaa Human kind. A Hopeful History (kirja on suomennettu nimellä Hyvän historia). Yksi luku käsittelee empatiaa. Hän viittaa Paul Bloomin sosiaalipsykologian alaan kuuluvaan kirjaan Just Babies. The Origins of Good and Evil (2013). Bloomin mukaan empatia on toivottoman rajallinen kyky. Empatia ottaa syliin ja ymmärtää, mutta kohdistuu vain lähimpiin, siis niihin, joihin samastut. "Muut" ovat pahoja. Empatia on sisäistettyä uhriutta. Siksi se luo vahvoja yleistyksiä vihollisista. "The more we identify with victims, the more we generalize about our enemies." Syliin ottavan ja viholliskuvia vaalivan empatian lisäksi tarvitaan laajempi näkemys.

Ei tarvitse tuntea minua kovinkaan hyvin veikatakseen, että tässä kohtaa viittaan Jeesukseen. Niin tietysti. Hän oli "täynnä armoa ja totuutta". Se on evankelista Johanneksen arvio Mestarimme erityispiirteistä. Armo ottaa syliin. Totuus muistaa, että kaikki muutkin kaipaavat syliä.

maanantaina, tammikuuta 09, 2023

Kriisinkestävyyttä

Näin siinä sitten kävi. Lupauduin ehdolle 2.4.2023 pidettäviin eduskuntavaaleihin Helsingin vaalipiirissä Kristillisdemokraattien listalla sitoutumattomana ehdokkaana. 

KD-lehden haastattelussa avaan päätöksen taustoja. Kun ajatus ehdokkuudesta tuli esiin ensimmäisen kerran joulukuun alussa, viittasin sille kintaalla. Tarvittaisiin kova potku takalistoon, että lähtisin sellaiseen yritykseen. Nyt pitää siis kiittää potkijoita. Päätös ehdokkuudesta oli lopulta selvä, kun se joulukuun lopussa piti tehdä.

Mutta ei sen enempää taustoista. Nyt minulta tietysti kysytään, mitkä ovat vaaliteemasi ja mitä asioita lähdet ajamaan. Sitä en ole ihan vielä valmis sanomaan. Yksi sana on kuitenkin noussut mieleen, kun mietin, mitä Suomessa tarvitaan.

Nyt tarvitaan kriisinkestävyyttä.

Venäjän uhka on todellinen. Paras suoja on huolellinen varautuminen ja uskottava puolustus. Mutta Venäjä ei ole keskeisin uhkatekijä.

Luonnon kantokyky murenee, sanoo Sitran Megatrendit 2023. Oheisessa kaaviossa juuri luonto on nostettu muutosten kokonaiskuvan keskelle. Uhka on todellinen. Me ihmiset olemme todella laiminlyöneet Jumalalta saamamme tehtävän varjella luomakuntaa.


Mutta luonnon kantokyvyn mureneminen ei sittenkään ole keskeisin uhkatekijä.

Talouden alueella nähdään useita uhkatekijöitä. Liian moni Suomessa joutuu turvautumaan yhteiskunnan tukiin. Talous vetää, mutta työllisyys laahaa. Yrittäminen on liian vaikeaa, eikä siihen kannusteta. Ylivelkaantuneiden ja päivästä päivään sinnittelevien kansalaisten määrä on huolestuttava. Valtion velkataakkaa on pystyttävä keventämään tulevien sukupolvien vuoksi. Mutta talous ei sittenkään ole keskeisin uhkatekijä.

Keskeisin uhkatekijä on henkisen kriisinkestävyyden vaje. Jos sitä ei ole, ei muillekaan asioille oikein voi mitään.

Tilanne huolestuttaa. Irrallisuus ajaa ihmisiä masennukseen. Suomalaisten mielenterveys on koetteilla. Jopa 53 % työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperusteisia. Nuorten mielenterveys on todellinen uhka. Aleksander Puutio mainitsee YLE:n kolumnissaan 11 miljardin vuotuiset kulut valtiontaloudelle ja sen, että joillakin paikkakunnilla jopa joka viides nuori aikuinen tarvitsee hoitoa mielenterveysongelmiinsa. Kun perinteiset roolimallit on hukattu, tarkoitusta täytyy etsiä tuotantotalouden antamista suoritusodotuksista. Ne eivät riitä. Ideologisista syistä monien on kuitenkin mahdotonta myöntää, että perinteisiä rooleja ja malleja tarvitaan. Ja kyllä, ymmärrän hyvin, mitä tarkoitetaan perinteisten roolien "tunkkaisuudella". En haikaile menneitä. Mutta ideologista ahdasmielisyyttä edustavat nykyään woke-uskovaiset. Tarvitaan avomielisyyttä.

YLE julkaisi viikonloppuna toisenkin tärkeän kolumnin. Yhteiskunnan tärkein instituutio ei ole hyvinvointivaltio vaan perhe, kirjoittaa Jari Ehrnrooth. En osaisi sitä itse paremmin sanoa. Perhe on ydin.

Kriisinkestävyyttä siis nyt tarvitaan. Suomalaisilla sitä myös on, kunhan pysäytämme perhettä romuttavat ideologiset virtaukset ja panostamme sinne, missä irrallisuuden sijaan tuetaan yhteyttä.

Ystäväni Esa Erävalo (p. 040 765 6170) on lupautunut kampanjapäälliköksi. Ole yhteydessä, jos haluat jutella kanssani, tai lähetä tsemppiviesti! Minun puhelinnumeroni on 050 471 0078. 

Olen iloinen kaikista tuen osoituksista. Voit osallistua jakamalla tietoa tai tulemalla tekemään. Kampanjaan tarvitaan tietysti myös rahaa. Taloudellinen tuki tulee perille KD Helsingin tilin kautta henkilökohtaisella viitenumerollani 6897.

KD Helsinki

FI59 5541 2820 0206 76
Viite: 6897

perjantaina, tammikuuta 06, 2023

Seuraamisen didaktinen paradigma

Kävin torstaina jälleen mielenkiintoisen keskustelun ystävä ja kollega Hannu Vuorisen kanssa. Hannu oli lukenut körttiläisyyden historiaa, erityisesti 1840-luvun siirtymää alkuperäisestä, osin hurmoksellisestakin herätyksestä kohti pappisjohtoista seuraorganisaatiota. 

Hän kiinnitti huomiota tuolloin käytössä olleen 1776 Biblian sanavalintojen merkitykseen. Pyhän Paavalin 1. epistolassa Timoteukselle sanotaan muun muassa näin: "Vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät" (1Tm 5:17) Kreikankielen πρεσβυτεροι on siis tässä aivan oikein käännetty vanhimmat. Mutta kyseisen luvun edellä oleva ingressi antaa lisäselityksen: III. Vanhinten eli pappein arvossa pitämisestä.

Oliko tässä - ja mahdollisesti muissa samankaltaisissa - sananvalinnoissa syy sille, miksi körttiläisten ukkojen ja pappien välinen kamppailu kääntyi pappien voitoksi? Raamattu nimenomaisesti näyttää antavan papistolle erityisen arvostuksen. Näin siis alkuperäinen, yksilökristityn omakohtaista Jeesuksen kohtaamista ja seuraamista painottanut herätys saateltiin äitikirkon ja papiston turvallisiin suojiin. 

(Papiston korostuneesta merkityksestä johtuu luonnollisesti myös naispappeuskiista. Jos kerran juuri pappeus pitää sisällään erityisen arvon, miksi se pitäisi kieltää naisilta? Kyse ei silloin ole ensisijaisesti työn tekemisestä "sanassa ja opissa", vaan asemasta kirkollisessa hierarkiassa. Jos pappeudesta riisuttaisiin tällainen hierarkinen merkitys, kuten joiltain osin on tehtykin, virkaan olisi paljon vähemmän pyrkijöitä. Pelkään, että joiltain osin on käynyt juuri päinvastoin. Kun pappisvirka on jo pitkään ollut avoin myös naisille, ei missään tapauksessa enää ole sopivaa riisua sitä erityisestä arvostuksesta.)

En tiedä, onko Hannun analyysissä perää, eikä minulla ole asiaan mitään kantaa. Päädyimme kuitenkin puhumaan opetuslapseudesta ja mitä se tarkoittaa. 

Onhan niin, että opetuslapseksi tekeminen (kr. μαθητειν) on Matteuksen 28:19 mukaisesti nimen omaan käsitetty kastamiseksi ja opettamiseksi (διδασκειν). Näin ollen opetuslapseksi tullaan sen kastekäsityksen ja oppimiskäsityksen eli didaktisen paradigman mukaan, joka kulloinkin on vallalla. Vielä sata tai ehkä vielä viisikymmentäkin vuotta sitten opettaminen tarkoitti sitä, että lapset istuvat hiljaa, kuuntelevat opettajaa ja pyrkivät toistamaan oppimaansa virheettömästi. Tällaisella oppimiskäsityksellä ei nykykoulussa enää pärjää (tosin aatteellinen heiluri saattaa olla jossain määrin tulossa takaisin päin äärimmäisestä oppijan vastuun korostamisesta).

Olisiko niin, että kansankirkon didaktinen paradigma kaikista K-ohjelmista ja rippikoulu-uudistuksista huolimatta edelleen nojaa väärin ymmärrettyyn opetuslapseuttamiseen. Tai jos didaktinen paradigma onkin uusiutunut, onko toimintakulttuuri edelleen sama vanha? Tiedämmehän, että jos ääneen lausutun strategian ja toimintakulttuurin välillä on ristiriita, toimintakulttuuri voittaa aina.

Matteuksen lähetyskäskyssä (Matt. 28:18-20) ainoa käsky koskee opetuslapseksi tekemistä: "tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" (μαθητευσατε). Kastaminen (βαπτιζοντες) ja opettaminen (διδασκονες) eivät ole imperatiiveja vaan partisiippeja. Niillä ilmaistaan keinoja käskyn toteuttamiseen. Kysymys siis kuuluu: Miten tehdään opetuslapsia? Mitä "opetuslapsi" edes tarkoittaa? Näistä keskustelimme.

Olen ymmärtänyt, että opetuslapsi on sellainen, joka haluaa seurata Jeesusta. Jos näin on, opetuslapseksi tullaan seuraamalla niitä, jotka seuraavat Jeesusta. Jeesuksen seuraamista voi muille opettaa vain sellainen, joka itse seuraa Jeesusta. Tosin hyvin suurella todennäköisyydellä sellainen ihminen, joka itse seuraa Jeesusta, ei ole kovin hanakka muita opettamaan. Eihän Jeesuskaan ensisijaisesti opettanut, vaan sääli, paransi, vapautti ja julisti ilosanomaa.

En pidä itseäni kovinkaan onnistuneena Jeesuksen seuraajana. Jos joskus olen siinä onnistunut, se on jäänyt itseltä huomaamatta. Epäonnistumiset muistan hyvin. Silti sitä haluan. Haluan seurata Jeesusta. Ja haluan seurata niitä, jotka seuraavat Jeesusta. 


torstaina, tammikuuta 05, 2023

Kerran jokaisella on aikansa

Mainio muusikko Heikki Uusikylä julkaisi Facebookissa hienon version hengellisestä laulusta Laula Herran rakkaudesta (Hengellinen laulukirja nro 9). Sävelmä on todellakin vahva ja vaikuttava. Suomenkieliset sanat perustuvat Samuel T. Francisin 1875 kirjoittamaan sanoitukseen O the Deep Deep Love of Jesus.

Sävelmä tulee walesilaiselta Thomas John Williamsilta (1869-1944) ja se tunnetaan yleisesti nimellä Ebenezer (hepr. avun kivi, 1. Sam. 7:12). Nimi johtuu Etelä-Walesin Rhos'ssa sijaitsevasta Ebenezer-kappelista, missä sävelmä on syntynyt. Sävelmä julkaistiin ensimmäisen kerran 1897 eli pari vuosikymmentä myöhemmin kuin Francisin sanoitus. Pian sävelmä levisi englanninkielisiin hengellisiin laulukirjoihin Englannissa ja Yhdysvalloissa. 

Vahva sävelmä sopii monenlaisiin teksteihin. Amerikkalainen runoilija ja diplomaatti James Russell Lowell (1819-1891) oli jo vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut runon Once to Every Man and Nation vastalauseena Yhdysvaltain ja Meksikon väliselle sodalle (1846-1848). Runo kuvaa sitä valintaa, joka kunkin meistä on tehtävä totuuden ja vääryyden välillä. 

Runo on vanhahtavaa kieltä, eikä se ehkä ole kouluenglannilla ihan helposti ymmärrettävissä. Jokin suuri tarkoitus tai uusi Messias, tarjoaa ihmisille valintaa kukoistuksen tai vitsauksen välillä. Mutta on uljasta pysyä totuuden puolella vaikka se johtaisi mestauslavalle (scaffold, telineet) ja vääryys pääsisi valtaan.  Kaiken takana kuitenkin Jumala katsoo omiaan.

Jos haluat kylmät väreet selkäpiihin, suosittelen kuuntelemaan tämän laulun Lontoon filharmonisen kuoron esittämänä YouTubessa. (Kiitos, Ripa, tästä suosituksesta!)


1 Once to every man and nation
Comes the moment to decide,
In the strife of truth with falsehood,
For the good or evil side;
Some great cause, God's new Messiah,
Offering each the bloom or blight,
And the choice goes by forever
Twixt that darkness and that light.

2 Then to side with truth is noble,
When we share her wretched crust,
Ere her case bring fame and profit,
And 'tis prosperous to be just;
Then it is the brave man chooses
While the coward stands aside,
Till the multitude make virtue
Of the faith they had denied.

3 By the light of burning martyrs,
Christ, Thy bleeding feet we track,
Toiling up new Calvaries ever
With the cross that turns not back;
New occasions teach new duties
Time makes ancient good uncouth;
They must upward still and onward,
Who would keep abreast of truth.

4 Though the cause of evil prosper,
Yet 'tis truth alone is strong;
Though her portion be the scaffold,
And upon the throne be wrong:
Yet that scaffold sways the future,
And, behind the dim unknown,
Standeth God within the shadow
Keeping watch above His own.



tiistaina, tammikuuta 03, 2023

Mitä todella tapahtui

Medialähetys Sanansaattajat hallituksen puheenjohtaja antoi 2.1.2023 Kotimaa-lehdelle lausunnon, jossa hän "vahvistaa" saaneeni hallitukselta varoituksen, joka koski työpaikkakiusaamista, ja kertoo, että "kyseessä on naispuolisen työntekijän kannalta nöyryyttävä tilanne".

Lausunto antaa minusta väärän todistuksen. Useiden ystävien ja tukijoiden neuvosta kerron nyt, mistä todella oli kysymys. Kynnys kertomiselle on korkea, koska kyse on yksityisistä ihmisistä ja Sansan hallituksen lähtökohtaisesti salassapidettävistä päätöksistä. Hallituksen puheenjohtaja on kuitenkin katsonut oikeaksi niitä julkisesti kommentoida, joten salassa niitä ei enää voi pitää.

Kävin todella perjantaina 30.9. erään työntekijän kanssa työnjohdollisen keskustelun. Hän oli saanut saman päivän aikana kaksi negatiivista palautetta työstään. Arvioni mukaan hänen reaktionsa niihin oli ollut kohtuuttoman voimakas. Halusin antaa hänelle mahdollisuuden purkaa tuntojaan ja samalla puhua palautteen vastaanottamisen tärkeydestä.

Keskustelu käytiin kävellen ulkoilmassa ja se kesti 20 minuuttia. Koko keskustelun ajan kuljimme rauhallisesti rinnakkain. Keskustelu ei ollut helppo. Oma kokemukseni oli, että työntekijä oli riitaisa eikä ollut valmis ottamaan vastaan palautetta. Antamansa työsuojeluilmoituksen perusteella työntekijä koki keskustelun kiusaamiseksi. Molemmat ovat antaneet keskustelusta oman selontekonsa, minä suullisesti hallituksen kokouksessa.

Juuri tästä 20 minuuttia kestäneestä työnjohdollisesta keskustelusta on kysymys. Sansan hallitus ei ole tutkinut, eikä sen tietoon ole saatettu mitään muuta tapausta, jossa olisin toiminut epäasiallisesti. Työterveyslaitoksen määritelmän mukaan työpaikkakiusaaminen on "toistuvaa, pitkään jatkuvaa kielteistä kohtelua, loukkaamista, mitätöintiä tai sosiaalista eristämistä. Kiusaaminen etenee prosessina, jonka seurauksena kohteeksi joutunut ajautuu puolustuskyvyttömään tilanteeseen. Arjen ohimenevä huono kohtelu muuttuu työpaikkakiusaamiseksi, kun asiaton ja loukkaava käyttäytyminen on toistuvaa ja pitkään jatkuvaa."

Käsitellessään marraskuun lopulla kiusaamisväitettä Sansan hallitus kuuli ääneen luettuna tämän työpaikkakiusaamisen määritelmän. Määritelmä osoittaa yksiselitteisesti, että käyty 20 minuutin keskustelu ei voi olla työpaikkakiusaamista. Tästä huolimatta hallitus todella teki päätöksen, jossa mainitaan työpaikkakiusaaminen. Varoitusta minulle ei tosin annettu työpaikkakiusaamisesta vaan epäasiallisesta käytöksestä ja siitä, että en minua varten järjestetyssä kuulustelussa vastannut hallituksen esittämiin kysymyksiin.

Kun minua prosessin aikana kolme viikkoa itse tapahtuman jälkeen (!) kuultiin, minulta salattiin osa siitä materiaalista, jota toiselle osapuolelle oli jaettu. Totesin minua kuulustelleille hallituksen jäsenille, että prosessi on epäoikeudenmukainen. Huomasin joutuneeni tilanteeseen, jonka taustalla oli ilmeinen tarkoitus vaikeuttaa työskentelyolosuhteitani ja - kuten hallituksen puheenjohtajan ulostulosta voi jälkikäteen selkeästi nähdä - pyrkiä vahingoittamaan mainettani. Kun puolustauduin ja vaadin oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun, nämä kuulustelijat esittivät keskenään erimieliselle hallitukselle varoituksen antamista. Hallituksen päätös on perusteeton ja väärä. Päätös tapahtui äänestämällä. Osa hallituksen jäsenistä jätti siitä eriävän mielipiteen. Itse jätin asiasta pöytäkirjalausunnon, jossa totean päätöksen perusteettomaksi ja minua kohtaan epäoikeudenmukaiseksi. 

Työelämässä tulee joskus vaikeita keskusteluja. Työntekijällä on aina oikeus tehdä ilmoitus, jos kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Asia pitää tutkia ja pyrkiä ratkaisemaan riidat nopeasti. Näitä tilanteita varten on Sansassakin olemassa työsuojelun toimenpideohjelma. Se ohjaa ratkaisemaan konfliktit, mikäli suinkin mahdollista, suoraan osapuolten välisellä keskustelulla tai yhdessä työsuojeluvaltuutetun kanssa. Valitettavasti näin ei haluttu toimia. Ilmoitus sai aikaan tapahtumasarjan, jossa sivuutettiin silloinen puheenjohtaja ja Sansan omat työsuojelun ohjeet. Taustalta paljastui ajojahti, jonka tarkoituksena oli savustaa minut ulos.

Vielä joulukuun ajan uudeksi puheenjohtajaksi valittua henkilöä pyrittiin vakuuttamaan siitä, että päätös on syytä perua, jotta vahingolta vältytään. Valitettavasti yhteisymmärrystä ei löytynyt.

maanantaina, tammikuuta 02, 2023

Niin minä siis tämmöisenäni palvelen

Vuosi alkoi railakkaasti Medialähetys Sanansaattajien toiminnanjohtajana. Toisena päivänä sain lukea netistä, että uusi hallituksen puheenjohtaja oli lähtenyt julkisesti kommentoimaan asioita, jotka olimme kirjallisesti sopineet kertovamme yhteisymmärryksessä. Hän aloitti päivänsä kertomalla medialle, että olen irtisanoutunut. Se ei tosin ihan pitänyt paikkaansa. Olin allekirjoittanut sopimuksen työsuhteen päättymisestä. En irtisanoutunut eikä minua irtisanottu. Puheenjohtaja ei näyttänyt tuntevan sopimusoikeuden perusajatusta eli että ihmiset ja yhteisöt ovat vapaita sopimaan asioista ja että sopimuksia on noudatettava, pacta sunt servanda. Kaikkein huolestuttavinta toki oli se, että yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja ylipäänsä julkisesti lähtee tällaiseen kommentointiin.

Kyseistä henkilöä (päätin jälkikäteen siivota tekstiä ja jättää nimen mainitsematta) ennestään tuntevat eivät ihmettele. Oma arvioni on, että hänen kautensa puheenjohtajana ei tule kestämään kauan. 

Soitin hänelle viime torstaina 29.12.2022 iltapäivällä. Halusin kuulla, toivooko hän, että jatkan Sansan toiminnanjohtajana, kun hän 1.1. aloittaa puheenjohtajakautensa. Oli pakko soittaa, koska hän ei ollut vastannut keskustelupyyntööni eikä missään vaiheessa viimeisen kolmen kuukauden aikana muutenkaan ollut minuun yhteydessä. Siitä huolimatta hän oli - Sansan hallituksen jäsenenä - lähettänyt minua koskevia viestejä muun muassa Sansan henkilöstölle.

Valitettavasti puhelu ei tuottanut tulosta. Henkilö kyllä kertoi jatkavansa yhteistyötä kanssani, koska mitään perustetta irtisanomiselle hänellä ei kuulemma ollut. Hän erityisesti vielä sanoi, että olen hoitanut hommani hyvin. Kun kysyin, minkälaisiin toimenpiteisiin hän olisi valmis epäluottamuksen korjaamiseksi välillämme, hän ei nähnyt tällaiselle tarvetta: "Minä käsittelen asiat asioina. En sotke niihin ihmissuhteita." Se kertoi minulle vihdoin, minkälaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä. Ymmärsin, että on parempi järjestellä asiansa ja poistua paikalta. Soitin puheenjohtaja Sami Jaloselle ja kerroin, että olen valmis allekirjoittamaan sopimuksen työsuhteen päättämisestä. Näin myös tapahtui perjantaina 30.12.2022. 

Lähtöni syynä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut uusi puheenjohtaja, vaikka se lopullisesti kallistikin vaa'an. Varsinainen syy kävi minulle ilmi, kun tutkin tapahtunutta sydämessäni. 

Ei ole kivaa huomata, että joku näkee vaivaa mustatakseen mainettasi. Se sattuu. Varmasti niin on myös tarkoitettu. Satuttaa. Siitä huolimatta mieleni on vakaa ja tyyni. Kaiken tämän keskellä nimittäin ymmärsin, että on oikeasti minun aikani lähteä. Jos on muutamakin ihminen, jotka pitävät minua esteenä, on oikein lähteä. Silloin ei ole yhteistä ymmärrystä tehtävästä työstä. Työ nimittäin kaipaa meitä monenlaisia. Ja monenlaiset tukevat toisiaan siellä, missä tukea tarvitaan. Kun yksi horjuu tai epäonnistuu, toiset taluttavat esteen yli ja opastavat eteenpäin. Sellaisessa työssä on hyvä olla mukana. Riitelystä kannattaa pysyä kaukana.

Eräs minua vanhempi ja viisaampi kollega lähetti rohkaisuviestin. Tällaista puhetta käytetään yhä uudelleen toisen kaatamiseen: "Jos sinä olisit vähän toisenlainen, et olisi tuollainen ja muuttaisit edes vähän itseäsi, niin olisi helpompi ja olisit parempi..." Tartu Paavalin ratkaisuun: "Niin minä siis tämmöisenä palvelen..."

Niin minä siis tämmöisenä palvelen siellä, missä minua tarvitaan ja kaivataan. Minun elämäni tarinaa eivät - tietenkään - määrittele toisten ihmisten pahat aikeet. Elämäni käsikirjoituksesta vastaa Hän, joka minut loi. Ymmärrän nyt jotain paljon pahemmassa paikassa olleesta Joosefista, jonka veljet myivät Egyptiin. Kun heidän isänsä oli kuollut, veljet tulivat peloissaan Joosefin puheille. Ehkä hän nyt kostaa kokemansa vääryyden, he ajattelivat. Mutta Joosef sanoi: "Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi kaiken tämän tapahtua, jotta monet ihmiset pelastuisivat." (1. Moos. 50: 19-20)

Juuri näin Jumala toimii. Vaikeuksien kautta Hän vie uusiin tehtäviin. Niistä kirjoitan lisää ensi viikolla.