sunnuntaina, kesäkuuta 28, 2015

Ylpeydestä, häpeästä, armahtamisesta


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 28.6.2015

Luukkaan kertomuksessa evankeliumi tarkoittaa kutsua kääntymykseen ja syntien anteeksi saamiseen. Kun ihminen kuulee kutsun, hän pyytää saada kasteen, joka on Pietarin kirjeen mukaan ”hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta” (1Pt 3:21/1938 käännös). Kaste on siis aikuisen ihmisen vastaus evankeliumin kutsuun. Tämän saarnan jälkeen saamme nähdä, miten tämä ihan oikeasti tapahtuu.

Evankeliumin hyvä sanoma ja kaste eivät ole sitä, että ihminen päättää pelastua, vaan siitä, että Jumala kutsuu ja on hänen tahtonsa, että kaikki pelastuvat. Ihminen, joka kykenee pelastamaan itsensä, voi ylpeillä. Jumalan armoon luottava ihminen painaa päänsä Majesteetin edessä ja tunnustaa oman heikkoutensa. Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanoo vanha viisaus. Nöyryys sen sijaan on hyve, jota tulee tavoitella.

Tämä on henkilökohtaista. Ylpeys on minun helmasyntini. Teen siitä parannusta, mutta huomaan taas palaavani samaan. Siksi minua joskus hämmentää, kun huomaan, että ylpeys nostetaan paheesta hyveeksi. Siihen on tosin hyvä syy. Ylpeyttä pidetään hyvänä vastalääkkeenä häpeään. Ylpeyden vastakohta ei olekaan nöyryys, vaan häpeä.

Luomiskertomuksen mukaan häpeä on syntiinlankeemuksen seuraus. Ihminen näki olevansa alasti ja ryhtyi piileskelemään. Ihmiskunnan historia siitä lähtien on ollut pyrkimystä vapautua häpeästä. Häpeä ei ole synti, se on alastomuuden ja heikkouden merkki. Julkeus taas on valtaa. Ihmiskunta juhlii jokaista johtajaa ja kansaliikettä, joka julkeaa luvata vapautta häpeästä.

Ihmiskunta on myös nähnyt häpeän kasvatuksen käyttövoimana. Häpäisemällä lapsesta, puolisosta, työtoverista, naapurista yritetään kitkeä ylpeys. Se ei kuitenkaan toimi. Seurauksena ei ole ylpeyden nujertuminen vaan kauna ja viha.

Evankeliumi Jeesuksesta on täsmälääke tähän ihmiskunnan sairauteen. Se kutsuu oman syyllisyyden tunnustamiseen ja ylpeydestä luopumiseen. Mutta se on kapea portti ja kaita tie.

Jeesus mainitsee kaksi traagista tapausta, jotka olivat tuttuja Jeesuksen kuulijoille ja liittyivät ajan yhteiskunnallisiin oloihin. Kummastakaan tapauksesta ei ole muuta historiallista lähdettä kuin Luukkaan evankeliumi. Esitän tapauksille erään tutkijan antaman selityksen. Se ei välttämättä ole enempää kuin oppinut arvaus, mutta auttaa ymmärtämään Jeesuksen sanoja.

1. Ensinnäkin on tapaus galilealaiset. Oli tunnettua, että galilealaiset osallistuivat erilaisiin yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Pilatus oli Rooman vallan edustaja Jerusalemissa. Hän ei puuttunut kansan jokapäiväiseen elämään, vaan vahti järjestystä ja piti huolta, ettei syntynyt kansannousua miehittäjää kohtaan. Näihin aikoihin Pilatus oli aivan viisaasti päättänyt, että Jerusalem tarvitsee uuden vesijohtojärjestelmän. Hyvinvointi luo edellytyksiä rauhallisille oloille. Projektia voi perustella sekä Rooman että kansan näkökulmasta. Pilatuksen mielestä hanke piti rahoittaa temppelin varoista. Tätä uskonnolliset juutalaiset eivät voineet hyväksyä. Temppelin varat oli kerätty Jumalan palvelemiseen, eivät kunnallistekniikkaan. Eikä Pilatuksella ollut mitään oikeutta noihin varoihin. Syntyi levottomuuksia. Pilatus käski sotilaidensa soluttautua siviilivaatteissa temppelialueella kapinoivaan kansanjoukkoon miekat piilossa vaatteiden alla. Heidän tehtävänsä oli merkistä hyökätä pahimpien kansankiihottajien kimppuun ja hajottaa joukko ja lannistaa kytevä kapina. Paikalla oli intomielisiä galilealaisia. Ja niin siinä kävi, että sotilaat toteuttivat tehtävänsä vähän liiankin innokkaasti, tuli paljon verenvuodatusta ja ruumiita. Jotain tällaista olisi ainakin voinut tapahtua, vaikka yksityiskohtien suhteen kyseessä onkin vain oppinut arvaus.

2. Ehkä vielä vaikeampi on sanoa mitään varmaa Siloan tornin sortumisesta. Luukas käyttää kuitenkin onnettomuudessa kuolleista sanaa ”velallinen”. Suomalainen raamatunkäännös häivyttää sanan, kun Jeesus sanoo: ”Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset?” Alkutekstissä asia ilmaistaan: ”Luuletteko, että he olivat enemmän velallisia Jumalalle kuin muut jerusalemilaiset?” Kyseessä on sama sana, jota käytetään Isä meidän rukouksessa: ”Anna meille anteeksi meidän velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Tätä velkaa ei pitäisi käsittää vain hengellisesti, kiertoilmaisuna synnille, vaikka sekin kuuluu ajatukseen. Velka on laajempi käsite, joka sisältää yhtä hyvin ihmisten väliset velkasuhteet kuin suhteen Jumalaan. Siksi on mahdollista, että Siloan tornin kaatuminen liittyi samaan Pilatuksen vesijohtojärjestelmän rakentamiseen. Ehkä nämä 18 tornin sortumisessa kuollutta olivat töissä Pilatuksen työmaalla. Heidän palkkansa oli maksettu temppelin rahoista, rahoista, jotka oli väärin perustein anastettu maalliseen käyttöön. He olivat velassa temppelille ja sitä kautta Jumalalle.

Olipa tämä arvaus oikea tai väärä, olennaista on Jeesuksen kysymys: Olivatko nämä jotka kuolivat enemmän velallisia Jumalalle kuin te muut? Niin ajateltiin. Kärsimys oli seurausta synnistä. Mutta Jeesus ei hyväksy tätä yleistystä. Hänellä oli kyky nähdä ytimeen. Yleistykset vievät harhaan. Ne estävät näkemästä todellisuuden. Todellisuus on usein ristiriidoissa, kuten Jeesuksen puhe osoittaa. Yksilön epäonni ei suinkaan ole seurausta tämän synneistä. Onnettomuuksia voi tapahtua kenelle tahansa. Samaan hengenvetoon Jeesus kuitenkin opettaa, että sama kohtalo kohtaa meitäkin, ellemme käänny.

Näin tässä tärkeän periaatteen, joka nykyisenä yksilöllisyyden korostuksen aikana unohtuu: kukaan ei ole irrallinen. Yksilön kohtalo on sidottu ympärillä olevien kohtaloihin. On ymmärrettävä, missä ajassa me elämme. On osattava kääntyä pois, tehdä mielenmuutos, metanoia, niistä asioista, jotka estävät Jumalan valtakunnan toteutumista.

Meidän aikamme merkki on suuri moraalinen hämmennys. Turvallisuus järkkyy, poliitikot on tiputettu jalustoiltaan, pankit ovat menettäneet luottamuksensa, papisto on tehnyt itsestään mitäänsanomattomia pellejä, kaikki on tasa-arvoistettu ja tasapäistetty. Kaikki on erilaista, mikään ei ole erilaista. Viihteestä on tullut uusi uskonto. Viihde kantaa aikamme suurta kertomusta, jonka mukaan onnellisuus on sitä, että toteuttaa mielitekojaan ja on ylpeä siitä. Mutta tämä ei ole evankeliumi vaan valhe. Ja kuten jokaisessa hyvässä valheessa, siinä on suurin osa totta ja vain pieni osa tappavaa myrkkyä.

Paavali kirjoittaa: ”Älkäämme enää tuomitko toisiamme”. Hän osoittaa sanansa ”vahvoille”, joiden kiusauksena on ”heikkojen” häpäiseminen. Vahvat ajattelevat: Jos kerran epäjumalia ei ole, miten joku voisi paheksua sitä, että joku toinen syö olemattomille jumalille uhrattua lihaa? Jos kerran kaikki on Jumalalta, miksi jotain Jumalan lahjaa ei saisi ottaa vastaan? Eikö kaikenlainen nipottaminen oli nimenomaan evankeliumia vastaan? Eikö tällainen hengellinen heikkous ole naurettavaa – siis häpeällistä. Mutta Paavali näkee evankeliumin suuremman tavoitteen, rauha ja toisiemme vahvistaminen. Älä saata ruoallasi tai muilla liberaaleilla periaatteillasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut. Älä häpäise Jumalan luomaa. Älä anna maailmalle aihetta pilkata sitä hyvää, minkä olemme saaneet.

Luukkaan mukaan evankeliumi on sitä, että kääntyy ja saa synnit anteeksi. Tulemalla kirkkoon eli osallistumalla kristittyjen yhteyteen me vahvistamme toisissamme toisenlaista kertomusta ja toisenlaista arvomaailmaa. Täällä alttarille saa polvistua yhtä aikaa erilainen nuori ja tavallinen eläkeläinen, pörssimenestyjä ja työtön. Kaikki tulevat osallisiksi samasta leivästä ja samasta viinistä, Kristuksen ruumiista ja verestä.

lauantaina, kesäkuuta 20, 2015

Kerrankin pääsin saarnaamaan Johannes Kastajasta

Saarna juhannuksena 20.6.2015 Pitäjänmäen kirkossa

Mitä ääntä kuunnella, ketä uskoa

Mitä ääntä kannattaa kuunnella ja ketä uskoa sanojen tulvan keskellä? Huutavista äänistä ei ole pulaa. Jos haluat saada äänesi kuuluville, on sanottava yhä kovempaa, provosoitava yhä enemmän, rikottava yhä uusia rajoja, minkä seurauksena olemme turtuneita rajojen rikkomiselle. Emme kristittyinä enää jaksa tarttua kaikkeen moskaan, mitä päällemme kaadetaan, vaan annamme sen valua ympärillemme siinä toivossa, että se itsestään häviää ajan myötä. Eräs huolestunut seurakuntalainen lähetti kuvan Roihuvuoren kirkkoa vastapäätä olevan moskeijan seinästä, jossa isossa lakanassa lukee ”Jeesus oli muslimi”. Kehotin rauhallisuuteen ja sanoin, että koulussa on kyllä opetettu, että islam syntyi 600 vuotta Jeesuksen jälkeen. Kyllä ihmiset tietävät. Vai tietävätkö? Kuinka hyvin todella osaamme erottaa oikean ja hyödyllisen tiedon roskasta?
Johannes Kastaja oli viestittäjä. Hänellä oli sanoma, jota tultiin kuulemaan kaukaa. Ehkä voimme oppia häneltä jotain.

Sinä olet viesti

Kun Jeesuksen luokse alkoi kerääntyä ihmisiä, sanottiin: ”Johannes ei tehnyt yhtään tunnustekoa, mutta kaikki mitä hän tästä miehestä sanoi, on totta” (Joh. 10:41). Johannes Kastajan vetovoima perustui julistukseen, ei tunnustekoihin. Mutta hänen julistuksensa ei ollut vain sanoja. Juuri siksi evankeliumit kuvaavat Johanneksen vaatetuksen ja ruokavalion. Hän söi heinäsirkkoja ja metsähunajaa ja hän pukeutui kamelinkarvapukuun ja nahkavyöhön.
”Vaatteet on mun aatteet” lauloi paatoksella Maukka Perusjätkä minun nuoruudessani. Johanneksella oli profeetan puku. Israelin kuningas Ahasja loukkaantui tapaturmaisesti (2Kun 1) ja lähetti miehiä etsimään apua filistealaisten jumala Baal-Sebubilta. Lähetit kuitenkin kohtasivat matkallaan miehen, joka lähetti heidät takaisin kuninkaan luokse. Kuningas kysyi läheteiltä: ”Minkä näköinen mies oli, joka tuli teitä vastaan ja puhui teille noin?” He vastasivat: ”Hänellä oli talja yllään ja vyötäisillään nahkavyö.” ”Se oli tisbeläinen Elia!” sanoi kuningas. Profeettoja tarvitaan pysäyttämään hallitsijoita, jotka etsivät neuvoja vääriltä jumalilta.
Tämä tapahtui yli 800 vuotta ennen Johannesta. Eliasta kerrottiin uskomattomia tarinoita. Hän oli kaikkien israelilaisten profeettojen esikuva. Viimeinen VT:n profeettakirjoista, Malakia, päättyy sanoihin: ”Kuulkaa! Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen.” Se ei ollut uhkaus, vaan lupaus. Kun Eliaa muistuttava hahmo ilmestyy, on armon aika. Jeesus itse sanoi, että Johannes oli juuri tämä profeetan lupaama uusi Elia. Nimi Johannes, hepr. Joo-hanan, merkitsee Herra on armahtanut.
Johannes söi köyhien kansanryhmien ruokaa. Eikä hän ollut juhlissa viihtyvä seuramies. Jeesus sanoi hänestä kerran: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: ”Hänessä on paha henki.” Sanoilla ”syö ja juo” Jeesus tarkoittaa tietysti mukavaa sosiaalista yhdessäoloa, seurustelua. Johannesta haluttiin kuunnella, koska hän ei mässäillyt eikä juopotellut. Hän ei ollut havittelemassa kuulijoidensa rahoja.  Joku on sanonut: ”Sinun olemuksesi huutaa niin kovaa, että en kuule, mitä sanot.” Sanoilla ei ole merkitystä, jos sanojan olemus ei niitä vahvista. Johannes Kastaja oli viesti. Minä olen viesti. Sinä olet viesti.

Edelläkävijä, valmistaja

Johannes Kastaja sai tehtävänsä jo ennen syntymäänsä. Enkeli Gabriel ilmoitti tämän isälle Sakarialle: ”Hän on oleva suuri Jumalan mies. Viiniä ja väkijuomaa hän ei juo. Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä. Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen. Hän kulkee Herran edelläkävijänä Elian hengessä ja voimassa, hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja ohjaa tottelemattomat ajattelemaan hurskaiden tavoin, näin valmistaakseen kansan Herran tuloa varten.”
Johannes oli ”edelläkävijä”. Hänen tehtävänsä oli ”valmistaa”, tehdä valmisteluja. ”Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli.” (Joh. 1:6)
Valmistautumisen merkkinä Johannes tarjosi kääntymystä ja sen merkkinä tapahtuvaa kastetta. Juutalainen historioitsija Flavius Josefus kirjoittaa: ”Jotkut juutalaiset uskoivat, että Herodeksen armeijan tuho tuli Jumalalta, ja että tämä tapahtui hyvästä syystä rangaistuksena siitä, mitä hän teki Johannekselle, jota kutsuttiin Kastajaksi; sillä Herodes surmasi tämän hyvän miehen, joka kehotti juutalaisia noudattamaan hyveitä oikeudenmukaisuutena toisiaan kohtaan ja hurskautena Jumalaa kohtaan ja niin myös tulla kasteelle; niin että kaste olisi hänelle mieleen, jos he sitä käyttäisivät eivät vain pannakseen pois joitakin syntejä vaan ruumiin puhtaudeksi kunhan sielu ensin olisi täysin vanhurskauden puhdistama.” (Antiquitates 18:5:2)
Ihmiskunta ei ole Johanneksen ja Herodeksen päivistä muuttunut. Kääntymyksen saarnaa tarvitaan edelleen. Puhdistautumista tarvitaan. Suomi elää keskellä arvojen sekamelskaa. Onko ihme, että hauskanpidon ulkopuolelle pudonnut nuori etsii sisältöä sieltä, missä on paloa ja voimaa? Rauhan keskellä kasvanut sukupolvi kaipaa sotaa ja actionia. Tätä samaa paloa ja voimaa myös kirkko tarvitsee. Kääntymys on vastenmielinen sille, joka nauttii elämästään, mutta houkutteleva sille, jonka elämä on umpikujassa. Kääntyäksemme Jumalan puoleen, meidän tulee nähdä, että olemme umpikujassa.  

Toinen tulee

”Hän kehotti ihmisiä uskomaan toiseen.” Näin Paavali sanoi Johannes Kastajasta puhuessaan efesolaisille Apt 19. Yleensä me toivomme, että ihmiset uskoisivat meitä, eikä jotain toista. Paavalin puhe Antiokian synagogassa Apt 13 on vielä voimakkaampi: ”Kun Johannes oli matkansa päässä, hän sanoi: En minä ole se, joksi te minua luulette. Minun jälkeeni tulee toinen, jonka kenkiäkään minä en kelpaa riisumaan.”
Johanneksen profeetallinen viesti kääntymyksestä oli siis vain tien valmistamista Jeesukselle. Tämä voi kuulostaa liian helpolta. Mehän tunnemme Jeesuksen paremmin kuin Johannes Kastajan. Mutta juuri Johanneksen ja Jeesuksen välisessä suhteessa käy ilmi se, mikä pelastaa kirkon ja pelastaa koko maailman.

Kääntymyksen ja puhdistautumisen jälkeen alkaa uusi aika, joka ei ole enää pelon ja tuomion aikaa, vaan armon aika. Johannes kastoi kääntymyksen kasteella, mutta Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Maailman pahuutta ja omassa itsessä olevaa pahuutta paennut ihminen, rikki lyöty ja omiin voimiinsa pettynyt ihminen etsii pelastajaa. Juuri silloin kuuluu se ainoa huutava ääni, jota meidän tarvitsee kuunnella, kun maailma ympärillä ahdistaa: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”. Se on Johannes Kastajan tärkein huuto.

sunnuntaina, kesäkuuta 07, 2015

"On meillä aarre verraton..."


Saarna Pitäjänmäen kirkossa 7.6.2015


”On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa”


Sananl. 30:7–9; 1. Tim. 6:6–12

Matteus 16:24–27


Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.”

 

Kun pyhäpäivän aiheena on ”katoavat ja katoamattomat aarteet”, olisi hienoa jakaa jotain sellaista, jota voimme säilyttää ja arvostaa kuten aarretta arvostetaan. Mutta Jeesus puhuu itsensä kieltämisestä. Joka tahtoo olla oikeasti kristitty ja Jeesuksen seuraaja, kieltäköön itsensä. Se tuntuu kovalta. Eikö meille opeteta kaikkialla ympärillämme, että varsinainen aarre on meissä itsessämme, itsemme hyväksymisessä, itsemme toteuttamisessa? Onko tässä kyseessä täysin vanhentunut ajattelutapa vai sanooko Jeesus jotain tärkeää, jota on vain hankala tajuta?

Etsin tällä kertaa vastausta aivan perinteisin raamatuntutkimuksen menetelmin: Ensin katsomme mihin aiemmin sanottuun Jeesuksen sanat liittyvät, sitten mietimme niiden historiallista tilannetta.

Mihin sanat itsensä kieltämisestä liittyvät?  


Edellä Matteus kertoo, että Jeesus oli alkanut puhua opetuslapsille, että hänen on mentävä Jerusalemiin, missä hänen on kärsittävä paljon valtaapitävien käsissä ja lopulta hänet surmataan. Mikä tulevaisuus se oikein on? Siihen mennessä opetuslapset olivat kuulleet puhetta Jumalan valtakunnan tulemisesta. Jeesuksen sanat olivat tuoneet epätoivon keskelle aivan uuden alun. Eikä se ollut vain puhetta, vaan sairaat olivat parantuneet. Miten kärsimys ja kuolema sopivat tähän toimintasuunnitelmaan? Eikö tavoitteena ole saavuttaa vielä paljon suurempiakin asioita? Voi oikein kuvitella sen vaivautuneen hiljaisuuden, joka opetuslasten keskuuteen laskeutui Jeesuksen näitä puhuessa.

Pietari on lukenut elämäntaito-oppaansa. Ehkä hän arvelee, että Jeesus on masentunut ja terapian tarpeessa. Nyt tarvitaan positiivisempaa otetta. Itsetuhoisten ajatusten tilalle on saatava rohkeutta ja innostusta. Ei tuollainen puhe voi olla Jumalan mieleen. Ei Jumala halua kärsimystä ja kuolemaa, vaan täyttä elämää: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa sinulle tapahtua, Herra!” Pietari huudahtaa.

Pietari edustaa meitä, joille itsensä kieltäminen on puhtaasti kielteinen asia. Itsensä kieltäminen tarkoittaa elämän kieltämistä, sulkeutumista kaikelta hyvältä. Iloa, mielekkyyttä ja elämänhalua etsitään sieltä, missä ei suinkaan kehoteta itsensä kieltämiseen, vaan itsensä toteuttamiseen. On hyvä huomata, että tällainen ajattelu ei ole mikään nykypäivän trendi. Galilealainen kalastaja kahden vuosituhannen takaa ajatteli ihan samalla tavalla.

Muistatte ehkä mitä Jeesus vastaa Pietarille. Hän ei ryhdy selittelemään eikä loiventamaan. Tämä kärsimys ja kuolema on asia, joka opetuslasten on joko ymmärrettävä tai sitten lähdettävä pois. ”Väisty tieltäni, Saatana!” hän sanoo ja kääntää selkänsä Pietarille. Missään muualla Jeesuksen ei kerrota käyttävän ketään kohtaan näin kovaa kieltä. Fariseuksia Johannes Kastaja kutsuu kyllä kyykäärmeen sikiöiksi, mutta että Pietari on Jeesuksen mukaan itse pääpaholainen, Saatana, se on tinkimätöntä puhetta. Satan on hepreankielinen sana ja tarkoittaa syyttäjää. Psalmissa 109 sanaa käytetään ihmisestä: ”Pane ankara syyttäjä, satan, vastustajani kimppuun, pane armoton mies todistamaan häntä vastaan”.
Pietarin hyväntahtoiseksi tarkoitettu huudahdus oli Jeesuksen ja hänen tehtävänsä näkökulmasta kaikkea muuta. ”Sinä tahdot saada minut lankeamaan”, sanoo Jeesus. ”Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä.” Ja sitten hän sanoo entistä painokkaammin kaikille oppilailleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Ymmärrämme siis, että Jeesuksen suhtautuminen itsensä toteuttamiseen ja itsensä kieltämiseen on jotenkin täysin päinvastaista sille, miten me luonnollisesti ja yleisesti haluamme ajatella. Jos tätä emme ymmärrä, meidän on parempi erota Jeesuksen seurasta ja keksiä muita harrastuksia. Mutta tämä ei vielä riitä selvittämään asian merkitystä. Siksi tarvitaan tajua evankeliumin historiallisesta luonteesta.

Jeesuksen sanojen oikea ymmärtäminen


Evankeliumeja lukiessa on hyödyllistä muistaa, että ne on kirjoitettu vuosikymmeniä itse tapahtumien jälkeen. Matteuksen evankeliumi arvellaan kirjoitetun joskus 80- tai 90-luvuilla. Aivan kuten nyt kirjoitetaan muistiin asioita, jotka tapahtuivat 1960-luvulla. Olennaista on, että löytyy luotettavia henkilöitä, joiden muistoihin muutkin voivat yhtyä. Evankeliumit eivät ole pikakirjoituksella saman tien tallennettuja täsmällisiä muistioita, mutta ne eivät myöskään ole sepitteitä, kirjoittajan itse keksimää toiveajattelua tai jonkin ovelasti suunnitellut salaliiton tuloksena syntyneitä vääristelmiä. Evankelistat kirjoittivat ylös sen, minkä kuulivat luoteltuilta tahoilta ja minkä kaikki yhteisesti tunnistivat Jeesuksen sanoiksi. Olennaista on, että Jeesuksen sanat tallennettiin niin, että ne voidaan ymmärtää oikein. Mehän tiedämme, mitä joskus voi tapahtua, kun jonkun sanomisia lainataan sanasta sanaan. Vaikka sanat ovat oikein, niiden ajatus on saatettu käsittää täysin väärin, jopa päinvastaisena. Siksi yksittäisiä sanoja olennaisempaa on, että alkuperäinen ajatus pysyy kirkkaana ja selkeänä. Juuri tähän evankelistat pyrkivät. Seurakunnan tuli yhteisesti tunnistaa heidän kertomuksessaan Mestarin aito, oma ääni, ja tuon äänen tuli olla ymmärrettäviä juuri sille seurakunnalle, jolle evankeliumi kirjoitettiin.

Matteuksen evankeliumi on kirjoitettu vainotulle seurakunnalle. Vaino on koettelemus, joka testaa uskon. Vaino erottaa jyvät akanoista (sekin on Jeesuksen vertaus!). Vaino paljastaa ytimen, sen, mikä on todella tärkeää. Vainottu seurakunta tänäkin päivänä ymmärtää helposti, mitä tarkoittaa itsensä kieltäminen.  Jos haluan pitää kiinni siitä ja tunnustaa sen, mikä on kaikkein tärkeintä, on oltava valmis luopumaan mukavuudenhalusta ja monesta muustakin etuoikeudesta.

Tietysti voin aina vaihtaa vakaumukseni ja sydämen rakkauteni kohteen mukavaan elämään ja muiden hyväksyntään. Sitä Jeesus sanoo elämän kadottamiseksi. Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän saa muiden hyväksynnän ja mukavan elämän, jos sen hintana hän kadottaa sen, mikä on syvintä ja arvokkainta elämässä, elämän merkityksen ja kiinnekohdan? Mitä se hyödyttää ihmistä, että hän kadehtii sitä, jolla on enemmän omaisuutta, valtaa tai kunniaa? Miksi ihminen antaisi elämänsä valua hukkaan etsimällä sen sisällöksi palkankorotuksia tai lottovoittoa? Ei edes paremman maailman toivossa tehty vallankumous tai poliittinen ohjelmanjulistus saa harhauttaa ihmistä pois siitä, missä todellinen aarre sijaitsee.

Maailman suurin aarre

Tämä aarre on ihmiseksi tullut elävä Sana, Jeesus Kristus. Hänet otetaan uskolla vastaan.
Intialainen tarina kertoo köyhästä miehestä, joka näki unen. Unessa hän sai kehotuksen mennä erään hengellisen opettajan puheille, koska tämä voisi osoittaa hänelle, mistä hän löytää maailman suurimman timantin. Herättyään hän tietysti etsi heti opettajan käsiinsä ja kysyi: ”Missä se on? Kerro minulle heti, missä se on?” Opettaja ymmärsi, mistä on kyse ja kertoi miehelle timantin sijainnin. Mies ryntäsi niiltä sijoiltaan etsimään aarretta ja siellä se oli, maailman suurin timantti! Mies ihaili sitä, suuteli sitä ja tunsi valtavaa onnea sydämessään. Kantaessaan timanttia kotiin, hän kuitenkin tuli uusiin ajatuksiin. Hän palasi opettajan luokse ja kysyi hiljaisella äänellä: ”Voitteko kertoa minulle, mikä on se aarre, joka saa teidät suhtautumaan noin välinpitämättömän arkisesti maailman suurimpaan timanttiin?”
Paavali kirjoittaa Timoteukselle, että usko Kristukseen on ”suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen, mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme, emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.”
Tämä on pyhä evankeliumi. Tämä on aarre. Kristuksessa meillä on jo kaikki. Ei tarvitse haalia, keräillä, olla naapurille kateellinen tai odottaa lottovoittoa. Ei omaisuudesta kylläkään haittaa ole, jos siitä osaa tarpeen tullen helposti luopua. Mutta juuri se haaste meille tänään esitetään. Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Jeesus on maksanut lunastusmaksun. Hän on vapauttanut meidät synnin, kuoleman ja Saatanan vallasta. Astu hänen seuraansa, niin olet köyhänäkin rikas.
 
 
 
 

torstaina, kesäkuuta 04, 2015

Kevätjuhlapuhe

Alla Pyhän Kolminaisuuden päivän (31.5.2015) saarna alustavana versiona. Tulin sunnuntaina kirkolle jo seitsemän jälkeen ja siinä oli hyvää aikaa vielä viimeistellä puhetta. Lopullinen versio on siis siellä työkoneella, mutta tähän (torstai-iltaan) mennessä en ole vielä ehtinyt/muistanut tuoda sitä blogiin. Julkaisen siis sen alustavan version, joka minulla on täällä kotikoneella ja jonka tein lauantaina illalla.

Evankeliumitekstinä oli Jeesuksen suuri tehtäväksianto eli nk. lähetyskäsky Matteuksen evankeliumin lopusta. Saarnatekstinä käytin kuitenkin lukukappaletta Efesolaiskirjeen 1. luvusta, jakeet 3-14.

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa. 4 Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. 5Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden. 6 Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa!
7 Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden 8 tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä. 9 Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä 10 ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.
11 Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt -- hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti. 12 Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi.
13 Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneen uskoessanne te myös olette saaneet luvatun Pyhän Hengen sinetiksenne. 14 Se on meidän perintöosamme vakuutena, joka takaa meille lunastuksen, Jumalan kirkkauden ylistykseksi.


Meidän perheen kuopus, 15-vuotias Alissa, sai eilen käteensä peruskoulun päättötodistuksen. Olin mukana Kruununhaan koulun kevätjuhlassa, jossa puheen piti myös oppilaskunnan edustaja. Puheensa alussa hän hieman etsiskeli sanoja ja kuvaili opintojen sujumista yleisellä tasolla. Kun hän sitten siirtyi muistelemaan oman luokkansa tempauksia ja muistoja, puheeseen tuli intoa ja eloa. Koska puhe oli hyvin valmisteltu, hän kuitenkin hetken kuluttua pysähtyi ja lausui: ”Muutkin luokat on kyllä ihan hyviä…” Sitten seurasi pieni merkittävä tauko: ”mutta mä ylistän nyt omaani.”
Lause jäi mieleen, koska harvemmin 15-vuotiaan kuulee käyttävän sanaa ”ylistää”. Mielestäni se oli oiva sanavalinta tuossa yhteydessä. Ylistäminen on sisältä kumpuavaa iloa, innokkuutta ja ihailua. Se sopii varsin hyvin teemaksi ja lähtökohdaksi myös tähän kesän alkamisen ja suvivirren messuun.
Ylistämisestä oli puhe myös äsken kuuluussa lukukappaleessa Efesolaiskirjeen alusta. Kirje alkaa lyhyellä tervehdyksellä: ”Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli, tervehtii Efesoksessa asuvia, Kristukseen Jeesukseen uskovia pyhiä. Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” Heti sen jälkeen alkaa ylistys: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä!” ja pari lausetta myöhemmin ”Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus”. Lukukappaleen loppupuolella ylistäminen esiintyy samoin kahteen otteeseen: ”meidän tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi” ja ”se takaa meille lunastuksen, Jumalan kirkkauden ylistykseksi”. Paavalin innostuneet sananvalinnat kuulostavat hieman kesälaitumelle lähdössä olevalta koululaisen hehkutukselta.
Ja kun lukukappaleen lukee tarkemmin, huomaa helposti, että siellä on myös toinen keskeinen sana, joka esiintyy neljä kertaa, kahdesti alussa ja kahdesti lopussa: ”ennen/edeltä/ennalta”. ”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät” ja ”Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä” ja lukukappaleen loppupuolella: ”niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt - - siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen”.
Efesolaiskirjeen alku on siis varsin taidokkaasti luotu kokonaisuus, jossa kahdelta puolen ikään kuin kahdet nuolet – ylistyksen ja ennalta määräämisen nuolet – osoittavat keskellä olevaa yksinäistä ja vain kerran lausuttua sanaa ”salaisuus”: ”hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden”.
Näistä sanoista – ylistys, ennalta ja salaisuus – löydän itse iloa ja innostusta alkavaan kesään, joten haluan niistä jakaa pari ajatusta myös koko seurakunnalle.

Ylistys

Koululaisen sanavalintana ylistäminen tuntui yllättävältä, mutta raikkaalta ja sopivalta. Ehkä sanaa on syytäkin käyttää säästellen. Jos ylistelystä tulee rutiinia, se ei oikein ole uskottavaa. Messussa on montaa kohtaa, joissa kehotetaan ylistämään, vaikka on pakko sanoa, että meidän kasvon ilmeistä sitä ei aina voisi päätellä. ”Kiittäkäämme Herra” voidaan sanoa tai laulaa niin vakavalla naamalla, että se herättäisi satunnaisessa kävijässä kummastusta. Toisaalta me suomalaiset olemme ihan terveellisellä tavalla hieman allergisia tekohymyille. Ylistys on ylistys, vaikka sen sanoisi vähän vakavammallakin naamalla. Liturgiikan tehtävänä on toimia yhteisesti sovittuna raamina, johon koko seurakunnalla on lupa yhtyä olipa päivän fiilikset mitä tahansa. Ortodoksit kutsuvat itseään sillä nimellä, koska sana tarkoittaa ”oikein ylistävää”. Kristillisen teologian oikea ja alkuperäinen muoto on ylistys. Jos lukisimme Efesolaiskirjeen alkua opillisena selontekona, sotkeutuisimme helposti sanoihin: siunaus, taivaalliset aarteet, pyhiä ja nuhteettomia, Kristuksen veressä, perintöosa, tahto ja päätös… Mutta kun ymmärrämme, että kyse on haltioitumisesta jumalallisen salaisuuden äärellä, kuulemme kutsun osallistua.
Haluaisin siis rohkaista sellaiseen kirkossakäyntiin, jossa on tilaa aidolle ja spontaanille ylistykselle. Mitä se voisi olla? Haltioitumista musiikista. Innokasta yhtymistä virren veisuuseen. Syvää Jumalan eteen asettumista rukouksessa. Sitä, että jaetaan toisillemme niitä oivalluksia ja ahaa-elämyksiä, joita sana ja saarna meissä nostavat esiin. Messussa on jo kaikki tämä, mutta meidän tulee ottaa se aina uudelleen käyttöön. Olen hakenut tähän seurakuntaa papiksi, koska haluan teidän kanssanne oppia ylistelemään jälleen niin teeskentelemättömästi ja aidosti kuin se viisitoistavuotias kevätjuhlassa.

Ennalta

En tiedä, mitä mielikuvia teille nousee sanoista ennalta määrääminen. Ehkä joku muistaa suoralta kädeltä teologisen termin predestinaatio. Jos Jumala on määrännyt jotkut omiksi lapsikseen, mitä merkitystä ihmisen omilla valinnoilla sitten enää on? Mikä on vapaan tahdon merkitys? Mutta edellä sanotun avulla meidän on helpompi nähdä, että puhe ennalta määräämisestä on samaa haltioituneisuutta, jonka avulla Paavali yrittää ikään kuin päästä paikan päälle efesolaisten jumalanpalvelukseen ylistelemään.
Toivottavasti en yksinkertaista liikaa, kun sanon, että kyse on aikakäsityksen laajenemisesta. Destinaatio on määränpää. Pre-destinaatio tarkoittaa siis ennalta asetettua määränpäätä. Ei ole kyse niinkään jostain määräyksestä, kun määränpäästä. Ei ole kyse vain siitä, mikä oli ennen, vaan myös siitä, mitä kohti kaikki on matkalla. Paavali käyttää siitä erilaisia sanoja, kuten lunastus ja pelastus, mutta itse ajatus on selvä. Nyt-hetki avautuu aivan toisenlaisena, kun ymmärrämme, mitä Jumala on jo ennalta tehnyt ja mihin suuntaan olemme matkalla. Jos asian haluaa sanoa yhdellä sanalla, se voisi olla ”yliajallinen”. Jumalan suunnitelma on yliajallinen. Jumala on ajan ulkopuolella. Hänelle ei mikään ole ennen tai jälkeen, vaan kaikki on nyt. Meille ihmisille sen sijaan Jumalan suunnitelma näyttäytyy historiassa toinen toistaan seuraavina tapahtumina.
Näin maallikon silmin nykyaikaisen fysiikan kysymykset avaavat luomakuntaan huikeita näköaloja. Miten monta ulottuvuutta maailmankaikkeudessa on näiden neljän helposti koettavan lisäksi, joita ovat syvyys, pituus, leveys ja aika? Onko muita universumeja olemassa samaan aikaan? Mitä ovat pimeä aine ja pimeä energia, joita emme tunne, mutta jotka muodostavat valtaosan maailmankaikkeuden massaenergiasta? Mitä oli ennen alkuräjähdystä ja ennen aikaa? Miksi maailmankaikkeudessa vallitsevat juuri nämä luonnonvakiot, jotka pitävät sen koossa?
Aivan kuin Paavali olisi ryhtyessään kirjoittamaan tätä kirjettä tullut jonkin vastaavanlaisen maailmankaikkeutta koskevan ilmestyksen valtaamaksi. Tämän yliajallisen ilmestyksen sisällön ja ylistyksen syyn hän ilmaisee sanalla ”salaisuus”.

Salaisuus

Kirjakaupoissa myydään australialaisen Rhonda Byrnen kirjaa Salaisuus (The Secret). Kirja sisältää satunnaisia viittauksia kvanttifysiikkaan, psykologiaan ja jopa Jeesuksen sanoihin, mutta sen varsinainen sanoma on yksinkertainen: saat sen, mitä toivot. Jos toivot jotain tarpeeksi, maailmankaikkeus auttaa sinua saamaan sen. Ajatuksessa on jotain tuttua ja hieman raamatulliselta kuulostavaa. Tämä ei kuitenkaan ole se salaisuus, joka pelastaa ihmiskunnan, eikä se salaisuus, josta Paavali puhuu.
Maailmankaikkeuden ihmeellisin salaisuus on jotain paljon erikoisempaa ja yllättävämpää. Kirkkokin on olemassa vain tämän salaisuuden säilyttämistä ja – hieman erikoista kyllä – sen julkista julistamista varten. Salaisuus on tarkoitus kertoa kaikille.
Se salaisuus on tämä. Maailmankaikkeuden Luoja, kaiken aineen ja energian, ajan ja ulottuvuuksien ulkopuolella oleva Järki ja alkusyy paljastaa itsensä luomalleen ihmiselle syntymällä itse ihmiseksi. Totuus henkilöityy ihmisalkioon, syntyy pieneksi vauvaksi, kasvaa aikuiseksi mieheksi, opettaa ja parantaa, ei kosta pahaa pahalla, vaan kärsii syyttömänä kuoleman osoittaakseen synnistä ja pahuudesta kärsivälle ihmiskunnalle, että Jumala on rakkaus. Tässä ihmiseksi syntyneessä Jumalassa, Jeesuksessa Kristuksessa, ihmiskunta löytää uudelleen yhteyden Jumalaan ja oppii ylistämään – ei enää luotuja asioita, valtaa ja mainetta – vaan kaiken Luojaa, iankaikkista Isää, joka Henkensä kautta vaikuttaa kaikessa kaiken.


Jumala on läsnä kaikessa. Hän on hyvä kaiken aikaa. Tai kuten viisaat rabbit ovat opettaneet: ”Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään.” Jumala on rakkaus. Hänen tahtonsa ihmistä kohtaan on hyvä. Siksi hän kutsuu luokseen, mutta ei pakota. Tule tänään. Ota vastaan tämä julkinen salaisuus leivässä ja viinissä. Liity seurakunnan ylistykseen, jonka teemme nyt lausumalla yhteen ääneen Nikean uskontunnustuksen.