En kirjoittanut etukäteen tämän aamun saarnaa, joten joudun nyt jälkikäteen tuottamaan sen tänne nettiin. Tänään on valvomisen sunnuntai ja evankeliumina luettiin Jeesuksen kolminkertainen kehotus valvomiseen (Mark 13). Näin saarna suurin piirtein meni.
Aloitin viittaamalla Vanhan testamentin lukukappaleeseen Malakia 3:14-15.
Olette sanoneet näin: "Turha on palvella Jumalaa.
Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään,
palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme?
Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät vaikka ovat tehneet pahaa. He saavat elää, vaikka ovat koetelleet Jumalan kärsivällisyyttä."
Tämä kuullostaa tutulta ja ajankohtaiselta. Kristillinen usko näyttää - tai ainakin saadaan näyttämään - naurettavalta, kun se näyttää murheilulta. Mutta Jeesus sanoo vuorisaarnassa: "Autuaita ovat murheelliset." Tietysti vuorisaarnan autuaaksijulistus pitää ensi sijassa ymmärtää lupauksena: murheelliset ovat autuaita, sillä he saavat lohdutuksen. Silti siihen sisältyy samanaikaisesti Jeesuksen julistaman valtakunnan käännetty arvojärjestys. Siellä rikkaat ovat köyhiä ja köyhät rikkaita, ylhäiset ovat alhaisia ja alhaiset korotetaan. Miten tällainen puhe on ymmärrettävä, että se ei olisi vain kielellinen kompa tai haihattelua?
Assisin pyhän Fransiskuksen elämään liittyvä kertomus täydellistä ilosta valottaa mielestäni erinomaisesti Jeesuksen valtakunnan käännettyä arvojärjestystä. Kirjoitan sen tähän lyhennellen Jaakko Heinimäen kirjasta Pieni mies jalustalla (Like 1994 ja Seven/Otava 2000).
Franciscus oli talvisessa räntäsateessa ystävänsä Leon kanssa matkalla Perugiasta takaisin köyhien veljien konventtiin Santa Maria degli Angelissa. "Jos saisimme kuulla, että veljesjärjestömme jäsenet kaikkialla maailmassa ovat esimerkillisiä pyhyydessä, ei siinä kuitenkaan vielä olisi täydellistä iloa", Franciscus lausui. Veli Leo olisi tyytynyt tähänkin iloon, mutta jäi kuuntelemaan, miten Fransiskus jatkoi. "Ja jos joku veljistämme pystyisi tekemään sokeat näkeviksi, parantamaan halvaantuneet, tekemään kuurot kuuleviksi - - [ja paljon samankaltaisia asioita], ei sekään vielä olisi täydellistä iloa." Matka jatkui, Leo ihmetteli ja Franciscus vei asian yhä pidemmälle: "Vaikka joku osaisi puhua kaikkia kieliä, hallitsisi kaikki tieteen koukerot ja osaisi ennustaa tulevat tapahtumat, paljastaa omientuntojen ja sielujen syvimmät salaisuuden, ei ilo olisi vieläkään täydellinen. Ja vaikka saisimme kuulla, että kaikki Pariisin oppineet olisivat liittyneet veljestöömme, ja vaikka niin tekisivät myös kaikki prelaatit ja piispat, Ranskan ja Englannin kuninkaista puhumattakaan, ei se olisi mitään todellista iloa."
Veljekset jatkoivat matkaansa räntäsateessa. Oli vilu ja väsy, mutta Fransiscus ei vieläkään paljastanut täydellisen ilon salaisuutta. "Kuuntele tarkoin", sanoi Franciscus veli Leolle ääntään madaltaen niin kuin puhutaan kun paljastetaan salaisuutta. "Vaikka joku osaisi saarnat niin hyvin, että koko maailma kääntyisi ja uskoisi Kristukseen, ei sekään olisi täydellistä iloa."
Veli Leo oli hurskas mies ja tällainen puhe hämmensi häntä kovasti. Mikä voisi olla suurempi ilo, kuin koko maailman saattaminen ilosanoman piiriin? Eiväkö he juuri siksi kärsineet köyhyyttä ja vaivaa? Leo pyysi, että Franciscus viimein suostuisi kertomaan, mitä täydellinen ilo sitten on. Franciscus tarpoi sohjossa hyvän tovin ennen kuin avasi suunsa.
"Veli Leone, Jumalan pikku lammas. Me saavumme ennen pitkää Santa Maria degli Angeliin. Olemme märkiä, kylmiä ja nälissämme. Perillä kolkutamme konventin oveen. Kuvitellaanpa, että ovenvartija saapuu vihastuneena ja kysyy, keitä olemme. 'Olemme kaksi teidän veljistänne', me vastaamme. Ovenvartija ei kuitenkaan usko meitä, vaan väittää meitä rosvoiksi ja käskee meidän häipyä. Hän ei avaa ovea, vaan seisottaa meitä lumessa, vilussa ja nälässä yöhön saakka, eikä usko, että olemme veljet Leo ja Franciscus. - Jos me silloin pysymme kärsivällisinä, emmekä suutu ovenvartijalle, siinä on täydellinen ilo."
"Kuvitellaan, että me jatkamme oveen koputtamista ja huudamme ja anomme, että pääsisimme sisään edes yhdeksi yöksi. Veli ovenvartija tulee ja ajaa meidät pois, kaataa meidät sohjoon ja nauraa paljaita varpaitamme. Jos me emme vieläkään suutu hänelle, vaan pysymme nälästä, vilusta ja kärsimästämme vääryydestä huolimatta kärsivällisinä, emmeka ajattele portinvartijasta pahaa, silloin ilo on täydellinen."
On vaikea kuvata mitään sellaista, mikä on täydellistä. Kertomus Franciscuksesta ja Leosta auttaa. Minulle se kertoo kaksi asiaa: 1. Täydellisyys ei ole sitä, että saamme lisää sellaista, mitä meillä jo on tai mitä haluamme. Täydellisyys on siinä, että kaiken omistamamme ja haluamamme tilalle tulee jotain täysin toisenlaista, jonka rinnalla nykyinen kalpenee. 2. On mahdollista puhua täydellisyydestä ja jollain tavalla saada siitä häivähdyksenomainen käsitys, vaikka sen saavuttaminen onkin meille itsellemme täysin mahdotonta. (Jumalastakin voidaan puhua, vaikka puhe Hänestä ei tee meistä jumalallisempia.)
Tällä kohtaa olemme tulossa asian ytimeen. Miksi tällaisen täydellisyyden saavuttaminen tai edes tavoittelu on niin vaikeaa ja mahdotonta? Kun on isänpäivä, omat ajatukset kulkevat siihen, miten epätäydellinen isä olen ollut. Liian monta kertaa olen antanut ylivallan omalle mukavuudenhalulle tai päästänyt suustani sellaista, minkä kautta olen välittänyt lapsille vääriä toimintamalleja, antanut huonon esimerkin ja hämmentänyt heidän hyviä aikomuksiaan. On todella helppoa tyytyä haalimaan itselle lisää sitä mitä minulla jo on, tyytä siihen, mikä on epätäydellistä, koska se on mukavaa ja turvallista, vaikka se samalla olisi lyhytnäköistä tai jopa valheellista. On helppo antaa itselle lupa olla vihainen, kun omaa kunniaani on loukattu. On vaikea olla Kristuksen kaltainen. "Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät, vaikka ovat tehneet pahaa." (Mal. 3) Miksi minun pitäisi sietää epäoikeudenmukaista kohtelua tai jäädä yhtään vähemmälle tämän maailman hyvistä antimista?
Maailma ja sielunvihollinen siis vievät meitä jatkuvasti aivan toiseen suuntaan kuin missä toteutuu Jeesuksen julistama valtakunta. Jeesus tunsi ihmisen. Siksi hän sanoi niin painokkaasti: Valvokaa! Pitäkää varanne, että teitä ei huijata, petetä, hypnotisoida, vaivuteta mukavuudenhalun ja itsekkyyden uneen.
Isänpäivän kunniaksi kerroin tähän pienen muiston armeijasta. Olimme sotaharjoituksessa maastossa. Joukko-osastot oli jaettu kahteen osaan. Tiesimme, että jossain siellä oli siis "vihollisen" joukot. Aseisiin oli jaettu paukkupanoksia, että tilanteen tullen saataisiin tapahtumiin toden tuntua. Minut ja ystäväni Ahoniuksen Heikki laitettiin etenemään joukkueemme tiedustelijoina 50-100 metriä muiden edellä. Meidän tuli havainnoida maastoa ja kertoa, jos näkisimme tai kuulisimme jotain epäilyttävää. Emme ehkä olleet täysin sisällä harjoituksen hengessä, kun kanervikossa tarpoessamme jutustelimme niitä näitä. Yhtäkkiä oikealla edessä jonkin mättään tai puun takaa nousi kaksi vastapuolen sotilasta osoittaen meitä aseillaan: "Seis. Te olette nyt meidän vankeja." Olimme tietysti yllättyneitä ja vähän ymmällämme. Miten tästä nyt selvitään? Muistan, että katsoimme Heikin kanssa toisiamme silmiin ehkä sekunnin ajan ja sitten, kuin yhteisestä päätöksestä, laukaisimme rynnäkkökiväärimme. Kuului kova pauke ja rätinä, takana tuleva joukkueemme asettui välittömästi valmiusasemiin ja vihollispuolen edustajat saivat jalat alleen.
Olimme siis Heikin kanssa asettuneet kuin sotaleikin yläpuolella. Mehän emme suostuneet jäämään vangeiksi, mikä tositilanteessa olisi ollut täysin selvää. Meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta paeta tai suojata itseämme, kun meidät yllätettiin. Mutta tästä huolimatta tosiasiassa me olimme täysin sisäistäneet leikin säännöt. Vihollinen oli vihollinen, joka piti ampua. Tulee mieleen äskettäin näkemäni tv-dokumentti, jossa kerrottiin psykologisesta kokeesta. Siinä koehenkilöiden piti antaa toisessa huoneessa olevalle ihmiselle sähköiskuja saamiensa ohjeiden mukaan. Koehenkilöt eivät tienneet, että sähköiskun saajat vain näyttelivät kipua. Koetta jatkettiin niin pitkään, että sähköiskut tulivat tappaviksi. Vain harvat kieltäytyivät.
Joku siis kertoo meille, että olemme kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Siksi meidän pitää varustautua ja hankkia lisää kaikkea sitä, mitä meillä on. Olemme olevinamme tietoisia siitä, että tämä on vain leikkiä, mutta tosipaikan tullen puolustamme omaa aluettamme kynsin ja hampain vihollisia vastaan.
Todellisuuteen havahtumien on luopumista sotaleikistä ja sen mukaisista viholliskuvista. Jos olisimme Heikin kanssa olleet todella leikin yläpuolelle, olisimme paiskanneet kättä meidät vanginneiden kanssa, onnitelleet heitä, ehkä jopa lähteneet kiltisi sotavangeiksi. Mitä haittaa siitä olisi meille ollut? Ehkä maineemme olisi saanut pienen kolauksen, syystäkin.
Jeesus varoittaa uinumasta tämän maailman valheen uneen. Siksi on niin tärkeää kysyä, miten pysytään valveilla. Evankeliumi on tässä yksiselitteinen. "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette voi päästä taivasten valtakuntaan." - "Joka ottaa luokseen yhdenkin näistä vähimmistä, se ottaa luokseen minut." - Jaakob varoittaa seurakuntaa halveksimasta yhtäkään köyhää ja resuista, joka tulee ovesta sisään: "Onhan Jumala valinnut juuri maailman silmissä käyhät olemaan uskossa rikkaita ja perimään valtakunnan." - "Autuaita ovat köyhät. - - Autuaita ovat murheelliset." Autuaita ovat siis ne, jotka tarvitsevat, koska heillä on kosketus todellisuuteen. Seurakunta pysyy valveilla, kun se pitää kiinni vähäisten ja heikkojen asemasta keskuudessaan.
Olin viime viikolla Roomassa ja Sant' Egidion ystävien tapaaminen oli jälleen tervetullut muistutus evankeliumin käytännöllisestä ytimestä. Seurakunta, kristillinen usko aivan välttämättä tarvitsee köyhiä, heikkoja ja vähäisiä pysyäkseen valveilla. Köyhien läsnäolo pitää meidät oikeassa suunnassa. Se estää meitä nukahtamasta mukavuudenhalun hypnoosiin.
Miten pysytään valveilla Jumalan valtakunnan odotuksessa? Köyhien ystävyys on Jeesuksen ystävyyttä. Me pysymme valveilla oppimalla tuntemaan Jeesuksen köyhyys. Hän oli rikas, mutta tuli meidän vuoksemme köyhäksi, että me rikastuisimme hänen köyhyydestään. (2. Kor. 8:9). Hänet torjuttiin. Hänet jätettiin ulkopuolelle. Hänet kaadettiin maahan ja häntä pilkattiin.
Häneen me uskomme. Häntä me seuraamme. Hän on meidän Kuninkaamme ja Pelastajamme.
