Olin taannoin mukana keskustelussa, jossa nousi esiin käsite klassinen kristinusko. Käytimme sitä ikään kuin meillä olisi ollut asiasta yhteinen käsitys. Varmasti suurimmaksi osaksi olikin. Varmasti sillä tarkoitettiin ainakin sitä, mitä uskontunnustuksissa lausutaan kolmiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksesta ja pelastuksesta. Silloin klassinen kristinusko erottuu selvästi kristillissävytteisestä puheesta, jossa uskon sisältöä lähestytään etiikan näkökulmasta ilman teologista sisältöä (Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikka).
Jäin silti miettimään asiaa. Ehkä klassinen kristinusko näyttäytyy selvästi erottuvan kategoriana verrattuna kansanuskoon tai suvaitsevaisuuden etiikkaan. Mutta tämä ei vielä riitä. Määritelmä tarvitsee itsenäisen sisällön. Pietistisessä perinteessä on ajateltu, että Raamattu yksin takaa opin puhteuden. Klassinen kristinusko olisi siis sitä, että pysytään kiinni Raamatun sanassa. Mutta tosiasiassa tämäkään ei riitä. Niin kauan kuin valtiokirkkojärjestämä takasi, että Raamattua tulkittiin suoraan kristillisestä opista käsin, Raamattu-periaatteessa ei ehkä ollut ongelmaa. Mutta valtiokirkon kautta kristillisen opin määrittelyyn on jo viimeistään 1800-luvulta alkaen tullut muita vaikuttimia. Vähitellen kirkko on jäänyt valtiollisen asemansa panttivangiksi. Se ei enää pitkään aikaan ole ollut kykenevä eikä halukas pitämään kristillistä uskoa kirkon sisäisenä asiana. Kansallinen konsensus on sille paljon tärkeämpää.
En arvostele pyrkimystä kansalliseen konsensukseen, vaan pyrin ymmärtämään sen vaikutusta luterilaiseen tunnustukseen. Emme elä 1500-, 1600- tai 1700-luvulla, eivätkä näiden vuosisatojen kysymykset ole välttämättä meidän kysymyksiämme. Siksi meidän, jotka käytämme käsitettä klassinen kristinusko, pitäisi uudelleen määritellä se.
Jos arvaan oikein, määrittelyyn eivät riitä pelkät iskusanat ja vaatimus paluusta Raamatun sanaan. Tarvitaan myös käsitys kirkosta ja tradition merkityksestä. Tunnustan lukeneeni viime viikkoina John Henry Newmanin Apologiaa (Tilinteko uskostani. Apologia pro vita sua. Hengen tie 16. Kirjaneliö 1990). Sivulla 30 oleva huomautus on varmaan näiden pohdintojen taustalla. Newman kertoo eräästä varhaisesta opettajastaan, tri Hawkinsista: "Hän esittää väitteen, joka lausuttuna on heti selviö niille jotka vähänkään ovat tutkineet Raamatun rakennetta. Sen mukaan pyhää tekstiä ei ole koskaan tarkoitettu opettamaan oppia, vaan ainoastaan perustelemaan sitä. Jos tahdomme saada tietoa opista, meidän on turvauduttava kirkon opin määritelmien kokoelmiin, kuten katekismukseen ja uskontunnustuksiin."
En muista ennen lukeneeni tai kuulleeni asiaa esitettävän näillä sanoilla, mutta ajatus on oikea. Onhan totta, että juuri yksipuolinen vetoaminen Raamattuun (ts. yksittäisen ihmisen mielipiteeseen siitä, mitä Raamattu tarkoittaa) on protestanttisen jakautuneisuuden keskeisimpiä syitä. Entä sopiiko tällainen ajatus Raamatun alisteisuudesta luterilaisuuteen? Vastaisin varovaisen myönteisesti. Pietistinen herätyskristillisyys voi pitää yksin Raamattua opin lähteenä, mutta luterilainen kirkko tukeutuu lisäksi uskontunnustuksiin ja 1500-luvun tunnustuskirjoihin. Kirkon tunnusmerkeistäkin Lutherilla ja tunnustuskirjoilla oli paljon sanottavaa.
Näin ollen olisi luterilaisittain väärin esittää argumentteja "klassisen kristinuskon" puolesta vetoamalla yksin Raamattuun. On lisäksi sanottava jotakin kirkosta ja sen uskontunnustuksista. Juuri siitä, mitä kirkko kaikkialla kaikkina aikoina on opettanut, on klassisessa kristinuskossa kyse.
Jos tällaiseen määrittelyyn lähdetään, mahdollisia teitä on useita. Luther-säätiö on pyrkinyt johdonmukaisesti kulkemaan yhtä niistä. Luterilaiset tunnustuskirjat on otettu sellaisenaan velvoittavina ja niiden mukaan on pyritty ratkaisemaan ajankohtaiset kysymykset. Tie näyttää kuitenkin johtavan umpikujaan. Vaikka tällainen yltiöluterilaisuus on varmasti sisältä vireää ja tarjoaa mielekkään viitekehyksen siihen kuuluville, se on tuomittu jäämään pieneksi marginaaliksi. Kun rinnalla on iso ja virallinen luterilainen kansankirkko, joka piispojensa suulla sanoo edustavansa parasta luterilaista tulkintaperinnettä, pienillä tunnustuksellisilla kirkkokunnilla ei juuri ole mahdollisuuksia. Niiden yritykset rekonstruoida puhdasoppisuuden aikaa ovat yhtä anakronistisia kuin olisi rakentaa toimivaa juutalaisuutta Mooseksen kirjojen perusteella.
Toinen mahdollinen tie on pyrkiä luovimaan siinä tulkintaperinteessa, jota piispainkokoukset ja katekismus edustavat. Se on tasapainoilua yhtäältä kansanuskon ja kansallisen valta-aseman, toisaalta perinteisen kristillisen opin välillä. Tällöin kristillinen oppi nähdään materiaalina, jota uudistuva luterilainen tulkintaperinne muovaa. Usein on parempi, että kirkko sanoo mahdollisimman vähän. Siksi nykyinen katekismus on niin ohut ja sanoo niin vähän mistään. Tuonpuoleisista on toki helpompi sanoa, koska kilpailu on pientä. Heti kun tullaan etiikkaan tai luonnontieteisiin, on parempi vedota regimenttioppiin ja vaieta.
Kolmas mahdollinen tie kulkisi jollain tavoin ekumeenisten oppineuvotteluiden ja korkeakirkollisuuden suuntaan. Ekumenia olisi tapa yrittää pelastaa luterilainen kirkko kristilliseksi, kun oppineuvotteluiden tiimellyksessä on otettava laajemmin kantaa klassisiin teologisiin kysymyksiin. Käytännössä ekumenia ja valtiokirkollisuus ovat toki kulkeneet käsi kädessä. Onko mahdollista, että nämä erkaantuvat tulevaisuudessa kahdeksi eri tieksi? Silloin ekumeenisesti avoin luterilaisuus pyrkisi tietoisesti avautumaan omasta perinteestään käsin kohti kirkon katolisuutta.
Neljäs tie johtaa suoraan Roomaan. Ehkä kolmaskin tie johtaa Roomaan, kuten J. H. Newmanin puolentoista vuosisadan takainen tilitys selvästi osoittaa.
Että tällaisia nyt ajattelen, kun alkoi syyskuinen kesälomaviikko.
