Näkökulmia evankeliumiin [julkaistu Kotimaa-lehdessä 1.9.2011]
"Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: 'Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.' 'En minä halua', poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: 'Menen kyllä, isä', mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?" "Edellinen", he vastasivat.
Jeesus sanoi: "Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te.”
“Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”
Matteus 21:28-32
Olen huono muistamaan lapsuuden tapahtumia, mutta jotkut tunnevaikutelmat ovat jääneet selvästi mieleen. Yksi sellainen liittyy näihin Jeesuksen sanoihin. Isä taisi ne lukea saarnansa yhteydessä. Tuntui kuin Jeesus olisi puhunut juuri minusta. Oli helppo tunnistaa itsensä sanomassa isälle ei.
Jeesuksen sanat tuntuivat puhuttelevilta, koska ne eivät tuominneet, mutta silti kutsuivat astumaan askelen pidemmälle. Ei ollutkaan väärin sanoa ei. Väärin oli vasta se, jos kadotti tajun kunnioituksesta.
Niin minä sen silloin ymmärsin. Se tuntui helpottavalta. Jeesukseen ei tehnyt vaikutusta selkärangaton kiltteyden teeskentely. Tuntui, että uhmalle ja itsemääräämisoikeudelle jäi liikkumavaraa. Sai näyttää, miltä tuntuu ja mitä ajattelee.
Mutta samalla Jeesus kutsui ottaman askelen pidemmälle. Omaa uhmaansa oli opittava arvioimaan suurempien periaatteiden valossa. Kunnioitus ja kuuliaisuus ovat sellaisia. Ja oli löydettävä rohkeus toimia oikein. Uhmaan ei saa hirttäytyä kiinni. On opittava tapa vetää suuret sanansa takaisin. Se tuntui silloin elämän suuruiselta tehtävältä; siltä se tuntuu edelleen.
Jeesuksen puhe on selkeydessään hämmentävä. Lapsikin sen ymmärtää. Jos sanat ja teot ovat ristiriidassa, se ratkaisee, mitä lopulta teet.
Valitettavasti aikuisena asiat mutkistuvat ja selkeästä tulee hämärää. On olemassa uskonnollinen tapa ja epäuskonnollinen tapa viedä Jeesuksen sanoilta niiden merkitys.
Edellinen syntyy pienenä lipeämänä aidosta hurskaudesta. Ihminen tajuaa olevansa kykenemätön toteuttamaan Isän käskyjä ja turvautuu armoon. Ajan kuluessa armon kokemisen tilalle kehittyy uskonnollinen elämäntapa, joka perustuu Jumalan tunnustamiseen sanoin, mutta hänen kieltämiseensä teoissa.
Epäuskonnollinen tapa syntyy vastenmielisyydestä uskonnollisuutta kohtaan. Farisealainen teeskentely on vaarallisempaa kuin haureus tai ahneus, niinhän Jeesus opettaa. Mutta kun ajatus viedään liian pitkälle, portoista ja publikaaneista tulee esimerkillisiä, ei enää heidän kääntymyksensä vuoksi, vaan siksi, että he aiheuttavat uskonnollista paheksuntaa.
Jeesus opettaa, että ihmisellä on katumuksen kautta uusi mahdollisuus.
Kuka sitten opettaa, että sellaista mahdollisuutta ei ole? Ja ketä se hyödyttää?
