Saarna vappupäivänä 1.5.2011 Vanhassa kirkossa (1. sunnuntai pääsiäisestä, ylösnousseen todistajia)
Joh. 21:1-14
Pekka oli kalamies. Hän sanoi: ”Minä lähden kalaan.”
Kuka kertoo, mihin maailma on menossa ja mitä kannattaa tehdä? Miksi kalaan meneminen ei olisi juuri nyt paras vaihtoehto?
Tässä saarnassa on noin kaksi osaa. Ensimmäinen osa toimii johdantona toiselle, jossa palaamme evankeliumin kertomukseen Pietarista Tiberiaanjärvellä.
Ennen vuosituhannen vaihdetta ennustettiin kiivaasti alkavan uuden ajanjakson suuria virtauksia. 20 vuotta sitten sosialismi oli kaatunut ja kylmän sodan aika oli ohi. Oltiin laajasti sitä mieltä, että yksilönvapauksien ja demokratian leviämisen myötä uskonnollisuus on nousussa. Uskonnon harjoittaminen liittyy sekä yksilön vapauteen että yhteisöllisyyteen. John Naisbittin Megatrendit 2000 ennusti uuden vuosituhannen uskonnollista heräämistä ja yksilöllisyyden voittokulkua. Amerikkalainen poliittinen historioitsija Francis Fukuyama esitti vuonna 1992 (The End of History and the Last Man) laajat perustelut sille, että yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioit-tava länsimaistyyppinen demokratia on joistakin takaiskuista huolimatta jatkanut voittokulkuaan satojen vuosien ajan. 1900-luvulla sosialismi oli näyttänyt tarjoavan länsimaiselle demokratialle jonkinlainen vaihtoehdon, mutta se oli nyt osoittautunut pelkäksi harhaksi. Diktaattorit eivät voi kauan pysyä pystyssä, sillä vapauden ajatus leviää väistämättä kaikkialle. Hallintoa voi johonkin pisteeseen asti pitää yllä pelolla ja pakolla, mutta jos vallalla ei ole kansan hyväksymää oikeutusta, se ennen pitkää hajoaa. Historia on saavuttamassa päätepisteensä, kun kaikilla on samat vapaudet.
2000-luvun alku näytti muuttavan 1990-luvulla tehtyjä ennusteita. Uskonnollisuus kyllä oli nousussa, mutta ei suinkaan rauhan ja ystävyyden merkeissä. Islamilainen fundamentalismi ja siihen liittyvät terrori-iskut alkoivat hallita otsikoita. Kiinasta ja islamilaisesta maailmasta alkoi kuulua ääniä, että me emme halua teidän demokratiaanne. Meillä on erilainen ajattelutapa. Francis Fukuyama kirjoitti 90-luvulla esittämiin ajatuksiinsa laajan jälkikirjoituksen vuonna 2006. Asiat näyttivät nyt hieman toisenlaisilta. Demokratian ja yksilönvapauksien aatteet menestyvät edelleen piittaamatta maantieteestä, kielestä ja kulttuurista. Oli kuitenkin noussut esiin uusi ongelmallinen kysymys. Koskevatko vapaudet ensi sijassa yksilöä vai sitä yhteisöä, johon yksilö haluaa kuulua? ”Valtio on velvollinen puolustamaan vapauksista nousevaa moniarvoisuutta”, Fukuyama kirjoittaa. ”Nyt sen on päätettävä tulkitseeko se tämän moniarvoisuuden yksilöiden vai yhteisöjen näkökulmasta. Ja jos yhteisöjen näkökulmasta, millaisia yksilön vapauden rajoituksia yhteisöt voivat jäsenilleen asettaa.”
Juuri tästä samasta asetelmasta ja periaatteellisesta kysymyksestä keskustellaan tänä päivänä Suomessa. Voiko valtio määrätä, mitä kirkko opettaa? Voiko kirkko laatia itselleen erilaiset säännöt kuin vallitsevat muualla yhteiskunnassa? Kysymys ei koske vain Suomen ev.-lut. kirkkoa, vaikka toki ennen kaikkea sitä sen suuren koon vuoksi. Jos kristillinen usko on ja haluaa olla kansan yhteisen kokemuksen keskuksessa, sen on tavalla tai toisella otettava kantaa näihin kysymyksiin. ”Minä lähden kalaan” ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, kun tilanne on epäselvä.
Pietari ja hänen seurueensa eivät tosin päässeet ongelmia pakoon edes kalassa. Saalista ei tullut. He eivät saaneet sinä yönä mitään. Luulen, että tähän täytyy pysähtyä. Pienistä vastoinkäymisistä tulee joskus suuria. Edessä ajava autoilija, naapurin kolina tai lapsen kiukuttelu voi aiheuttaa kohtuutonta ärtymystä, kun taustalla on iso hämmennys. Ärsyttävä keskustelu kirkossa siirtyy turhaksi ärtymykseksi arkisessa elämässä. Evankeliumin kertomus ei anna tähän mitään ratkaisua tai vastausta. Opetuslasten tunnelmat eivät ole kertomuksen kannalta olennaisia. Pääosassa ei ole Pietari, Tuomas eikä kukaan muukaan opetuslapsista.
Voi olla, että juuri tämä meidän on opittava yhä uudestaan. On kyllä totta, että jokainen on tärkeä. Jeesus kutsuu jokaista henkilökohtaisesti. Yksilö on tärkeä, yksilöllä on oikeus irtautua ympäristön paineista, tehdä mielenmuutos, lähteä seuraamaan uutta tietä. Yksilöllisyyttä ei pidä halveksia. Mutta. Tämä kertomus ei ole ensisijaisesti Pietarista, meistä tai minusta. Yksilöllisyys menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Länsimainen demokratia ja yksilönvapauksien korostus menee harhaan, jos sen sisältönä on vain minä. Todellinen yksilöllisyys alkaa vasta sanasta sinä.
Jeesus itse opetti, mitä se tarkoittaa. Hän, joka useaan otteeseen Johanneksen evankeliumin mukaan käytti itsestään sanoja ”minä olen”, opetti meille, mitä tarkoittaa asettaa toinen etusijalle. Hän, jolla ”oli Jumalan muoto, ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” Sinä muodostaa yhteyden. Ja se juuri oli Jeesuksen suuri tehtävä. Hän tuli luomaan yhteyden ihmisen ja Jumalan välille ja ihmisten kesken.
Jeesus osoitti omalla esimerkillään, että sinän sanominen ei tarkoita syrjään vetäytyvää luopumista omasta kutsumuksesta. Se ei ole epämääräistä nöyristelyä. Nöyristely on mukavuudenhalua, vastuun väistämistä, itsekeskeisyyttä. Nöyryys sen sijaan on toisen näkemistä arvokkaana. Siksi sanotaan, että todellinen nöyryys on totuudessa elämisen tottumus.
Nöyryydestä on paha saarnata, kun tajuaa, miten paljon sitä itseltä puuttuu. Vain vähäisessä määrin minua lohduttaa se, että myös Pietarilla saattoi olla jonkinlainen nöyryysongelma. Kun Magdalan Maria tuli kertomaan opetuslapsille, että Jeesuksen hauta on tyhjä, Pietari lähti paikalle juoksujalkaa. Toinen opetuslapsi, jonka nimeä Johannes ei paljasta, juoksi kuitenkin nopeammin ja oli paikalla ensin. Luulen, että tämä jäi harmittamaan Pietaria. Kun Jeesus ilmestyi Tiberiaanjärvellä opetuslapsille heidän ollessaan turhauttavan yön jälkeen väsyneinä veneessä, Pietari ei halunnut jäädä kakkoseksi. Se opetuslapsi, jonka nimeä evankelista Johannes ei paljasta, sanoi: ”Se on Herra!” Silloin Pietari välittömästi kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut ja hyppäsi veteen. Muut saivat tulla veneen ja verkon kanssa perässä.
Jokin tässä Pietarin ja Jeesuksen kohtaamisessa koskettaa. Ei tässäkään lopulta ollut kyse ensisijaisesti Pietarista ja hänen reaktiostaan. Tärkeää oli ylösnousseen kohtaaminen.
Kristityn elämässä, todistuksessa, lähetyskäskyn toteuttamisessa, maailman evankelioimisessa ei ole ensisijaisesti kyse minusta tai sinusta. Me olemme epävarmoja, osumme harhaan ennustuksissamme, teemme vääriä ja huonosti perusteltuja ratkaisuja, ajattelemme kaavamaisesti, sorrumme omahyväisyyteen, teemme nöyryyden hyveestä teennäistä nöyristelyä. Kaiken tämän vuoksi on ensisijaisesti kyse Jeesuksesta, joka jo ennen meidän verkkojamme ja saalistamme, ennen meidän kykyämme ymmärtää Jumalan suunnitelman suuruutta, on valmistanut aterian, jolle hän kutsuu ja sanoo: ”Tulkaa syömään!”
Ylösnousseen todistaminen on sitä, että teemme sen, mitä Jeesus pyytää. Tulemme yhteiseen pöytään syömään ja opettelemme noudattamaan hänen käskyään rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Kalaakin varmasti tulee ajallaan.
