Saarna 15.5.2011 Vanha kirkko
Jumalan kansan koti-ikävä, 3. sunnuntai pääsiäisestä, Jubilate
Ps 66:3-9, Jes. 54:7-10; 2. Kor. 4:16-18; Joh. 17:11-17
Olen kuluneella viikolla saanut hyvän oppitunnin elämän ehkä tärkeimmästä asiasta, nimittäin juomavedestä. Mehän hyvin tiedämme, että ilman vettä ei ole elämää, mutta niin kauan kuin sitä tulee hanasta kääntämällä, meidän ei tarvitse edes ajatella koko asiaa. Meillä on mökillä rengaskaivo. Siinä on 10 rengasta eli se on noin 5 metriä syvä. Se piti puhdistaa. Tehtävään on varmasti olemassa ammattimaisia välineitä ja osaamista, mutta minulla ei ollut kumpaakaan. Pumpun letku irtoili, niin että kaivon tyhjentäminen oli hankalaa. Tikkaat olivat hieman liian lyhyet, niin että pohjalla seistessä alin porras oli vatsan korkeudella. Kun saappaat samaan aikaan upposivat nilkkaa myöten liejuun, oli pakko tunnustaa, että kropan notkeus ei ole enää nuoren miehen tasolla. Liejua olisi pitänyt jollain lapioida ämpäriin, mutta muuta työvälinettä ei löytynyt kuin saunan kauha. Sen käänteleminen ahtaassa kaivossa osoittautui lähes mahdottomaksi, kun kyykkyyn ei mahtunut ja tikkaat roikkuivat juuri sillä korkeudella, missä käsien olisi pitänyt mahtua liikkumaan. Lisäksi jokainen ämpärillinen liejua, joka nostettiin ylös kolahteli tikkaiden puolapuihin ja sieltä viiden metrin korkeudesta putoili liejuisia paakkuja omaan päähän. Oli siis vedettävä tikkaat ylös. Kun se oli tehty, työskentely hieman helpotti. Tajusin kuitenkin selvästi yhden asian. Yksin ahtaan kaivon pohjalla oleminen ei ole kivaa. Minulla oli maan pinnalla kaveri, joka laski tikkaat alas, kun pyysin. Entä jos ei olisi ollut? Nouseminen kylmästä kaivosta ylös maan pinnalle oli kuin uudesti syntyminen, nouseminen kuolemasta elämään, häikäisevä kirkkaus ja lämpö.
Olemme tänään tekemisissä suurten ja voimakkaiden vastakohtien kanssa. Jeesuksen rukous asettaa vastakkain maailman ja Jumalan todellisuuden. Paavali kirjoitti korinttilaisille samasta vastakohtaisuudesta sanoilla näkyvä ja näkymätön: ”Näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” Näkyvään maailmaan kuuluvat ahdinko ja ulkonaisen ihmisen murtuminen. Näkymättömään Jumalan todellisuuteen kuuluvat uudistuminen ja ”määrättömän suuri, ikuinen kirkkaus”. Vastakohdat löytyvät myös Jesajan kirjasta: jättäminen ja sen vastakohtana takaisin hakeminen; vihan vimma ja sen vastakohtana rakkaus; Nooan ajan tulvavedet ja niiden vastakohtana horjumaton rauhaliitto.
Vastakohtien kautta Jumalan sana kehottaa meitä tänään jättämään taakse pikkusieluisen omaan napaan katsomisen, omien kipujemme alle sortumisen, ja odottamaan rohkeasti – jopa riemuiten – sitä, mikä on tulossa. Miten tällaiseen vakuutteluun tulisi suhtautua? Onko sille jotain perusteluja?
Tänään vietetään kaatuneitten muistopäivää. Sotaorpojen sieluun jäi isän kuolemasta pysyvä jälki. Moni heistä on kertonut, että vasta viime vuosina tästä syvälle iskeneestä haavasta on saanut ja voinut kunnolla puhua. Vastaavia menetyksen ja syvän, peitetyn kivun kokemuksia on tietysti myös monilla muilla: sotaleskillä, Karjalan evakoilla, jokaisella jonkin äkillisen ja väkivaltaisen menetyksen kokeneilla. Ehkä sinä olet juuri menettänyt jonkun ja sydämesi on kivusta hellänä. Olisiko ehkä vielä pahempaa, jos tämä joku ei ole edes kuollut? Hän on edelleen elämässäsi jollain tavalla, mutta yhteyttä ei enää ole. Vanhemman ja lapsen lämpimän rakkaussuhteen tilalle on tullut viha ja halveksunta. Aviopuolisoiden välisen hellyyden sijaan on tullut etäisyys, kovuus ja välimatka. En halua vertailla kokemusten rankkuutta. Jokainen kärsimys ja ahdinko on omansa ja yhtä vakavasti otettava. Kuinka tällaisen kivun kanssa eläneelle voisi yhtäkkiä julistaa menneiden taakse jättämistä ja näkymättömään hyvään uskomista?
Piti lukea Jesajan kirjan luku 54 kokonaan. Tiedämme, että Jesajan nimissä kulkevan profeettakirjan toinen osa, luvut 40-55 ovat peräisin alkuperäistä Jesajaa yli sata vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin Juuda ja Jerusalem oli viety pakkosiirtolaisuuteen. Profeetta julistaa vieraassa maassa eläville maanmiehilleen lohdutusta: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani. Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu.” Säe toisensa jälkeen ja luku luvulta profeetta vakuuttelee paljon kärsineelle kansalle, että Jumala on edelleen historian herra ja asettaa asiat kohdalleen. ”Älä arkana pälyile ympärillesi, minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.” Jumalan suunnitelmaan kuuluu, että hänen palvelijansa joutuu kärsimään, mutta kärsimyksellään ”hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. - - Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan.” Jopa viattoman kärsimyksellä on siis merkitys.
Juuri kärsivästä palvelijasta puhuvan luvun jälkeen tulee tänään kuulemamme profeetan sana: ”Hetkeksi minä sinut jätin”. Profeetta puhuu nyt kansan kärsimyksistä kielikuvilla, jotka jokainen voi ymmärtää, moni jopa omakohtaisesti. Israel on hedelmätön, hylätty vaimo, nainen joka ei ole koskaan synnyttänyt, leski, nuoruudessa häpäisty nainen. Hänelle nauretaan, häntä pidetään arvottomana, hänellä ei ole paikkaa arvostettujen ihmisten ja hyvien perheiden seurassa. Häpäistyn omassa mielessä alkaa syntyä hedelmättömiä ajatuksia omasta huonommuudesta. Itsesyytökset vaivaavat, mutta ne eivät johda mihinkään. On kuin ihminen kävisi joka viikko messussa tunnustamassa samat syntinsä, kuulusi joka kerta saman synninpäästön ja Jumalan armon vakuutuksen, mutta mitään ei tapahtuisi. Jumalan puoleen kääntyminen näyttää vain lisäävän sisäistä tuskaa. Ahdistavan tilanteen lisäksi ystävät ja naapurit alkavat nyt pilkata myös sitä Jumalaa, johon hylätty turvautuu. Ps. 69:9-13
"Minusta on tullut vieras veljilleni,
äitini pojat eivät minua tunne.
Kiivaus sinun temppelisi puolesta on kuluttanut minut,
ja minuun sattuu niiden pilkka,
jotka pilkkaavat sinua.
Minä itkin ja paastosin,
mutta siitäkin koitui minulle vain häpeää.
Minä pukeuduin karkeaan kankaaseen,
mutta minusta tuli vain pilkkalaulun aihe.
Missä ihmiset kokoontuvat, siellä puhutaan minusta.
Missä olutta juodaan, siellä lauletaan minusta."
I. Mitä Jumala sanoo profeetan välityksellä sille, joka ei ole koskaan synnyttänyt, joka tuntee alusta asti jääneensä vaille jotain, mitä kaikilla muilla näyttää olevan?
- Jes. 54:1-2 "Riemuitse, hedelmätön,
sinä joka et koskaan synnyttänyt!
Huuda riemusta, iloitse,
sinä joka et ole synnytyskipuja kokenut!
Nyt sinulla, hylätyllä, on enemmän lapsia
kuin konsanaan aviovaimolla, sanoo Herra.
Tee telttasi sija suureksi,
levitä säästelemättä kangasta asumustesi katoksi!
Pidennä köydet, iske lujaan vaarnat!"
Ja mihin tämä lupaus perustuu? Profeetan kuulijat tietävät täsmälleen, mihin lupaus viittaa. Se viittaa lapsettomaan kantaäiti Saaraan, jota Herra muisti omalla ajallaan, kun inhimillisesti kaikki näytti jo täysin menetetyltä. Vanhana Saara sai lapsen. Ja lupaus viittaa Hannaan, profeetta Samuelin äitiin, joka myös oli lapseton, mutta jonka rukoukseen vastattiin. Profeetan lupaus perustuu Jumalan hyviin tekoihin historiassa. Siksi ei ole samantekevää, minkälaisia historiateoksia luemme. Sanotaan, että historia on aina voittajien historiaa. Mutta Israelin kansan historia ja Raamatun historia on historiaa, johon jokainen häviäjä tai hävinnyt voi samastua. Koska se on pelastumisen historiaa, pelastushistoriaa.
II. Entä mitä Jumala sanoo profeetan kautta nuorena leskeytyneelle, sille, jolta on riistetty elämänilo?
- Jes. 54: 4-5 "Älä pelkää, ei sinua enää nöyryytetä,
älä häpeile, et sinä jää häväistyksi.
Nuoruutesi nöyryytyksen sinä saat unohtaa
etkä enää ole muistava leskeytesi häpeää,
5 sillä nyt sinun aviomiehesi on hän, joka sinut loi-- Herra Sebaot on hänen nimensä --
ja sinun lunastajasi on Israelin Pyhä -- häntä kutsutaan koko maanpiirin Jumalaksi."
Ja mihin tämä lupaus perustuu? Se perustuu ainutlaatuiseen suhteeseen, jonka vakuutena on Jumalan olemus maailmankaikkeuden luojana. Nyt tämä Luoja, joka on sinut tehnyt, lupaa ottaa aviomiehen ja sukulunastajan paikan. Muistatte varmaan kertomuksen Ruutista, jonka aviomies kuoli ja jonka anoppi olisi lähettänyt takaisin isänsä kotiin hylättynä, epäonnistuneena, ilman mahdollisuuksia äitiyteen ja lasten tuomaan turvaan. Ruut kuitenkin itsepäisesti ja uskollisesti jäi anoppinsa luokse ja löysi sitä kautta sukulunastajan, Boasin, joka otti Ruutin vaimokseen, ja heidän pojastaan tuli myöhemmin kuningas Daavidin isoisä. Se on pelastumisen historiaa. Lunastaja on se, joka ottaa hylätyn omakseen. Siksi ei ole myöskään yhdentekevää, minkälainen maailmankuva meillä on. Maailma, jossa Jumala on luoja, on maailma, jossa jokaiselle hylätylle on lunastaja.
III. Mitä Jumala sanoo profeetan suulla sinulle, hylätty ja toivonsa menettänyt?
Jes. 54:6-8 "Nyt Herra kutsuu sinua, hylättyä vaimoa, joka on toivonsa menettänyt.
-- Kuka voisi hylätä nuoruutensa vaimon, sanoo sinun Jumalasi.
-- Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin.
Vain tuokioksi, vihani vimmassa,
minä käänsin kasvoni sinusta pois,
mutta minä armahdan sinua,
minun uskollisuuteni on ikuinen,
sanoo Herra, sinun lunastajasi.
Profeetan sana on oikeastaan järkyttävä. Se, että sinut on hylätty ja kaikki tuntuu toivottomalta, johtuu siitä, että Jumala on kääntänyt hetkeksi kasvonsa pois! Eikö juuri tässä ole tilaus ateistien kampanjalle: Jumalaa ei ole, nauti siis elämästä. Pistä elämä risaiseksi, keskity itseesi, äläkä odota muilta mitään. Mutta sellainen olisi vain valheellista oman ihmisyyden turruttamista. Liian moni on sitä yrittänyt ja itkien palannut Jumalan luokse.
Raamatun Jumala ei ole ihmisten määräiltävissä. Hän on Pyhä, täysin toisenlainen, ja siksi meidän näkökulmasta joskus pelottavakin. Me, jotka olemme ahtaassa kaivossa jalat liejussa ilman tikkaita, katsomme ylhäältä loistavaan valoon ja pelkäämme, että sieltä putoaa jotain meidän päähämme. Voi olla, että käsittääksemme sydämessämme olevan koti-ikävän, meidän on todella verrattava tätä elämää ahtaaseen kaivoon. Mutta tänne keskelle ahdistusta on tullut pelastaja, lunastaja, Jeesus Kristus. Hänet on laskettu alas kaivoon, meidän luoksemme. ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Ei ketään hän luotansa sulje, eikä karkoita yhtään pois.”
Ja ensimmäisenä meidän joukostamme hän on myös noussut ylös Jumalan kirkkauteen, siihen maailmaan, johon meidän sydämemme kaipaa. Sinne, missä rakkaus ei enää jää vajaaksi, vaan saa täyttymyksensä. Ja hän on luvannut tulla takaisin ottaakseen meidät luoksensa.
”Sen tähden me emme lannistu. - - Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suurenikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään.” Siksi meillä on jo nyt syytä aitoon iloon ja täyteen toivoon. ”Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. - - En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.”
Herra, pyhitä meidät totuudellasi, niin että sydämemme täyttää ilo ja syvä rauha. Auta meitä levittämään tätä valoa ja toivoa kaikille lähellämme oleville ja ahdistetuille.
