MATKALLA MONESTA SYYSTÄ
Matkalla voi olla monta syytä. Itse tunnistan ainakin kolme: pois lähteminen, päämäärä ja matkustaminen itsessään.
I. Lomamatkalle lähdetään matkan itsensä vuoksi. Bemari-mainoksessa mukavuusmatkailun ajatus on viety äärimmil-leen: ”Iloa on matka, joka ei pääty koskaan.” Mukavuudenhalu ei kuullosta kovin ylevältä tarkoitukselta, mutta ei sitäkään pidä on väheksyä. Kristilliseen ajatteluun kuuluu, että se, mikä on tärkeää, on tässä juuri nyt: matkaseura, välipysähdykset, eväiden nauttiminen.
II. Jos virta loppuu keskellä autiomaata, mukava lomareissu voi hetkessä muuttua eloonjäämiskamppailuksi. Viimeistään silloin tarvitaan päämäärä. Vaikeuksia on helpompi kestää, kun tietää, minne on menossa. Raamatussa on monta nimeä ihmisen elämän päämäärälle: Luvattu maa, taivas, koti, Jumalan kaupunki. Sinne!
III. Mutta matkalle voidaan lähteä myös siksi, että nykyiset olot ovat liian sietämättömät. Siksi Israel lähti muinoin Egyptistä. Siksi niin moni lähtee tänäänkin matkaan tietämättä, minne on menossa. Näen tässä kolmannessa matkan syyssä myös tärkeän opetuksen. On asioita, joiden vuoksi pitää lähteä liikkeelle, vaikka päämäärä on kaukana. Esimerkki: Se, että kirkon ovet ovat kiinni, kun kirkkopuisto on täynnä väkeä, ei ole oikein. Ovien pitää olla auki. On siis lähdettävä liikkeelle, vaikka emme vielä tiedä, minne tie vie.
PUISTON KAUTTA ANNANKADULLE
Noin kolme vuotta sitten kotonamme kokoontui joukko kristittyjä, joka halusivat olla seurakunnassa enemmän kuin sivustaseuraajia. Päätimme tavata kerran kuussa lauantai-iltapäivisin Agricolan kirkossa nyyttäreiden, rukouksen ja keskustelevan yhdessäolon merkeissä. Ideana oli, että jokainen tarvitsee jonkun, jonka kanssa voi rukoilla ja puhua hengellisistä asioista. Kyselimme yhdessä, mitä voisimme tehdä toisten hyväksi. Kutsuimme mukaan uusia kuin elefantit kuuluisassa lastenlaulussa. Kokoontumisten nimeksi päätimme antaa MATKALLA.
MATKALLA jatkuu, mutta hieman uusissa merkeissä. Kesällä leiriydymme Vanhan kirkkopuiston reunalle torstai-iltaisin. Kirkko on auki joka torstai kesä-elokuussa klo 17-21. Jos olet kiinnostunut olemaan mukana toteuttamassa torstai-iltoja, tule Vanhaan kirkkoon toukokuun viimeisenä torstaina 26.5.2011 klo 18. Syksyllä jatkamme Annankadun uuden toimintakeskuksen yhteydessä. Siitä lisää myöhemmin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanha kirkko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanha kirkko. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, toukokuuta 03, 2011
torstaina, maaliskuuta 17, 2011
Sanat uppoaa sisälle
Aika vahvaa palautetta tuli tänään toisesta ja toistaiseksi viimeisestä Vuorisaarnan ulkoaopettelusessiosta. "Kun lausuin niitä sanoja, jotka olin oppinut ulkoa, oli tunne, ihan kuin joku menis sinne sisään." - "Tulee lämmin tunne." - Monista oli alkanut tuntua siltä, että näiden sanojen kautta ollaan Jeesuksen kanssa.
Oma kokemus oli saman suuntainen. Ulkoa opitut Jeesuksen sanat menevät syvemmälle ja vaikuttavat eri tavalla, kuin kirjasta luetut. Oikeastaan tämä taitaa olla ainoa konkreettinen opetus, jonka isältä sain saarnaamiseen. "Opettele ulkoa se teksti, josta puhut."
Ehdottomasti tätä siis kannatti kokeilla, vaikka voitiinkin toteuttaa se vain kahtena peräkkäisenä torstaina. Jossain muodossa tekee mieli jatkaa. Miira Sippolan rooli lempeänä, mutta osaavana ja ytimeen menevänä ohjaajana oli korvaamaton. En tiedä, osaisinko itse ohjata tällaista prosessia samalla tajulla.
Vanhan kirkon torstai-iltojen suhteen elämme luovassa vaiheessa. Ensi viikolla torstai on varattu Kirkko soikoon -pianokonsertille. Sitä seuraavana torstaina 31.3. aloitamme kuuden illan Hoitava rukous -kurssin. Sen tarkoituksena on rohkaista rukoilemaan ääneen toisen kanssa ja toisen puolesta. Tarvitsemme aikuisia, rukoilevia ihmisiä kesällä, kun alamme pitää kirkon ovia auki puistoon joka torstai-ilta.
Saa nähdä, mitä siitä tulee. Toivottavasti hyvää, koska se kuuluu visioon: Kirkko on auki, sinne saa tulla, siellä on ystävällisiä ihmisiä ja siellä voi kohdata Jumalan. Jos visiolausetta voi vielä jotenkin yksinkertaistaa, niin hyvä, mutta tähän suuntaan kuitenkin.
Oma kokemus oli saman suuntainen. Ulkoa opitut Jeesuksen sanat menevät syvemmälle ja vaikuttavat eri tavalla, kuin kirjasta luetut. Oikeastaan tämä taitaa olla ainoa konkreettinen opetus, jonka isältä sain saarnaamiseen. "Opettele ulkoa se teksti, josta puhut."
Ehdottomasti tätä siis kannatti kokeilla, vaikka voitiinkin toteuttaa se vain kahtena peräkkäisenä torstaina. Jossain muodossa tekee mieli jatkaa. Miira Sippolan rooli lempeänä, mutta osaavana ja ytimeen menevänä ohjaajana oli korvaamaton. En tiedä, osaisinko itse ohjata tällaista prosessia samalla tajulla.
Vanhan kirkon torstai-iltojen suhteen elämme luovassa vaiheessa. Ensi viikolla torstai on varattu Kirkko soikoon -pianokonsertille. Sitä seuraavana torstaina 31.3. aloitamme kuuden illan Hoitava rukous -kurssin. Sen tarkoituksena on rohkaista rukoilemaan ääneen toisen kanssa ja toisen puolesta. Tarvitsemme aikuisia, rukoilevia ihmisiä kesällä, kun alamme pitää kirkon ovia auki puistoon joka torstai-ilta.
Saa nähdä, mitä siitä tulee. Toivottavasti hyvää, koska se kuuluu visioon: Kirkko on auki, sinne saa tulla, siellä on ystävällisiä ihmisiä ja siellä voi kohdata Jumalan. Jos visiolausetta voi vielä jotenkin yksinkertaistaa, niin hyvä, mutta tähän suuntaan kuitenkin.
sunnuntaina, joulukuuta 05, 2010
"Jeesusta odotettiin, saatiin kappalainen"
Itseironia on vaikea laji, mutta toivottavasti kunniallinen tarkoitus välittyy myös tästä saarnan kirjallisesta muodosta. Seurakuntalaisten reaktioista päätellen ainakin kirkossa vitsit ymmärrettiin pääasiallisesti niin kuin ne oli tarkoitettu...
Saarna 5.12.2010 Vanhassa kirkossa
Toinen adventtisunnuntai ”Kuninkaasi tulee kunniassa”, kappalaisen virkaanasettamismessu
Jes. 35:3-6; Hepr. 10:35-39; Luuk. 12:35-40
Viime viikolla on kohuttu, kun Wikileaks-nettisivuston kautta on vuotanut julkisuuteen amerikkalaisdiplomaattien salaisia muistiinpanoja. Eräässä HS:n julkaisemassa otteessa Yhdysvaltain suurlähettiläs arvioi Turkin pääministeriä Recep Tayyip Erdogania: ”Puolueen sisällä pääministerin vallanhimo käy ilmi autoritaarisesta tyylistä ja epäluottamuksesta muita kohtaan. Vaimonsa mukaan Tayyip uskoo Jumalaan, mutta ei luota häneen.”
Huhupuheiden perusteella on vaikea oikein arvioida pääministeri Erdogania ja hänen uskoaan. Mutta vaimon esittämällä arviolla on yleismaailmallinen merkitys. Mitä hyötyä on uskosta, ellei se toteudu luottamuksena? Eikö uskon nimenomaan pitäisi näkyä luottamuksena, joka myös ohjaa päätöksentekoamme? Tai jos ajattelemme toisin päin: Miksi pitäisi esittää uskovansa Jumalaan, jos päätökset on kuitenkin parempi tehdä reaalipoliittisesti, järkeä käyttäen?
Tänä toisena adventtisunnuntaina pitää puhua eskatologiasta, lopun ajoista, siitä, kun kuninkaamme tulee kunniassa. Lopun ajat ovat olleen teologiassa keskeisellä sijalla 1800-luvulta alkaen. Silloin alettiin uudelleen ymmärtää, että Uuden testamentin monet kohdat tulevat ymmärrettäviksi vasta, kun niitä tulkitaan juutalaisen tulevaisuudentoivon näkökulmasta. Varhaiset kristityt odottivat kiihkeästi maailman lopullista tuomiota vielä omana elinaikanaan. Mutta he joutuivat pettymään. 1800-luvun lopun teologiassa katsottiin, että kirkon järjestyksen ja opin syntyminen olivat yrityksiä selvitä tästä pettymyksestä. Kappalaisen virka on tämän tulkinnan mukaan sopeutumista siihen pettymykseen, ettei Jeesus tullutkaan takaisin niin nopeasti. Odotettiin Jumalan valtakuntaa, mutta tuli kirkko. Odotettiin Jeesusta, saatiin kappalainen ja kirkkoherra. Pettymys on kova.
Joka tapauksessa moderni kristillinen teologia on kiinnostunut siitä, mitä Uuden testamentin palava lopun aikojen toivo merkitsee meille. Tuleeko tulevaisuuden toivo käsittää tämän puoleisesti ja toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi? Vai onko tällainen ihmisen omiin kykyihin ja merkitykseen perustuva tulevaisuuden toivo sittenkin vailla pohjaa ja kaikki tulee muuttumaan vasta, kun Jumalan puuttuu ihmiskunnan asioihin? Joskus – aika useinkin – nämä kaksi näkökulmaa on asetettu vastakkain ikään kuin olisi tehtävä valinta. Joko toimitaan nyt tai sitten odotetaan ja rukoillaan, että Jumala toimisi.
Jeesuksen puhe isäntäänsä odottavista palvelijoista sisältää kaksi rinnakkaista vertauskuvaa: vaatteet vyötettynä ja lamput palamassa. Molemmat vertaukset puhuvat havainnollisella tavalla siitä, mitä usko ja luottamus tarkoittavat.
Vaatteet vyötettyinä
Jeesuksen aikaan ihmiset käyttivät vaatteina pitkähelmaisia viittoja, jotka väljyytensä vuoksi suojasivat tehokkaasti kuumuudelta. Pitkät helmat kuitenkin haittasivat työntekoa. Siksi helmat oli sidottava vyötäisille, kun ryhdyttiin töihin. Vaatteiden vyöttäminen tarkoittaa siis valmiutta työntekoon. Ja juuri tätä asennetta Jeesuksen vertaus kuvaa. Palvelijoilla, jotka odottavat isäntäänsä hääjuhlista, on suuri kiusaus laskea vaatteensa alas, ottaa rennosti, sanoa toisilleen: ”Ei se tule vielä pitkään aikaan. Sillä on tapana juhlia niin pitkään.”
Mitä tästä asenteesta seuraa? Mennään sohvalle napostelemaan ja katsotaan telkkaria. Annetaan asioiden olla. Se on kuva seurakunnasta, jossa kaikki on ulkonaisesti kohdallaan, mutta mitään ei tapahdu. Tällainen seurakunta voi näyttää ulospäin hyvinkin hurskaalta. Siellä voidaan tehokkaasti osoittaa suurta kunnioitusta kirkollisia perinteitä kohtaan, mutta virat, vaalit, kunnia, valta, hierarkia ovat syrjäyttäneet Kristuksen palvelemisen. Siellä kyllä uskotaan Jumalaan, vaikka onkin jo aikapäiviä sitten unohdettu, mitä tarkoittaa luottaa Häneen. Mutta ei auta mitään, että sanoo uskovansa, jos ei toimi sen mukaisesti.
”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä” on aina yhtä ajankohtainen kehotus meille. Usko on toimintaa sen hyväksi, mikä ei vielä ole tullut, mutta joka tulee. Se on toimintaa oikeuden¬mukaisuuden, totuuden ja rakkauden puolesta, vaikka Herramme tulo vielä viipyykin.
Pitäkää lamppunne palamassa
Toinen Jeesuksen käyttämä kuva on palava lamppu. Kuten tiedätte, öljylamppuun tarvitaan öljysäiliö ja lampun sydän. Jotta valoa olisi saatavilla, lamppuöljyn määrää on tarkkailtava ja sydäntä on säännöllisesti huollettava. Jos palvelija on huolimaton ja unohtaa tehtävänsä, lamppu voi sammua minä hetkenä hyvänsä ja koko talo on pimeänä, kun Herra tulee.
Jeesus sanoo vuorisaarnassaan, että ”silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumis on pimeä.” Lamppu kuvaa siis ihmisen sisäistä olemusta, moraalista, psyykkistä ja hengellistä näkökykyä. Mitä tapahtuu, jos tämä lamppu sammuu? Ihmisen kyky erottaa toisistaan oikea ja väärä hämärtyy. Ystävistä tulee vihollisia ja vihollisista ystäviä. Henkinen tasapaino järkkyy. Vintti voi mennä pimeäksi monella tavalla, ei kaikista tule harmittomia kylähulluja. Liian moni kärsii tarkoituksettomuudesta ja masentuu. Liekki lepattaa vielä, mutta varjot suurenevat ja käyvät päälle.
Henkisen hyvinvoinnin edistämiseen saa paljon käteviä ohjeita kirjakaupoista ja naistenlehdistä. Eikä niitä ole mitään syytä väheksyä. Menneiden sukupolvien niksit ja ohjeet eivät enää kanna. Tai ne on unohdettu, eikä uusia ole vielä opittu. Raamattuun suhtaudutaan vieroksuen tai pelokkaasti. ”Sinun sanasi on lamppu minun askeleilleni” on vaihtunut epämääräiseen pelkoon, että Jumalaan uskominen vie kyvyn terveeseen harkintaan ja onnellisuuteen. Siksi etsitään jotain, joka valaisisi elämämme.
Mikä on se lamppu, joka Jeesuksen mukaan meidän tulee pitää palamassa? Raamattu tuntee oikeastaan vain yhden todellisen valon ja hän on Kristus itse, ihmiseksi tullut Jumalan sana. Meidän lamppumme on siis yhteys Kristukseen. Ja se toteutuu kuuntelemalla hänen ääntään Raamatun sanassa ja kertomalla hänelle huolemme rukouksessa. Jumalan Sana on enemmän kuin peiliin katsomista, se pitää jalkamme tiellä. Rukous asettaa meidät yhteyteen. Siksi jumalanpalvelukseen kokoontuminen on luovuttamatonta tälle seurakunnalle, niin kuin se on luovuttamatonta mille tahansa seurakunnalle missä tahansa päin maailmaa. Koska täällä me tulemme muistutetuiksi siitä, ketä me odotamme ja kenelle teemme työtämme.
Ora et labora
Huomaamme siis, että Jeesuksen kahdesta vertauskuvasta nousee esille vanha kristillisen elämän perusohje: tee työtä ja rukoile, ora et labora. Uskon sisällön kannalta on mahdotonta erottaa näitä toisistaan. Kristilliseen uskoon kuuluu tien valmistaminen, siis työn tekeminen sen hyväksi, että Kristus voi tulla, JA hänen tulemisensa herkeämätön odotus rukouksessa. Näissä tehtävissä, palvelussa ja rukouksessa, Jeesus kehottaa meitä pysymään uskollisina. Sinulla voi olla epäilyksiä oman uskosi tilasta tai vierustoverin mieltymyksistä, mutta sillä ei ole merkitystä. Ole uskollinen, älä luovuta. ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” Tällaista seurakuntaa haluamme rakentaa myös Vanhassa kirkossa jos Herra tulo viipyy.
Ehkä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta Jeesuksen vertauksessa on kuvaus hääjuhlasta saapuvasta isännästä, joka on niin otettu palvelijoidensa uskollisuudesta, että hän heti vyöttää itsensä ja järjestää heille aterian. Se on kuva Jumalasta, joka palvelee meitä ruokapöydässä. Siitä Uusi testamentti käyttää nimitystä diakonia, pöytäpalvelu. Kun me palvelemme niitä, jotka sitä tarvitsevat, itse Jumala palvelee meitä.
Saarna 5.12.2010 Vanhassa kirkossa
Toinen adventtisunnuntai ”Kuninkaasi tulee kunniassa”, kappalaisen virkaanasettamismessu
Jes. 35:3-6; Hepr. 10:35-39; Luuk. 12:35-40
Viime viikolla on kohuttu, kun Wikileaks-nettisivuston kautta on vuotanut julkisuuteen amerikkalaisdiplomaattien salaisia muistiinpanoja. Eräässä HS:n julkaisemassa otteessa Yhdysvaltain suurlähettiläs arvioi Turkin pääministeriä Recep Tayyip Erdogania: ”Puolueen sisällä pääministerin vallanhimo käy ilmi autoritaarisesta tyylistä ja epäluottamuksesta muita kohtaan. Vaimonsa mukaan Tayyip uskoo Jumalaan, mutta ei luota häneen.”
Huhupuheiden perusteella on vaikea oikein arvioida pääministeri Erdogania ja hänen uskoaan. Mutta vaimon esittämällä arviolla on yleismaailmallinen merkitys. Mitä hyötyä on uskosta, ellei se toteudu luottamuksena? Eikö uskon nimenomaan pitäisi näkyä luottamuksena, joka myös ohjaa päätöksentekoamme? Tai jos ajattelemme toisin päin: Miksi pitäisi esittää uskovansa Jumalaan, jos päätökset on kuitenkin parempi tehdä reaalipoliittisesti, järkeä käyttäen?
Tänä toisena adventtisunnuntaina pitää puhua eskatologiasta, lopun ajoista, siitä, kun kuninkaamme tulee kunniassa. Lopun ajat ovat olleen teologiassa keskeisellä sijalla 1800-luvulta alkaen. Silloin alettiin uudelleen ymmärtää, että Uuden testamentin monet kohdat tulevat ymmärrettäviksi vasta, kun niitä tulkitaan juutalaisen tulevaisuudentoivon näkökulmasta. Varhaiset kristityt odottivat kiihkeästi maailman lopullista tuomiota vielä omana elinaikanaan. Mutta he joutuivat pettymään. 1800-luvun lopun teologiassa katsottiin, että kirkon järjestyksen ja opin syntyminen olivat yrityksiä selvitä tästä pettymyksestä. Kappalaisen virka on tämän tulkinnan mukaan sopeutumista siihen pettymykseen, ettei Jeesus tullutkaan takaisin niin nopeasti. Odotettiin Jumalan valtakuntaa, mutta tuli kirkko. Odotettiin Jeesusta, saatiin kappalainen ja kirkkoherra. Pettymys on kova.
Joka tapauksessa moderni kristillinen teologia on kiinnostunut siitä, mitä Uuden testamentin palava lopun aikojen toivo merkitsee meille. Tuleeko tulevaisuuden toivo käsittää tämän puoleisesti ja toimia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden hyväksi? Vai onko tällainen ihmisen omiin kykyihin ja merkitykseen perustuva tulevaisuuden toivo sittenkin vailla pohjaa ja kaikki tulee muuttumaan vasta, kun Jumalan puuttuu ihmiskunnan asioihin? Joskus – aika useinkin – nämä kaksi näkökulmaa on asetettu vastakkain ikään kuin olisi tehtävä valinta. Joko toimitaan nyt tai sitten odotetaan ja rukoillaan, että Jumala toimisi.
Jeesuksen puhe isäntäänsä odottavista palvelijoista sisältää kaksi rinnakkaista vertauskuvaa: vaatteet vyötettynä ja lamput palamassa. Molemmat vertaukset puhuvat havainnollisella tavalla siitä, mitä usko ja luottamus tarkoittavat.
Vaatteet vyötettyinä
Jeesuksen aikaan ihmiset käyttivät vaatteina pitkähelmaisia viittoja, jotka väljyytensä vuoksi suojasivat tehokkaasti kuumuudelta. Pitkät helmat kuitenkin haittasivat työntekoa. Siksi helmat oli sidottava vyötäisille, kun ryhdyttiin töihin. Vaatteiden vyöttäminen tarkoittaa siis valmiutta työntekoon. Ja juuri tätä asennetta Jeesuksen vertaus kuvaa. Palvelijoilla, jotka odottavat isäntäänsä hääjuhlista, on suuri kiusaus laskea vaatteensa alas, ottaa rennosti, sanoa toisilleen: ”Ei se tule vielä pitkään aikaan. Sillä on tapana juhlia niin pitkään.”
Mitä tästä asenteesta seuraa? Mennään sohvalle napostelemaan ja katsotaan telkkaria. Annetaan asioiden olla. Se on kuva seurakunnasta, jossa kaikki on ulkonaisesti kohdallaan, mutta mitään ei tapahdu. Tällainen seurakunta voi näyttää ulospäin hyvinkin hurskaalta. Siellä voidaan tehokkaasti osoittaa suurta kunnioitusta kirkollisia perinteitä kohtaan, mutta virat, vaalit, kunnia, valta, hierarkia ovat syrjäyttäneet Kristuksen palvelemisen. Siellä kyllä uskotaan Jumalaan, vaikka onkin jo aikapäiviä sitten unohdettu, mitä tarkoittaa luottaa Häneen. Mutta ei auta mitään, että sanoo uskovansa, jos ei toimi sen mukaisesti.
”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä” on aina yhtä ajankohtainen kehotus meille. Usko on toimintaa sen hyväksi, mikä ei vielä ole tullut, mutta joka tulee. Se on toimintaa oikeuden¬mukaisuuden, totuuden ja rakkauden puolesta, vaikka Herramme tulo vielä viipyykin.
Pitäkää lamppunne palamassa
Toinen Jeesuksen käyttämä kuva on palava lamppu. Kuten tiedätte, öljylamppuun tarvitaan öljysäiliö ja lampun sydän. Jotta valoa olisi saatavilla, lamppuöljyn määrää on tarkkailtava ja sydäntä on säännöllisesti huollettava. Jos palvelija on huolimaton ja unohtaa tehtävänsä, lamppu voi sammua minä hetkenä hyvänsä ja koko talo on pimeänä, kun Herra tulee.
Jeesus sanoo vuorisaarnassaan, että ”silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumis on pimeä.” Lamppu kuvaa siis ihmisen sisäistä olemusta, moraalista, psyykkistä ja hengellistä näkökykyä. Mitä tapahtuu, jos tämä lamppu sammuu? Ihmisen kyky erottaa toisistaan oikea ja väärä hämärtyy. Ystävistä tulee vihollisia ja vihollisista ystäviä. Henkinen tasapaino järkkyy. Vintti voi mennä pimeäksi monella tavalla, ei kaikista tule harmittomia kylähulluja. Liian moni kärsii tarkoituksettomuudesta ja masentuu. Liekki lepattaa vielä, mutta varjot suurenevat ja käyvät päälle.
Henkisen hyvinvoinnin edistämiseen saa paljon käteviä ohjeita kirjakaupoista ja naistenlehdistä. Eikä niitä ole mitään syytä väheksyä. Menneiden sukupolvien niksit ja ohjeet eivät enää kanna. Tai ne on unohdettu, eikä uusia ole vielä opittu. Raamattuun suhtaudutaan vieroksuen tai pelokkaasti. ”Sinun sanasi on lamppu minun askeleilleni” on vaihtunut epämääräiseen pelkoon, että Jumalaan uskominen vie kyvyn terveeseen harkintaan ja onnellisuuteen. Siksi etsitään jotain, joka valaisisi elämämme.
Mikä on se lamppu, joka Jeesuksen mukaan meidän tulee pitää palamassa? Raamattu tuntee oikeastaan vain yhden todellisen valon ja hän on Kristus itse, ihmiseksi tullut Jumalan sana. Meidän lamppumme on siis yhteys Kristukseen. Ja se toteutuu kuuntelemalla hänen ääntään Raamatun sanassa ja kertomalla hänelle huolemme rukouksessa. Jumalan Sana on enemmän kuin peiliin katsomista, se pitää jalkamme tiellä. Rukous asettaa meidät yhteyteen. Siksi jumalanpalvelukseen kokoontuminen on luovuttamatonta tälle seurakunnalle, niin kuin se on luovuttamatonta mille tahansa seurakunnalle missä tahansa päin maailmaa. Koska täällä me tulemme muistutetuiksi siitä, ketä me odotamme ja kenelle teemme työtämme.
Ora et labora
Huomaamme siis, että Jeesuksen kahdesta vertauskuvasta nousee esille vanha kristillisen elämän perusohje: tee työtä ja rukoile, ora et labora. Uskon sisällön kannalta on mahdotonta erottaa näitä toisistaan. Kristilliseen uskoon kuuluu tien valmistaminen, siis työn tekeminen sen hyväksi, että Kristus voi tulla, JA hänen tulemisensa herkeämätön odotus rukouksessa. Näissä tehtävissä, palvelussa ja rukouksessa, Jeesus kehottaa meitä pysymään uskollisina. Sinulla voi olla epäilyksiä oman uskosi tilasta tai vierustoverin mieltymyksistä, mutta sillä ei ole merkitystä. Ole uskollinen, älä luovuta. ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” Tällaista seurakuntaa haluamme rakentaa myös Vanhassa kirkossa jos Herra tulo viipyy.
Ehkä kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta Jeesuksen vertauksessa on kuvaus hääjuhlasta saapuvasta isännästä, joka on niin otettu palvelijoidensa uskollisuudesta, että hän heti vyöttää itsensä ja järjestää heille aterian. Se on kuva Jumalasta, joka palvelee meitä ruokapöydässä. Siitä Uusi testamentti käyttää nimitystä diakonia, pöytäpalvelu. Kun me palvelemme niitä, jotka sitä tarvitsevat, itse Jumala palvelee meitä.
lauantaina, marraskuuta 20, 2010
Vanha kirkko - uusi laulu
Eilen eli perjantaina 19.11.2010 alkoi virallisesti mun viranhoito Vanhan kirkon kappalaisena. (Ja samalla Tiinasta tuli ruttopuiston kappalaiska.) Vietin päivän mökillä seinälautoja sahaten ja rakennusjätettä siivoillen, koska se sattui olemaan vapaapäivä. Jälkikäteen tietysti ajattelin, että olisko päivää pitänyt jotenkin erityisesti huomioida. Luin kuitenkin aiheeseen liittyen Psalmin 96: Laulakaa Herralle uusi laulu! ja mietiskelin, miten vanhan ja uuden voi liittää toisiinsa tässä tapauksessa. Jeesushan varoitti laittamasta uutta viiniä vanhoihin leileihin.
Vanha kirkko on sijainniltaan keskeisin Helsingin kirkoista. Tuomiokirkko on selkeästi laitakaupungilla, Agricola on syvässä etelässä, Johannes on siinä rajoilla. Pohjoiseen päin mentäessä seuraavat kirkot ovat Temppeliaukio Töölönlahden länsipuolella ja Kallion kirkko sen itäpuolella. Suurimmat ihmisvirrat kiertävät Vanhan kirkkopuiston muutaman korttelin päästä Narinkkatorilla ja Kolmen Sepän aukiolla. Tosin Vanha kirkko ei ole iso turistinähtävyys ainakaan kävijämäärien perusteella. Osittain tähän varmaan vaikuttaa se, että kirkko on auki vaivaiset kolme tuntia päivässä klo 12-15. Sen sijaan Vanha kirkko on tällä hetkellä meidän suosituin vihkikirkko, kun kesälauantaisin muusikot urakoivat siellä seitsemän vihkimistä päivässä. Ja onhan Vanha kirkko myös kiinnostava ja merkittävä osa Helsingin historiaa.
Vanhan kirkon välittömässä läheisyydessä on muiden kirkkokuntien tiloja: Adventtikirkko ja Vapaakirkko Annankadulla, Lähetysseurakunta Iso Roballa, Metodistikirkko Fredalla. Ja onhan Kampissa tietysti myös juutalaisen seurakunnan synagoga ja Fredalla islamilainen moskeija. Bullankulmaan on avautumassa ensi vuonna remontin jäljiltä uusittu kirkkoherranvirasto, jonne tulee työtilat myös koko seurakunnan papistolle ja kirkkomuusikoille. Samaan taloon, Annankadun puolelle, tulee seurakunnan diakonian ja kansainvälisen työn keskus, jota olisi nyt tarkoitus lähteä kehittämään yhdessä Vanhan kirkon kanssa toimivaksi kokonaisuudeksi.
Nyt pitäisi siis viisaasti, mutta määrätietoisesti osata ryhtyä rakentamaan uutta toimintakulttuuria. Ovien tulisi olla entistä enemmän auki. Kirkko ei ole vain rakennus, vaan yhteisö. Siksi siellä pitäisi voida tavata joku, jolle jutella ja joka voi auttaa. Palkatut työntekijät eivät voi yksin edustaa kirkkoa ja seurakuntaa, vaan siihen tarvitaan seurakuntalaisia. Kynnystä vastuutehtäviin pitää madaltaa ja tehdä vähemmän hierarkkiseksi. Esittävän ja ohjelmallisen toiminnan sijaan on luotava yhdessäolemisen ja vuorovaikutuksen paikkoja.
Vanhassa kirkossa on perinteisesti vaalittu melko matalakirkollista profiilia. Se on mielestäni hyvä perinne. Toisaalta matala- ja korkeakirkollisuus saattavat tänä päivänä tarkoittaa eri asioita kuin muutama vuosikymmen sitten. Mun mielestä olis hienoa, jos matalakirkollisuus voisi tarkoittaa ystävällisyyttä, hengellistä teeskentelemättömyyttä ja tervejärkisyyttä. Viime vuosina Vanhassa kirkossa on ollut erityisen paljon herätysliikkeiden tilaisuuksia ja yhteiskristillistä toimintaa. En itse ole hirveän innostunut siitä, että ulkopuoliset tahot käyttävät kirkkoa vain omiin tilatarpeisiinsa. Sen sijaan, jos on yhteisiä intressejä ja järjestöjen toiminta tukee sitä, mitä me teemme Vanhassa kirkossa, varmasti yhteistyötä voidaan kehittää.
Jonkinlaisina inspiraation lähteinä mulla on mielessä Rooman Sant' Egidion yhteisö ja Tukholman Santa Claran kirkon toiminta. Molemmissa on piirteitä, jotka eivät sellaisenaan sovi meille. Eikä matkiminen mitään auta sellaisenaan. Mutta on hyvä tietää, millaisia ratkaisuja muualla on tehty ja mikä meitä yhdistää. Jotenkin se aina kuitenkin palaa siihen, mikä on kirkon perustehtävä. Kutsua ihmisiä Jeesuksen luokse. Rukous ei siis ole keino jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Rukous on itse asia. Siitä on hyvä lähteä. Rukous on vanha, mutta joka päivä uusi. Ihmisyyden peruslaulu.
---
Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina 21.11. klo 10 Vanhassa kirkossa vietetään virsimessua. Se tarkoittaa sitä, että seurakunta saa laulaa normaalia enemmän kun synnintunnustus, uskontunnustus ja moni muukin osa toteutetaan laulaen. Mulla on mahdollisuus hattutemppuun, kun saarnavuoro on ensin Vanhassa kirkossa, sitten klo 12 Ruoholahdessa ja vielä klo 18 Agricolan Tuomasmessussa. Näkemisiin näissä.
Vanha kirkko on sijainniltaan keskeisin Helsingin kirkoista. Tuomiokirkko on selkeästi laitakaupungilla, Agricola on syvässä etelässä, Johannes on siinä rajoilla. Pohjoiseen päin mentäessä seuraavat kirkot ovat Temppeliaukio Töölönlahden länsipuolella ja Kallion kirkko sen itäpuolella. Suurimmat ihmisvirrat kiertävät Vanhan kirkkopuiston muutaman korttelin päästä Narinkkatorilla ja Kolmen Sepän aukiolla. Tosin Vanha kirkko ei ole iso turistinähtävyys ainakaan kävijämäärien perusteella. Osittain tähän varmaan vaikuttaa se, että kirkko on auki vaivaiset kolme tuntia päivässä klo 12-15. Sen sijaan Vanha kirkko on tällä hetkellä meidän suosituin vihkikirkko, kun kesälauantaisin muusikot urakoivat siellä seitsemän vihkimistä päivässä. Ja onhan Vanha kirkko myös kiinnostava ja merkittävä osa Helsingin historiaa.
Vanhan kirkon välittömässä läheisyydessä on muiden kirkkokuntien tiloja: Adventtikirkko ja Vapaakirkko Annankadulla, Lähetysseurakunta Iso Roballa, Metodistikirkko Fredalla. Ja onhan Kampissa tietysti myös juutalaisen seurakunnan synagoga ja Fredalla islamilainen moskeija. Bullankulmaan on avautumassa ensi vuonna remontin jäljiltä uusittu kirkkoherranvirasto, jonne tulee työtilat myös koko seurakunnan papistolle ja kirkkomuusikoille. Samaan taloon, Annankadun puolelle, tulee seurakunnan diakonian ja kansainvälisen työn keskus, jota olisi nyt tarkoitus lähteä kehittämään yhdessä Vanhan kirkon kanssa toimivaksi kokonaisuudeksi.
Nyt pitäisi siis viisaasti, mutta määrätietoisesti osata ryhtyä rakentamaan uutta toimintakulttuuria. Ovien tulisi olla entistä enemmän auki. Kirkko ei ole vain rakennus, vaan yhteisö. Siksi siellä pitäisi voida tavata joku, jolle jutella ja joka voi auttaa. Palkatut työntekijät eivät voi yksin edustaa kirkkoa ja seurakuntaa, vaan siihen tarvitaan seurakuntalaisia. Kynnystä vastuutehtäviin pitää madaltaa ja tehdä vähemmän hierarkkiseksi. Esittävän ja ohjelmallisen toiminnan sijaan on luotava yhdessäolemisen ja vuorovaikutuksen paikkoja.
Vanhassa kirkossa on perinteisesti vaalittu melko matalakirkollista profiilia. Se on mielestäni hyvä perinne. Toisaalta matala- ja korkeakirkollisuus saattavat tänä päivänä tarkoittaa eri asioita kuin muutama vuosikymmen sitten. Mun mielestä olis hienoa, jos matalakirkollisuus voisi tarkoittaa ystävällisyyttä, hengellistä teeskentelemättömyyttä ja tervejärkisyyttä. Viime vuosina Vanhassa kirkossa on ollut erityisen paljon herätysliikkeiden tilaisuuksia ja yhteiskristillistä toimintaa. En itse ole hirveän innostunut siitä, että ulkopuoliset tahot käyttävät kirkkoa vain omiin tilatarpeisiinsa. Sen sijaan, jos on yhteisiä intressejä ja järjestöjen toiminta tukee sitä, mitä me teemme Vanhassa kirkossa, varmasti yhteistyötä voidaan kehittää.
Jonkinlaisina inspiraation lähteinä mulla on mielessä Rooman Sant' Egidion yhteisö ja Tukholman Santa Claran kirkon toiminta. Molemmissa on piirteitä, jotka eivät sellaisenaan sovi meille. Eikä matkiminen mitään auta sellaisenaan. Mutta on hyvä tietää, millaisia ratkaisuja muualla on tehty ja mikä meitä yhdistää. Jotenkin se aina kuitenkin palaa siihen, mikä on kirkon perustehtävä. Kutsua ihmisiä Jeesuksen luokse. Rukous ei siis ole keino jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Rukous on itse asia. Siitä on hyvä lähteä. Rukous on vanha, mutta joka päivä uusi. Ihmisyyden peruslaulu.
---
Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina 21.11. klo 10 Vanhassa kirkossa vietetään virsimessua. Se tarkoittaa sitä, että seurakunta saa laulaa normaalia enemmän kun synnintunnustus, uskontunnustus ja moni muukin osa toteutetaan laulaen. Mulla on mahdollisuus hattutemppuun, kun saarnavuoro on ensin Vanhassa kirkossa, sitten klo 12 Ruoholahdessa ja vielä klo 18 Agricolan Tuomasmessussa. Näkemisiin näissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)