Olen monesti miettinyt, mihin mun bloggausinto hävisi. Mulla on siihen joitain selityksiä, mutta ehkä ne eivät ole tärkeitä. Välillä kuitenkin tulee tunne, että nyt olis hyvä kirjoittaa.
Pidin kolmen viikon kesälomapätkän ja palasin töihin tällä viikolla. Huomenna sunnuntaina on messuvuoro Vanhassa kirkossa. Jos muistan ja ehdin, laitan saarnan tänne tuoreeltaan.
Kesän avoimet ovet torstai-iltaisin ovat toimeen erinomaisesti siitä huolimatta, että olin muutaman viikon pois. Ja miksipä ei. Meillä on siinä loistava tiimi innokkaita ja osaavia ihmisiä. Kohtaamisia ja rukoushetkiä on ollut kymmenittäin ja mikä tärkeintä, kirkosta on tullut paikka, jossa on kiva olla. Tänä torstaina tosin suntio Ritva, joka viimeisenä samutti valot ja oli lähdössä pois, joutui kännisen miesjoukon huuteluiden ja uhkailujen kohteeksi. Onneksi hän sai oven kiinni ennen kuin ryntäsivät sisään. Olivat kuulemma rymistelleet ja huudelleet oven takana pitkään, eikä Ritva uskaltanut lähteä ulos. Poliisi tuli paikalle 20 minuutin viiveellä, jolloin joukko kuitenkin oli jo ehtinyt poistua. Harmi. Tällaiseenkin pitää siis varautua. Seuraavilla kerroilla huolehdimme, että kukaan ei jää yksin viimeisenä taloon.
Loma meni mökkiläisenä. Saimme kattohuovan laitettua, terassin kattolaudat maalattua ja muuta vastaavaa pientä. Talvella vielä mietin, että mitenköhän sitä osaa olla yhdessä paikassa, kun ikinä ennen en ole aikuisiällä viettänyt mökkielämää muutamaa päivää enempää kerrallaan. Tosin tähän asti olemme aina olleet jonkun toisen nurkissa vieraina. Hyvin se meni. Kun on oma tupa ja oma lupa, riippukeinua jäi jopa vähän ikävä.
Jotain yritin lueskellakin, mutta päivät menivät enimmäiseen touhuiluun. Sain synttärilahjaksi Serafim Seppälän kirjan Valo jää (Dostojevskin, Khalin Gibranin ja Nikos Kazantsakisin ajattelusta). Gibran-osio vaikutti kiinnostavalta elämänkertatietoineen. Sain ystäväpariskunnalta myös 70-lukulaisen kulttiteoksen Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Tartuin siihen hieman epäröiden, mutta kirja osoittautui mainioksi kesälukemiseksi. Ainakin opin sen, että pienmoottoreista (kuten moottorisaha, ruohonleikkuri ja siimaleikkuri) on pidettävä huolta, että ne toimivat. Ja että välinpitämättömyys laadun ylläpitämisestä on filosofinen valinta. Ehkä nämä ajatukset kuuluvat läpi myös huomisessa saarnassa.
Tiistaina hengailin stadissa viimeisenä vapaapäivänä ennen töihin paluuta ja nappasin Akateemisesta George Friedmanin kirjan The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century (Doiubleday 2009). Harvoin saa lukea niin läpeensä kyynistä ja jollain tavalla arroganttia tekstiä. Osittain tyylilaji ehkä johtuu valitusta metodista. Friedmanin ennustus perustuu harvojen ja valittujen maailmanpolitiikkaan vaikuttavien muuttujien analyysiin. Yksi merkittävimmistä muuttujista on maapallon väestönkehitys, jonka Friedman ennustaa hidastuvan ja pysähtyvän sadan vuoden sisällä. Tästä on ilmeisesti jo merkkejä olemassa. Kaikkihan tiedämme, että väestön pieneneminen on vakava haaste Venäjälle ja osittain myös läntiselle Euroopalle. Tästä aiheutuu lisääntyvää työvoimapulaa, joka taas johtaa enenevään muuttoliikkeeseen ja geopoliittisten asetelmien muuttumiseen.
Yllättävää - ja varmasti myös kiistanalaista - on se, että Friedman ei usko sen enempää Venäjän kuin Kiinankaan menestykseen. Yhdysvallat sen sijaan hallitsee suvereenisti. Nykyiset talousongelmat ovat merkityksettömiä, kun mitataan pitkäaikaista taloudellista kestävyyttä. Venäjän osalta negatiivinen väestönkehitys on suurin ongelma. Vladimir Putinin maakaasuun ja muihin raaka-aineisiin perustuva kasvustrategia antaa Venäjälle ensin lisäresursseja, mutta Friedmanin ennustuksen mukaan trendi kääntyy ja Venäjä pirstaloituu 2020-luvulla. Myös Kiina osoittautuu Friedmanin mukaan paperitiikeriksi. Sen huima taloudellinen kasvu ei perustu todelliseen tehokkuuteen, vaan köyhän sisämaan riistoon. Tämän vuoksi hän ennustaa, että sisäinen paine aiheuttaa Kiinassa joko uuden sisäänpäin käpertymisen (mitä hän pitää todennäköisempänä) tai jakautumisen (mikä on epätodennäköisempää).
Kiinan ja Venäjän sijaan Friedman nostaa Japanin, Turkin ja Meksikon merkittävimmiksi Yhdysvaltain hegemonian uhkatekijöiksi. Kirjan uskottavuus alkaa ainakin minun silmissäni rakoilla siinä vaiheessa, kun Friedman visioi 2050-luvulla käytävää avaruussotaa Yhdysvaltain ja Japanin välillä. Tosin onhan sellaista ennenkin nähty.
Kirjan herättämä peruskysymys liittyy kuitenkin ihmiskuvaan. Voidaanko maailmanhistoriaa todella ennustaa näin täysin piittaamatta ideologisista ja arvokysymyksistä? Eikö sillä ole mitään merkitystä, minkä katsotaan olevan oikein ja hyvää? Friedman rakentaa pelinappulansa pelkästään raaka-aineista, väestönkehityksestä, kaupankäynnistä ja sotilaallisesta voimasta. Jossain mielessä 1900-luku opettaa, että juuri näin ihmiskunta toimii. 1800-luvulla kai ajateltiin, että oltiin jo kehitytty niin viisaiksi, että mitään sotaa ei enää tule. Toisin kävi.
Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyy Friedmanin ennustukseen perinteisten perhearvojen konkurssista. Myös tämä liittyy väestönkehitykseen. Osama bin-Ladenin ja muiden jihadistien retoriikka länsimaita vastaan on täynnä viittauksia naisten tasa-arvoiseen asemaan. Fundamentalismille (myös kristilliselle) juuri naisen vapautuminen on punainen vaate. Tilastollisesti asialle ei kuitenkaan voi mitään, vaikka muutos aiheuttaakin levottomuuksia. Kun ihmiskunta kaikkialla vähitellen hyväksyy sen ajatuksen, että lapsi ei ole vanhempiensa tulonlähde, vaan päinvastoin vaatii vanhemmiltaan taloudellista tukea koulutuksen muodossa, lapsia ei luonnollisestikaan enää haluta hankkia samaan tahtiin kuin ennen. Vielä sata vuotta sitten Suomessakin voitiin ajatella, että lapset tuovat mukanaan vaurautta. Nyt on toisin päin. Lapset tulevat kalliiksi. (Dokumenttiohjelma kaakaoplantaaseilla työskentelevistä lapsista on hyvä osoitus tästä. Kenellekään ei tulisi edes mieleen vaatia, että vanhemmilla on oikeus käyttää lapsiaan tulon hankkimiseen.)
Kun lapsista tulee taloudellinen taakka, lapsia hankitaan kaikkialla maailmassa entistä vähemmän. Tämä vaikuttaa paitsi väestönkasvuun myös naisten asemaan. Naisten eliniästä enää pieni osa kuluu lasten synnyttämiseen ja kasvattamiseen. Näin on jo tapahtunut meillä ja muualla länsimaissa. Kun lapset ja heihin liittyvä taloudellinen motivaatio ei enää pidä perheitä yhdessä, perhearvot muuttuvat. Elinikäinen avioliitto ei enää tunnu järkevältä eikä merkittävältä. Käytännössä länsimaissa on jo siirrytty moniavioisuuteen. Toistaiseksi avioliittoja voi olla vain yksi kerrallaan, mutta vaikka kuinka monta peräjälkeen. Perinteinen perhekäsitys on joutunut kyseenalaiseksi, mutta kukaan ei vielä osaa sanoa, mitä tulee tilalle. Yksittäiset ihmiset muovaavat omilla valinnoillaan maaperää uudelle arvojärjestelmälle, mutta toistaiseksi vallitsee hämmennys.
En ole lukenut vielä kirjaa loppuun asti. Mitä pidemmälle mennään, sen epävarmemmiksi ja spekulatiivisemmiksi Friedmanin argumentit käyvät. Oikeastaan ostin jo ennen lomaa hänen myöhemmän kirjansa The Next Decade. Se oli kuitenkin niin yksitotista Yhdysvaltojen imperialismia, että jäi kesken. Ehkä ymmärrän Friedmanin pyrkimyksiä nyt paremmin.
