Kaapista ulos

Seurakuntaneuvoston päätös valita mut Vanhan kirkon kappalaiseksi sai kuulemma viime yönä lainvoiman, kun oli kulunut säädetyt kolme viikkoa päätöksestä ilman huomautuksia. Pysyn siis saman seurakunnan palveluksessa, mutta siirryn Tuomiokirkosta seitsemän korttelia länteen. Ensimmäinen saarnavuoro kappalaisena osuu tuomiosunnuntaille 21.11. klo 10. Ainiin, viimeinen saarnavuoro Tuomiokirkossa tällä haavaa osuu vastaavasti Arton-päivään eli ensi sunnuntaille 31.10. Paljon on ajatuksia ja toiveita sen suhteen, mitä voisimme yhdessä lähteä Vanhan kirkon ja Annankadun uuden toimintakeskuksen puitteissa lähteä tekemään, mutta niistä myöhemmin lisää.

Olen ollut pitkään melko hiljaa täällä blogirintamalla. Siihen ei ole ollut alunperin mitään muuta syytä kuin se, että ei ole iltaisin tehnyt mieli käyttää hereilläoloaikaa tietsikan ääressä. Nyt kirjoittamiseen on jälleen syy.

Kirkko on elänyt viimeisen puolitoista viikkoa lähes kriisitunnelmissa homokeskustelun ja siitä aiheutuneen eroaallon vuoksi. Arvioni on, että homokeskustelu sävyineen ja käänteineen on ollut kirkolle paljon isompi kriisi kuin eroamispiikki. Kirkon seksuaaliopetuksen muuttamista haluavat eivät jostain syystä ole onnistuneet luomaan sellaista ilmapiiriä, joka rakkaudellisessa ja kristillisessä hengessä kutsuisi varovaisempia, konservatiivisempia kristittyjä muutokseen. On nähty piikittelyä, syyllistämistä, leimaamista, ivailua - ja ennen kaikkea hirvittävä sekamelska mielipiteitä ja väitteitä, joihin moni on halunnut olla millään tavalla koskematta. Kun ilmassa lentää paljon tavaraa, on parempi painaa pää alas ja odottaa rauhallisempia aikoja.

Mun on ollut vaikea pitää päätä alhaalla, vaikka periaatteessa tiedän, että vaikeneminen on kultaa ja "tyhmäkin käy viisaasta kun vaiti on". No, mitään julkilausumia en ole tehnyt ja olen kovasti odottanut jotain kädenojennusta, johon olisin voinut tarttua. Sellaista ei ole tullut. On pakko tunnustaa, että on tuntunut pahalta. Tosi pahalta. Ihan kuin minut olisi tungettu kaappiin, johon en ole halunnut ja jota en ole valinnut.

Olen itkenyt.

Olen itkenyt kirkkoa ja itseäni (tämä jälkimmäinen on tosi typerää, mutta totta). Ja olen itkenyt kaikkia niitä hyviä ja kauniita uskovaisia ihmisiä, jotka tunnen ja joiden tuntema Jeesus - siis se, joka kuoli ristillä ja pelastaa ihmisen synnin, kuoleman ja saatanan vallasta - on asetettu kyseenalaiseksi. Tilalle on tarjoiltu toinen Jeesus-kuva. Se on Jonas Gardellin vähemmistöjen Jeesus. Jeesus, joka ei enää ole Kristus. "Kerta kerran jälkeen meidän on ravistettava itsemme irti Jeesus-kuvasta, joka on iskostunut meihin, käsityksistämme Jeesuksesta Kristuksesta. Jos me todella etsimme Jeesusta, saamme nähdä, että hän on useimmiten aivan toinen kuin meille on opetettu." (Jonas Gardell, Jeesuksesta. 2010, s. 53.)

Olen ehkä itkenyt vähän sitäkin, että olen koko ajan sydämessäni tiennyt, miten tämän asian pitää mennä, mutta en ole saanut sitä sanotuksi. Sanon sen siis nyt näin.

1. Jos homoseksuaalisesti käyttäytyvät ihmiset eivät voi kokea todellista, pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää kirkossa, kuinka ihmeessä evankeliumi voisi olla totta? Kirkko ei voi, ei saa, eikä evankeliumi anna lupaa hyljeksiä tai toisarvoistaa ketään sen vuoksi, että hän on homo. Sen, mitä kirkko tekee, tulee olla täysin ja ehdottomasti kaikkia varten, yhtälailla homoja kuin heteroja varten. Jeesuksen sanoja taivasten valtakunnasta on mahdotonta ymmärtää, jos homot jäävät ulkopuolelle. Ei Jeesusta ylistetä sanomalla "Herra, Herra", vaan tekemällä taivaallisen Isän tahto, toteuttamalla oikeudenmukaisuutta ja rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Virret, joita laulamme, puhuvat tästä: "Koko maailmamme yllä loistaa risti Kristuksen. Yhteistä on tuska kyllä, avuntarve yhteinen. Kun me täällä huojennamme veljiemme kuormia, näkymättä rinnallamme kulkee Kristus, auttaja." (Virsi 437:3.) Kuinka tätä voisi laulaa, jos kieltäisin veljeni ja sisareni kuormat?

2. Lisäksi haluan sanoa tämän henkilökohtaisesti. Haluan sitoutua puhumaan homoista vain hyvää. Toivon, että homoseksuaalisten kristittyjen kyvyt, luovuus, kokemukset, näkemykset, myös haavat ja ahdistukset, siis kaikki mitä heissä on, voisi tulla täysimääräisesti Jumalan valtakunnan käyttöön kirkossa. Haluan tehdä heidän kanssaan (teidän kanssanne) yhteistyötä asettamatta ehtoja tai arvostelematta heitä (teitä) ihmisinä. Olen iloinen siitä, että monet heistä (teistä) ovat jaksaneet pysyä kirkossa kiinni ja tehdä työtä sen hyväksi tähän asti. Toivon, että se jatkuu ja yhteistyö tiivistyy. Meillä on kirkkona isoja velvollisuuksia maailman köyhiä, sorrettuja ja kärsiviä kohtaan. Siinä tarvitaan jokaista, erityisesti niitä, jotka tietävät, mitä on olla marginaalissa ja erilaisena.

3. Haluan tehdä työtä sellaisessa kirkossa ja sellaisen kirkon hyväksi, jossa hyvät, tavalliset, uskossaan nöyrät ja Jumalaa tuntemista kaipaavat, mutta seksuaalimoraalin kysymyksissä arat, perinteisesti ajattelevat ihmiset voivat tuntea olevansa tekemisissä saman Jeesuksen kanssa, jota myös kristityt homot ja heidän oikeuksiaan puolustavat rakastavat. Ymmärrän sekä järjelläni että Jeesuksen sanan perusteella (Matt. 19) avioliiton miehen ja naisen välisenä erityisenä suhteena, joka on Jumalan asettama ja jolla on erityinen Jumalan siunaus. Ymmärrän myös, että niillä, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai kykene avioliittoon, on tarve läheisyyteen, rakkauteen ja oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Haluan siunauta kaikkia ihmisiä katsomatta elinolosuhteisiin, asemaan, uskontoon tai sukupuoliseen orientoitumiseen.

4. Tämä yrittää olla kädenojennus. Tajuan, että tälle voi kääntää selän kahdesta vastakkaisesta syystä. Mua ei ole sillä tavalla rakennettu, että motivoituisin siitä, että musta kauheasti joka paikassa tykätään. Mutta etsin ja kaipaan kädenojennuksia ja ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat rakentaa sovintoa.

"Perustus on jo laskettu ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." (1. Kor. 3:11).

Ei vain Hengestä, vaan vedestä ja Hengestä

Saarna Helsingin tuomiokirkossa Pyhän Kolminaisuuden päivänä 30.5.2010 Saarnatekstinä Johanneksen evankeliumi 3:1-15 "Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Nikodemos oli aidosti kiinnostunut Jeesuksesta, mutta Jeesuksen vastaukset Nikodemoksen kysymyksiin eivät olleet kovin selventäviä. Ne herättävät entistä enemmän lisäkysymyksiä. Voi olla, että tälle saarnalle käy samalla tavalla. Mutta Nikodemos oli aidosti kiinnostunut. Hän ymmärsi, että viisaus ei aina asu siellä, missä kansan viralliset edustajat ja valtaapitävät kokoontuvat. Hengellisissä asioissa erityisesti on osattava kuunnella niitä, jotka tulevat vallan laitamilta. Ehkä Nikodemos oli poikkeuksellisen avomielinen ja ennakkoluuloton ihminen kaltaistensa fariseusten joukossa, jonkinlainen liberaali muuten kovin vanhoillisen uskonnollisen eliitin joukossa. Eikä ole vaikea nähdä, että Nikodemoksen kaltaisia kiinnostuneita on paljon tänäänkin. Istuin muutama päivä sitten kahvilla kauppatorilla, kun pöytääni tuli siististi pukeutunut mies pienessä nousuhumalassa. Keskustelu kääntyi nopeasti kirkon asioihin, vaikka en mitenkään ilmaissut olevani pappi. Mies oli erittäin tuohtunut katolisen kirkon pedofiliaskandaalista ja piti paavia siihen syypäänä. - Se mies ei ainakaan edusta Jeesusta maan päällä, hän sanoi. - Tai jos edustaa, silloin Jeesuksen täytyi olla täysin väärässä. Olin tavallaan aika iloinen tästä kommentista. En siksi, että katolista kirkkoa moitittiin, vaan siksi, että Jeesuksella ja sillä, mitä hän edustaa, on väliä. Eikä kyseessä ole vain satunnainen kadunmies. Kansa, myös sen älymystö, ei ole lainkaan niin piittaamaton hengellisistä asioista, kuin joskus median kautta saattaa vaikuttaa. Fiksut, älykkäät ihmiset ovat kiinnostuneita henkisyydestä, hengellisyydestä ja myös Jeesuksesta, mutta kirkossa jokin mättää. Hengellisesti virittyneen ihmisen mielestä hengen tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä pysy minkään organisaation seinien sisällä. Uskonto on ongelma, ei ratkaisu. Kirkkoa parhaimmillaan siedetään, mutta harvoin ylistetään. Ruotsalainen hengellinen opettaja ja pastori Peter Halldorf on sanonut Pyhästä Hengestä, että me emme suinkaan opi tuntemaan Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan kolmatta persoonaa viimeisenä, vaan ensimmäisenä. ”Kaikki todellinen hyvyys, kaikki totuus ja rakkaus, kaikki aito armeliaisuus, esiintyipä se missä tahansa ja ilmeneepä se kenen nimissä hyvänsä, todistaa Pyhän Hengen läsnäolosta.” Tuuli todellakin puhaltaa missä tahtoo. Sanoohan Jeesus (Joh. 6:44): ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” ja miten Isä vetää ihmisen Pojan luokse? Rakkauden köysin, Pyhän Hengen vaikutuksen avulla. Kirkkoisä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: ”Ajattele, oi Herrani, että kun janoan sinua, sekin on sinun työtäsi.” Pyhä Henki on aina ihmistä askelen edellä. Jeesuksen ja Nikodemoksen välille ei kuitenkaan synny yhteisymmärrystä, kun Jeesus sanoo, että on synnyttävä "uudesti, ylhäältä". Nikodemos pitäytyy ehkä hieman lapsellisestikin konkreettisessa ajattelussa. ”Miten joku voisi vanhana syntyä?” Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole lapsellinen. Voi olla, että kiinnostuminen hengellisistä asioista on juuri sitä, että halutaan ymmärtää sanojen takana oleva yksinkertainen totuus. Siksi Jeesus avaa Nikodemokselle ylhäältä syntymisen merkityksen. ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.” Vesi ja Henki. Ne ovat Jeesuksen mukaan avain Jumalan valtakuntaan, hengelliseen näkemiseen ja ymmärrykseen. Miten yksinkertaisesta asiasta tässä oikein on kyse? Ja kumpi näistä on helpompi, kumpi vaikeampi ymmärtää? Luulen, että niin Nikodemokselle kuin oman aikamme hengelliselle kyselijälle puhe Hengestä ja sen tuomasta uudesta syntymästä on kiehtovaa. Se näyttää ohjaavan hengellisyyteen, joka on täysin vapaa ulkoisista paineista, mutta tarjoaa jonkinlaisen suoran kosketuksen jumaluuteen. Ja jos menet Akateemiseen kirjakauppaan etsimään hengellistä kirjallisuutta, huomaat nopeasti, että kristinuskolle varattu hylly on kutistunut melko pieneksi muun henkisyyttä tarjoavan tuotannon rinnalla. Löydä se itsestäsi. Opettele läsnäolon taito. Tule tietoiseksi voimavaroistasi. Saat kaiken, mitä uskallat ajatella. Henki todellakin puhaltaa missä tahtoo ja johtaa ihmisiä kohti Jumalaa. On erilaisia teitä, erilaisia kokemuksia, mutta kaikki ne johtavat samaan. Mutta sitten on tämä vesi. Se on jollain tavalla paljon helpompi kuin Henki, mutta toisaalta kovin paljon vaikeampi. Jokainen ymmärtää, että vesi on kaiken elämän edellytys. Kun avaruuden planeettoja tutkitaan, halutaan tietää, onko niissä vettä, koska sitä kautta toivotaan saatavan tietää, onko niissä elämää. Vesi on vastaanottava elementti, pehmeä kuin kohtu, jossa uusi elämä mahtuu kehittymään.. Paavi Benediktus on tarttunut kirjassaan Jeesus Nasaretilainen Johanneksen evankeliumin vesisymboliikkaan. Evankelista kirjoittaa vedestä monessa keskeisessä kohdassa, aivan ensimmäiseksi juuri tässä Jeesuksen ja Nikodemoksen välisessä keskustelussa. ”Voidakseen päästä Jumalan valtakuntaan, ihmisen täytyy tulla uudeksi, toiseksi – hänen täytyy syntyä uudesti vedestä ja Hengestä. Mitä se merkitsee?” Benediktus kirjoittaa. ”Niin kuin luonnollinen syntymä edellyttää mieheltä siittämistä ja naiselta raskaaksi tulemista, niin uudestisyntymiselläkin on kaksi alkusyytä: Jumalan Henki ja vesi, kaiken luonnollisen elämän universaali äiti – kasteen sakramentissa armon kautta neitseellisen Jumalansynnyttäjän sisarkuvaksi korotettu”. Syntyminen vedestä tarkoittaa kastetta. Jumalan valtakuntaan tullaan kasteen kautta. Jumalan valtakunta ei olekaan vain tuulen ujellusta hongikossa, vaan sillä on näkyvä muoto. ”Henki ja vesi, taivas ja maa, Kristus ja kirkko kuuluvat yhteen. Sillä tavoin tapahtuu uudestisyntyminen. Vesi edustaa sakramentissa maaäitiä, pyhää kirkkoa, joka ottaa vastaan luomisen.” (Benediktus, Jeesus Nasaretilainen). Siksi vesi voi olla paljon vaikeampi hyväksyä kuin Henki. Moni ajattelee, että Jeesus on kiinnostava hengellinen opettaja, mutta vain jos hänen opetuksensa puhdistetaan myöhemmästä kirkollisesta hapatuksesta. Tässä Jeesus sanoo, että ilman Pyhän Hengen kosketusta ja kastetta ei voi päästä Jumalan valtakuntaan. Kirkko onkin jotain muuta kuin kiinteistöjä, organisaatioita, virkoja ja sääntöjä. Kirkko on olemukseltaan hengellinen, vedestä ja Hengestä syntyneiden yhteisö. Nikodemoksen reaktio on hämmentynyt kysymys: ”Miten tämä kaikki on mahdollista?” Kuinka on mahdollista elää Pyhän Hengen johdossa, yhteydessä Jumalaan, vapaana kuin taivaan lintu ja irti kaikista maallisen elämän kahleista? Miksi fiksu ja hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen ei menisi Akateemisessa sille hyllylle, missä myydään henkisen elämän oppaita ilman kirkkoa, ilman uskontoa ja ilman sääntöjä, jos kerran siellä tarjotaan paljon suurempaa vapautta? Jeesus vastaa Nikodemokselle harmistuneena: ”Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?” Kun opetuslapsi Filippos myöhemmin Johanneksen evankeliumissa pyytää Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä”, Jeesus vastaa samalla tavalla: ”Etkö sinä, Filippus, tunne minua? Joka on nähnyt minut on nähnyt isän.” Tie Jumalan luokse käy Jeesuksen kautta. Pyhä Henki toimii kaikkialla täysin riippumattomana, ilman mitään välittäjää. Jokainen ihminen on Pyhän Hengen työn kohteena. Mutta kaikki Pyhän Hengen työ johtaa kohti Kristusta. Ja Kristus on tie Jumalan yhteyteen. Ei ole täydellistä vapautta ilman täydellistä antautumista. Ei ole voittoa ilman kärsimystä. Ei ole sovitusta ilman uhria. Ei ole uutta elämää ilman kuoleman voittamista. Ei ole muuta tietä. Siksi sinut on kastettu. Nikodemokselle Jeesus selittää tämänkin, jälleen vertauskuvan kautta: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” Hengellisyys on äärimmäisen konkreettista ja käytännöllistä. Se on antautumista kuolemaan, että kuolema voitettaisiin ja sinä ja minä saisimme elää. Evankelista Johanneksen kirjaama Jeesuksen puhe jatkuu: ”Sillä Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa, ettei yksikään, joka uskoo häneen, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tämä kirkko on koko kesän auki puoleenyöhön saakka, että kuka tahansa Nikodemos, hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen, voisi tulla tänne vaikka yöllä, kohdata täällä Kristuksen ja löytää uudelleen yhteyden Jumalaan.

Puutarhajuhla

Olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä seminaaripäivä. Yllättävän hyvä, vaikka itse olinkin pieneltä osalta sitä suunnittelemassa :-) "Kristillisyys suomessa nyt - haarautuvien polkujen puutarha". Aamupäivällä oli kolme erinomaista esitelmää, iltapäivällä jakamista ja tutustumista uusiin ilmiöihin. 

Erityisesti aamupäivän esitelmät muodostivat mielenkiintoisen kokonaisuuden: kaksi kirkkopoliittista puheenvuoroa yhden sosiologisen ajankuvauksen rinnalla. Kimmo Ketola nosti esiin yhden osan Gallup ecclesiastica 2007 tutkimuksesta. Oli kysytty ihmisten mielipidettä siitä, minkälainen kirkon pitäisi olla. Vastaukset näyttivät osoittavan, ja tätä Kimmo alustuksessaan korosti, että suomalaiset ovat hämmästyttävän samaa mieltä kaikesta. Kirkon pitää olla suvaitsevainen, demokraattinen ja uudistushenkinen. Vain pieni muihin kirkkokuntiin kuuluvien marginaalinen ryhmä ja iäkkäät, aktiiviset kirkossakävijät odottavat kirkolta synnistä puhumista, juhlavuutta, julistusta tai muita konservatiivisia piirteitä. 

Tai näin ainakin hän toivoi, että tuloksia luettaisiin. Sekä kysymyksenasettelu (miksi ihmeessä ihmisiltä pitää kysyä, mitä he toivovat kirkolta? se on tunnetusti hyödytön toivomuskaivo) että tulkinta jättivät mut epäilevälle kannalle. Hajuttoman ja mauttoman kansalliskirkon pelastusyritykset kulminoituvat nyt siihen, että aktiiviset uskovat yritetään saada näyttämään vanhoilta, juhlavuutta ja ilottomuutta edustavilta pelkääjiltä, kun kaikki hyvä ja oikea taas tulee avaraa, suvaitsevaa ja kaikkia asioita jatkuvasti uudistavaa kirkkoa kannattavasta epämääräisestä massasta. Viimeistään se, että kirkkoon kuulumattomien ja keskiverron kirkkoon kuuluvan välillä ei näytä olevan mitään merkittävää eroa näissä arvostuksissa, pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Jos mitään eroa ei ole, mitään eroa ei ole. Nollatutkimus.

Oikeastaan aamupäivän seuraava esitelmä käänsi asetelman päälaelleen. Tutkija Pasi Mäenpään omaan väitöskirjatutkimukseen perustuva esitys hahmotti nykyihmistä kuluttajana. Alustuksessa oli paljon mielenkiintoista, mutta yritän kiteyttää. Nykyihminen näyttää addiktoituneen valinnan vapauteen. Ei ole tärkeää valita, vaan olla vapaa valitsemaan, yhä uudelleen yhä uutta. Uskonnollisessa kentässä se tarkoittaa elämyksellisyyden korostumista. Hengellisyydestä tulee eräänlainen peli tai leikki, johon eläydytään. Mäenpää viittasi tässä yhteydessä LARPpaukseen, wiccaan ja muihin ilmiöihin. Onnen etsinnäistä tulee myös peli, eräänlaista lottoamista, jossa virtaus (flow) ja energiat ovat se osuus, johon ihminen voi itse vaikuttaa. Lopuksi Mäenpää esittikin kysymyksen, voisiko kirkko/kristillinen usko tarjota vaihtoehdon jatkuvalle valintojen kanssa pelaavalle kuluttajaihmiselle. Voisiko kirkko olla kriittinen vallitsevaan elämäntapaan nähden näyttämällä toisenlaisen tavan ymmärtää itseä ja maailmaa?

Kolmannen esityksen piti Ari Hukari, joka toimii hiippakuntadekaanina Tampereella. Esitys oli tavallaan hauska tuulahdus viime vuosituhannen lopulta. Hukari oli löytänyt vastauksen kirkon ongelmiin siinä, että sen tulee ryhtyä postmoderniksi. No, ei se huono esitys ollut, tietenkään. Ehkä esityksen teki merkittäväksi se, että esittäjänä oli hallinnollista valtaa edustava henkilö. Eikä Hukarin johtopäätökset olleet huonoja. On tuettava alhaalta päin kasvavaa (emergenttiä, engl. emerging) kirkkoa, monimuotoisuutta, oikeaoppisuudesta käytännön elämään, keskustelevaan seurakuntaan. Listassa on tosin hieman jo virallisen strategian sävyjä, mikä ehkä vie ajatukselta terää. Puheenvuoro oli siis ennen kaikkea kirkkopoliittinen, kuten oli Kimmo Ketolankin. Kun seminaarin tarkoitus oli puhua kristillisyydestä laajemmin, ilmiönä ja ilmiöinä, päädyttiinkin siis jälleen kerran puhumaan institutionaalisesta kirkosta ja sen sisäisistä valta-asetelmista. Siltäkään ei ihan vältytty, että olisi osattu jättää konservatiivi-liberaali-rajalinja jo menneeseen, vaikka Hukari siihen viittasikin.

Iltapäivän pajoissa oli tarkoitus koota ja jakaa kokemuksia. Laura Maria Latikan kanssa vedimme työpajan otsikolla Mikä toimii? Puutteet ja kokemukset vaihtopöydälle. Mitään ihan uutta tai mullistavaa ei tosin löytynyt. Esitin aluksi Sahlbergin ja Klarakyrkan yhdeksän elinvoimaisia kirkkoja yhdistävää tekijää, jotka herättivät jonkin verran ahaa-elämyksiä. Joku kyseli, miten on mahdollista yhdistää avoimuus kaikille ja sitoutuminen. Kojosen Leena kiteytti vastauksen mainiosti: Avoimuus syntyy siitä, että joku ensin sitoutuu!

Tein paljon muistiinpanoja, erityisesti Mäenpään esityksestä. Toivottavasti siihen on mahdollista palata. Mielettömän iso kiitos Hiltusen Pekalle ja Oksasen Kirsille valtavasta työstä seminaarin järjestämisessä!

Kirkko hengissä ja Henki kirkossa

Saarna helsingin tuomiokirkon messussa helluntaina 27.5.2007 klo 10
Saarnatekstinä Joh. 14:23-29

”Kaikkien ihmisten ei onnistu pysyä hengissä kuolemaansa asti” (Picasso). Sama koskee tietysti vielä suuremmassa määrin ihmisten luomia yhteisöjä ja instituutioita. Ei osata lopettaa, vaikka henki on aikaa sitten lässähtänyt. Niinkö on käynyt myös kirkolle? Hengen palo on kadonnut ja tilalle on tullut uuvuttava toisto ja luennoiminen. Iloisen laulelun ja yhteisen aterioinnin tilalle on tullut ankea veisaaminen ja seremoniallinen vaivautuneisuus. Jeesus tuli julistamaan Jumalan valtakuntaa, mutta ihmiset rakensivat kirkon.

Ei ole mikään ihme, että meidän ajassa vaaditaan kirkon perinpohjaista uudistamista. Sitä kaipaavat kirkosta vieraantuneet, joiden kokemusmaailma on kyllästetty paljon kiinnostavammilla show-elämyksillä. Sitä kaipaavat älyköt, joiden mukaan kirkko on sotkeutunut oppeihinsa. Sitä kaipaa myös kirkkokansa, joka on kyllästynyt mitäänsanomattomiin pappeihin ja haalentuneeseen julistukseen. Sitä kaipaavat seurakuntien luottamushenkilöt ja kirkkomuusikot. Ja sitä kaipaavat papit, joiden luovuus näivettyy ahdistavan byrokraattisuuden alla. Puhukaamme siis helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, kirkon uudistamisesta.

Messun alussa laulettiin Herra, armahda rukous. Se koostui kolmesta pyynnöstä. Niissä kiteytyy helluntain sanoma ja tämän saarnan rakenne. Jokaista rukouspyyntöä vastaa Jeesuksen sana lukemassani evankeliumitekstissä.

1. ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani.”

Seurakunta: Rukoilkaamme Herraa, että hän lähettäisi Henkensä uudistamaan meidät

On vaikea kuvitella toista sanaa, jolla tarkoitetaan niin erilaisia asioita kuin rakastaminen.
”Usein on helpompaa rakastaa kuin tulla rakastetuksi. Meidän on vaikea vastaanottaa apua ja tukea muilta. Pyrkimyksemme olla itsenäisiä riistää muilta mahdollisuuden osoittaa meille rakkautta. Mutta meidän on opittava ottamaan vastaan lähimmäistemme rakkauden ilmaisuja. Meidän on annettava muille lupa auttaa, tukea ja antaa meille voimaa jatkamiseen. Jos otamme vastaan tämän rakkauden puhtaasti ja nöyrästi, ymmärrämme, että rakkaus ei ole antamista ja saamista, vaan osallistumista.” (Paulo Coelho, Maktub)

Siksi Jeesus sanoo: Jos joku rakastaa, hän noudattaa. Se on luonnollista! Niin rakkaudessa tehdään. Kuinka voisi olla kristitty, joka väittää rakastavansa, mutta ei noudata?

Rakastaminen juuri osallistumisena on ymmärrettävä syvästi. Evankeliumi ei koske ennen muuta sitä, mitä meidän pitää tehdä. Se sanoo, mitä meidän pitää olla. 1300-luvulla elänyt mystikko mestari Eckart on sanonut: ”Ihmisten ei tarvitse pohtia niin paljon sitä, mitä heidän pitäisi tehdä; sen sijaan heidän tulisi ajatella, mitä heidän pitäisi olla… Pyhyyttä ei pidä aikoa perustaa tekemisen varaan, sen on sen sijaan perustuttava olemiseen.” Nämä sanat olemisesta ovat evankeliumin olemuksen ymmärtämiseksi tavattoman tärkeät. Kristinusko ei anna ihmiselle ainoastaan uutta etiikkaa. Se on merkittävästi radikaalimpaa: se tekee hänestä uuden ihmisen.

Lapsen kuuliaisuus on myötäsyntyistä luottamusta isään ja äitiin. Aikuisen ihmisen kuuliaisuus syntyy vapaaehtoisesta suostumisesta. Jotta voisimme luopua ennakkoehdoistamme, Pyhän Hengen on uudistettava meidät. Kirkon uudistuminen ei ala vieressä istuvan uudistumisesta, kirkon johdon uudistumisesta, papiston tai kanttorien uudistumisesta, tiukkapipoisten uskovaisten uudistumisesta, vaan sinun uudistumisestasi. Sinun suostumisestasi noudattamaan Jeesuksen sanaa. Sinun tulemisestasi kristityksi jälleen. Tätä uudistumista ei voi ulkoa määrätä, siihen ei voi pakottaa, sitä ei voi ohjelmoida. Mutta se aivan varmasti tapahtuu jokaiselle, joka avaa sydämensä Jeesuksen sanalle.

II. ”Puolustaja, Pyhä Henki, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken”
Seurakunta: Rukoilkaamme Herraa, että hän lähettäisi Henkensä vahvistamaan Kristukseen kastettujen yhteyttä

Kirkon perustuksena on Jeesuksen sanojen ja tekojen muistaminen. Ei ole muuta perustaa. Muodot uudistuvat, mutta asia pysyy. Käytännöt vaihtelevat, mutta perustus pysyy. Kirkon tunnustus on ensimmäisestä helluntaista alkaen ollut sama: Jeesus on Herra. Kun ihmiset kokoontuivat katsomaan sensaatiomaista Pyhän Hengen vuodatusta, Pietari piti heille puheen, jonka sisältönä ja päätepisteenä oli: Jeesus on Herra. Kääntykää ja ottakaa kaste hänen nimeensä. Sen, joka etsii Henkeä, on siis katsottava Kristukseen. Mutta sen, joka etsii Kristusta, on katsottava kirkkoon, joka on Kristuksen ruumis.

"Niin kuin yksittäisistä jyvistä yhteen koottuna ja taikinaksi sekoitettuna tulee yksi leipä, niin syntyy myös yksi Kristuksen ruumis rakkauden yksimielisyydestä. Niin kuin jyvät kuvaavat Kristuksen ruumista, niin viinirypäleet hänen vertansa. Sillä viini syntyy puristettaessa, kun se mehu, mikä oli monissa yksittäisissä viinirypäleissä virtaa yhteen. Näin sekä leivässä että viinimaljassa on ykseyden salaisuus." (Kirkkoisä Augustinus, Pääsiäispuheita).

Meidän, jotka pidämme kirkkoa Kristuksen ruumiina, pitää tehdä parannus jatkuvasta kirkkokritiikistä ja alkaa osoittaa kunnioitusta. Niiltä, jotka eivät halua kuulua samaan kristittyjen joukkoon, ei voi tällaista odottaa, mutta meiltä voi. Se on hankalaa, koska samalla joutuu osoittamaan kunnioitusta niille ihmisille, jotka joko näennäisesti tai todellisesti kirkkoa johtavat. Ainakin minulle se on tosi hankalaa. Pyhä Fransiskus sai 1200-luvun alussa Jumalalta kutsun korjata rapistuvaa kirkkoa. Sen sijaan, että olisi käynyt uudistustyöhön saarnaamalla korruptoitunutta papistoa vastaan, hän alkoi osoittaa kirkolla ja sen palvelijoille kunnioitusta, joka kuuluu Kristukselle. Luulen, että se pelasti kirkon. Ja luulen, että se pelastaa kirkon tulevaisuudessakin. Siis se, että kirkko alkaa kunnioittaa Kristuksen läsnäoloa keskellään.

Mutta meidän uskonpuhdistuksen jälkeläisten eli protestanttien perinne on toisenlainen. Me ajattelemme korjaavamme rapistuneen kirkon uudistamalla sen rakenteet. Suomen ev.lut. kirkossa on parissa vuosikymmenessä uudistettu virsikirja, raamatunkäännös, messukirja, toimitukset ja monia hallinnollisia rakenteita. Onko kirkko näiden uudistusten jälkeen nyt entistä puhtaampi Kristuksen morsian? Tuleeko siitä enemmän Kristukselle kuuliainen, kun vielä saadaan kirkkojärjestyksen avulla siivottua nurkista kaiken maailman fundamentalistit, vanhauskoiset ja hihhulit? Täyttääkö Pyhä Henki, sielun suloinen vieras, mielemme rauhalla, kun kirkon vanhentunut moraaliopetus saadaan korjattua nuorille sinkuille sopivaan muottiin ja toisiinsa hetkeksi rakastuneita ihmisiä aletaan siunata sankoin joukoin liturgisin menoin? En usko.

Uusi ihminen on muuttunut ja vapautettu ihminen. Häntä ajaa uusi motivaatio – Jumalan rakkauteen vastaaminen – ja se saa hänen koko sisimpänsä kaipaamaan elämää, joka on yhdensuuntainen Jeesuksen etiikan kanssa. Etiikka, oikeat arvot ja niiden noudattaminen eivät ole Hengestä syntyneen kristityn elämässä enää ”sinun täytyy”, vaan ”minä tahdon”. Hän on saanut elämäänsä uuden käyttövoiman, Jumalan Hengen, joka opettaa hänelle kaiken ja palauttaa mieleen kaiken.

III. ”Minä jätän teille rauhan. Olkaa rohkeat.”
Seurakunta: Rukoilkaamme Herraa, että hän lähettäisi Henkensä tekemään meistä hänen todistajiaan.

Rauha ja ykseys kuuluvat yhteen. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa.” (Ef. 4:3-7)

Kirkko on olemassa, jotta maailmassa olisi rauha. Kirkossa on maailman toivo. Kirkolla on taivasten valtakunnan avaimet.

"Niinpä kirkkokin on varsinaisesti ja ensisijaisesti itse Henki, mutta Hengessä on läsnä yhden jumaluuden Kolminaisuus: Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Henki kokoaa seurakunnan, joka Herran sanan mukaan koostuu kolmestakin jäsenestä. Edelleen: Kirkon perustaja ja pyhittäjä katsoo kirkkoon kuuluvan kaikkien niiden, jotka ovat yhtyneet tähän uskoon. Ja juuri siksi kirkolla on valta antaa syntejä anteeksi." (Tertullianus)

Kirkko on kaikkialla maailmassa samaa tehtävää varten. Se on Jerusalemissa, missä se rukoilee rauhaa sodan ja vihan keskelle. Kirkko on palestiinalaisalueilla puhumassa sovinnosta ja anteeksiantamisesta. Kirkko on Irakissa ja Egyptissä. Kirkko on Ruandassa, Burundissa ja Kongossa, missä miljoonat ihmiset tulevat yhteen laulamaan ja jakamaan keskenään toivon sanomaa toivottomalta näyttävän todellisuuden keskellä. Kirkko on Namibiassa, missä se jatkuvasti kutsuu uusia ihmisiä pimeydestä valoon, Kristuksen todistajiksi. Kirkko on Thaimassa, missä nimikkolähettimme Pekka ja Pirkko Hiltunen ovat juuri viettäneet läksiäisjuhlaansa. Kirkko on Indonesiassa, missä veljeni Juha perheineen on lähetystyössä. Kirkko on jopa Euroopassa ja Amerikassa, vaikka meille länsimaisille kristittynä eläminen näyttää olevan erityisen haasteellista.

Kirkko elää kaikkialla maailmassa erinäköisissä, erilaisilta kuulostavissa ja erilaisia tapoja noudattavissa paikallisissa seurakunnissa, jotta maailmaan tulisi rauha.

Pannaan siis piste Kristuksen omaisuuskansan halveksimiselle. Ota vastaan Kristuksen ruumis ja veri. Tule osaksi tätä ihmettä, jonka Pyhä Henki tekee ja joka on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen seurakunta kaikkialla maailmassa, että maailma sen kautta pelastuisi.