Teologia on kirkon toiminnanohjausjärjestelmä. Jokainen kirkkokunta katolisesta kirkosta kaikkein oudoimpaan afrikkalaisen profeetan yksinvaltaisesti johtamaan uskonnolliseen bisnekseen tarvitsee sellaisen. Toiminnanohjausjärjestelmästä päättää kirkkokunnan, lahkokunnan tai uskonnollisen liikkeen johto.
Yritysmaailmassa toiminnanohjausjärjestelmistä käytetään nimitystä Enterprise Resource Planning. ERP on sähköinen järjestelmä, joka yhdistää yrityksen ydintoiminnot kuten kirjanpidon, henkilöstön, tuotannon ja myynnin yhdeksi kokonaisuudeksi. Tarkoituksena on poistaa turhat päällekkäisyydet ja antaa työntekijöille yksi selkeä järjestelmä, jonka perusteella eri yksiköissä osataan tehdä yhteneviä päätöksiä.
Suomalaisilla kirkoilla ei tietääkseni oli käytössä ERP:n kaltaisia järjestelmiä. Kirkkohallituksissa, seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä tietysti käytetään sähköisiä järjestelmiä taloussuunnittelun ja henkilöstöhallinnon apuna. Ydintoimintaa kuitenkin ohjaa kirkon (tai seurakunnan) perustehtävä, joka yleensä ilmaistaan teologisella kielellä. Suomen evlut kirkossa tämä toimintaa ohjaava teologia on kirjattu kirkkolakiin. Siellä sanotaan, että kirkko toimii tunnustuksensa mukaisesti. Tunnustuksella tarkoitetaan "sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa". Samassa KL 1 luvun 2 pykälässä sanotaan vielä, että tunnustuksensa mukaisesti "kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi". Siinä on kuviteltu lausuttavan julki se, mitä kirkko tekee. Kirkkojärjestys vielä täsmentää asiaa toteamalla, että kirkon tehtävää toteuttavat seurakunnat. Kirkon ja seurakuntien johdon tehtäväksi jää tulkita kirkkolaissa lausuttu tunnustus ja ydintoiminta niin, että se toteutuu seurakuntien elämässä.
Yksinkertainen ihminen voisi ajatella, että nämä korkeimmalla mahdollisella auktoriteetilla lausutut periaatteet sitten aiheuttaisivat sen, että kaikkea seurakuntien toimintaa tarkasteltaisiin niiden valossa. Kaikki kirkon ja seurakuntien strategiat olisivat näiden periaatteiden auki kirjoittamista. Ja tavallaan niin onkin. On kuitenkin niin, että kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä nuo periaatteet tarkalleen ottaen pitävät sisällään tai mitä ne sulkevat pois. Tosin ei sekään aivan pidä paikkaansa. On joitakin asioita, joissa linja on hyvin selvä. Ne erottavat yhden kirkon toisista. Ei saa kastaa kahta kertaa ja on oltava kiltti kaikille. Sitä paitsi hyvin moni Suomen evlut kirkossa ajattelee tietävänsä, mitä kirkkolain periaatteet tarkoittavat, mutta on samalla niistä eri mieltä toisten tietäjien kanssa. Siksi ne, joilla kirkossa on päätösvaltaa, käytännössä päättävät, mitä teologiaa eli toiminnanohjausjärjestelmää todellisuudessa käytetään. Tämä vallankäyttö on osittain näkyvää ja osittain piilotettua.
Kirkon toiminnanohjaus tapahtuu siis käyttämällä valtaa tulkita, mitä kirkkolain periaatteet tarkoittavat. Tätä tekevät piispat virkansa perusteella. Ja koska kirkkolakiin kirjatut periaatteet ovat teologiaa, ne voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa. Ei ole mitään sellaista itse teologiasta nousevaa periaatetta, minkä perusteella jokin tulkinta olisi parempi kuin toinen. Valta-asema ratkaisee, ei teologia. Juuri siksi piispojen on - valta-asemaansa nojaten - mahdollista esittää vaikkapa sellaista, että kirkon toiminnanohjausjärjestelmään kyllä kuuluu käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä, mutta että sen lisäksi voidaan kuitenkin toimia myös ikään kuin avioliitto voisi olla myös sukupuolineutraali. Teologia taipuu käytännön edessä. Kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä tuli piispainkokouksen ehdotuksella käypää teologiaa Suomen evlut kirkossa.
Mutta teologian taipuisuus ei tietenkään pääty tähän. Kun kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen teologiaa ei kirkolliskokouksessa hyväksytty, yhden ja ainoan sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen teologia etenee. Tämän puolesta puhuu avoimesti piispa Leppänen ja muut seuraavat vikisten vierestä. Näin on jo käynyt Ruotsin kirkossa ja mitäpä ei pieni Suomi tekisi perässä. Teologia ei ole tässä esteenä, sillä teologialla ohjataan toimintaa ja toiminnan ohjaamisesta päättää se, jolla on valta. Teologia voi olla mitä tahansa. Yhdysvaltain luterilaisissa, presbyteerisissä, episkopaalisissa ja metodistissa kirkoissa on jo nähty ja kuultu kummia. Uskontunnustus (siis ne kolme kirkkolaissa mainittua) on korvattu uskolla ei-binääriseen jumalaan. Ristiliput on korvattu sukupuolien moninaisuutta ilmentävillä tunnuksilla. Sukupuolisuudesta ja sen toteuttamisesta on tullut näiden kirkkojen ydinsanomaa. Tosin niiden väki vähenee ja merkitys hiipuu. Mutta silti.
Teo-logia tarkoitaa puhetta (tai oppia) Jumalasta. Teologia on myös - ja sen tulisi olla - puhetta Jumalalle, siis rukousta. Tässä mielessä ihminen on teologinen olento. Ihminen hakee yhteyttä Jumalaan, Luojaan, alkuperäänsä. Siitä syntyy tarve puhua tälle tuntemattomalle ja käsittämättömälle. Mutta yhtä hyvin tämän tuntemattoman ja käsittämättömän edessä ihminen saattaa vaieta. Vaikeneminen, puhumattomuus tunnetaan hyvin eri uskonnollisissa perinteissä. Kristillisessä perinteessä sitä on kutsuttu negatiiviseksi tai apofaattiseksi teologiaksi. Heprealaisessa Jobin kirjassa paljon kärsinyt Job myöntää lopussa puhuneensa turhaan: "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä." Siksi hän lopulta vaikenee kuuntelemaan, mitä Jumalalla on hänelle sanottavaa. Se on teologiaa, joka ei muutu vallassa olevien oikkujen mukaan. Toiminnanohjausjärjestelmäksi tällainen oikea teologia ei sovellu.
