Joulun rauhaa ja iloa

Nyt on jo tapaninpäivä, mutta palaan sen verran jouluaattoon, että julkaisen aattohartauden puheen ja rukouksen. Äidille kiitos Jaakko Haavion runokirjasta, jonka sain virkaanasettamispäivänä lahjaksi.

Jouluaaton hartauspuhe 24.12.2010 Vanha kirkko

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa
Ensimmäinen säe Jaakko Haavion runosta Vuotaa armo, taivaan ilo kuuluu näin:

Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.

Pitää tunnustaa yksi asia. Isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1900 ja kuoli 96 vuotta myöhemmin, ei ollut minulle mitenkään erityisen rakas ihminen. Kun olin kasvuiässä, hänellä oli tapana sanoa aika piikikkäitä lauseita minusta ja ystävistäni. Erityisesti muistan sen, miten mummo kommentoi hyvästä vitsistä syntynyttä naurunremakkaa: ”Tulee mies räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.”

Ymmärrän nyt, että taustalla oli eletyn elämän kovat koettelemukset. Hän meni naimisiin leskimiehen taloon Ilomantsiin, jossa oli ennestään jo iso lapsikatras. Hän itse synnytti 7 lasta, joista yksi kuoli parivuotiaana. Mies menetti takausjutussa talonsa ja perhe joutui pieneen yhden tuvan torppaan. Sitten kuoli mies. Oma äitini oli silloin vasta 12-vuotias. Kaikki lapset lähtivätkin pesästä heti 15- ja 16-kesäisinä etsimään työtä ja toimeentuloa. Mummon kokemuspiirissä turhat naurut olivat hyytyneet jonnekin Ilomantsin ja Riihijoen pakkastalviin.

Onneksi sain itse kasvaa ympäristössä, jossa ilo ja nauru kuuluivat luontevasti myös kristilliseen mielenlaatuun, niin että en koskaan ajatellut mummon asenteen johtuvan kristillisestä uskosta. Mutta tiedän, että vakavuus on ollut yksi suomalaisen uskonnollisuuden peruspiirteistä. Siinä on jotain, mistä sotien jälkeen kasvaneet sukupolvet ovat ehkä kouristuksenomaisestikin pyrkineet eroon. Vakavamielisyys ei oikein pure. Siksi luulen, että tämä jouluaaton ilta armon vuonna 2010 on hyvä pysähtyä hetkeksi vakavuuden ja ilon ääreen.

Enkelin ilmoitus paimenille sisälsi kaksi huudahdusta: ”Kunnia korkeuksissa Jumalalle, maan päällä rauha ihmisille.” Jouluna taivas ja maa koskettavat toisiaan. Taivaallinen todellisuus saa vastineensa maan päällä. Sanat, joilla tätä vastaavuutta kuvataan, ovat kunnia ja rauha, Jumalalle kunnia ja ihmisille rauha. Ja molemmissa sanoissa on läsnä sekä vakavuus että ilo.

Kunnian antaminen Jumalalle tarkoittaa sitä, että kykenee näkemään sen, mikä on pyhää, jotta voisi osoittaa Hänelle kunnioitusta. Kun me eletään maailmassa, jossa uskonnolliset tavat eivät enää itsestään selvästi yhdistä ihmisiä, taju pyhästä saattaa hämärtyä. Tai voi tulla mieleen sellaisia ajatuksia, että pyhän voi korvata jollain tai melkein millä tahansa muulla, joka ulkoapäin näyttää samalta. Mutta pyhää ei voi tehdä, eikä sitä pidä koskaan teeskennellä. Pyhä koetaan. Jos osaamme ja muistamme ottaa sen vakavasti. Ja kun me annamme Jumalalle kunnian, sillä on sellainen ihmeellinen vaikutus, että se täyttää mielemme ja olemuksemme suurella, ylimaallisella ilolla, jota on vaikea kuvailla tai välittää toisille. Siksi on syntynyt niin paljon joululauluja, jotka musiikin ja runon keinoin kurottavat ja kohottavat mielemme kohti Pyhää.

Rauha ihmisille. Se annetaan pienessä lapsessa, jonka nimi on Rauhanruhtinas. Rauha ihmisille syntyy siitä ihmeestä, että tämä Jumala, jolle kaikki kunnia kuuluu, tulee pieneksi ja heikoksi ja avuttomaksi, voittaakseen rakkaudella ihmiskunnan takaisin itselleen. Rauha ihmisten välille syntyy kyvystä pysähtyä pienen, köyhän, heikon ja apua tarvitsevan eteen, vakavassa mielessä. Ja kun syntyy se hetki, jossa Jumala saa tulla lihaksi, siis todelliseksi ja eläväksi meidän elämässämme, se täyttää mielen ilolla, joka ylittää kaiken ymmärryksen.

Jaakko Haavion runo kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.

Arkaan, arkaan
köyhään sydän parkaan
vuotaa armo, taivaan ilo.
Synnin vaivaan ilo.
Ihanaisen
joululahjan sai, ken sai sen.

Siksi, siksi
riemun säveliksi
kasvaa sielujemme soitto.
Taivas, ennen loitto,
hohtaa täällä
Piltin olkivuoteen päällä.

Joulun ihmeeseen kuuluu vakavuus, hiljentyminen, kunnioituksen osoittaminen tälle Jumalalle, joka rakastaa ihmisiä ja tarjoaa rauhaa, ja tästä kunnioituksesta nouseva suunnaton ilo, jota koko maailma viettää tänä yönä. Iloitaan siis! Valo syttyi, Jeesus syntyi.

Jouluaaton rukous Vanhassa kirkossa

Oi, rakkaus, kuinka olet ihmeellinen,
kuinka runsas ja väkevä!
Kaikki puuttuu siltä, jolla ei ole sinua.
Sinä sait Jumalan syntymään ihmiseksi,
sinä palautit Mariassa Eevan kunnian
ja Kristuksessa sinä uudistit Aadamin.
Sinä riistit vallan kuolemalta,
kun sait Jumalan kuolemaan.
Sinä sidot taivaan salaisuudet yhteen ihmisyytemme kanssa
ja ihmisen salaisuudet yhteen taivaallisten kanssa.
Sinä hallitset Isässä,
sinä tottelet pojassa,
sinä iloitset Pyhässä Hengessä.

Sinun sydämesi kääntyy kaikkea kohti
mikä on pientä eikä riitä mihinkään.
Lasten ja köyhien on sinun valtakuntasi.
Sinähän tulit itse suojattomaksi,
yhtä mitättömäksi kuin ihmissana, tai leipäpala.
Me rukoilemme sinua,
anna meidän olla samanlaisia,
niin että kaikessa vajavuudessamme
olisimme sinun lapsiasi,
sinun oma rakas poikasi.

Tule meidän koteihimme ja sydämiimme.
Täytä meidät joulun rauhalla,
ei vain tänä iltana ja tänä yönä,
vaan kaikkina päivinämme.
Sinua me ylistämme ja palvomme,
ihmiseksi syntynyt Vapahtaja Jeesus Kristus,
joka hallitset yhdessä Isän ja Pyhän hengen kanssa
aina ja ikuisesti.

(Rukouksen ensimmäinen osa Zeno Veronalaiselta (Veronan piispa 300-luvulla) ja
toinen osa Huub Oosterhuisia lainaten
kirjasta Maailman kauneimmat rukoukset, toim. Christoph Einiger ja Anna-Maija Raittila. WSOY 1996.

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Saarna 15.8.2010 Itsensä tutkiminen – Luukas 18:9-14 Fariseus ja publikaani

Mistä tietää olevansa tekopyhä?

Jeesus esitti kertomuksen fariseuksen ja publikaanin rukouksesta ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan”. Heti herää muutamia kysymyksiä. Keitä nämä ihmiset olivat? Heidän täytyi jollain tavalla kulkea Jeesuksen seurassa tai olla kiinnostuneita kuulemaan häntä, koska Jeesus kerran puhui heille. Jeesuksen seurassa kulkee siis ainakin muutamia tekopyhiä.

Mutta mitä väärää siinä on, että on varma omasta vanhurskaudestaan? Eikö niin pitäisikin olla? Paavalin mukaan ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ei omien tekojen perusteella. Jos siis uskallan sanoa: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”, enkö silloin olekin vanhurskas?

No, me ymmärrämme asian tietysti niin, että Jeesus tarkoitti ihmisiä, jotka pitivät itseään vanhurskaina oman erinomaisuutensa perusteella ja lisäksi väheksyivät muita. Sen me ymmärrämme hyvin. Sellaisia emme halua olla, emmekä halua sellaisia ihmisiä lähellemme. Mutta vasta tässä pääsemme käsiksi varsinaiseen ongelmaan. Mistä voi tietää olevansa tekopyhä? Entä jos sinä oletkin juuri sellainen, joista Jeesus varoittaa? Mistä sen voi tietää?

Viime viikolla lomamatkalla kirjakaupassa käteeni osui Kathryn Schultzin teos Being Wrong, ”Väärässä oleminen”. Schultz on kiinnostunut tästä yleismaailmallisesti ilmiöstä, että vaikka kaikki ihmiset kaikkialla haluavat olla oikeassa, he kuitenkin hyvin usein ovat väärässä ja mitä siitä seuraa. Schultz huomauttaa muun muassa, että ihminen ei samanaikaisesti voi olla väärässä ja tietää olevansa väärässä. Jos ihminen tietää olevansa väärässä, hän ei enää luule olevansa oikeassa. Ihminen voi olla väärässä vain niin kauan kuin hän ajattelee olevansa oikeassa. Schultz kertoo, että kirjaa kirjoittaessaan monet ihmiset sanoivat hänelle innoissaan: ”Haastattele minua! Minä olen aina väärässä!” Mutta kun hän pyysi kyseistä henkilöä tarkemmin kertomaan, missä asiassa tai asioissa he ovat väärässä, he eivät kyenneetkään enää sanomaan. Heillä oli vain sellainen tunne, mutta aivan kuin väärässä oleminen olisi pyyhkiytynyt muistista pois. Milloin muuten olit viimeksi väärässä?

Mietin tätä itsekin viikolla, enkä oikein osannut sanoa, kunnes perjantaina olin väärässä. Katselin erästä luottokorttilaskua, jossa luki, että ”tilillenne on tullut ylisuoritus”. Valittelin sitä närkästyneenä vaimolleni: ”Miksi tässä lukee vain, että on tullut ylisuoritus, mutta ei lue sitä summaa? Kaikki ostokset on kyllä lueteltu, mutta hyvitettävää summaa ei.” Silloin vaimo sanoi: ”Käännäpä siitä laskusta seuraava sivu.” Ja siellä se oli. Olin ollut väärässä, vaikka luulin olleeni oikeassa.

Onko tekopyhyys tai omavanhurskaus samanlaista kuin väärässä oleminen, että sitä ei voi tietää? Mistä voi tietää olevansa tekopyhä?

Kirjailija Ylva Eggehorn kirjoittaa eräässä teoksessaan ”hyvien ihmisten ongelmasta”. Se on taiteissa hyvin tunnettu asia. Kirjailijat tietävät tämän. ”On vaikeata kuvailla hyvyyttä niin, että siitä tulee voimakasta, dynaamista, yllättävää.” Danten Jumalaisen näytelmän Helvettiä pidetään yleisesti paljon mielenkiintoisempana kuin Paratiisia. Paratiisissa kaikki on kohdallaan ja hyvin, mutta sieltä puuttuu rosoisuus ja särmä.

Hyvät ihmiset eivät tee väärin. He eivät rosvoa, huijaa eivätkä huoraa. Lisäksi he antavat rahaa hyväntekeväisyyteen ja usein vielä käyvät kirkossakin. Voidaan siis sanoa, että fariseuksen kuvaus itsestään sopii melko täsmällisesti niin kutsuttuihin hyviin ihmisiin – siis meihin.

Sitä paitsi me haluamme olla hyviä. Hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he ovat hyviä. Pahat kylläkin saavat enemmän huomiota ja palstatilaa, mutta hyvät tulevat toimeen naapureidensa kanssa. Eivät metelöi, eivätkä aiheuta hämminkiä. Sananlaskujen kirjassa puhuttiin rikkomusten tunnustamisesta ja hylkäämisestä. Siis siitä, että ihminen myöntää olleensa väärässä ja toimineensa väärin. Mutta juuri edellisessä jakeessa sanotaan myös: ”Kun vanhurskaat vallitsevat, kansa iloitsee. Kun pahat saavat vallan, kaikki kätkeytyvät.” Niinhän se on. Ja koska hyviä ihmisiä palkitaan siitä, että he käyttäytyvät hyvin, me haluamme myös käyttäytyä hyvin.

Tässä on ensimmäinen koetinkivi omavanhurskaudelle. Se liittyy toisten ihmisten antamaan hyväksyntään, ihmispelkoon, joka tukahduttaa elämänrohkeuden. Väärin tekemisen pelko on niin suuri, että ihminen käpertyy sisäänpäin ja lakkaa olemasta se leikkivä ja kokeileva lapsi, joksi hän syntyi. Uskonpuhdistaja Martti Luther tunsi hyvien ihmisten ongelman niin henkilökohtaisesti, että eräässä kirjeessään antoi itsetutkistelun syövereissä kamppailevalle ystävälleen Melanchtonille rajun ohjeen: ”tee syntiä lujasti”, lat. pecca fortiter. Se minkä teet, tee reilusti ja urheasti. Silloinkin, kun sinusta tuntuu, että se ehkä voisi olla syntiä. Ja varsinkin silloin, jos vaihtoehtoina ovat vaikeneminen, paikalleen jääminen ja mukautuminen yleiseen mielipiteeseen. Lutherin lause jatkuu: ”sillä vielä lujempi on usko ja ilo Kristuksessa”, sed fortius fide et gaude in Christo.

Kyseessä oli siis henkilökohtainen neuvo hyvälle ystävälle tilanteessa, jossa epävarmuus uhkasi lamauttaa, ei yleinen teologinen periaate. Tätä Lutherin ohjetta on joskus luettu ikään kuin hän kehottaisi tekemään syntiä siksi, että armo tulisi suuremmaksi. Kristillisestä uskosta tulee joillekin pakkopaita, joka pitää ravistaa päältä niin, että näkyy ja kuuluu. On julkaistava niin rumia pilapiirroksia, että tekopyhät varmasti hätkähtävät. Ehkä on tehtävä tietoisesti syntiäkin ihan pelkästään tekopyhien uskovaisten hämmentämiseksi. Mutta sellaisessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ihminen vain asettaa itsensä jälleen toisten yläpuolelle ja tuomariksi.

Siksi meidän onkin syytä palata Jeesuksen kertomukseen. Kysymykseen ”Mistä tietää olevansa tekopyhä?” kertomus esittää vastaukseksi kaksi erilaista rukousta. Sinun rukouksesi paljastaa sinut! Fariseuksen rukous alkaa hyvin, kiitoksella. Näin rippikoulussakin opetetaan. Rukouksessa lausutaan ensin sen nimi, jota rukoillaan ja sitten se asia, joka on mielessä. Jos ei ole mitään erityistä, aina voi aloittaa kiitoksella. Mutta jo ensimmäisessä sivulauseessa fariseus ajaa metsään. Kiitoksen kohteena on kyllä Jumala, mutta kiitoksen aiheena on oma itse. ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset”. Sen jälkeen fariseus luettelee ansionsa, ensin ne pahat asiat, joita hän ei tee, ja sitten ne hyvät asiat, joita hän säännöllisesti tekee. Ja kaikki, mitä hän sanoo, on ihan totta! Fariseus ei siis ole väärässä. Tekopyhyys ei ole samaa kuin väärässä oleminen. Se on oikeassa olemista. Ja siinä me kaikki olemme tosi hyviä. Fariseuksen ongelma ei ole siinä, että hän olisi väärässä, vaan siinä, että hän halveksii toista. Se tekee hänet tekopyhäksi. Hän korotti itsensä toisen yläpuolelle. Publikaani oli myös oikeassa. Hän tiesi olevansa syntinen. Hän tiesi tehneensä väärin. Siksi hänen rukouksensa oli oikea. Molemmat puhuivat Jumalalle totta, mutta heidän asentonsa oli erilainen. Jos haluat tietää, oletko tekopyhä, mieti miten rukoilet.


Kun sanot rukouksessasi ”Herra, armahda” – kuten me olemme jo täällä yhdessä tehneet – tuo rukoukseen mukaan kaikki, mitä sinussa on. Älä peittele mitään, älä jätä varauksia, älä yritä salata mitään. Avaa sydämesi. Sillä Jumala katsoo sydämeen. Ja kun näin teet, saat nousta vanhurskaana, täynnä iloa ja kiitollisuutta Jumalalle.

Älä rukoile, jos et usko

Saarna Mikael Agricolan kirkon messussa 17.2.2008 klo 12

Saarna on puhuttu teksti, joten kirjoitettuna se ei varmaankaan kaikilta osin vastaa sitä, miten sen esitin. Jos mahdollista, lue ensin evankeliumi Markus 9:17-29, johon saarna perustuu. Siinä kerrotaan epilepsiaa sairastavasta pojasta, jonka isä tuo tämän Jeesuksen parannettavaksi.

Epilepsia tarkoittaa kohtauksittaista tajunnan, aisti- ja liiketoimintojen, autonomisen hermoston tai käyttäytymisen häiriötä, joihin liittyy aivosähkötoiminnan purkauksia. Nimitys epilepsia tulee kreikan kielestä ja se tarkoittaa ”päälle tarttuvaa”, ”yliotteen ottavaa”, siis ”kohtausta”. Epilepsiapotilas voi tuntea jo etukäteen kohtauksen tulevan, se ottaa valtaansa, vie tajunnan ja pakottaa ruumiin erilaisiin pakkoliikkeisiin ja kouristuksiin. Aikuisen epilepsian syy löytyy yleensä aivojen kasvaimesta, vammasta tai verenkiertohäiriöstä. Sen sijaan lapsena puhjennut epilepsia voi liittyä synnynnäiseen aivovaurioon, perinnölliseen aineenvaihduntahäiriöön tai jopa keskushermoston tartuntatautiin, kuten esimerkiksi aivokalvontulehdukseen.

Evankeliumin kertomus vaikuttaa lääketieteellisen nykytietämyksen valossa uskomattomalta. Se on klassinen parantamiskertomus ja ihmekertomus. Siksi on syytä aluksi pysähtyä kysymään, mitä ihmeellä oikein tarkoitetaan.

Arkimääritelmän mukaan ihme on luonnonlakien vastainen tapahtuma. Mikään, mille löytyy luonnonlakien mukainen selitys, ei siis voi olla ihme. Tähän käsitykseen liittyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkään emme oikeasti tiedä tai pysty havaitsemaan, minkälaiset lainalaisuudet luonnossa vallitsevat. Sähkövirta, joka vaikuttaa hermosoluissa ja aivoissa, on atomitason ilmiö. Mitä syvemmälle aineen olemukseen tiede pystyy sukeltamaan, sitä selvemmäksi käy, että luonnonlait ovat arkikokemuksen kannalta huimaavan yllättäviä. Hiukkasfysiikan mukaan hiukkanen voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Informaatio kahden hiukkasen välillä voi siirtyä välittömästi, ilman minkäänlaista viivettä, vaikka ne olisivat äärettömän pitkän matkan päässä toisistaan. Hiukkaset ovat samanaikaisesti luonteeltaan sekä ainetta että aaltoliikettä. Nykyaikainen hiukkasfysiikka siis asettaa kyseenalaiseksi arkisen todellisuudentajun. Fysiikan lakien mukaan monet ihmeenomaiset asiat ovat paitsi täysin mahdollisia, myös jokapäiviäisiä, kun tapahtumien määrä kasvaa suunnattoman suureksi. Hyvin epätodennäköinenkin tapahtuma tapahtuu joskus, kun sama hiukkanen törmää samaan seinään miljoonia kertoja sekunnissa. Meidän käsityksemme maailmasta perustuu siihen, että omat aistimme pystyvät käsittelemään vain hyvin keskimääräistä tietoa ja suuri osa aineen todellisesta olemuksesta jää meiltä piiloon. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että fysiikan mukaan mitä tahansa voi tapahtua. Päinvastoin, luonnolla on selvät lait. Me emme vain pysty niitä kovin hyvin havaitsemaan.

Toiseksi edellä mainittu käsitys ihmeistä on vastoin Raamatun opetusta. Vanha ja uusi testamentti todistavat yhtäpitävästi, että Jumala on luonut maailman ja sen lait. Psalmien kirja päättyy moninkertaiseen Jumalan hyvyyden ylistykseen. Yksi ylistyksen aihe on luomakunnan monimuotoisuus. Psalmissa 148 mainitaan taivaat, aurinko ja kuu: ”Hän pani ne paikoilleen ainiaaksi, hän sääti niille järkkymättömät lait”. Vastaava, yksinkertainen usko luomakunnan lakeihin löytyy kaikkialta Raamatusta. Jumala on jokaisen luonnonlain luoja ja alkuunpanija. Islam opettaa, että Jumala ei piittaa luonnonlaeista, vaan toimii miten sattuu. Vanha ja uusi testamentti sen sijaan todistavat, että Jumalan laki pysyy.

Siksi meidän tulisi kristittyinä oppia ymmärtämään, että ihme – raamatullisessa merkityksessä – on äärimmäisen epätodennäköinen, mutta luonnonlakien mukainen tapahtuma, jolla on lisäksi hengellinen merkitys. Epileptinen poika parani, koska se oli mahdollista. Emme tiedä, miten, mutta jotain hänen aivojensa sähkötoiminnassa muuttui Jeesuksen kohtaamisessa. Ihmeitä tapahtuu. Jumala tekee ihmeitä. Tämän arkiselle järkeilylle vieraan ajatuksen hyväksyminen on ensimmäinen edellytys evankeliumin vastaanottamiselle.

Mutta parantamiskertomuksella on tietysti syvempi merkitys, johon pääsemme käsiksi vasta, kun alkuesteet on raivattu. Kertomuksessa mainitaan kolme ihmisryhmää: kansanjoukko eli katsojat, opetuslapset ja kolmantena isä, joka on tuonut poikansa parannettavaksi.

Kenelle Jeesuksen tuskastunut huudahdus: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?” on osoitettu? Evankelista ei sano tarkkaa osoitetta, mutta kohteena täytyy olla joko kansanjoukko tai opetuslapset tai ehkä kaikkein todennäköisimmin nämä molemmat.

Uskon, että tässä on opetus, joka voidaan soveltaa omaan aikaamme. Kristillinen kirkko liian helposti samastuu ympäröivään yhteiskuntaan ja sen arvoihin, niin että se kuin huomaamatta myös alkaa jakaa ympäröivän yhteiskunnan epäuskon. Opetuslapset väittivät tai luulivat edustavansa uskoa - ehkä he olivat mainostaneet uskoaan kylillä isolla mainoskampanjalla - mutta heidän uskonsa osoittautui epäuskoksi. Mitään ei tapahtunut. Poika ei parane.

Huudettuaan julki ympäröivän epäuskon Jeesus keskittyy isään ja hänen sairaaseen poikaansa. Hän tekee diagnoosia, kyselee onko kyseessä aikuisiällä puhjennut tauti vai lapsuuden vaiva. Samalla hän etsii isän asennetta. Huomaatko, että sairaalta itseltään ei kysytä mitään? Hänen uskollaan ei ole paranemiselle merkitystä. Mutta isä ilmaisee oman horjuvan ja epätäydellisen uskonsa vetoamalla Jeesuksen: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” Ja juuri tässä kohdassa Jeesus osoittaa uskon ja rukouksen yhteyden. On rukoiltava uskoen. Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Isä lausuu uskontunnustuksensa: ”Minä uskon, auta minua epäuskossani!”

Uskontunnustuksen ydin on ripustautuminen Jeesukseen, oman tarvitsevuuden ymmärtäminen, avuttomana oleminen.

Meidän tulee rukoilla uskossa. Ilman uskoa rukous on turhaa. Mutta uskoa ei voi teeskennellä. Usko ei ole otsan rypistämistä eikä johonkin tunnetilaan virittymistä. Uskoa ei voi näytellä omistavansa. Uskon tarkoitus ei ole tehdä meistä itsestämme vahvoja ja pystyviä. Päinvastoin, usko syntyy siellä, missä ymmärretään, kuinka paljon tarvitsemme Jeesusta. Siksi uskon rukous voi olla yhtä hyvin ahdistunut parahdus kuin rauhassa vuoteessa lausuttu tuttu iltarukous, johon ei liity mitään erityistä tunnetilaa. Vain ajatus: Jeesus, sinua minä tarvitsen. Ilman sinua en halua mennä nukkumaan. Ilman sinua en halua herätä. Ilman sinua en halua astua yhtäkään askelta.

Usko ja rukous eivät ole vain yksilölajeja. Ne ovat myös kirkon ja seurakunnan koossa pitäviä voimia. Siksi on kysyttävä, mitä evankeliumin kertomus tarkoittaa elinvoimaiselle kirkolle tänään? Juuri siitä kertomuksessa on nimittäin kysymys.

1. Elinvoimainen kirkko ymmärtää ihmisten hätää. Sillä on aikaa kuunnella ja ottaa vastaan.
   
2. Elinvoimainen kirkko on mahdollinen vain siellä, missä Jeesus on keskellä. Jos Jeesus puuttuu, saadaan ehkä aikaan suuri hälinä, mutta mitään todellista ei tapahdu.
3. Elinvoimainen kirkko elää rukouksesta, koska rukouksen kautta se tajuaa olevansa heikko ja tarvitseva.

Siksi kirkko rukoilee tänään yhteen ääneen: ”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.” (Ps. 25:1)

Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Vanhan kertausta?

Tunnustan, että kierrätin tänään vahvasti viime sunnuntain saarnaa, kun olin vieraana Annankadun Adventtikirkon jumalanpalveluksessa. Ja ekaa kertaa elämässäni sain saarnata vaimoni Tiinan kanssa. Me sovittiin niin, että Tiina aloittaa ja minä lopetan. Aiheena oli väljästi mutta haastavasti annettu "innostuminen".

Tiinalla oli oikein hyvä ja kompakti puheenvuoro, joka tuli sekä pitkästä liike-elämän kokemuksesta että sydämestä. En voinut mitään sille, että viime sunnuntain teema tuntui mielestäni sopivan aiheeseen erinomaisesti. Lisäksi tietysti sanoin jotain myös kristittyjen ykseyden rukousviikon teemasta "rukoilkaa lakkaamatta". Adventtikirkossa vallitsi lämmin ja välitön tunnelma, kuten pienissä ja toisensa hyvin tuntevissa yhteisöissä voi olettaakin. Pastori Sakari Vehkavuori on poikkeuksellisen ilmeikäs ja lämmin persoona. Oli kiva tavata myös hänen isäänsä, joka toimi saman seurakunnan pastorina samaan aikaan kun minun isäni oli Saalem-seurakunnan johtajana. Eli yhteistyötä on tehty nyt kahdessa sukupolvessa.

Rukousviikko alkoi eilen illalla Pyhän Henrikin katedraalissa klo 17.30 vietetyllä vesperillä. En tiedä, saako tätä kirjoittaa julki, mutta menköön. Ilmeisesti P. Henrikin seurakunnan sisäinen tiedotus oli hieman ontunut, koska vesperin tervehdyspuhujaksi valittu rovasti Helena Haataja soitti minulle noin 17.10 hieman hämmentyneenä kirkon sakastista. Siellä ei ollutkaan mitään tietoa vesperistä, vaan heillä oli käsitys, että sitä vietettäisiin vasta tänään lauantaina. Istuin ratikassa, joten en osannut sanoa muuta kuin että tulen paikalle noin 10 minuutissa. Sillä aikaa paikalle oli kuitenkin ilmestynyt vs. kirkkoherra Melvin Llabanes, jonka kanssa sain toimittaa vesperin viime vuonna. Hänen ratkaisunsa oli heti jämäkkä ja selkeä: vesper pidetään, vaikka siihen ei oltu varauduttu. Näin saimme siis rukousviikon hyvin alkuun, vaikka kulissien takana olikin pientä säätöä.

Nyt yritän kirjoittaa ylös joitakin muistiinpanoja kahden tunnin kuluttua Uspenskissa pidettävää rukous- ja psalmilaulujen hetkeä varten. Paikalla on tuomasvesperin kuoro sekä ortodoksien lauluryhmä. Tietääkseni tänä vuonna ei valitettavasti saatu musiikkia vapaiden suuntien seurakunnista eikä katolisilta.

Saara tulee tänään

Olemme Alissan kanssa odottaneet kovasti, että isosisko Saara liittyy seuraan. Tänään menemme vihdoin Saaraa vastaan lentokentälle kuuden aikaan illalla. Olimme sunnuntain ja maanantain välisen yön Nummen pariskunnan vieraina heidän kesämökillään parisataa kilometriä Torontosta pohjoiseen. Saman järven rannalta oli löytänyt mökkipaikan moni muukin suomalainen. Uimme, saunoimme ja nautimme kesän rauhasta. Alissa askarteli laiturilla Saaralle tervetulotoivotusta.

Laitan tähän lyhyen referaattin saarnoista, joita olen tähän mennessä Torontossa pitänyt. Joku sitä hieman pyysikin. En ole kirjoittanut saarnoja puhtaaksi, koska Agricolan kirkkoon mielestäni sopii paljon paremmin vapaasti puhuttu saarna. Saarnatekstit Pohjois-Amerikassa seuraavat eri järjestystä kuin Suomessa. Niinpä minun osakseni on tullut evankeliumitekstejä Luukkaan evankeliumin keskeltä. Kun peräkkäisten sunnuntaiden tekstit ovat jatkoa edellisille, tulee mahdollisuus luoda myös saarnojen välille tiettyä jatkoa ja kaarta.

Ensimmäinen saarna 15.7. perustui Jeesuksen kertomukseen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37). Kertomushan on vastaus erään lainopettajan kysymykseen "Kuka on minun lähimmäiseni?" Kysymys taas liittyy keskusteluun lain suurimmasta käskystä, joka on "rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseäsi". Pappi ja leeviläinen ovat liian keskittyneitä omiin tekemisiinsä osatakseen auttaa. Oikea lähimmäinen on se, joka ymmärtää auttaa. Kun tämän Jeesuksen opetuksen liittää siihen, mitä hän sanoo Matteuksen evankeliumissa viimeisestä tuomiosta, teksti saa uuden vakavuuden. "Kaiken minkä te teitte/jätitte tekemättä minulle, sen te olette tehneet/olette jättäneet tekemättä minulle." Laupias samarialainen tekee hyvän työnsä itse Herralle. Pappi ja leeviläinen jättävät itse Herran tien sivuun makaamaan.

Kertomus Martan ja Marian kodista jatkaa suoraan tästä (Luuk. 10:38-42, sunnuntai 22.7.). Se on kuin vastakappale tai täydentävä lisäys kertomukseen laupiaasta samarialaisesta. Tässä osat vaihtuvat. Martta, joka toimii oikein - valmistaa ruokaa, vastaanottaa Jeesuksen kotiinsa, huolehtii hänen hyvinvoinnistaan - on kuin laupias samarialainen. Maria sen sijaan keskittyy vain kuuntelemaan. Silti Martta saa moitteet ja Maria tunnustuksen. Käsitän tämän niin, että olisi väärin tulkita kertomusta laupiaasta samarialaisesta niin, että Jeesuksen opetus on pelkkää universaalia etiikkaa, opetusta oikeasta ja väärästä käyttäytymisestä. Jos näin olisi, kirkolla ja puheella Jeesuksesta tuskin olisi mitään merkitystä tai tulevaisuutta tässä maailmassa. Mutta koska ihmisellä ei ole itsessään kykyä tuottaa oikeaa käyttäytymistä, maailma kipeästi tarvitsee istumista Jeesuksen jalkojen juuressa ja kuuntelemista. "Se joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään." (Joh. 15:5)

Mitä Jeesuksessa pysyminen on? Sunnuntaina 29.7. luimme Jeesuksen vastauksen erään opetuslapsen pyyntöön: "Herra, opeta meitä rukoilemaan." (Luuk. 11:1-13). Jeesus opettaa rukouksen, jonka me tunnemme Isä meidän -rukouksena. Puhuin saarnassani jotain kuuntelemisen merkityksestä uuden kielen oppimisessa. Kun lapsi oppii uutta kieltä, hän ei ala suin päin puhumaan, vaan kuuntelee ensin monta kuukautta. Vasta kolmen kuukauden kuluttua hän alkaa puhua, kun kielen rakenne, äänenpainot, ilmaisutyyli ja muut ovat tulleet tutuiksi. Samoin opitaan rukouksen kieli, kuuntelemalla. Isä meidän -rukous ei ala minun tarpeistani ja minun pyynnöistäni, vaan lausumalla sen nimi, jota rukoillaan: "Isä". Henry Nouwen kertoo eräässä kirjassaan, kysyneensä ystävältä, kenelle rukous tulisi osoittaa. Ystävä vastasi, että tuo on ehkä kaikkein tärkein kysymys koko hengellisen elämän kannalta. Ketä oikeastaan rukoilet, kun rukoilet "Isää" tai "Herraa". Jeesuksen opettama rukous jatkuu Sinä-sanoilla: pyhitetty olkoon Sinun nimesi, tulkoon Sinun valtakuntasi, tapahtukoon Sinun tahtosi. Meidän tulee siis oppia rukouksen kieli uudelleen - kuuntelemalla, mitä Jumala puhuu.

Hyvää huomenta Hesarin lukijat ja muut ystävät!

Saarna 13.5.2007 Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14

Rukoussunnuntai, Sydämen puhetta Jumalan kanssa (äitienpäivä)

Päivän tekstit: Ps 40:2-6; Jer. 29:11-14; Ef. 3:14-21; Joh. 16:23-33

Lukuohjeeksi niille, jotka eivät käy jumalanpalveluksissa: Saarna tehdään päivän teksteistä, jotka myös luetaan kirkossa ennen saarnaa. Saarnan tehtävä on julistaa Kristusta. Saarnaaja itse lukee evankeliumitekstin juuri ennen saarnan alkua. Voi olla hyvä idea tutustua yllä olevien linkkien kautta päivän teksteihin, ainakin Johannekseen, ennen saarnan lukemista. Tämä saarna on kirjoitettu osittain muistiinpanojen perusteella, osittain muistinvaraisesti itse saarnan pitämisen jälkeen. Se ei siis sanasta sanaan välttämättä vastaa puhuttua saarnaa, joka on aina ainutlaatuinen tapahtuma. Aika usein nauhoitan omat saarnani ihan itseäni varten oppiakseni paremmin saarnaamaan. Valitettavasti tänä aamuna nauhuri unohtui kotiin.

Puhelinäänestyksestä rauhan rukoukseen

”Minä olen voittanut maailman”, sanoi Jeesus (Joh. 16:33). Ja Eurooppa äänesti voittajaksi Rukouksen. ”Rukous; se polttaa huuliani kuin tuli”, lauloi Serbian ryhmä viime yönä. ”Rukous; sinun nimeäsi minä ihailen. - - Taivaskin tietää, että elän ja rukoilen sinun vuoksesi. - - En voi valehdella Jumalalle, kun polvistun ja rukoilen.” Vuosi vuodelta euroviisukansa haluaa lauluunsa hengellistä sisältöä ja vuosi vuodelta euroviisunikkarit kutovat kokoon sanoituksia, joissa olisi riittävä hengellinen paatos, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Kaikkiin rukouksiin ei viime yönä vastattu halutulla tavalla, koska kilpailuissa vain yksi voi voittaa. Kun rukoukseen ei saa haluamaansa vastausta, rukous voi alkaa tuntua tyhjänpäiväiseltä toiveajattelulta. Onko rukous kuin puhelinäänestys, jossa eniten ääniä saanut voittaa? Pitäisikö rukouksen olla kaukosäädin, jolla vaihdetaan kanavaa, jos nykyinen meno ei kiinnosta? Useimmat eivät aikuiseksi kasvettuaan enää jaksa uskoa tällaiseen rukoukseen.

Miettiessäni tätä aihetta, minun oli palattava niihin kokemuksiin, jotka ovat vaikuttaneet omaan käsitykseeni rukouksesta. Sieltä nousi mieleen eräs tapaus, jota en ole kenellekään kertonut. Olin ehkä 10-vuotias, asuimme silloin Kontulassa. Meillä oli kuusi lasta ja aika vaatimatonta taloudellisesti, joten luisteluvarusteet hankittiin aina käytettyinä. Samalla mailalla piti pärjätä monta vuotta, kiekko piti lainata kaverilta. Olimme kylmässä ja pimeässä pakkasillassa pelaamassa kavereiden kanssa lätkää. Vedin oikein kunnon lämärin ja kiekko, se lainattu kiekko, upposi lumipenkkaan. Etsin ja etsin, mutta kiekkoa ei löytynyt. Kaveri, jolta olin sen lainannut, oli minua isompi ja vahvempi ja alkoi käydä kuumana. Pikkupojan elämässä kiekon löytyminen oli elämän ja kuoleman kysymys. Eikä sitä kukaan löytänyt.

Yhtäkkiä tajusin, että voisin rukoilla. Kotona ja pyhäkoulussa oli opetettu Jeesuksen sana: ”Pyytäkää, niin te saatte” (Joh. 16:24). Päätin siis rukoilla kiekon löytymistä. Mutta päätös oli yllättävän vaikea. Jälkikäteen tajuan, että olin jättämässä taakse puhtaan lapsenuskon ja sen tilalle oli tulossa kysymyksiä ja epäilyksiä. Saako tällaista asiaa pyytää? Onko Jumalan pilkkaamista pyytää jotain niin mitätöntä? Päättelin kuitenkin, että ei. Jos se on tärkeää, sitä saa pyytää.

Entä kuinka vahvasti minun pitää uskoa siihen, että kiekko löytyy? Onko minun uskon vahvuudella merkitystä lopputuloksen kannalta? Kysymys ei itse asiassa ole ollenkaan huono. Useimmat meistä voisivat tuskin hyväksyä ajatusta, että puolihuolimattomasti ja ilman vakaumusta heitetty toive olisi Jumalalle yhtä tärkeä kuin kuolemanvaarassa – tai siihen verrattavassa kiekon katoamistapauksessa – esitetty vakava pyyntö. Päädyin siihen, että minun pitää aivan varmasti uskoa, että Jumala vastaa rukoukseeni ja antaa, mitä pyydän. Muuten ei kannattaisi rukoilla.

Laitoin siis salaa kädet ristiin, silmät kiinni ja sanoin jotain tähän tapaan: ”Jeesus, auta mua löytämään se kiekko. Jos annat sen löytyä, lupaan kertoa kavereille, että rukoilin sitä. Aamen.”

Suuren jännityksen vallassa lähestyin lumipenkkaa, jonka olin jo moneen kertaan möyrinyt läpikotaisin ja taisi olla pari kaveriakin yrittänyt auttaa etsimisessä. Polvistuin lumeen, iskin mailani umpimähkään kinokseen ja näin edessäni kadonneen kiekon.

Olin tietysti valtavan kiitollinen Jeesukselle, että olin saanut rukousvastauksen. Pidin kiinni lupauksestani ja kun palautin kiekon, kerroin samalla, että löysin sen rukouksen avulla. En enää muista, mitä kaverit sanoivat. Olivat aika hämillään. Kotona kerroin tapauksesta, ja äiti oli tietysti hyvin iloinen.

Kaikkein erikoisinta tässä tarinassa oli se, että se ei suinkaan vakuuttanut minua rukouksen voimasta. En millään saanut päästäni pois hirvittävän häiritsevää ajatusta, että kaikki olikin vain sattumaa. En halunnut uskoa niin, mutta en voinut ajatukselle mitään. Olin siis tullut sille kynnykselle, jossa lapsenusko muuttuu epäilykseksi ja vähitellen voimakkaaksi kritiikiksi kaikkea sitä kohtaan, mitä usko ja isä ja äiti edustivat.

Älyn turruttama etsii äidin helmaa

Viime keskiviikkona Kryptan Kohtaamispaikassa oli aiheena, sopiiko liike-elämän opit kirkon johtamiseen. Mainio paneelimme alkoi kuitenkin aika pian esittää hyviä parannusehdotuksia kirkolle. Ensinnäkin kirkot pitäisi saada täyteen alkamalla saarnaamaan paremmin. (Päätinkin heti alkaa saarnata paremmin.) Toiseksi kirkon pitäisi alkaa puhua moraalista. Piispa voisi alkaa päivystää Tuomiokirkolla öisin, ettei kirkon seiniä käytettäisi kansanjuhlien aikaan yleisenä käymälänä. Muitakin ehdotuksia tuli, osa enemmän tosissaan, osa tietysti hyväntahtoisina provokaatioina.

Mielestäni se oli aika kiinnostava keskustelu. Se oli yksi osoitus siitä, että kirkolta odotetaan paljon. Kirkkoa on sanottu äidiksi, kun Jumalasta käytämme nimitystä isä. Äidiltä saa odottaa. Äitiä myös arvostellaan, lujaa. Äidin toimintatapaa ei aina ymmärretä. Joskus suhde menee niin vaikeaksi, että se ei korjaannu kunnolla koskaan.

Tavallisesti käy kuitenkin niin, että iän karttuessa äidin arvo nousee. Se tuskin johtuu siitä, että alkaisi yhtäkkiä tajuta, miten viisas ja täydellinen äiti sittenkin oli. Enemmän se johtuu siitä, että alkaa tajuta, miten heikko ja epätäydellinen itse on. On helpompi antaa anteeksi, kun itse tarvitsee anteeksiantamista. Armahtaminen on täsmälääke rikkinäisille suhteille. Siksi kirkko ei tule toimeen ilman sanomaa Jeesuksesta, eikä aikuinen ihminen tule toimeen ilman rukousta.

Epäilysten ja ankaran älyllisen kritiikin koulima ihminen alkaa jossain elämän vaiheessa katsoa kirkkoa toisin silmin. Nuoren pitää irrottautua, tulla omanlaisekseen, ottaa etäisyyttä vanhempiin. Esipuberteetin epäilys ja murrosikäisen murskaava kritiikki ei enää riitä aikuiselle. On etsittävä uutta yhteyttä. On alettava uudelleen rukoilla.

Rukous on herruuden luovuttamista

Se voi tosin olla vaikeaa. Rukous on avuttomuuden ilmaus. Se on luopumista tutuista kiintymyksen kohteista, joiden varassa joskus huomaamattakin elämme elämäämme. Olemme kiintyneitä pelkoihimme ja toiveisiimme.

Me toivomme arvonantoa ja pelkäämme menettävämme kasvomme.

Me toivomme turvallista tulevaisuutta ja pelkäämme epävarmuutta.

Me toivomme pystyvämme hallitsemaan asioita ja pelkäämme hallinnan menettämistä.

Rukoilija huutaa Jumalalle: ”Näitä minä rakastan, näihin minä olen kiintynyt. Älä ota minulta pois mitään. Anna minun pitää kaikki. Elän ja rukoilen vain tämän vuoksi.” Ja juuri tässä pyyntörukouksessa, puhelinäänestysrukouksessa, kaukosäädinrukouksessa, alkaa kääntyminen kohti Jumalaa. Kerrotaan eräästä viisaasta rabbista, joka kehui oppilailleen paikallisen kortinpeluuporukan omistautumista pelilleen. ”Into ja kestävyys heillä jo on. Nyt tarvitaan enää se, että he kääntyvät Jumalan puoleen.”

Rukouksen dramaattisin muutos tapahtuu silloin, kun epämääräisestä oman halun ilmaisusta tulee kohdistettu rukous. Siksi Jeesus sanoi: ”Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.” Jeesuksen nimessä rukoileminen on Jeesuksen hallintavallan ja herruuden tunnustamista. Rukous alkaa saada toisen ilmeen. Enää se ei ole vain sen pyytämistä, mitä minä haluan, vaan Jumalan kunnian tunnustamista, joka johtaa ylistykseen. Vaatimisen ja ”tapahtukoon minun tahtoni” –rukouksen tilalle alkaa tulla Jumalan tahdon etsiminen. Sydän alkaa kuulla Jumalan puheen, jonka kuuluttamiseen joskus tarvitaan profeettojan ääni: ”Minulla on omat suunnitelmani sinua varten. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29) Rukous muuttuu omien tarpeiden huutamisesta Jumalan äänen kuulemiseksi. Olipa sitten kyseessä suhde äitiin tai kirkkoon tai kehen tahansa rakkaaseen ihmiseen, tämä käänne vaatimisesta Jumalan tahdon kuuntelemiseen muuttaa kaiken.

Auttoiko Jumala tosiaan minua löytämään hukkuneen kiekon? Tai olisiko elämäni muuttunut, jos kiekkoa ei olisi löytynyt? Tuskin. En oikeastaan ole enää kiinnostunut koko kysymyksestä. Mutta yhdestä olen aivan varma: Jumala auttoi minua löytämään rukouksen. Yhtäkkiä, siinä pimeässä pakkasillassa, itkun, pelon ja avuttomuuden hetkellä syntyi yhteys aivan toiseen todellisuuteen. Ei ollutkaan enää vain jääkenttä, luistelevat kaverit ja kadonnut kiekko. Oli maailmankaikkeuden Herra, jolla on aikaa minulle. Ihan kuin kuulisi Jeesuksen sanovan: ”Minussa sinulla on rauha. Maailmassa olet ahtaalla, mutta pysy rohkeana, minä olen voittanut maailman.”