Saarna 21.11.2010 Vanhassa kirkossa, Ruoholahdessa ja Agricolan kirkon Tuomasmessussa
Tuomiosunnuntai – Kristuksen kuninkuuden sunnuntai
Ensimmäinen lukukappale Daniel 7:9-10,13-14
Kun minä sitä katselin,
istuimet asetettiin paikoilleen,
ja Ikiaikainen istuutui.
Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi
ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa.
Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä,
ja sen pyörät olivat palavaa tulta.
Hänen luotaan lähti liikkeelle
tulinen virta.
Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä,
miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään.
Oikeus asettui istumaan,
ja kirjat avattiin.
Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä
ja näin, miten taivaan pilvien keskellä
tuli eräs, näöltään kuin ihminen.
Hän saapui Ikiaikaisen luo.
Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen,
ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus,
kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten
tuli palvella häntä.
Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa,
eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.
Evankeliumi Matteuksen mukaan 25:31-46
Danielin kirjan näyt kuuluvat kirjallisuuslajiin, jota kutsutaan apokalyptiikaksi; se tarkoittaa salaisten asioiden paljastamista. Apokalyptiikkaa kirjoitettiin suurten ja väkivaltaisten mullistusten keskellä, kun järjettömyyden keskellä piti nähdä merkitys. Daniel näki näyssään kuinka taivaan neljä tuulta panivat valtameren kuohumaan. Merestä nousi neljä petoa. Ensimmäinen oli kuin leijona, ja sillä oli kuin kotkan siivet. Toinen oli karhun kaltainen ja sillä oli kolme kylkiluuta suussaan hampaiden välissä. Sille sanottiin: ”Nouse, syö paljon lihaa.” Kolmas peto oli kuin pantteri, jolla oli neljä linnunsiipeä selässään ja neljä päätä. Ja lopulta neljännestä eläimestä kirjoitetaan, että se oli ”pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa, - - ja sillä oli kymmenen sarvea. - - Ja se puhui suuria sanoja.”
Kuohuvalla merellä ja siitä nousevilla pedoilla tarkoitetaan kansakuntia ja sen hallitsijoita. Näky voidaan liittää historiallisiin tapahtumiin Antiokhos IV Epifaneen aikana eli Jerusalemin temppelin häpäisyyn vuonna 167 eKr. Mutta se ei tyhjenny siihen, vaan kurottaa paljon pidemmälle ja korkeammalle.
Petojen jälkeen Daniel näkee, kuinka ”istuimet asetettiin paikalleen ja Ikiaikainen istuutui. Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa. Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä, ja sen pyörät olivat palavaa tulta.” Kuvaus on samaan aikaan vaikuttava ja jollain tavalla hyvin hämmentävä. Tämä on yksi niistä Vanhan testamentin teksteistä, joiden perusteella Jumala joskus kuvataan vanhana, valkopartaisena miehenä, jonka hahmoa joulupukki ja Gandalf jäljittelevät. Ja mitä mielikuvia liekehtivä valtaistuin saa aikaan? Mainosgrafiikassa liekit liittyvät miehisiin tuotteisiin kuten grillimakkaroihin ja moottoripyöriin. Liekehtivä valtaistuin voisi hyvin toimia metallimusiikin konsertissa pyroteknisenä tehosteena. Meidän on siis helppo ymmärtää Danielin näyn kuvakieltä. Se on edelleen käytössä. Liekkien tarkoitus on nostaa hiki pintaan. Valkopartainen hahmo edustaa oikeutta ja viisautta. Mutta samalla näemme liian helposti tehosteiden läpi. Meidät on opetettu kysymään merkitystä, syvempää ymmärrystä, totuutta kuvien takana.
Siksi kerron esimerkin.
Olin 13-vuotiaana murrosikäisenä aika hankala oppilas. Kotitaloustunnilla tuli jotain riitaa opettajan kanssa. Pöydät piti pyyhkiä uudestaan tai jotain muuta sellaista, mikä nuoren kapinallisen näkökulmasta oli täydellisen epäreilua. Riitahan siitä seurasi, pöydät jäivät pyyhkimättä ja todennäköisesti tulin käyttäneeksi myös aika kovaa kieltä. Niinpä sain kutsun rehtorin puhutteluun.
Kontulan Yhteiskoulun rehtorina toimi 70-luvulla teologian tohtori Mikko Mielonen, Mikkelin lyseon kasvatti, joka oli saanut kutsumuksen lähteä kasvattamaan Itä-Helsingin ongelmalähiön nuorista kunnon kansalaisia. Olin oppinut kyseenalaistamaan opettajien auktoriteetin luokkahuoneessa, mutta rehtori oli sen yläpuolella. Hän oli meidän oppilaiden mielestä rento, huumorintajuinen ja samalla vähän omalaatuinen heppu, joka ei pienestä hätkähtänyt. Häneen saattoi luottaa.
Mikko Mielosella ei ollut liekehtivää valtaistuinta, mutta murrosikäisen koltiaisen mielessä astuminen rehtorin työhuoneeseen tarkoitti astumista valtaistuinsaliin. Siellä muut äänet vaimenivat ja oltiin totuuden edessä. Hän varmaan kysyi minulta: ”Mitä siellä luokassa oikein tapahtui? Kerropas nyt.” Ja: ”Miten sinä nyt sillä tavalla?” Muistan kuinka tärkeää minulle oli, että en siinä kohtaa kiellä itseäni ja näyttele sopuisampaa kuin oikeasti olin. Oli tärkeää, että minut otetaan vakavasti sellaisena kuin olen. Siksi vastasin, en uhmakkaasti, vaan hieman häpeillen: ”Mä nyt olen tällanen. En mä voi itselleni mitään.”
Siinä oli jo katumuksen sävy, mutta ei vielä ratkaisua. Tajusin tehneeni väärin, mutta en keksinyt mitään keinoa, millä sama meno ei tulisi jatkumaan tulevaisuudessakin. Odotin siis rangaistusta, joka vahvistaisi oman arvion itsestäni. Ja uhkausta, että jos häiriö toistuu, käy vielä pahemmin. Mikko Mielosen vastaus oli erilainen. Hän näki miten nuoren pojan itsetuntemus oli vasta iduillaan. ”Ihminen voi muuttua”, hän sanoi. Se tarkoitti: Tulevaisuus alkaa tästä hetkestä. Sinun elämääsi ei vielä ole eletty. Älä tuomitse tulevaisuuttasi menneisyytesi perusteella. Se, mitä olet tehnyt on väärin, Arto. Niin ei saa tehdä. Ja sovitaanko, että kun tästä huoneesta lähdet, etsitään parempia toimintamalleja. Niinhän Jeesuskin sanoi: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.”
Se oli vapauttavaa. Vastaväitteeni oli pois pyyhitty. Tekoni tuomittiin, mutta ei minua ihmisenä. Päinvastoin sille annettiin tilaa kasvaa kohti hyvää. Varmasti monta kertaa sen jälkeenkin käyttäydyin huonosti. Jotain minussa siis ei muuttunut. Olin sellainen kuin olin. Mutta näkökulma oli muuttunut. Oli lupa ja oikeus katsoa pois itsestä, ylöspäin ja eteenpäin, kohti toisia. Se opetti uskomaan. Usko ei muuta menneisyyttä, mutta se antaa tulevaisuuden ja toivon.
Lopuksi
Apokalyptiikan on niin vahva kirjallisuudenlaji, koska se puhuu kuvien avulla. Se auttaa katsomaan epätäydellistä maailmaa uskon ja toivon kautta. Meidän toivomme perusta ei ole se, mihin itse olemme kyenneet tai miltä maailma ympärillä näyttää, vaan Jumalan valtakunta, joka tulee. Kun katsomme maailmaa ympärillä, se ei mitenkään näytä toteutuneen. Monessa kohtaa näyttää päinvastoin siltä, että ihmiskunnan valtava tekninen ja taloudellinen edistys tekee ihmisestä suuremman ja samalla vie meitä kohti yhä suurempia ja mahdottomampia ongelmia. Eikä kirkonkaan tulevaisuus näytä voitonriemuiselta. Se joutuu ahtaalle ja kärsimään. Kristuksen seuraamiseen kuuluu ristin tie, kirvelevät tappiot, epäonnistumiset, jatkuva kamppailu ylpeyttä, itsekkyyttä, riitaa ja valhetta vastaan.
Mutta siinä ei ole kaikki. Jumalan valtakunta tulee. Ja se on täällä jo nyt. Kun Ihmisen Poika, Jeesus Kristus, istuu kunniansa valtaistuimella, siellä kysytään suhdetta häneen. Nyt, tänään ja täällä suhde Kristukseen tarkoittaa sitä, että voit nostaa katseesi itsestäsi kohti toisia ja toisten kautta kohti Kristusta. Miksi katsoisit itseesi, laiminlyönteihisi, siihen kärsimykseen ja pahaan, mitä olet aiheuttanut itsellesi ja muille? Tai miksi luettelisit niitä hyviä tekoja ja hyviä aikeita, joilla olet yrittänyt ostaa hyväksyntää toisilta ihmisiltä ja Jumalalta? Ne ovat Jumalan edessä kuin saastainen vaate. Tee täyskäännös. Katso Kristukseen, niin vapaudut. Hän tekee kaiken uudeksi. Hän antaa tulevaisuuden ja toivon. Häntä me julistamme, häntä me rakastamme, häntä me kiitämme ja palvomme.
