”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (Joh. 20:19-31)
Saatuaan laittaa kätensä Jeesuksen haavoihin, Tuomas antoi spontaanisti oman tunnustuksensa. Mutta on monia, joille Tuomaan tunnustus on liian vaikea. Tuntuu, että ei voi uskoa samalla tavalla, koska ei ole samaa kokemusta. Jeesus kyllä kiinnostaa ihmisenä ja opettajana, mutta se, että kristityt ja kirkko ovat tehneet hänestä Jumalan ja palvonnan kohteen, tuntuu ylimääräiseltä. Siksi myös kirkkoon ja sen ylläpitämään uskontunnustukseen liittyy vasten mielisyyttä. Eikö uskontunnustukseen uskominen olekin itsepetosta? Samaa kyselevät jotkut papitkin.
Mistä kristillisessä uskossa siis syvimmiltään on kysymys? Onko ajaton ja myös muista uskonnoista löytyvä rakkauden ja rauhan sanoma Jeesuksen julistuksen ydin, johon myös kirkon ja kristittyjen pitäisi uudestaan palata? Vai onko ytimessä poikkeuksellinen, historian tiettyyn hetkeen ja aivan tiettyihin fyysisiin tapahtumiin kytkeytyvä Jumalan ilmestyminen Jeesuksessa Kristuksessa?
Tämä kysymys pyritään piispanvaalien yhteydessä yksinkertaistamaan ja popularisoimaan. Oletko liberaali vai konservatiivi? Oletko homoliittoja vastaan vai niiden puolesta? Jos vastaat oikein, sinut tunnistetaan kuuluvaksi valaistuneiden joukkoon. Älkää pelätkö, en tietenkään tule ottamaan kantaa kirkkopoliittisiin kysymyksiin saarnatuolista, koska se on sillaiseen aivan väärä paikka. Mutta ymmärrätte, että nyt keskustellaan siitä, mikä on ydin.
Siksi jäin kiinni näihin Tuomaan tunnustuksen sanoihin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Mitä hän tarkoitti? Ensinnäkin on mahdollista ajatella, että Tuomas käytti sanoja Herra ja Jumala vanhatestamentillisessa merkityksessä, adonai elohim, Herra Jumala. Herra on tässä sanaparissa korvike nimelle JHWH, jota ei saanut lausua. Näin ollen Tuomas olisi tunnustanut Jeesuksen Vanhan testamentin Jumalaksi, joka toi Israelin kansan Egyptistä luvattuun maahan.
Mutta on toinenkin mahdollisuus lukea Tuomaan tunnustusta. Herra, kyrios, heprean adoni, tarkoittaa myös isäntää, valtiasta, ja on kunnioittava puhuttelumuoto. Jopa sanalla Jumala voi olla tällainen kunniaa tai arvoasemaa tarkoittava merkitys. 2. Moos. 4:16 Jumala antaa Moosekselle käskyn mennä puhumaan kansalle ja kun Mooses vetoaa huonoon puhetaitoonsa, Jumala antaa hänelle avuksi hänen veljensä Aaronin: ”Hän puhuu sinun puolestasi kansalle ja on sinun suunasi, ja sinä olet hänelle kuin Jumala”. Sanatarkasti: ”Hän on sinulle suuna ja sinä olet hänelle Jumalana”. Roomalaisessa kielenkäytössä näkyy sama ajattelu, kun keisarille alettiin antaa jumalan asema ei vasta kuoltuaan, vaan jo eläessä. Näin hänestä tuli Dominus Deusque, Herra ja jumala, alamaisilleen.
Tuomas siis välittömästi ja spontaanisti tunnusti Jeesuksen herruuden ja vallan, mutta emme voi oikeastaan täsmälleen tietää, minkälainen käsitys Jeesuksen olemuksesta näihin sanoihin liittyi. Siksi joudumme lähestymään kysymystä toisella tavalla. Mitä Tuomaalle oikein tapahtui, kun hänen epäuskonsa vaihtui uskoon?
Miksi Tuomas ei ollut paikalla, kun Jeesus ensimmäisenä ylösnousemuksen päivänä ilmestyi muille opetuslapsille? Joitakin vuosia sitten Suomessa oli käymässä Irakin Raamattuseuran johtaja, katolinen pappi, isä Toma. (Suomen Pipliaseura on tukenut Raamattujen levitystyötä myös Irakissa.) Tuomas lähti perimätiedon mukaan lähetystyöhön itään ja toi evankeliumin ensimmäisenä myös Irakiin. Siksi irakilaisilla kristityillä on paljon omaa perimätietoa Tuomaasta. Siellä muun muassa kerrotaan, että syy siihen, miksi Tuomas ei ollut ensimmäisellä kerralla paikalla, oli se, että hän nukkui pommiin. Olennaista tässä on se, että ei Tuomas ollut yhtään sen epäuskoisempi kuin muutkaan opetuslapset. Hän vain ei sattunut olemaan paikalla. Johannekselle, joka kirjoittaa evankeliuminsa useita vuosikymmeniä myöhemmin eläville Jeesuksen seuraajille, Tuomas edustaa yhtä mahdollista ja usein toistuvaa asennoitumista uskoon. Tuomas saa edustaa ulkopuolisuutta, ”ei minusta ole”, "en ole niin kuin nuo muut, jotka olivat silloin paikalla", "olen kyllä hengellinen, mutta en uskovainen".
Tuomas siis sai nähdä Jeesuksen ja koskettaa hänen haavojaan. Moni haluaisi mielellään sitä samaa: todisteita. Meillä on taipumus ajatella, että nuo muut tietävät jotain, mitä minä en tiedä. Ja jos vain saisin saman kokemuksen kuin heillä, voisin ehkä uskoa.
Mutta Jeesus ei anna tunnustusta Tuomaan tunnustukselle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesuksen ja Tuomaan kohtaaminen vahvistaa siis molemmat näkökulmat kristillisen uskon ytimeen: Jeesus todella on se, joksi Tuomas hänet tunnistaa. Mutta elämää Jeesuksen seuraajana ei ole tarkoitettu elettäväksi suuressa varmuudessa, vaan – uskossa! On siis tärkeämpää, saako Jeesus olla minun Herrani ja Jumalani kuin se, osaanko selittää mitä se tarkoittaa.
