Sekavissa tunnelmissa vuoden vaihteeseen

Leppävaaran kauppakeskus Sellon ampumisvälikohtaus pysäytti taas arjen - ehkä kymmeneksi minuutiksi. Suomalaisten uudenvuodenjuhlintaan tragedialla tuskin on vaikutusta. Ja niin pitääkin olla, ei traagisten tapahtumien edessä pidä eikä saa lamaantua. Väkivallan kohteeksi joutuneille ja heidän läheisilleen asia on tietysti aivan toisin. Kaikki pysähtyy, ehkä pitkäksikin aikaa. Myös Leppävaaran seurakunnalle tämä tietää toisenlaista uudenvuodenjuhlintaa. Kuulin, että Maikki oli huomioinut tapahtuman jo Tuomiokirkon klo 12 päivämessussa ja varmasti asia tulee olemaan esillä viikonlopun kaikissa jumalanpalveluksissa ympäri Suomea. Kirkkoa taas tarvitaan. Voimia ja viisautta sinne kriisin keskellä työskenteleville.

Mutta järkytyksen keskellä on hauskoja ja innostaviakin uutisia. Sain Facebookin kautta linkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) hulvattoman hauskaan tiedotteeseen: Läskillä lukutaitoa -laihdutuskampanja Nepalin opettajankoulutuksen hyväksi. Ideana on se, että joku suomalainen yksityishenkilö on luvannut maksaa Nepalin avustuskohteeseen 15 euroa jokaista suomalaisten laihduttamaa läskikiloa kohden. Lunastussumman ylärajana on kuulemma 10 miljoonaa euroa, jolla saa hankittua 666 667 kiloa läskiä. (Mikähän mahtaa olla kaikkien 5 351 300 suomalaisen yhteispaino? Entä voidaanko keskimääräisen painoindeksin perusteella laskea kansalaisten läskin yhteispaino?) THL tarjoaa kampanjaa seurakuntien toteutettavaksi siten, että lähtöpainon punnitus tapahtuu 7.2. mennessä ja saavutettu paino ilmoitetaan THL:een 7.6. mennessä.

Idea on loistava. Vaikka en ole näin lomalla ollessa voinut tietenkään puhua asiasta kollegoiden kanssa, uskallan kyllä taata, että ainakin Helsingin tuomiokirkkoseurakunta lähtee tähän ilman muuta mukaan. Läski-kampanjassa lähtökohtana on yksittäinen iso lahjoittaja, joka patistaa kansalaisia mukaan terveystalkoisiin hyvän asian puolesta. Se on oikeastaan käänteinen Pappi ja Idiootti -tyyppiselle kampanjalle, jossa lähtökohtana on monien pienten lahjoittajien innostaminen yhden ihmisen urakan varjolla hyvän tekemiseen. Tietysti kampanjoiden suuruusluokka on aivan eri tasoa. Joka tapauksessa kekseliäs ja hienosti joulun jälkeiseen ähkyyn ajoitettu idea, jolle pitää toivoa isoa menestystä.

Olen välipäivät lomalla, joten on vihdoin aikaa hieman lukemiseen. Tosin toistaiseksi olen päässyt vasta vähän alkuun. Luen ensimmäistä kertaa Kjell Westötä: Älä käy yöhön yksi. Olen jo yli puolenvälin, mutta en vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisin. Yksi päähenkilöistä on vuonna 1961 syntynyt Frank, joka asuu Kontulaa muistuttavassa lähiössä. Myös minä ja Westö olemme syntyneet vuonna 1961, ja ainakin minä asuin 70-luvun Kontulassa, joten tietysti tunnistan nostalgian. Mutta en oikein tiedä, mitä ajattelisin näistä tyypeistä, joiden elämää pitäisi jaksaa seurata. Kaikki mitä he tekevät tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä. Sellaista kai elämä enimmäiseen sitten on.

Luin myös eräältä ystävältä lahjaksi saamani Pyhiinvaeltajan kertomuksen (Hengen tie 2. Kirjaneliö 1979). Se on erään isä Luis Goncalves da Cámaran vuosina 1553-1555 muistiin merkitsemä pyhän Ignatius de Loyolan elämänkerta. Tarinassa on hyvin vähän hengellistä opetusta, se on pääasiassa tapahtumien kertaamista. Kuitenkin vaiheiden taustalla vaikuttava Ignatiuksen hengellinen pohdinta tulee omalaatuisella tavalla esille. Ignatius osoittautuu kertomuksen perusteella melko jääräpäiseksi, omaan sisäiseen ääneensä voimakkaasti uskovaksi, mutta kirkon auktoriteetille täysin lojaaliksi pyhiinvaeltajaksi. Hän siis pitää päänsä silloinkin, kun ulkoisesti täysin hyväksyy ja sopeutuu hänelle langetettuihin rajoituksiin. Ehkä tästä olisi hyvä jatkaa jollakin Jeesuksen Seuran eli jesuiittojen historiikilla, joka antaisi mahdollisuuden tarkastella, minkälaisen seuraajajoukon Ignatius itselleen keräsi.

Ensi vuonna nuorempana

Aamuhartaus uudenvuodenaattona 31.12.2009, Radio YLE1

Profeetta Jesajan sana: ”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuva, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.”

Sain vuosi sitten vaimoltani joululahjaksi kirjan, jonka otsikko oli lupaava: Nuorempi ensi vuonna. Kirja lupaa terveyttä ja pitkää ikää sille, joka noudattaa sen kolmea yksinkertaista neuvoa. Kuntoile joka päivä, syö vähemmän ja terveellisemmin, ja kolmanneksi: sitoudu. Tässä vaimon rakkaudella valitsemassa lahjassa oli sopiva sekoitus huolenpitoa, lupausta ja mausteena pieni ripaus vaatimusta. Aloitin siis heti vuoden alusta ahkeran kuntoilun.

Ohjelma sai ajatuksissani lähes raamatulliset mittasuhteet, kun muistin edellä lukemani Jesajan kirjan kohdan. Kuntopyörää polkiessani näin mielessäni itseni nousemassa lentoon ylväästi kuin kotka, joka ylhäisestä korkeudestaan katselee maan matosten vaivaista vaellusta.

Kotka on tärkeä lintu. Kokonsa ja upean liitonsa vuoksi se on kiehtonut ihmisten mieliä muinaisista ajoista asti. Lentokonetta tuskin olisi keksitty, ellei ihminen olisi saanut päähänsä haluavansa liitää kuin kotka.

Muinaisitämaisen ihmisen mielessä kotka liittyi jumaltaruihin. Kotka oli aurinkolintu. Sen lentoa meren aaltojen yllä verrattiin auringon lentoon taivaan halki idästä länteen. Kotka oli taivaan hallitsija ja kuninkaiden symboli. Kotka löytyykin edelleen monien maiden lipuista ja vaakunoista.

Kotka oli myös yleinen kristittyjen hautamuistomerkkien kuva-aihe ensimmäisten vuosisatojen aikaan, ainakin Syyriassa. Ehkä tähän vaikutti Jesajan profetia. Kotka on aamun sarastuksen lintu. Se muistuttaa kuoleman voittajasta, valon tuojasta, uuden elämän antajasta, siis Kristuksesta.

Mutta palaan vielä hetkeksi vuoden alussa alkamaani kunto-ohjelmaan. Kuluneeseen vuoteen sisältyi monia onnistumisen ja ehkä joitain voiman tunteenkin hetkiä. Mutta sisältyipä siihen myös läheisen ihmisen kuolema. Oma kuolevaisuus tuli hieman lähemmäksi. En onnistunut kääntämään biologista kelloa taaksepäin. Olen vääjäämättä vuoden vanhempi, vuoden lähempänä kuolemaa. Se ei ollut lahjaksi saamani kirjan vika, sillä ohjelma itsessään on mitä parhain. Kannattaa ehdottomasti harrastaa kuntoilua. On syytä syödä terveellisesti. Näille kahdelle ensimmäiselle ohjelman kohdalle antaa merkityksen kolmas: sitoutuminen. Kannattaa vaalia ihmissuhteita. Ei pidä pyrähtää lentoon heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa. Sitoutuminen tuottaa terveyttä. Sitoutuminen on raamatullista. Sitoutuminen on toisen asettamista etusijalle. Kristus asetti sinut etusijalle, vaikka joutui sen vuoksi kärsimään kuoleman. Siksi maailma pelastuu.

Läheisen kuolinvuoteen ääressä luimme yhdessä psalmin 103. Se alkaa näin:

“Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään.

Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.

Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.

Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.

Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka.”

Kotkan lento katkeaa joskus. Ihmisen aika on rajattu. Mutta sille, joka sitoutuu, joka sitoo itsensä Kristukseen ja Kristuksen kautta lähimmäisten palvelemiseen uusi vuosi on jälleen askel lähemmäksi ikuista nuoruutta.

Jeesus Kristus, elämän ja kuoleman Herra. Kiitos ajasta, jonka olet meille antanut. Kuljeta meitä sinun seurassasi, niin että matkamme päättyy hyvin ja pääsemme luoksesi kirkkauteen. Aamen.

Ennustamisesta

Iltahartaus, Radio YLE1, 30.12.2009

Ennustaminen on vaikeaa, sanotaan. Erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Säätiedotuksia seuratessa tosin vaikuttaa siltä, että se on kuitenkin mahdollista. Tietokoneiden tehot ovat kasvaneet ja matemaattiset laskentakaavat saatu entistä virtaviivaisemmiksi. Myös tiedonhankintamenetelmät eli sääsatelliitit ja muut havaintolaitteet ovat kehittyneet. Siksi saamme säätieteilijöiltä jatkossa yhä luotettavampia ennusteita.

Futurologien eli tulevaisuudentutkijoiden tehtävänä on laatia ennusteita ihmiskunnan tulevaisuudesta. Mitä kauemmas tulevaisuuteen ennusteiden pitäisi ulottua, sitä hankalampaa se tietysti on. Ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyy niin paljon enemmän tuntemattomia tai huonosti tunnettuja tekijöitä kuin säätilaan, että ennusteet ovat väistämättä melko ylimalkaisia. Menetelminä ovat olettamukset ja todennäköisyydet. Tulevaisuudentutkimus etsii merkkejä tulevasta katsomalla tarkasti menneisyyteen ja laatimalla sen perusteella ennusteita siitä, miten asiat todennäköisesti tulevat kehittymään.

Joistain kehityssuunnista vallitsee käsittääkseni melko suuri yksimielisyys. Maailman väestön kasvu jatkuu voimakkaana. Myös väestön keskimääräinen elinikä kasvaa, mikä on seurausta siitä, että tappavat taudit saadaan kuriin lääketieteen kehittymisen myötä. Ylipäänsä kaikki teknologia kehittyy edelleen huimaa vauhtia. Globalisaatio etenee eli ihmiset tulevat yhä tietoisemmiksi muista maista ja maanosista. Sen vastavoimina esiintyy paikallisia ääriliikkeitä ja terrorismia. Terrorismiakin isommalta haasteelta näyttää se, että maailman kasvava väestö kuluttaa entistä enemmän energiaa. Ennusteiden kannalta ilmastonmuutos on todella iso kysymysmerkki. Pystytäänkö ilmaston lämpeneminen saamaan kuriin sopimuksilla ja uudella teknologialla, vai ei?

Nämä koko ihmiskuntaa koskevat kehityssuunnat vaikuttavat jossain määrin meihin yksilöinä. Tai ainakin niiden pitäisi vaikuttaa. Oletko osa ongelmaa vai oletko osa ratkaisua? Annatko ostoskorissa tilaa omantunnon äänelle vai jatkatko itsekästä omaan napaan katsomista. Heprealainen psalminkirjoittaja kahden ja puolen vuosituhannen takaa antaa neuvoksi: ”Katsele nuhteetonta, tarkkaile rehellistä – rauhan miehellä on tulevaisuus!” Se on tietysti hyvin summittainen neuvo, mutta perustuu kokemukseen ja toimii hyvin. Jos tulevaisuus näyttää epämääräiseltä tai täysin hämärältä, kannattaa kulkea siihen suuntaan, missä rehelliset eli eettisesti ajattelevat ihmiset kulkevat.

Evankelista Luukas kertoo vanhasta miehestä nimeltään Simeon. Kerrotaan, että hän odotti Israelille luvattua lohdutusta. Aikaa oli kulunut, sorto oli jatkunut, valoa ei juuri näkynyt ja Simeon tiesi jo kohta kuolevansa. Silti hän jaksoi toivoa ja odottaa. Ja sitten eräänä päivänä, kun nuori äiti Maria tuli ja laski hänen syliinsä pienen lapsen, Simeon tiesi odotuksen loppuneen. ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi”, hän sanoi Marialle. ”Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta ja sinunkin sydämesi läpi on miekka käyvä.”

Mitä Simeon oikein näki? Ja mistä hän sai perusteet tälle ennustukselleen? Uskottavan ihmiskuntaa koskevan ennusteen perusteena pitää olla totuudenmukainen käsitys ihmisluonteesta. On tunnettava ihminen, jonka sisällä käy jatkuva kamppailu valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, välittämisen ja itsekkyyden välillä. Ylioptimistinen usko ihmisen kykyyn nostaa itsensä itsekkyyden suosta on osoittautunut yhtä haitalliseksi kuin piittaamaton oman onnen tavoittelu. Ihmisessä on itsessään on koko maailma. Hän voi tuhota tai rakentaa. Sama ihminen osaa tappaa ja rakastaa. Juuri siksi ihmiskunta tarvitsee pelastajan. Olipa uskonnollinen vakaumuksesi mikä tahansa tai vaikka sitä ei olisi ollenkaan, me tarvitsemme yhteisen pelastajan. Mutta ei meille kelpaa minkälainen tahansa pelastaja. Emme tee mitään pelastajalla, jolla on suurin kansansuosio tai joka vastaa yleistä mielipidettä. Tarvitsemme pelastajan, joka kuljettaa mukanaan totuutta ihmisestä. Pelastajaa, jolla on avain ihmisen sydämeen. Hän on Jeesus Kristus. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta.

Jeesus Kristus, ihmisiä rakastava ikuisen Jumalan ikuinen Sana. Tee meistä sinun opetuslapsiasi armossa ja totuudessa, niin että maailma pelastuu. Aamen.

Tapaninpäivän Pisara

”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella.” Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että näillä sanoilla oli se vaikutus, mikä niillä oli. Stefanos, yksi varhaisimmista Jeesuksen seuraajista, joka oli raahattu Suuren neuvoston eteen vastaamaan tekaistuihin syytteisiin, sai maksaa sanoista hengellään. Ensin hän oli hieman yllyttänyt neuvoston edessä syytteitä huutelevaa väkijoukkoa: ”Te niskuroijat,” hän heitti näille takaisin. ”Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä.”

Ehkä Stefanos olisi voinut asetella sanansa hieman hillitymmin, niin olisi säästynyt kivitykseltä. Tosin tarkkaan ottaen se, että Stefanos väitti heitä niskuroijiksi ja Pyhän Hengen vastustajiksi, sai väkijoukon ainoastaan suuttumaan ja kiristelemään hampaitaan. Kivitykseen asti tilanne yltyi vasta, kun Stefanos väitti näkevänsä taivaat avoinna.

Tapaninpäivä on vastakohta joulupäivän rauhan ja sovinnon sanomalle. Seimeen syntynyt lupausten lapsi tuli tuomaan maahan rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin hänen seuraajansa saivat tuntea nahoissaan, että rauhaa ja hyvää tahtoa on ihmisten välillä usein aivan liian vähän. Mutta joulun kertomus ei olisi tosi, jos tätä toista puolta, täydentävää vastakohtaa, ei olisi olemassa.

Rauha ei synny passiivisella välinpitämättömyydellä. Hyvä tahto ihmisten kesken ei ole kohteliasta piittaamattomuutta. Usein on tietysti viisasta vaieta; totuutta ei pidä väkisin tyrkyttää. Mutta jokaisen kohdalla tulee aika, jolloin totuus yllättää. Mitä me silloin teemme? Avaammeko silmämme vai tartummeko kiveen? Entä olemmeko valmiita seisomaan totuuden puolesta, vaikka ympärillämme kiristeltäisiin hampaita?

Ehkä Stefanoksen todistuksen ydin ei ollutkaan siinä, että hän näki taivaat avoinna, vaan siinä, mitä sanoi viimeisinä sanoinaan, kun kivet jo alkoivat lentää: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Anteeksianto. Juuri siinä on rauha ja ihmisille hyvä tahto. Siinä on taivaat avoinna silmiemme edessä.

Pisara 26.12.2009 Arto Antturi

Sota rauhan puolesta

Vietimme Tuomiokirkon tapaninpäivän messun yhteydessä lähetyssihteeri Leena Tammisen eläkkeellelähtöjuhlaa. Siitä johtuu saarnan aloitus. Kirjoitin myös tänään lähetettävän TV1:n Pisaran samasta aihepiiristä. Ehkä julkaisen sen illalla.

Päivän teksteinä luettiin Jeremia 15:15-20 (3. vuosikerran teksti), Apt. 6:8,11-15, 7:51-60 ja Matteuksen evankeliumi 10:16-22.

Leena hyvä. Jumala kutsui sinut työhönsä ja sinä vastasit myöntävästi. Olet toiminut lähetyssihteerinä tässä seurakunnassa 12 vuotta. Sinun sydämessäsi on palanut tuli Jumalan valtakunnan asialle. Tiedämme, että olet kova lukemaan ja olet halunnut myös jakaa sitä, mitä olet itse sanasta löytänyt. Ehkä Jeremian kokemus ei ole kovin kaukana sinun kokemuksestasi: ”Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi!”

Lähetystyö on kirkon perusolemuksessa. Kristittynä oleminen merkitsee lähetettynä olemista. Missään muualla Jeesuksen ja Uuden testamentin sanoissa tämä lähetettynä oleminen ei ehkä saa yhtä vavisuttavan totista ilmaisua kuin Johanneksen evankeliumin pitkässä jäähyväispuheessa. Siihen kuuluvassa ylimmäispapillisessa rukouksessaan (Joh. 17) Jeesus rukoilee Isää: ”Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.” Seimeen syntynyt lupausten lapsi tuli tuomaan maahan rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Tätä sanomaa Kristuksen seuraajat on lähetetty levittämään kaikkeen maailmaan.

Mutta vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin he saivat tuntea nahoissaan, että rauhaa ja hyvää tahtoa on ihmisten välillä usein aivan liian vähän. Tapaninpäivän evankeliumi on vastakohta joulupäivän rauhan ja sovinnon sanomalle. Myös nämä Jeesuksen rukouksen sanat olivat totista totta ensimmäisille kristityille: ”Minä olen ilmoittanut heille sanasi ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu.” Mistä johtuu tämä viha, jota sanoma Kristuksesta herättää?

Jeesus sanoi (Matt. 10:24): ”En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Se vaikuttaa sodanjulistukselta. Ja tavallaan se sitä onkin. Mutta ei Jeesus sillä tarkoittanut miekkalähetystä ja ristiretkiä, siis kristinuskon levittämistä tai sen asian puolustamistä väkivallalla. Ei tietenkään. Evankeliumi, sanoma Jeesuksesta, on sodanjulistus kaikkea pahuutta vastaan ja ihmisen sielun pelastuksen puolesta. Taistelu käydään ihmisten sieluista ja juuri se herättää maailman vihan.

Arvioidaan, että ainakin sadan miljoonan kristityn ihmisoikeuksia rajoitetaan uskon takia. Kristityillä ei ole täysiä ihmisoikeuksia kommunistimaissa, siis Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Laosissa ja Vietnamissa. Sri Lankassa on suljettu satoja kirkkoja jatkuvien hyökkäysten takia. Nigeriassa on kymmenen vuoden aikana surmattu 10 000 ja Indonesiassa 5 000 kristittyä. Muslimimaissa kristittyjä pidetään usein USA:n tai lännen agentteina, siis lähes terroristeina. Myös diktatorisesti hallituissa maissa, kuten Valko-Venäjällä, on protestanttisten herätyskristittyjen tilanne vaikea.

Mutta olen nyt puhunut liian yleisellä ja liian kaukaisella tasolla. Asiat näyttävät aina jotenkin helpommin käsitettäviltä ja mustavalkoisemmilta, kun niitä voi katsoa matkan päästä. Ei ole niin paljon kyse siitä, ketä vainotaan ja ketkä ovat vainoajia. Kysymys on siitä, miten suhtaudumme totuuteen.

Kaikkein helpoin ja ehkä nykyään yhä yleisempi vastaus on, että totuudella ei ole väliä. Se on jokaiselle vähän erilainen. Totuuteen ei pidä hirttäytyä. Pitää ymmärtää, että on monenlaisia totuuksia. Mutta tämä vastaus ei ainakaan minua tyydytä. On totta, että on kuunneltava toisten näkemyksiä. On ymmärrettävä, että oma totuus voi olla joltain osin vajaa. Mutta paljon tärkeämpää on ymmärtää, minkä puolesta olemme lopulta valmiita seisomaan. Mikä on se raja, jonka yli emme ole valmiita astumaan ja missä emme voi antaa periksi? Eräs Italiaan muuttanut ystävä kertoi eilen, minkälaista on hoitaa auton rekisteröintiin liittyviä asioita. Rekisterissä olevan omistajan nimen vaihtaminen tapahtuu kuulemma 8-sivuisella lomakkeella, jota varten pitää saada erilaisia leimoja eri virkamiehiltä. Kun asia ei silti ole edennyt, tämä ystävä oli siitä valittanut italialaisille kollegoilleen, korkeasti koulutetuille tiedemiehille. Heidän neuvonsa oli sujauttaa 100 euron seteli hakemuksen liitteiden väliin. Ystävän raja tuli kuitenkin siinä vastaan. Korruption hyväksyminen voi olla heidän totuutensa, mutta sen ei tarvitse olla minun totuuteni. Esimerkki on tietysti arkinen ja kyse on vähäpätöisestä kärsivällisyydestä. Mutta asia on sama.

Milloin sinun vakaumuksesi on viimeksi koeteltu? Milloin olet viimeksi joutunut miettimään valehtelemisen ja asioiden kohteliaan kaunistelun välistä rajaa? Ja milloin olet viimeksi joutunut kärsimään periaatteesi vuoksi? Jos tunnistamme itsessämme tämän närkästymisen, alamme päästä lähelle tämän päivän Raamatun sanan tunnelmia. ”Herra, sinä tunnet minut! Muista minua ja pidä minusta huoli, kosta sinä ahdistajilleni!” – Jeremian ahdistus on jokaisen Jumalan palvelijan ahdistus jossain elämän vaiheessa. Tajuamme, että pelkkä armollisuus ilman oikeudenmukaisuutta on tie sekasortoon. Mutta samalla tiedämme, että oikeudenmukaisuus ilman armollisuutta on julmuutta.

Ehkä tätä taustaa vasten ymmärrämme paremmin, mikä Stefanoksen kivittämisessä oli niin tärkeää. Stefanos oli raahattu Suuren neuvoston eteen vastaamaan tekaistuihin syytteisiin. Ensin hän oli hieman yllyttänyt neuvoston edessä syytteitä huutelevaa väkijoukkoa: ”Te niskuroijat,” hän heitti näille takaisin. ”Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä.”

Ehkä Stefanos olisi voinut asetella sanansa hieman hillitymmin, niin olisi säästynyt kivitykseltä. Tosin tarkkaan ottaen se, että Stefanos väitti heitä niskuroijiksi ja Pyhän Hengen vastustajiksi, sai väkijoukon ainoastaan suuttumaan ja kiristelemään hampaitaan. Kivitykseen asti tilanne yltyi vasta, kun Stefanos sanoi: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella.” Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että näillä sanoilla oli se vaikutus, mikä niillä oli. Väkijoukko alkoi huutaa suurella äänellä, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa.

Rauha ei synny passiivisella välinpitämättömyydellä. Hyvä tahto ihmisten kesken ei ole kohteliasta piittaamattomuutta. Usein on tietysti viisasta vaieta. Totuutta ei pidä väkisin tyrkyttää. Mutta jokaisen kohdalla tulee aika, jolloin totuus yllättää. Mitä me silloin teemme? Avaammeko silmämme vai tartummeko kiveen? Entä olemmeko valmiita seisomaan totuuden puolesta, vaikka ympärillämme kiristeltäisiin hampaita?

Mutta Stefanoksen todistuksen ydin ei ollut siinä, että hän näki taivaat avoinna, vaan siinä, mitä sanoi viimeisinä sanoinaan, kun kivet jo alkoivat lentää: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Anteeksianto. Juuri siinä on rauha ja ihmisille hyvä tahto. Siinä on taivaat avoinna silmiemme edessä.

Herra sanoo meille tänä tapaninpäivänä:

”Jos muutat mielesti, minä otan sinut jälleen palvelukseeni. Jos et puhu joutavia, vaan puhut niin kuin puhua tulee, saat jälleen olla minun suunani. Ihmiset kääntyvät sinun puoleesi, mutta älä sinä käänny heidän mielensä mukaan. Minä teen sinusta lujan pronssimuurin.”

Se on mahdollista, kun Kristuksen lupaama Pyhä Henki saa täyttää meidät. Siihen luottaen nousemme tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.

Neljä askelta jouluun

Lainasin idean adventin ajan puheisiini Advent Conspiracy -sivuilta, missä esitetään neljä jouluun valmistautumisen teesiä. Tosin käänsin ne hieman eri järjestykseen, mutta itse ajatus oli sama.

1. Kuluta vähemmän ja harkitummin

Kuluttamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kun kaikkea kulutettavaa ei voi itse valmistaa, pitää ostaa. Ostamisen kautta syntyy työpaikkoja ja hyvinvointia. Joululahjojakin on kiva antaa ja saada. Mutta jokainen ymmärtää, että liika on liikaa. Eikä joulua voi ostaa. Vaikka mainoksessa lukisi isoilla kirjaimilla päinvastaista, joulua ei voi ostaa.

2. Anna enemmän

Antaminen alkaa vasta sitten, kun pääsemme eroon kuluttamisen pakkomielteestä. Antaminen on aikaa. Mene kävelyllä ystävän kanssa. Laula vielä kerran kauheimmat joululaulut sen ihmisen kanssa, joka sitä odottaa. Soita mummolle joulutervehdys.

3. Rakasta kaikkia

Jos pystymme katkaisemaan kuluttamisen kierteen ja löydämme aikaa antamiselle, ehkä sitä kautta sydän avautuu rakkaudelle kaikkia kohtaan, lähellä ja kaukana. Rakkaus on kekseliäs. Rakkaus on käytännöllistä.

4. Anna kunnia Jumalalle

Joulussa ei ole kysymys minusta ja sinusta. Joulussa on aina lopulta kysymys Jeesuksesta, siitä, että maailmankaikkeuden Luoja, jonka käskystä kaikki on syntynyt ja jonka varassa kaikki pysyy, tulee omasta tahdostaan pieneksi ihmiseksi ja syntyy köyhään seimeen osoittaakseen meille ihmisille, mitä rakkaus ja hyvä tahto on.

Yritin puheita pitäessäni miettiä, miten Jumalalle kunnian antaminen käytännössä toteutuu. Tai miten sen selittäisi niin, että sen ymmärtää myös se 14-vuotias teini, joka on juuri oppinut pois lapsen kunnioituksesta vanhempia kohtaan? Kunnioitus ei ehkä ole meidän aikamme vahvimpia hyveitä. Auktoriteetit on riisuttu ja tasapäisyyttä pidetään demokraattisena hyveenä. Ja mikäpäs siinä, niinhän se ihmisten kesken pitääkin olla.

Mutta kyllä respectiä pitää olla. Ja pitää olla tapoja, joilla kunnioitusta osoitetaan. Jouluna se tarkoittaa ainakin hiljentymistä seimen ääressä. Siis hiljaa olemista ja jouluevankeliumin kuuntelemista. Se tarkoittaa joululaulujen hyräilemistä ajatuksella. Se tarkoittaa lahjojen antamista kiitollisella sydämellä. Se tarkoittaa Luojan kunnioittamista luoduissaan eli lintujen ruokkimista, köyhän ottamista joulupöytään ja ystävällistä sanaa kaupan jonossa. Se tarkoittaa sydän avaamista joulun Herralle.

Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisille, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!

Arkipiispa vai arkkipiispa

Arkkipiispan vaaliasettelu on tehty. Ehdokkaiden joukosta ei löydy arkipiispaksi pyrkineen Juha Luodeslammen nimeä. Samalla on käynyt ilmi, että Juha oli ihan tosissaan pyrkimässä myös arkkipiispaksi. Hän ei kuitenkaan saanut taakseen vaadittavaa kymmenen valitsijan ryhmää.

Liityin itsekin Juhan Facebook-ryhmään ("Juha Luodeslampi arkipiispaksi"), koska mielestäni ajatus arkipiispasta oli hyvä. Kyselin ryhmän sivuilla, missä tällaisen arkipiispan sijoituspaikka olisi ja kuka sellaisen viran on perustanut. Juha vastasi, että virka tuli perustetuksi yleisen pappeuden yhteydessä ja että sen sijoituspaikka on siltojen alla ja ostoskeskuksissa. Juuri näin. Ja tällaisilla kriteereillä varustettuja arkipiispoja on jo olemassa. Heitä ei ole tarvinnut millään vaalilla valita, vaan he toteuttavat virkaansa juuri siellä ostoskeskuksissa ja siltojen alla tekemättä itsestään numeroa. Kannatan lämpimästi näiden arkipiispojen työn näkyväksi tekemistä vaikkapa sitten Facebook-kampanjalla.

Nyt siis kuitenkin kävi niin, että arkipiispan titteli ei sittenkään riittänyt, vaan Juhan teki sittenkin mieli arkkipiispaksi. En tiennyt olevani osa kampanjaa, jota ei pitänyt olla olemassakaan, mutta joka kuitenkin oli. Jotain arkipiispan hohdosta meni siinä samalla. Mieleeni tuli Frederick Rolfen satiirinen romaani Hadrian the VII, joka antaa traagisen kuvauksen siitä, mitä tapahtuu, kun arki-ihminen valitaan paaviksi.

Hyviä miehiä on joka tapauksessa tarjolla arkkipiispan tehtäviin. Turkulaisia kirkkoherroja - nykyisiä tai entisiä - on runsain mitoin: Salmi, Lehikoinen, Rissanen, Hirvonen. Sama määrä on teologian tohtoreita: Mäkinen, Rissanen, Salmi, Ruokanen. Nykyisiä piispoja on kolme: Salmi, Häkkinen ja Mäkinen. Professoreita on vain yksi: Ruokanen. Itse asetun kannattamaan Miikka Ruokasta. Miikka on mun kokemuksen mukaan avarakatseinen, mutta samalla tarkkasilmäinen, keskustelukykyinen, uudistusmielinen, tajuaa kirkon sanoman muuttumattoman ytimen ja osaa sanoa sanottavansa selkeästi. Paras mies voittakoon ja Jumalan tahto tapahtukoon.

Edessä on adventtirutistuksen viimeinen päivä, perjantai. Päivät näyttävät venyvän aamuseitsemästä iltakahdeksaan ja ihmisiä tulee tavattua eri tilaisuuksien yhteydessä sadoittain. "Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen", sanoi kanttori mielenhäiriössä. Papin joulu ei ole ihan yhtä vauhdikas, enkä kiireenkään keskellä osaa valittaa. Tätä vartenhan me ollaan olemassa. Jouluruokaa ja joulutorttuja en ehkä hirveästi jää kaipaamaan tämän jälkeen.

Uusi viikko, uudet kujeet

On aika päivittää tapahtumat ja ajatukset.

Ensinnäkin Idiootti siis tuli luettua loppuun asti, kaikki 886 sivua; viimeinen lause Mauno Koiviston aukiolla luettiin lauantaina klo 13:37. Vielä emme ihan tarkasti tiedä, mikä tuli kampanjan lopulliseksi saldoksi, mutta sellainen käsitys mulla on, että kahdeksaan tuhanteen päästään. Jos vielä haluat ostaa luettuja sivuja, laita kymppisi Suomen World Visionin tilille 174530-28185 viitteellä 6677, niin lahjoituksesi kirjautuu Pappi ja Idiootti -kampanjaan.

Lukeminen sujui yllättävän mukavasti. Pisimmät rupeamat olivat noin kahden ja puolen tunnin mittaisia. Tuuraajia oli riittävästi, joten ehdin pitää kunnollisen lounastauon torstaina ja perjantaina, sekä useita vähän lyhyempiä taukoja sen lisäksi. Oikeastaan olisin ehkä pärjännyt vähemmilläkin tuuraajilla. Lukemiseen tuli sellainen virtaus, että ajan kuluminen unohtui. Mulla oli monta kerrosta vaatteita tietysti päällä, tuolilla oli paksu lammasturkki selkää lämmittämässä, jalkojen päällä villainen viltti ja vielä lampaan talja polvilla. Jalkoihin Tiina osti kelsinahkaiset tohvelit villasukkien päälle. Kylmä ei siis oikeastaan ollut.

Ehdottomasti kovemmat oltavat oli niillä vapaaehtoisilla, jotka päivystivät lippaan kanssa teltan ulkopuolella. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että koko kampanja henkilöityi minuun, vaikka toteutukseen tarvittiin iso tiimi. Tiina, Henna ja Lepa tekivät suurimman työn. Suomen World Visionin väki oli myös mukana isolla joukolla ja henkilökohtaisella antaumuksella. Julkisuus - joka tavoitteen kannalta oli tietysti ihan välttämätön asia - menee kuitenkin niin, että se tarvitsee kasvot. Mutta kyllä tällaisen kampanjan positiivisiin puoliin kuuluu ilman muuta yhteisen tekemisen ilo.

Lauantaina lukeminen siis päättyi ennen kahta iltapäivällä ja kalenterissa oli sen jälkeen vielä kahdet ristiäiset, klo 15 ja 16.30. Olin vähän pelännyt äänen menemisen puolesta, mutta se kesti hyvin ja lapset tulivat kastetuiksi. Hieman nuhainen olo kyllä oli ja on edelleen. Eilen olin aamulla messuvuorossa avustajana, joten selvisin vähällä puhumisella. Illalla olivat vuorossa Tuomiokirkon kauneimmat joululaulut. Olin jo ajoissa sopinut, että Tiina tulee mukaan juontamaan sillä ajatuksella, että jos ääni ei kestä. Mutta ihan hyvin sekin meni. Kirkko oli täynnä, en tiedä, riittikö kaikille edes istumapaikkaa. Puhallinorkesteri Apollo antoi laulamiseen puhtia ja Viitasen Harri toimi esilaulajana.

Mulla oli tietysti laulujen välissä pieni puheenvuoron paikka. Puhe meni ihan mukavasti, vapaasti ja luontevasti. Kerroin Idiootti-kampanjasta ja adventin neljästä haasteesta: anna kunnia Jumalalle, kuluta vähemmän, anna enemmän ja rakasta kaikkia. Jostain syystä kirkosta poistuessani mielen valtasi tyrmistyttävä ajatus, että puhe oli täydellinen riman alitus. Annoinko itse kunnian Jumalalle? Miksi ihmeessä siitä Idiootti-kampanjasta piti vielä mainita? Oliko tärkeää saada sanoa, että istuin torilla lukemassa 29 tuntia? Olen itse täydellinen idiootti, kun en pysty erottamaan joululauluja laulamaan tulleiden seurakuntalaisten hiljentymisen tarvetta omista touhotuksista. (En kerro tätä saadakseni lukijoilta lohduttelevia kommentteja, vaan paljastaakseni papin itsetunnon häilyvyyden.)

On tullut tavaksi, että vuosittain Kirkko ja kaupunki julkaisee takasivullaan joululauluissa käyneiden ihmisten ärsyyntyneitä kommentteja milloin mistäkin papin sanomisesta. Useimmiten ärsyyntymisissä on tietysti perää, kuinkas muuten. Mutta silti niistä paistaa läpi se surullinen seikka, että seurakuntalaiset eivät tunne pappiaan, eikä pappi seurakuntalaisiaan. Pakko sanoa, että en tuntenut minäkään kuin murto-osan yli tuhannesta joululaulajasta. Toivottavasti minusta huolimatta tilaisuudesta jäi hyvä ja rauhallinen mieli.

Ja sitten muihin päivän uutisiin.

Vihdoinkin on löytynyt tie onneen. Sinne on kuulemma vain yksi tie ja sen on "oman elimistön tunteminen, kuunteleminen ja sen toiveiden täyttäminen". Näin kertoo meille Kultaiset vuodet -ilmoitusliitteen kannessa Sikke Sumari.

Kööpenhamina. On toinenkin tie onneen: ilmastonmuutosneuvottelujen vauhdittaminen (mitä se muuten on? sitäkö, että neuvotellaan kovemmalla vauhdilla?) marssimalla kokouspaikan lähistöllä kivi taskussa. Pystyn mielessäni kuvittelemaan, miten kivaa on nuorisolla Kööpenhaminan kaduilla. Jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi ja uskoisin maailmanlopun olevan pysäytettävissä mielenosoituksilla, olisin takuulla siellä mukana. Vastassa on ankara väkivaltakoneisto (tosiasiassa vastassa on ihan tavallinen poliisi, mutta on kivempi ajatella, että ne eivät ole ihmisiä, vaan koneisto) ja turvana oma totuus. Eikä totuus pala tulessakaan. Näillä mielenosoittajilla on siis oikeasti hieno asenne. Nyt enää tarvitaan, että he kääntyvät ja alkavat toimia rauhan puolesta.

Viikki. Tulee mieleen 60-luvun lopun ja 70-luvun alun Kontula. Rakennetaan uusi asuntoalue, jonne ihmiset muuttavat ties mistä. Kukaan ei ole syntynyt siellä, eikä se ole (vielä) kenenkään koti. Nuoriso yrittää päästä mukaan jengiin herättämällä huomiota. Yleensä se onnistuu parhaiten rikkomalla tai sotkemalla jotain. Tai antamalla jollekin turpiin.

Nythän Viikki ja Latokartano ovat vain pieni pala isommasta kokonaisuudesta. Helsinkiin on tulossa uusia asuinalueita kymmenilletuhansille. Jotta niistä tulisi onnellisten ihmisten asuinpaikkoja, tarvitaan ehkä muutakin kuin oman elimistön tunteminen, sen toiveiden täyttäminen ja ilmastonmuutoksen vastustaminen. Tosin ei näistä kumpikaan ole paha asia, jos ne löytävät tiensä vaikkapa tulevan Jätkäsaaren Nuorisoseuran toimintasuunnitelmaan. Tie onneen ei kulje oman navan kautta. Eikä se kulje myöskään toisten syyllistämisen kautta. En tiedä, onko onneen vain yksi tie. Mutta sen tiedän, että itseriittoinen nautiskelu tai poliittinen mellakointi jäävät vielä pahasti puolitiehen. Paljon radikaalimpaa, vaikeampaa ja samalla kestävämpää on omasta onnesta luopuminen toisen hyväksi.

Idiootin ensimmäinen väliaikatiedote

Teltta nousi ripeästi, kiitos ison vapaaehtoisjoukon. Meitä taisi olla seitsemän aikaan torilla pitkälti toistakymmentä ihmettelemässä mikä putkenpää kuuluu mihinkin. Teltta siis saatiin hyvin pystyyn, mutta sähkön kanssa kesti hieman kauemmin, joten lukeminen pääsi alkamaan hieman suunniteltua myöhemmin, noin klo 7.50. Ensimmäisenä tuuraajana paikalle saapui noin klo 10.10 Helsingin adventtikirkon pastori Sakari Vehkavuori ja klo 11 eli näihin aikoihin, kun kirjoitan tätä, remmiin on astunut Sana-lehden pastori Freija Özcan.

Aamun parituntisen session aikana ehdin jo antaa haastattelut Ylenaikaiselle ja RadioDeille suoriin lähetyksiin. Kun näihin haastatteluihin kulunut aika noin 2x5 min lasketaan kokonaisuudesta pois, mun laskujen mukaan ensimmäisen lukurupeaman tehollinen kesto oli 2 t 10 min. Sen aikana tuli luetuksi 55 sivua, joten keskimäärin sivun lukemiseen meni 2,36 minuuttia. Se on ennakkoon lasketun 2 minuutin sivuvauhdin kannalta huolestuttavan hidas lukunopeus. Voi olla, että kellonajat eivät kuitenkaan ole ihan täsmällisiä. Ja olihan siinä pari muutakin pienempää taukoa.

Sain siis tuuraajien avustuksella tähän väliin ihan kunnollisen lounas- ja lepotauon. Kävin kuumassa suihkussa ja ruumiinlämpö alkaa palata taas normaaliksi. Kylmä siellä nimittäin tulee, vaikka mulla on monta kerrastoa päällekkäin ja ilmaa välissä. Erityisesti tietysti varpaat ja sormet kylmettyvät. Tiina lupasi mennä kenkäkauppoihin etsimään huopikkaita. Äidiltä saaduista paksuista villasukista huolimatta tavalliset nahkaiset varsikengät kylmettyvät aika nopeasti kylmää katua vasten. Siitäkin huolimatta, että mulle on tuotu jalkojen alle parikin kerrosta eristävää styroksia ja muovia.

En tiedä, olenko tarpeeksi muistanut sitä joka käänteessä mainita, mutta mun kannalta ehdottomasti kivointa koko touhussa on nähdä se innokkuus, jolla ystävät on tarttuneet tähän. Yksin tätä ei tietenkään voisi tehdä. Pelkästään äänentoiston ja teltan pystytys kaikkineen vaatii monia käsiä. Puhumattakaan niistä ystävistä, jotka parhaillaankin päivystävät lipas kourassa aika koleassa ulkoilmassa kertomassa ohikulkijoille, mistä kampanjassa on kysymys.

Yritän siis nyt huoltaa ääntäni seuraavaa kolmen tunnin rupeamaa varten, joka on klo 12-15. Noin tunnin tauon jälkeen lukeminen jatkuu siis vielä klo 19.30 saakka, jolloin on vuorossa purku. Vaikka väkeä oli aamulla jo mukavasti, saa ilman muuta tulla auttamaan vielä purkamisessa. Ja taas huomenna aamulla klo 7.

Enää vuorokausi

Idiootin lukeminen alkaa suunnitelmien mukaan huomenna torstaina klo 7.30. Enää siis vuorokausi aikaa saada viikon verran vaivannut kurkkukipu hoidettua. Vähän alkaa kyllä jännittää. No, sillä äänellä luetaan, mikä on käytössä. Viime yö meni nieleskellessä, vaikka illalla kurlasin, join kuumaa ja käytin erilaisia rohtoja. Aika paljon hyvää tarkoittavia neuvoja olen myös saanut, mutta en ole niitä osannut vielä noudattaa.

Olin maanantain ja tiistain tuomiokapitulin järjestämällä seurakunnan johtamisen kurssilla, tarkemmin sanottuna sen toisella lähijaksolla (ensimmäinen oli syyskuussa). Kurssista jäi erittäin korkeatasoinen käsitys, mistä isot kiitokset Reijolle ja Kaitsulle. Käsiteltiin oikeita asioita, oli aikaa kysyä ja pohtia (joskus ehkä vähän liikaakin) eikä teetetyt tehtävät olleet turhanpäiväisiä. Kurssi oli hyvä taustatekijä, kun arvioin marraskuisen GLS-seminaarin antia tai muita omassa työssä olevia vaiheita ja haasteita. Oikeastaan molemmissa oli tärkeää melko matalan profiilin käsitys johtamisesta. Ei niin, että johtamisella ei olisi väliä tai että sitä ei tarvittaisi, vaan että johtaminen on asioihin tarttumista ja niistä vastuun kantamista.

Huominen siis hieman mietityttää, vaikka en osaa siihen erityisemmin enää valmistautua. Toivon tietysti, että aamulla meillä on riittävästi porukkaa paikalla, että saamme teltan ja kaikki siihen liittyvät tarvikkeet rivakasti pystyyn. Jos luet tämän ja haluaisit olla omalla panoksellasi auttamassa keräämään Kenian nälänhädän uhreille pientä joululahjaa, tule siis Mauno Koiviston aukiolle huomenna torstaina klo 7.

Kirkko ja kaupunki teki kampanjasta ihan näyttävän jutun ja myös päätoimittaja Seppo Simola viittaa siihen rohkaisevasti pääkirjoituksessa. Kiitokset sinne! Mulla tuskin tulee torstaina ja perjantaina olemaan kauheasti mahdollisuuksia miettiä, kuka tästä tietää tai mitä ihmiset tästä ajattelevat. Yritän siis keskittyä lukemiseen. Jos ääni alkaa pettää, yritämme sitten saada remmiin kollegoita, jotka ainakin tähän asti ovat suhtautuneet tuuraamiseen isolla innolla.

Nyt lähden viettämään Suomen Pankin finanssivalvonnan adventtihartautta. Iltapäivällä on vuorossa oikeusministeriö ja siinä välissä pari kokousta...

Pyhän Nikolauksen ja Suomen itsenäisyyden päivä

Olimme äidin luona itsenäisyyspäivän juhlalounaalla, nyt siis ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen. Pöytä oli koreana, kuten äidillä aina, ja mielet kiitollisia. Isällä oli tapana muistuttaa itsenäisyyspäivän nimipäiväsankarista eli pyhästä Nikolauksesta, Myran piispasta ja ihmeidentekijästä. Jossain vaiheessa, muistaakseni 80-luvulla, meillä oli jopa yritys siirtää joululahjojen antaminen Niilon-päivälle vanhan hollantilaisen tavan mukaan. Muistan itsekin pitäneeni ideaa niin hyvänä, että en ainakaan muutamaan vuoteen antanut jouluna mitään lahjoja kenellekään. Ehkä ajatuksen toteutus jäi puoliväliin...

Saimme siis äidiltä paitsi maittavan juhla-aterian, myös kassillisen joululahjoja kotiin vietäväksi. Aterian jälkeen ajoimme vielä Nurmijärvelle sytyttämään kynttilän isän haudalle. Aika moni muukin oli käynyt haudoilla ja Nurmijärven kirkkomaa loisti kauniina kynttilämerenä. Totesimme kyllä äidin kanssa yhteisesti, että ei isä meidän mielestä ole siellä. Ei isälläkään ollut koskaan tapana käydä haudoilla. Eikä Jumala ole kuolleiden vaan elävien Jumala. Mutta tietysti on hyvää ja terveellistä muistuttaa itseään kuolevaisuudesta tasaisin väliajoin.

Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa taisi tosiaan käydä niin, että ekumeeninen esirukous jäi vahingossa pois. No, sellaista sattuu, eikä juhla siitä sinänsä pahennu. Kyllä Isä meidän -rukous riittää. Toki oli harmi, että vasta vihitty uusi katolisen kirkon piispa Teemu Sippo ei näin päässyt lausumaan rukoustaan Suomen puolesta.

Piispa Simo Peuran saarna lähti mielestäni liikkeelle loistavan lakonisesti: Raamattua pitää lukea ajankohtaisten tapahtumien valossa. Koska evankeliumissa puhuttiin taivaan voimien järkkymisestä ja erilaisista luonnonmullistuksista, olisin ilman muuta olettanut, että Peura olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja viitannut ilmastopuheisiin. Olin ehkä lievästi pettynyt, kun hän nostikin taloudellisen laman suuremmaksi uhkaksi ja vertasi sitä sodanajan vaikeuksiin. Lainaukset sodanajan kirjeenvaihdosta olivat joka tapauksessa koskettavia. En osaa ulkomuistista referoida puhetta, enkä tehdä siitä täsmällistä analyysiä. Ehkä sen sanoma jäi kuitenkin hieman etäiseksi.

Kahden regimentin oppi oli vahvasti esillä. Kirkon tehtävä on puhua Jumalasta. Moraalista voivat puhua muutkin. Jos kirkko ottaa liian vahvasti moraalisen äänitorven roolin, on vaarana, että yhteiskunta ulkoistaa moraalin sille. Suurinpiirtein näin muistan piispan sanoneen. Olen täysin samaa mieltä tästä perusjaottelusta. En kuitenkaan ole ihan varma, ymmärsinkö perustelun oikein. Sanoiko Peura, että liian voimakkaasti moraalista puhuva kirkko on vaarassa muuttua moraalin erikoisosaajaksi? Vaara on toki olemassa, mutta eikö se ole juuri päinvastainen: että kirkko jää moraalikäsityksineen täysin ulkopuolelle, epärelevantiksi, oudoksi linnuksi? No, ehkä juuri tätä Peura tarkoitti. Ja tällaisesta kehityksestä meillä on tietysti jo nyt merkkejä. Siellä, missä kirkon sanoma käsitetään median paisutteleman seksuaalimoraalin kautta, kirkkoa pidetään vanhentuneena ja epäkiinnostavana. Siellä, missä kirkko nähdään hengellisyyden edustajana, sillä on yhä luottamusta. Tosin kaikki mittarit näyttävät osoittavan, että kirkkoa ei ensisijaisesti mielletä hengellisyyden kautta, vaan instituutiona.

Pappi ja Idiootti -hanke etenee. Lukeminen alkaa siis nyt alkavan viikon torstaina klo 7.30. Teltta pystytetään Mauno Koiviston aukiolle, joka on aivan Narinkkatorin vieressä, vanhan linja-autoaseman päädyssä. Lukeminen tapahtuu seuraavan aikataulun mukaan:

to 10.12. klo 7.30-19.30

pe 11.12. klo 7.30-19.30

la 12.12. klo 9-14

su 13.12. klo 13-17

Meillä on parinkymmenen hengen tukitiimi ihmisiä, jotka tulevat päivystämään telttaan aamusta iltaan keräyslippaiden kanssa. Teltan pysytytys ja purku aamuin illoin vaatii myös oman tiiminsä. Tietääkseni meillä on tähän roudaukseenkin tarpeeksi väkeä, mutta varmasti vielä mahtuu mukaan. Jos siis voisit tulla jotain aamuna tai iltana auttamaan roudauksessa ilmoittaudu Mauno Koiviston aukiolla torstaina klo 7. Teemme silloin ensimmäisen pystytyksen, jonka yhteydessä katsotaan vuorot.

Rahaa on kerätty tähän mennessä varmasti reilut 2000 euroa eli yli 200 ensimmäistä sivua Idiootista on maksettu. Tosin mulla on sellainen kutina, että paljon useampi on maksanut tukensa, mutta osa tukimaksuista on ehkä mennyt perille eri viitteellä, eikä näin ollen näy osana tätä kampanjaa. Jos haluat osallistua, laita kymppisi Suomen World Visionin tilille 174530-28185 viitenumerolla 6677.

Ja olet tietysti enemmän kuin tervetullut istahtamaan hetkeksi telttaan kuuntelemaan Idioottia. Siellä on siis mahdollisuus tehdä lahjoitus käteisellä keräyslippaaseen. Kiitos tuesta Kenian nälänhädän uhrien puolesta!

Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus

Jäikö siitä esirukous kokonaan pois? Täytyy kyllä tunnustaa, että en ihan sataprosenttisesti seurakunnut televisiota. Mutta silti voisin väittää, että Heltelän Marja otti kolehtirukouksen jälkeen Isä meidän -rukoukseen. Siinä välissä olisi käsittäkseni pitänyt olla ekumeeninen esirukous, jota varten siellä oli kuorissa istumassa ainakin piispa Teemu Sippo ja pastori Jari Portaankorva. Mutta todennäköisempää on, että en todellakaan seurannut tilannetta tarpeeksi.

Piispan saarna oli vahvaa kahden regimentin oppia. Kirkon tulee puhua Jumalasta, eikä moraalista.

Mutta nyt pitää lähteä äidin luokse juhlalounalle, joten jatkamme raportointia myöhemmin...

Lemmikkien ja niiden omistajien joulusiunaus

Puhe Tuomiokirkon portailla 1.12.2009 klo 19

Isän ja Pojan ja (+) Pyhän Hengen nimeen.

Kristityt ovat yksinkertaista väkeä. Joidenkin mielestä olemme liiankin yksinkertaisia. Mutta se ei ole paha asia, sillä kaikkein tärkeimmät asiat ovat yleensä yksinkertaisia. Yksinkertaisuus tarkoittaa kristityille muun muassa sitä, että teemme sitä, mitä Jeesus ja häntä seuranneet pyhät ovat opettaneet.

Jeesus antoi seuraajilleen käskyn kastaa ja me kastamme.

Paavali kehotti rukoilemaan esivallan puolesta ja me rukoilemme esivallan puolesta joka sunnuntai tässäkin kirkossa.

Jeesus aterioi viimeisenä iltana ystäviensä kanssa ja me vietämme toistuvasti tuon aterian muistoa.

Uskon sankarit siunasivat vainoojiaan, joten meidän tulee rukoilla jatkuvasti kaikkien puolesta.

Entä sitten tämä siunaaminen? Se kiinnostaa ihmisiä. Ketä siunataan ja ketä ei? Mitä siunaaminen oikein sisältää? Siunaaminen käsitetään hyvän tahdon eleeksi ja toisen ihmisen tai asian hyväksynnäksi. Ja sitä se onkin.

Mutta varsinaisesti siunaamisessa on kyse paljon merkittävämmästä asiasta, siitä että Jumala siunaa. Ihminen on vain välittäjä. Emme siis voi siunata mitään sellaista, mitä Jumala ei ensin ole jo siunannut. Siunaaminen on osallistumista Jumalan siunaukseen.

Rocktähti Bono kertoi saaneensa nuorena ystävän neuvon: "Do not ask God to bless what you are doing, Bono. Try to find out what God is doing and it is already blessed." ("Älä pyydä Jumalaa siunaamaan se, mitä sinä teet, Bono. Etsi sen sijaan se, mitä Jumala tekee, ja se on jo siunattu.")

Raamatun ensimmäisessä luvussa, luomiskertomuksessa, joka hämmästyttävällä tavalla noudattaa nykyaikaista ymmärrystä maailman synnyn järjestystä, sanotaan: "Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut vesieläimet ja kaikki siivekkäiden lajit." Sitten: "Hän siunasi ne sanoen: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää - -." Luomisen viimeisenä eli kuudentena päivänä Jumala loi maaeläimet ja lopuksi ihmisen. Aivan samoin sanoin Jumala siunasi myös ne. Siis kaikki ihmiset ja eläimet tulivat Jumalan siunaamiksi. Ihmiselle Jumala antoi erityisen tehtävän vallita kaikkea luotua parhaansa mukaan.

Siksi parasta, mitä voimme tehdä, on osallistua siihen, mitä Jumala on jo tehnyt, ja siunata kaikkia hänen luomiaan.

Rukoilkaamme (Efraim Syyrialaisen rukouksen sanoin):

Pyhä kolmiyhteinen Jumala.

Kaiken hyvän lähde on se, että olet meidät luonut.

Että pidät meitä yllä, se on kaiken siunauksen lähde.

Kaiken tiedon lähde on se, että kasvatat meitä.

Että herätät meidät, se on kaiken elämän lähde.

Kiitämme sinua laupeudestasi ja siitä, että sinun totuutesi

on koko olemassaolomme hengitys.

Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Nöyryys ja suuruus samassa

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 1. adventtisunnuntaina

"Kuninkaasi tulee nöyränä"

Jeesus ratsastamassa aasilla kohti Jerusalemia, kansanjoukot huutavat hoosiannaa, lapset heiluttelevat palmunlehviä, ihmiset heittelevät tielle vaatteita. (Matt. 21:1-9)

Kuva on niin tuttu, että sitä on vaikeaa katsoa uusin silmin ja tuorein ajatuksin. Me tiedämme melkein liian hyvin, mitä sen jälkeen tapahtui. Jeesus kärsi hirvittävän kuoleman samojen kansanjoukkojen tuomitsemana, mutta voitti kuoleman vallan ja ilmestyi opetuslapsilleen, jotka ensimmäisen järkytyksen haihduttua alkoivat kertoa tätä sanomaa kaikille, niin että sanoma Jumalan Pojasta alkoi levitä uskomattomalla vauhdilla kaikkialle silloiseen maailmaan. Noin kolmensadan vuoden kuluttua enemmistö Rooman valtakunnan väestöstä eli yli 30 miljoonaa ihmistä oli ottanut tämän sanoman vastaan ja kääntynyt kristityksi. Maailma oikeasti, historiallisesti ja tosiasiallisesti, muuttui, eikä se ole koskaan enää ollut sama sen jälkeen.

Muutos tuntui kaikilla elämänalueilla, mutta erityisesti köyhimpien ja heikoimpien kohdalla. Syntyviä lapsia ei enää jätetty heitteille, köyhistä ja sairaista alettiin pitää huolta, miehen ja naisen välinen liitto nostettiin kunniaan heidän molempien ja heidän lapsiensa hyväksi, naisen asema kohentui. On tietysti totta, että kristillinen kirkko vedettiin nopeasti mukaan poliittiseen valtapeliin. Se oli kasvanut isoksi yhteiskunnalliseksi voimatekijäksi eikä sitä voinut sivuuttaa. Siinä pelissä kirkko ei pysynyt aina puhtaana. Mutta sen sanoma säilyi sellaisena muutosvoimana, joka muokkasi koko yhteiskuntajärjestystä.

Suomessa ei elä tänä päivänä ketään, joka ei olisi kosketuksissa tämän muutosvoiman kanssa. Kunnat, jotka vastaavat suomessa terveydenhuollosta, syntyivät seurakunnista. Kristilliset seurakunnat aloittivat köyhäinhoidon, pitivät huolta orvoista ja leskistä, antoivat kouluopetusta. Muutama viikko sitten radiossa haastateltiin arkkiatri Risto Pelkosta. Aiheena oli vanhusten hoito. Jossain vaiheessa radiotoimittaja kysyi arkkiatrilta, mihin arvoihin sairaanhoito oikein perustuu. Arkkiatrin vastaus pysähdytti yksinkertaisuudessaan: ”Sairaanhoito perustuu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.” Itsestään selvää, mutta liian usein unohdettua.

Meillä on siis kaikki tämä tietoisuus painolastina, kun ajattelemme Jeesusta ratsastamalla aasilla Jerusalemiin. Näemme aasin selässä maailman Vapahtajan ja Jumalan Pojan. Mutta itse asiassa kuvassa on jotain hieman hämmentävää tai outoa. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää. Tiesivätkö ihmiset, kenelle he huusivat hoosiannaa? Miksi he heittivät vaatteitaan tielle? Eihän Jeesus ollut mikään kuningas? Mihin ihmiset oikein pyrkivät? Oliko aasilla ratsastaja heille viihdehahmo, klovnikuningas? Miten oli mahdollista, että sama ihmisjoukko on valmiina hetken kuluttua huutamaan: ”Ristiinnaulitse!”

Aasi on avain

Aasi on avain tilanteen ymmärtämiseen. Meidän kielenkäytössämme aasi tarkoittaa typerystä, idioottia. Tai jääräpäistä. Nalle Puhin ystävä Ihaa on surumielinen pessimisti, joka ei odota mitään hyvää, eikä innostu mistään. Lähi-idässä aasi tietysti tunnettiin uskollisena ja luotettavana kuormankantajana. Mutta ei se missään tapauksessa ollut kunniakas ja valtaa korostava ratsu.

Jeesus kuitenkin valitsi ratsunsa tietoisesti. Matteus selittää, että näin piti tapahtua, jotta profeetta Sakarian ennustus kävisi toteen: ”Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla.” Tämä Sakarian ennustus oli osa suurempaa kokonaisuutta, johon Jeesus tiesi liittyvänsä.

Kuningas Daavidin kruunajaisratsuna oli aasi tai muuli. Samoin hänen poikansa Salomo kuljetettiin kruunattavaksi isänsä Daavidin muulilla. Salomo kuitenkin muutti tämän. Kuninkaan aikakirjat väittävät, että kauppa kävi Salomon valtakunnassa niin hyvin, että hänellä oli varaa hankkia talleihinsa 12.000 sotaratsua. Juuri tästä ylpeydestä ja sotateknologiasta myöhemmät Vanhan testementin kirjoittajat häntä arvostelivat. Sen sijaan, että olisi luottanut Jumalaan, Salomo luotti hevosiin ja ratsumiehiin. Aasin korvaaminen hevosella oli vertauskuva epäuskosta ja luopumisesta. Jeesus ratsasti aasilla siksi, että hän halusi, ja siksi, että se oli hänen kutsumuksensa. Aasi oli merkki kuninkaan nöyryydestä. Ja juuri nöyryys on se, josta adventtina on puhuttava.

Kutsumuksena maailman pelastaminen

Aasilla ratsastavan ja kansanjoukon hurmosta katselevan Jeesuksen silmissä voi nähdä suuruuden ja nöyryyden liitto. Miten on mahdollista yhdistää toisiinsa koko maailman pelastusta, koko maailmanhistorian muuttamista tavoitteleva suuruus ja täydellinen nöyryys? Suuruuden kaipuu tuntuu olevan jotain väkivaltaista tai itseriittoista. Myös nöyryys on usein väärinymmärretty hyve. Se yhdistetään usein periksi antamiseen tai alistuvaan omista oikeuksista luopumiseen. Joidenkin mielestä nöyryys on sitä, että pyrkii pitämään itsensä kovasti syntisenä, ettei yritä tavoitella täydellisyyttä. Mutta teennäinen nöyryys on laiskuutta oman kutsumuksen edessä. Nöyristelijä luopuu omista oikeuksistaan, että hänen ei tarvitsisi pitää kiinni omista velvollisuuksistaan. Kuten kaikkien hyveiden kohdalla, myös nöyryyden molemmin puolin on kaksi pahetta: ylpeys ja nöyristely. Kumpikaan niistä ei ole hyve.

Ranskalainen, Suomessakin asunut Alexandre Havard kirjoittaa kirjassaan Hyvejohtajuus: ”Nöyryys on totuudessa elämisen tottumus.” Nöyryydessä on oikeasti kysymys totuudellisuudesta. Nöyryys on sitä, että jokaisessa hetkessä on valmis myöntämään Jumalan suuruuden ja toisen ihmisen ainutlaatuisen arvon. Nöyryys kohdistuu Jumalaan ja ihmisiin. Kun tällainen totuudellisuus yhdistyy Jumalan istuttamaan suuruuden kaipuuseen, tapahtuu jotain merkittävää.

Jeesuksen tehtävä oli pelastaa koko ihmiskunta. Sellaiseen tehtävään voi ilmoittautua vain se, jossa täydellisesti yhdistyvät suuruus ja nöyryys. Kiinalainen Lao-tse, 600 vuotta ennen Kristusta elänyt opettaja kirjoittaa kirjassaan Salaisuuksien tie (Tao-te-king): ”Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton. Sille ei löydy toista vastaavaa. Että heikko voittaa vahvan ja pehmeä kovan, sitä seikkaa ei kukaan näytä tietävän, eikä kukaan osaa panna sitä elämässä käytäntöön. Pyhä ihminen on sanonut: joka ottaa kantaakseen valtakunnan syntisaastan, hän on arvollinen olemaan uhritoimituksen suorittaja. Joka ottaa kantaakseen valtakunnan onnettomuuden, hän on arvollinen olemaan maailman hallitsija. Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja.”

Nöyrtymällä jokaisen ihmisen edessä Jeesus tulee korotetuksi koko maailman valtiaaksi. Samalla hän herättää meissä Jumalan suuruuden kaipauksen ja antaa meille mahdollisuuden tulla osallisiksi siitä. Nöyrtymällä Jeesuksen edessä, antamalla kunnian hänelle, tunnustamalla Jumalan absoluuttisen pyhyyden ja suuruuden, me tulemme osallisiksi samasta suuresta kutsumuksesta koko maailman pelastumiseksi.

Miehet jäällä ja naiset Saarella

Suosittelen lämpimästi kauneudellaan yllättävää teatterielämystä Saari - näytelmä mielestä. Kyseessä on Miira Sippolan ohjaama ja kirjoittama näytelmä kahdesta naisesta valtameren äärellä, hylkeiden ympäröiminä. Espan lavan toimi teatteritilana aivan käsittämättömän meditatiivisesti. Pohjois-Esplanadia pitkin pimeässä huristavat autot ja takana häämöttävä Kauppatorin ranta saavat jotenkin raukean olemuksen, kun niitä katsoo lämmitetystä lasikopista. Näyttelijät Yuko Takeda ja Kaisa Niemi muodostavat sympaattisen parivaljakon: molemmat ilmeikkäitä ja valloittavia naisia. Toinen on tumma, toinen blondi. Molemmat ovat saman pituisia ja molempien olemuksessa on samaa ketteryyttä ja fyysisyyttä.

Miira kirjoittaa ohjelmalehdykässä, että Saaren esikuvana on Irlannin edustalla sijaitseva pieni ja karu saaru. Käsikirjoituksella on myös yhtymäkohtansa Avilan Teresan Sisäiseen linnaan, joka kuvaa ihmisen matkaa ulkokohtaisuudesta kohti sisimmässä tapahtuvaa Jumalan kohtaamista.

Jossain vaiheessa esitystä tajusin, että tahtomattani vertasin sitä edellisen illan fyysiseen teatterin Nordenskiöldin kadulla. Lätkämatsi on ehkä helpommin referoitavissa: HIFK 3 - Tappara 2. Kimi oli ekaa kertaa jäällä parin viikon sairastelun jälkeen. Tuukka komennettiin suihkuun ekassa erässä.

Oliko torstain miesnäytelmässä mitään samaa kuin perjantain naisnäytelmässä? Fyysisyys tietysti. Miesten fyysinen esitys oli rituaalinomaisempi ja järjestyneempi. Tiukan järjestyksen sisään mahtui kuitenkin hirvittävä määrä punnerrusta ja hikeä. Naisten esitys oli myös kurinalainen, mutta toisella tavalla. Se pyristeli itse luotuja rajoja vastaan, pysyen kuitenkin kohtuuden rajoissa. Molemmissa oli hikeä, jäähallissa tietysti enemmän. Molemmissa oli älyä, Espan lavalla kuitenkin enemmän viisautta.

Saari Espan lavalla seuraavasti:

Esityspäivät (klo 19 jollei toisin mainita):
marraskuu: ensi-ilta 27. / 29. (klo 15 ja 19)

joulukuu: 2. (klo 18) / 3. / 4. / 5. / juhlaesitys 6. (klo 15) / 8. / 9. (klo 18) / 10. / 11. / 12. (klo 15 ja 19) / 13. (klo 15 ja 19)

Liput: 14/8€, www.lippupalvelu.fi ja www.myllyteatteri.fi. Juhlaesitys 6.12. klo 15 24/16€

Lippuja voi varata puhelimitse ma-pe klo 12-16, ja tuntia ennen esityksen alkua, numerosta 050-3210223.

Oheisohjelma (vapaa ja ilmainen, jollei toisin mainittu):
2.12. klo 18 teologian professori Pauli Annalan esitelmä ”Tunnemmeko itsemme? – Mystikko Teresa Avilalaisen oppi sielun rakenteesta"
3.12. ja 12.12. (klo 15) tapaaminen työryhmän taiteilijoiden kanssa esityksen jälkeen.
6.12. klo 15 itsenäisyyspäivän juhlaesitys alkaa japanilaisella Urasenke-teeseremonialla. Juhlaesityksen liput 24/16€. Liput on varattava tai ostettava ennakkoon.
9.12. klo 18 geologian professori Arto Luttisen esitelmä ”Saaren synty”.

Keskiviikot on keskellä viikkoa

Olen ehkä hieman liian väsähtänyt iltaisin (nytkin kello on 23.25) pystyäkseni selkeästi analysoimaan maailmanpolitiikkaa. Jotain tänne haluan kuitenkin laittaa, että tiedätte mun olevan elossa. Ja lievästä iltaväsymyksestä huolimatta ihan reippaanakin.

Pappi & Idiootti -kampanja etenee mukavasti. Tänään juteltiin lukemista varten pystytettävän teltan sisustamiseen liittyvistä yksityiskohdista. Kaikki tuntuu menevän ihan mukavasti ja yllättävän itsestään, joten ei siitä tässä vaiheessa enempää. Lukeminen siis alkaa to 10.12. klo 7.30.

Olin tiistaina iltapäivällä Scandic Simonkentässä kuuntelemassa Alexandre Havardin puhetta, joka perustui hänen kirjaansa Hyvejohtajuus. Kirjan nimi ei ehkä suomeksi kolahda, mutta asia oli kohdallaan. En ehtinyt vielä lukea kirjaa kuin kursorisesti, mutta uskallan heti suositella sitä. Havard yhdistää vaivatta ja uskottavasti ymmärryksen johtajuudesta, ihmisyydestä ja kristillisen elämäntavan perusteista. Tämä viimeisin todennäköisesti aiheuttaa hänen jälkikristillisessä lukijakunnassaan nikottelua. Näin tapahtui tiistain tilaisuudessakin. Uskoisin, että argumentti kuitenkin otettiin vastaan. Hyveet ovat jotain muuta ja paljon tärkeämpää kuin arvot. Hyveet ovat sitä, mitä me olemme ihmisinä. Perushyveitä on Havardin mukaan neljä: käytännöllinen viisaus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja itsehillintä. Näiden neljän päälle rakentuvat suurisieluisuuden ja nöyryyden hyveet, jotka mahdollistavat hyvän johtajuuden.

Ihmettelin hieman valittua suomennosta "suurisieluisuus". Sehän on selvästi uudissana. Perinteisesti latinan magnanimitas (kr. megalopsykhia) on käännetty sanoilla ylevämielisyys ja jalomielisyys. On tietysti totta, että "suurisieluisuus" on kirjaimellisempi ilmaus. Mutta uudissanan ongelma (ehkä myös sen vahvuus) on siinä, että se pitää selittää. Tässä sillä tarkoitetaan kykyä nähdä itsensä merkittävänä. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta suuria luuloja tai ylikorostunutta egoa, vaan oikeastaan niiden vastakohtaa. Hyveen vastakohta on pahe, joka viihtyy hyveen rinnalla. Individualismi ja materialismi tekevät ihmisistä pikkusieluisia, vaikka he luulisivatkin itsestään suuria. Suurisieluisuus on siis Havardin mukaan kykyä arvostaa sitä suurta, jonka Jumala on itse kullekin lahjoittanut. Samalla tavalla nöyryys on kykyä arvostaa toisissa olevaa suuruutta. Näin nöyryyden käyttövoimaksi tuleekin totuus, tosiasioiden näkeminen. Nöyryys ja ylevämielisyys tukevat toisiaan, ovat toistensa vastaparit ja muodostavat alustan johtajuudelle.

En tiedä, osasinko parilla lauseella kuvata oikein Havarin ajatuksia, mutta tässä vaiheessa on jo ihan selvää, että ne jäävät mieleen ja putkahtava esiin seuraavissa puheissani. Näistä seuraavana ovatkin vuorossa lauantain iltakirkon ja sunnuntain Tuomiokirkon messun saarnat. Sunnuntaina on kuorona Hannu Norjasen johtama Helsingin Filharmoninen Kuoro, joka tunnetusti laulaa veret seisauttavasti.

Perjantaina saa Espan kappelin lavalla ensi-iltansa Myllyteatterin ja Miira Sippolan uusin esitys Saari. Yleisö istuu siellä lasikopissa näyttelijoiden kanssa. Pitäis olla kivaa, odotan innolla.

Huomenna torstaina istun vähän isommassa kopissa toisenlaisten ammattilaisten kanssa, kun sain lipun matsiin HIFK-Tappara. Aamu aloitetaan Studium Catholicumin rukoushetkellä klo 8.30, sieltä Helsingin ekumeenisen toimikunnan kokoukseen, sieltä erääseen toiseen kokoukseen, jonka jälkeen on yksi tapaaminen ja pari muuta hoidettavaa asiaa ennen kuin laskeudun Nordenskiöldinkadulle.

Mauno Koiviston aukio

Opin juuri lisää kotikaupungistani. Mauno Koiviston aukio sijaitsee Narinkkatorin ja Paasikiven aukion välissä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saamme pystyttää teltan siihen. Itse asiassa se on oikein hyvä läpikulkupaikka. Narinkkatori on kuulemma varattu viikonloppuisin, mutta olemme siis aivan kulman takana.

Idiootti-kampanja etenee siis hiljaisessa taustavalmisteluvaiheessa. Kiitos kaikille teille, jotka olette halunneet tuoda tavalla tai toisella kortenne kekoon. Huomenna pidämme palaverin, jossa sovimme tukitiimin työnjaosta. Roudaustiimi (tai ehkä kaksi vuorotellen toimivaa roudaustiimiä) vastaa teltan pystyttämisestä aamuisin ja purkamisesta iltaisin sekä tarvittavan rekvisiitan, nojatuoli, äänentoisto, lämmitin ym. kasaamisesta. Päivystystiimi jakaa vuorot telttapäivystykseen. Teltalla pitää olla minun lisäkseni koko ajan yksi tai kaksi päivystäjää, jotka voivat ottaa vastaan lipaslahjoituksia. Sen lisäksi tarvitaan yksi koordinoimaan lukuvuoroja, koska mun taukojen ajaksi tarvitsemme muita lukijoita. Lupa-asia on vielä sinettiä vailla, joten odotamme kuitenkin rauhassa sen ratkeamista ennen kuin tehdään tarkempia suunnitelmia.

Koolla on väliä

Otsikossa on kaksi mieltä. Ensinnäkin se, että olin tänään Aamu-tv:ssä Ari Hurstin vieraana yhdessä Vapaa-ajattelijoiden liiton puheenjohtajan Jussi K Niemelän kanssa. Toisen etunimen etukirjaimesta tulee jostain syystä aina mieleen Gary S. Paxtonin lp-levy, jonka ensimmäinen raita kuului: "Hi! My name is Gary S. Paxton. Don't forget the S, it's one third of my whole name!"

Meidät oli kutsuttu tyynysotaan aiheena uskonnolliset symbolit ja herätteenä Italian krusifiksijupakka. Jussi K N on fiksu ja sanavalmis kaveri, jonka kanssa on vaikea saada sotaa aikaan. Niinpä taisimmekin keskustella aika kohteliaassa sävyssä. Olin kuitenkin mielessäni päättänyt, että haluan jollain tavalla sanoa, mitä risti oikeastaan edustaa: nöyryyden, kuuliaisuuden ja Jumalan rakkauden sanomaa. Onnekseni sain siihen mahdollisuuden heti ensimmäisessä puheenvuorossa. Sen jälkeen olikin mukava jutella niitä näitä.

Otsikon toinen merkitys liittyy Facebook-ryhmään Juha Luodeslampi arkipiispaksi. Liityin ryhmään tietysti heti, kun kutsuttiin. Ensinnäkin siksi, että Juha on mainio tyyppi. Toiseksi siksi, että arkipiispan valinta on hauska ajatus. Blogistit eri puolilla ovat jo kiinnittäneet riittävästi huomiota siihen, että joiltakin asiaa tuntemattomilta toimittajilta näyttää kuitenkin menneen pahasti sekaisin arkipiispan ja arkkipiispan valinta. Koolla on tässä tapauksessa paljonkin merkitystä. Juha ei ole koolla pilattu, mutta hänen teesinsä pärjäävät hyvin ilman sellaisenaan.

Yhdestä teesistä olen tosin jyrkästi eri mieltä. Arki-piispan teesi numero 15: "Jumalanpalvelukset on siirrettävä alkamaan sunnuntaisin aikaisintaan klo 12. Kontulassa on niin vähän lypsylehmiä että ajallisesti ei tarvitse pitäytyä klo 10.00 traditiossa."

Tämä on tietysti täysin vanhentunut kanta. Jumalanpalveluksen ajankohdan liittymisestä lypsyaikatauluun on tullut urbaani legenda, joka kannattaisi nyt unohtaa, kun sitä on toistettu parikymmentä vuotta. Kello 10 on itse asiassa aivan mainio ajankohta messulle. Nyt kun sunnuntaiaukiolo on vapautettu, myöhempi ajankohta menee pahasti päällekkäin kauppojen aukiolon kanssa. Kontulassa ja muissa suomalaisen jumalanpalveluksen kannalta keskeisissä kauppakeskuksissa on kirkonmenot saatava ohi klo 12 mennessä, että markkinat pääsevät alkamaan. Eikä ole paljonkaan väliä, onko kauppana K vai S.

Juna on liikkeellä

Liikkuvasta junasta on sitä vaikeampi hypätä pois, mitä enemmän se saa vauhtia. Ja sitä on myös aika vaikea pysäyttää.

Olen tänään pyörinyt täyden työpäivän (8-20) erinäisissä palavereissa ja tilaisuuksissa, joten en ole kauheasti ehtinyt edistää lukukampanjaa. Sen verran kuitenkin, että nyt mulla on tilinumeron lisäksi viitenumero ja lisäksi ensimmäiset neljä sivua à 10,- myytynä käteisellä. Ja illalla Kohtaamispaikkana Kryptassa puolisentusinaa ystävää ilmoittautui tukitiimiin. Lisäksi sähköpostilla on tullut muutamia yhteydenottoja. (Mun pitää tehdä jonkinlainen lista, että kaikki varmasti pääsevät mukaan... Haluasko joku auttaa listan ylläpitämisessä?)

Jos siis haluat tukea Kenian Baringossa tehtävää humanitaarista avustushanketta mun lukemiskampanjan kautta, laita kymppisi Suomen World Vision ry:n tilille Nordea 174530-28185 ja merkitse viitenumeroksi 6677 (keräyslupa OKH 517A ESLH-2009-07796/Tu-52). Viitenumero on tärkeä, koska sen perusteella saan tietää, kuinka monta sivua on myyty. Lisää tietoja Baringon avustushankkeesta saat World Visionin sivuilta www.katastrofi.fi.

Tutkin nyt mahdollisuutta toteuttaa luenta torstaista 10.12. alkaen. Mulla on to-pe vapaapäivät, lauantaina (toistaiseksi) vain yksi kaste, sunnuntaina vain messuavustus aamulla ja kauneimmat joululaulut illalla klo 19. Ja maanantainakin on toistaiseksi mahdollista järjestää aikaa. Enimmän osan ajasta joutaisin siis hyvin lueskelemaan Narinkkatorilla. Jos saan luvat kuntoon.

Mutta ehkä on aika kirjoittaa jotain hieman tärkeämmästä kysymyksestä: Miksi? Eräs ystävällinen kollega, joka luki tästä kampanjasta, ohjasi mun huomion erääseen toiseen kampanjaan nimeltä Advent Conspiracy. Heillä on neljä kohtaa, jotka liittyvät ajatukseen: "Joulu voi [yhä edelleen] muuttaa maailman". Saan omat motiivini aika hyvin yhdistettyä näihin neljään kohtaan.

Antaudu kokonaan palvelemaan Jumalaa [Worship Fully]

Kaikki alkaa Jeesuksesta ja päättyy häneen. Adventin tarkoitus on tehdä meidän sydämessä tilaa Jeesukselle, että hän saa olla omalla vaatimattomalla ja erikoisella tavallaan meidän Herramme ja Kuninkaamme. Osuvampi suomennos Dostojevskin romaanin nimelle olisi "Jumalan hullu" (kiitos, Sampsa, tästä muistutuksesta). Paavali todisti aikoinaan korinttilaisille, että Jumalan hulluus pelastaa maailman, kun ihmisen viisaus ei sitä voi pelastaa. Adventti on astumista samalle tielle, jota Jeesus kulki.

Kuluta vähemmän [Spend Less]

Joulunalusaika eli adventti tarvitsee jatkuvia muistutuksia siitä, että ostaminen ja kuluttaminen eivät ole joulun ydin. Joululahjat ovat hieno juttu, erityisesti lapsille, eikä minulla ainkaan ole mitään niitä vastaan. Mutta liika on liikaa. Idiootti Narinkkatorilla muistuttaa.

Anna enemmän [Give More]

Antaminen luo yhteyksiä. Antaminen ei ole ostamista. Anna aikaa, anna läsnäoloa. Lukeminen on ajan antamista. Menkää yhdessä kävelylle. Laulakaa vielä kerran kauheimmat joululaulut yhdessä.

Rakasta kaikkia [Love All]

Kun ymmärrämme, mistä joulun odotuksessa on kysymys, sydän avautuu toisten tarpeille. Rakastaminen on tekemistä. Tehdään yhdessä joulua Baringon alueen lapsille.

Mitäs läksin

Nyt se on sitten pakko toteuttaa. Mikä on hyvä. Tähän mennessä on vasta ideoitu ja kirjoiteltu, mutta nyt on otettava sanoista mittaa. Tajuan kyllä, että 33 tunnin luku-urakka pitää suunnitella hyvin. Silti tässä vaiheessa ei vielä edes harmita :-)

Asiat etenevät - jos hyvin käy - seuraavasti. Selvittelen mahdollisia paikkoja ja niiden vaatimia lupia. Olisi hienoa, jos urakan voisi sittenkin toteuttaa sisätiloissa, vaikka olenkin melko varma, että se ei tule olemaan mahdollista. Ei se tietenkään mahdotonta ole. Tarvitaan vain hankkeeseen mukaan lähtevä liikeyritys, joka päättää, että Idiootin luenta ei häiritse bisnestä. Pidän silti tässä vaiheessa lähtökohtana sitä, että lukeminen tapahtuu ulkona. Narinkkatori olisi mun ensimmäinen valinta, vaikka ei se tietenkään ole ainoa mahdollinen paikka.

Sillä välin, kun lupa-asiat selviävät perustamme World Visionin keräystilille viitenumeron, johon alan kerätä ensimmäisiä lahjoituksia. Olisi hyvä, jos ainakin 50 ensimmäistä sivua olisi jo myyty, kun luenta alkaa. Uskoisin, että luennan aikana keräys voisi toimia lipaskeräyksenä.

Kun paikka ja sen vaatimat luvat ovat selvillä, pitää varata ajankohta. Jos lukemiseen menee 33-35 tuntia, aikaa tarvitaan käytännössä viisi seitsentuntista työpäivää. On varmaan vakavasti mietittävä sitäkin, että keräykseen voisi osallistua myös auttamalla lukemisessa. Eli silloin tällöin, kun mun on pidettävä taukoa, joku muu lukisi sivun tai kaksi.

Kiitos jo etukäteen kaikille teille, jotka olette lupautuneet tukitiimiin. Tää ei nimittäin onnistu yksin. Jos luen ulkona, sinne pitää pystyttää jonkinlainen kioski, jossa on katos, tuoli, äänentoisto, mahdollisesti lämmitin, iso kampanjakyltti ja muuta tarpeellista.

Eli on tässä kaikenlaista kivaa tiedossa adventin piristykseksi.

Idiootti Narinkkatorilla

Tarkoitus on nopeasti kerätä rahaa Baringon alueen ruokahuolto- ja hygieniaprojektille. Koko projektin tavoite Suomessa on 250.000 euroa jouluaattoon mennessä. Kaikki keinot on siis käytettävä. Mitä mieltä olisit tästä ideasta?

Jotkut keräävät rahaa juoksemalla rahaa vastaan. Juoksemisessa on se hyvä puoli, että jokaisesta metristä voi veloittaa, toisin sanoen sitä voi tehdä vähän tai paljon tai mitä tahansa siltä väliltä. Juokseminen on kuitenkin pahimmillaan yksinäistä puuhaa, eikä siitä ole mitään hyötyä muille kuin itselle (jos ei tule kipeeksi). Mietin sille vaihtoehtoa. Jotain mitä voisi tehdä vähän tai paljon, mutta joka olisi samalla jollain tavalla yleishyödyllistä. Kuten esimerkiksi siivoamista. En vain millään keksinyt siivouskohdetta, joka olisi julkinen, hyödyllinen ja toimiva. Mutta entä jos lukisin julkisella paikalla kuten Narinkkatorilla Dostojevskin Idioottia hintaan 10,-/sivu? Kun kirjassa on 886 sivua, koko kirjan tuotto olisi 8860 euroa. Idootti on ensinnäkin upea teos. Lisäksi sillä on hyvä nimi, joka sopii hankkeen iskulauseeseen: Sinä autat, pappi lukee Idioottia.

Eikä tämä edes ole vitsi. Seuraavaksi pitää vain miettiä, miten tämä saadaan toimimaan käytännössä. Mä tarvitsen tukitiimin ja pohjalahjoituksen esimerkiksi 10 tai 50 ensimmäisen sivun lukemiseksi. Sitten vaan Narinkkatorille lukemaan ja pyytämään ohikulkijoilta kympin lahjoituksia. Avustaja pitää keräyslipasta ja merkkaa isolle taululle tavoitteen lähestymisen jokaisesta lahjoituksesta. Ja tietysti tarvitaan pieni äänentoistolaite ja asiaankuuluvat luvat.

Innostus tarttuu

Yhden vuorokauden sisällä tapahtui muun muassa seuraavaa:

To 15.30 GLS:n palauteseminaarissa World Visionin tiloissa Lönnrotinkadulla. Palaverin lopuksi meidän haastettiin mukaan keräykseen Kenian Baringon ruoka- ja hygieniahuoltoprojektin jatkamiseksi. Rahaa tarvitaan kuulemme 250.000 eur, jotta projekti pyörii maaliskuuhun saakka. Haaste otettiin vastaan ja luvattiin esittää se edelleen GLS:iin osallistuneille.

To klo 17.15 saavuin Tuomiokirkon kryptaan, missä kertausriparilaiset olivat jo kokoontuneet valmistelemaan iltaa. Kerroin lyhyesti WV:n haasteesta M:lle, joka oli juuri miettinyt vastaavanlaista ideaa.

To klo 18.00 kerroin haasteesta tilaisuuden aluksi ja rekrytoimme a) neljä henkilöä hoitamaan kryptan marrasmyyjäisten puuronmyyntiä Baringon hankkeen hyväksi sekä b) kaksi miestä keräämään kolehdin iltahartauden jälkeen.

To klo 19.30 esilaulajana Cantores minores iltahartaus (Evensong), Tuomiokirkko. Paikalla oli kuorolaisten lisäksi ehkä noin 80 henkeä. Kolehti kerättiin ovilla poistuttaessa ja se tuotti 306 euroa. Se on siemen.

Pe 7.30 Agricolan aamumessussa liturgina.

Pe 8.00 Tuomasyhteisön messukokous Agricolan kryptassa. Buukkasin alustavasti 17.1. messun MATKALLA-porukalle ehdottaakseni kolehtikohteeksi Baringoa. Jouduin lähtemään kesken kokouksesta, mutta san aamupäivällä tiedon, että Baringo projektiin on kerätty jo syyskuussa, joten kohde on tuttu ja ok Tuomasmessun kannalta.

Pe klo 8.30 Ekumeeninen aamurukous, Studium catholicum. Rukouksen jälkeen nauttiessamme dominikaaniveljien hyvästä kahvista kuulin, että H. aikoo ehdottaa Baringoa oman koulunsa avustushankkeeksi. Myöhemmin aamupäivällä kuulin, että hanke on hyväksytty koulussa ja sille on perustettu World Visioniin oma viitenumero, jonka kautta voidaan seurata keräyksen edistymistä.

Pe iltapäivä omassa toimistossa ja puhelimessa. T. ilmoittautui heti 17.1. messun juontajaksi! Rekrytointi alkaa heti ja jatkuu tulevana sunnuntaina, kun olen itsekin Tuomasmessussa, tällä kertaa liturgiavuorossa. Oman haasteprojektin miettimistä puhelujen ja välttämättömien toimistotöiden lomassa.

Pe klo 15-17 Pappi tavattavissa, Tuomiokirkko.

GLS Agricola 2. päivä

Pakko kirjoittaa pari ajatusta heti ylös, vaikka tuntuukin tosi vaikealta tiivistää. Kokonaisvaikutelmaksi jäi ihmisiin tarttunut innostus ja lähes iholla tuntuva halu tarttua toimeen. Voi olla, että viimeisen puhujan eli detroitilaisen mustan pastorin Harvey Careyn viimeinen pumppaus menettää tehoaan nopeasti ajan kuluessa, mutta perusviesti jää. Seurakunta on kutsuttu erikoislaatuiseen tehtävään välittämään maailmalle pelastus. Ja on hienoa saada olla kutsuttuna mukaan.

Aamu alkoi presbyteeripastor Tim Kellerin erinomaisella ja kaikkia uskonpuhdistuksen teologisia perusperiaatteita kauniisti korostavalla saarnalla tuhlaajapoikavertauksesta. Päähenkilönä ei ollutkaan tuhlaajapoika, vaan tuhlaajapojan isoveli, fariseus. Evankeliumi ei ole uskonnollista kuuliaisuutta tai uskonnottomuutta. Eikä evankeliumi ole moraalista rappiota sen paremmin kuin moraalista kunniallisuuttakaan. Se on jotain aivan muuta. Sekä kaiken tuhlannut pikkuveli että kaikessa kuuliainen isoveli olivat enemmän kiintyneitä isän omaisuuteen kuin itse isään. Siinä oli heidän molempien syntinsä, mikä erotti heidät isästä. Pikkuveli teki parannuksen ja kääntyi takaisin. Isoveli ei tehnyt parannusta, vaan jäi juhlista ulkopuolelle. Saarnan lähtökohtana olivat hengellisesti kuolleet seurakunnat ja syy niiden hengettömyyteen. Evankeliumin valossa hengettömyyden syyksi osoittautuu se, että Kristuksen saarnaamisen tilalle ujuttautuu suorituskeskeinen ja tottelemista korostava farisealaisuus, joka ei rakenna eikä innosta.

Toinen aamupäivän puhuja oli Bill Hybelsin haastattelema David Gergen, neljän USA:n presidentin neuvonantaja, professori ja CNN:n poliittinen kommentaattori. Moni kehui haastattelua mielenkiintoiseksi ja antoisaksi, mutta mulle se ei kolahtanut kovin syvälle. En ole kuitenkaan pahoillani, kun kymmenestä puheesta vain yksi jäi hieman vaisummaksi.

Tony Blair oli vuorossa lounaan jälkeen. Blairistä jäi mieleen "tihkimätön ydin". Eli mikä on meille itse kullekin se kaiken neuvottelun ja välttämättömien kompromissien jälkeen jäljelle jäävä ydin, jonka puolesta taistellaan ja josta pidetään kiinni. Blairin jälkeen Kenno Leier (GLS Suomen puheenjohtaja) haastatteli Suomen World Visionin toiminnanjohtaja Tiina Saukkoa. Yhteistyö GLS:n ja World Visionin välillä siis syventyi kertaheitolla, eikä varmasti jää tähän. Saukon haastattelun jälkeen oli vuorossa Bono ja hänen puheenvuoroonsa liittyviä videaklippejä muutamien seurakuntien vastauksesta Bonon vuonna 2006 esittämään haasteeseen.

Spontaanisti kahvitauolla syntyi heti keskustelua siitä, mikä on meidän yhteinen hanke köyhyyden voittamiseksi. Osa puheista ja haasteista otetaan ohjelmaan Kryptassa tammi-helmikuussa. Jotenkin tuntuu, että tästä vielä seuraa jotain...

GLS Agricola 1. päivä

Räntäinen marraskuun perjantai hehkui erikoista lämpöä Agricolassa tänään. Vaikka toimin Global Leadership Summitin paikallisen ohjausryhmän puheenjohtajana, en ollut nähnyt etukäteen yhtäkään tänään kuulluista puheista. Tietysti GLS-ystävät olivat kertoneet terveiset Chicagosta, missä puheet aluperin on pidetty viime elokuussa. Odotin kuitenkin edellisten vuosien kaltaista kokemusta: jotain hyvää, jotain erinomasta, jotain helposti unohtuvaa.

Yllätyin ja vaikutun. Bill Hybels tosin aloitti päivän aika vaikeasta suunnasta puhumalla viime lokakuun talouslamasta ikään kuin se olisi romahduttanut seurakunnan toimintakyvyn ja saanut aikaan katastrofin pienoiskoossa. Ehkä niin tosiaan tapahtui Chicagossa, mutta ei meillä. Helsingin seurakuntayhtymän varoja on puskuroitu rahastoihin ja kiinteistöihin sellaisella kaukonäköisyydellä, että seurakuntien ei tarvitse elää kädestä-suuhun-tilanteessa. Mutta Hybelsin puhekin oli lopulta henkilökohtainen. Talouden alamäki on kohta, joka panee oikealla tavalla ajattelemaan prioriteetteja ja omia tekemisiä.

Aamupäivän toinen puhuja, business-professori Gary Hamel oli isompi yllätys. Vaikka puhe oli konekiväärin nopeaa nakutusta (osasyynä oli lievä hermostuneisuus valtavan live-yleisön edessä), ajatus ei katkennut missään vaiheessa. Tässä tietsikan vieressä kirjoituspöydällä oleva Hamelin kirja The Future of Management alkoi elää ihan uudella tavalla, kun Financial Timesin juhlima johtamisguru puhui Jeesuksesta aivan yhtä suurella vaivattomuudella ja luonnollisuudella kuin toimintaympäristön muutoksesta. Tietysti Hamelin perusolettamus, että kaikki muuttuu samanlaiseksi mössöksi kuin internet, voi olla historian saatossa yliampuva - tai sitten ei. Se on kuitenkin selvää, että juuri tällä kohdalla historiassa ylhäältä johdetut, perinteiset organisaatiot etsivät aivan uudenlaisia, verkottuneempia toimintakulttuureita. En pysty tähän kirjaamaan kaikkia heränneitä ajatuksia, mutta yksi niistä liittyi kysymykseen kirkon historiallisesta menestyksestä. Hamel nimittäin puhui siitä, että innovatiiviset ja kasvavat herätyskristilliset (evangelical) seurakunnat jenkeissä eivät ole 40 vuoden perspektiivillä kovinkaan erilaisia kuin valtavirran heikkenevät protestanttiset seurakunnat. 40 vuotta on kuitenkin häviävän lyhyt perspektiivi kirkon historiassa. Jostain kumman syystä ja kaikesta vallankäytön jatkuvasta korruptoivasta vaikutuksesta huolimatta kirkon on onnistunut säilyttää (tai pitäisikö sanoa: löytää uudestaan) elinvoimansa kahden tuhannen vuoden ajan. Se on mahdollista ainoastaan siksi, että alkuperäinen sanoma pakottaa meidät jatkuvasti palaamaan lähteille. Kirkkoa voi ja tulee aina uudistaa. Sitä ei kuitenkaan koskaan tarvitse eikä voikaan keksiä uudestaan.

Iltapäivän aloitti Dave Gibbons, joka oikeastaan kolahti minulle kaikkein voimakkaimmin. Pystymättä kunnolla tässä tekemään Gibbonsin puheelle oikeutta noukin sieltä vain pari ajatusta. Myös hän puhui kulttuurin muutoksesta ja siitä, mitä se edellyttää seurakunnan johtamiselta. On otettava käyttöön toisenlaiset mittarit. Epäonnistuminen on menestymistä, koska epäonnistumiset ja heikkoudet kertovat meistä eniten ja opettavat meille eniten. Visiot ja visionäärit eivät ole ollenkaan niin tärkeitä seurakunnalle kuin ihmissuhteet. Yhteisönä eläminen tarkoittaa sitä, että olemme valmiita tekemään uhrauksia oman mukavuutemme kustannuksella. Päätinkin heti, että seurakuntalaiset saavat tästä lähtien tulle meille etukäteen ilmoittamatta ja ottaa jääkaapista, mitä sieltä löytyy. (En tietenkään kerro tästä päätöksestä kenellekään paitsi harvoille ja valituille ;-)

Mikrolainoja myöntävän KIVA-järjestön perustaja Jessuca Jackley teki vaikutuksen pirteällä ja innostuneella olemuksellaan. Ja päivän päätti järkyttävän omakohtaiseen kertomukseen köyhien maiden lapsia auttavan Compassion International järjestön johtaja Wess Stafford. En oikein osaa vielä eritellä omia tuntemuksiani tämän viimeisen puheen suhteen. Se oli äärimmäisen koskettava ja vetoomus tuli kohti. Mikä on se päämäärä, joka saa minut kyynelehtimään samaan aikaan ilosta ja surusta, niin että olen valmis antamaan sille kaikkeni?

Eikä pidä unohtaa Joonatan Raution jämäkkää bändiä, joka vastasi ylistys- ja taukomusiikista, eikä Jukka Leppilampea, joka sai varmasti kaikkien salissa olleiden ihon kananlihalle väkevällä tulkinnalla Hilja Aaltosen sanoihin tekemästään kappaleesta Kysytkö palvelushintaa?

Huomenna jatketaan. Ja jos tätä menoa jatketaan, monen seurakunnan johtajan ja vastuunkantajan elämä on saanut taas aivan uuden latauksen ja suunta on korjattu kohti parempaa päämäärää.

Hesari ja krusifiksit

Pakko tunnustaa, että Hesarin pääkirjoitus hieman yllätti tänään. Siinä otettiin hyvin laajakatseinen ja ymmärtävä kanta Italian koulujen krusifiksikiistaan. Aivan aiheellisesti pääkirjoituksessa kysytään, mille symboleille sitten tila jätetään, jos kulttuuriin iskostunut ristikin pitää siivota pois. Käytännössä se näyttää tarkoittavan sitä, että julkinen tila varataan esimerkiksi kaupallisille ja nationalistisille tunnuksille.

Ensimmäinen reaktioni, kun eilen luin asiaa koskevan uutisen (HS: Italia tyrmistyi koulujen krusifiksikiellosta), oli harmistuminen ja lievä uhma: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kaivaa maata jalkojensa alta, kun se ei tunnista oman toimintansa kristillistä arvoperustaa. Seuraava reaktio oli ehkä hieman kyynisempi: Juuri tätähän eurooppalaisuus tänä päivänä on, ja sitä saa, mitä tilaa. Tasapuolisuus varmaankin edellyttää, että tällä tiellä jatketaan. Millainen on se Eurooppa, johon tie johtaa? Milloin vaaditaan, että risti pitää poistaa pohjoismaiden lipuista? Seuraako siitä suvaitsevainen ja moniarvoinen vai kulutukseen tukehtuva ja sisältä ontto yhteiskunta? Uskonnon siivoaminen pois julkisesta elämästä toteuttaa hyvin pienen joukon intohimoja. Yksilön vapauden kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä, sillä uskonnon harjoittaminen on juuri yksilön oikeus.

No, oli miten oli, on asiassa toinenkin puoli. Kristillisyys on kieltämättä vahva osa eurooppalaista kulttuuria. Mutta jos kristillisyys on vain siinä, että seinässä on krusifiksi, se ei tietenkään kestä. Eikä krusifiksien poistaminen voi tietenkään millään tavalla lannistaa sitä kristillistä uskoa, joka elää suhteesta ristiinnaulittuun. Kristillisellä uskolla on kaksi ulottuvuutta: kulttuurinen ja hengellinen. Molemmat voivat saada ilmaisunsa julkisesti tai yksityisesti sen mukaan, mitä ympäröivä yhteiskunta sallii. Kristilliseen uskon hengelliseen ulottuvuuteen ei ole kuulunut omien oikeuksien aggressiivinen puolustaminen. Sodat ovat kulttuurisotia.

Mutta tietysti juuri kulttuurisodasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksessä on kyse. Jos olemme rakentaneet oikeusjärjestelmän, joka omaa logiikkaa seuratessaan johtaa tällaiseen tulokseen, hälytyskellojen pitäisi alkaa soida. Kuka muuttaisi junan suunnan?

This Is It

Oltiin Tiinan ja Alissan kanssa katsomassa Michael Jacksonin toteutumattoman konserttikiertueen dokumenttipaloista koostettu This Is It. Eikä voi muuta sanoa, kuin että, kyllä musiikki ja tanssi toimii. Tai siis toimi.

Totta puhuen voi kyllä sanoa muutakin. Otoksista kävi hyvin ilmi, miten hankala suhde supertähdellä on häntä palvoviin (ehkä hieman pelkääviinkin) taustatanssijoihin ja -muusikoihin. Jopa hyvin intiimi tanssikohtaus kappaleessa I Can't Stop Loving You tuntui vähän ulkokohtaiselta. Michael tuntui ujolta ja luoksepääsemättömältä. Ainoa suhde, jossa tuntui olevan jotain luontevaa, oli tuottaja Kenny Ortega. Kaikesta paistoi läpi MJ:n perfektionismi, jonka hän vaivoin sai käärittyä "with love" ja "God bless you" kommenttien pehmusteisiin. Lopussa koko tuotantoryhmä seisoi ringissä käsi kädessä ja MJ puhui jotain uskonnollistyyppistä perheenä olemisesta ja planeetan pelastamisesta. "It is about us." Niinpä. Kun oli juuri seurannut, minkälainen ihmiskoneisto, pyrotekniikka ja lavasteet showta varten oli pystytetty, ei voinut olla huokaamatta. Kuinkahan paljon sademetsää paloi This Is It shown vuoksi?

Ehkä MJ:n ja fanittavien nuorten tanssijoiden suhteessa voi nähdä jonkinlaisen metaforan jumalasuhteen ongelmallisuudesta. Jumala voi sanoa ihmiselle: "Minä rakastan sinua" ja tarkoittaa sitä. Mutta ellei synny kosketusta, joka osoittaa rakkauden muutenkin kuin sanoilla, pelko ja etäisyys jää.

Mulla oli tänään vapaapäivä, mutta osa siitä meni kymmenen käskyn kertaamisessa. Käskyt on nimittäin aiheena keskiviikon Krypta-illassa, joka aloittaa neljän kertausrippikouluillan sarjan. Tarkoitus oli muodostaa viikonlopun leirillä ryhmät, jotka voisivat itsenäisesti toteuttaa nämä illat, mutta olen vielä hieman epävarmalla kannalla. On siis parasta valmistella jotain takataskuun, jos ryhmäläiset hyytyvät...

Huomenna aamulla olen luvannut olla RadioDein päivän vieras klo 9-10 ja puhua jotain Global Leadership Summitista. Agricolan kirkossa ensi viikonloppuna eli pe-la 6.-7.11. pidettävään tapahtumaan on tällä hetkellä tulossa vajaat neljäsataa osallistujaa, mikä on oikein mukava määrä. Oikeastaan tuntuu hyvältä ja helpottavalta, että GLS on jo ensi viikonloppuna, vaikka vielä monta asiaa on kesken. Syys-lokakuu on ollut aikamoista haipakkaa ja määräpäivien lähestyminen muistuttaa, että asioilla on tapana järjestyä. Nyt ajatuksissa alkaa olla tilaa jo ensi kevään ja tulevien vuosien pidemmän tähtäyksen suunnitelmille. Itse asiassa MJ:n shown katsominen oli erityisen hienoa juuri tästä näkökulmasta. On todella palkitsevaa olla seuraamassa, kun joku asia suunnitellaan, harjoitellaan ja viilataan kunnolla. Kuten esimerkiksi teatteriesitys tai konsertti.

Pankki vai luotto?

Saarna Helsingin tuomiokirkossa ja Lähetyskirkossa 1.11.2009

Uskon perustus (Uskonpuhdistuksen muistopäivä)

Jeremia 17:5-8; Roomalaiskirje 10:12-18; Matteus 5:13-16

(Saarna perustuu erityisesti Jeesuksen suola-vertaukseen vuorisaarnassa, joten Matteus 5 kannattaa lukea ennen saarnan lukemista. Kirjoitettu teksti ei täysin vastaa puhuttua saarnaa, mutta sisältää sen tärkeimmät kohdat.)

Olemme tottuneet siihen, että kaupan kassalla kysytään : ”Pankki vai luotto?” Nyt nämä vakiintuneet vaihtoehdot ollaan kuitenkin vaihtamassa latinalaisperäisiin sanoihin ”debit vai credit”. Credit tarkoittaa ”hän uskoo”. Kun maksetaan luotolla, kuka uskoo ja mihin? Tietysti luotonantaja uskoo ja luottaa siihen, että sinä pystyt lopulta suoriutumaan velastasi. Debet taas tarkoittaa ”hän on velkaa” tai ”hänen täytyy”. Pankkitilillä täytyy olla heti vastaava määrä rahaa, että ostos voidaan veloittaa. Jos ei ole luottoa, eikä pankkitililläkään ole mitään, voi tietysti maksaa käteisellä. Jos sinulla ei ole käteistäkään, on parempi pysyä kaupan ovien ulkopuolella.

Jeesus oli aina valmis asettamaan kyseenalaiseksi ihmisten itsestään selvinä pitämiä asioita. Hän romutti ihmisten arvojärjestykset ja luotonantotavat tehdäkseen meidät vapaiksi. Kuka tahansa, joka uskoo häneen, saa velkansa anteeksi. Kuka tahansa, joka uskoo häneen, saa itse asiassa antaa velkoja anteeksi! Kysymys kääntyykin meitä kohti: Uskotko sen? Toisin sanoen, annatko luottoa Jumalan lupaukselle Jeesuksessa? Tässä sanomassa ja sen vastaanottamisessa on maailman pelastus.

Uskon puhtaanapitoa

Meidät on kutsuttu mullistavat toisinajattelun todistajiksi ja edelleen viejiksi. Kuinka tämä todistus pysyy puhtaana ja alkuperäisenä? Miten on mahdollista säilyttää jatkuva inhimillisten arvojärjestysten kyseenalaistaminen tekemättä siitä uutta uskonnollista instituutiota ja opillista pakkopaitaa? Jeesus ei tullut perustamaan uskontoa, vaan vapauttamaan ihmiset itse tehdystä uskonnollisuudesta Jumalan lasten vapauteen. Se oli haastava tehtävä, joka vei hänet ristille saakka.

Jeesuksen menetelmiin kuuluivat myös vertaukset. Viisaus Jumalan valtakunnan salaisuudesta voidaan ymmärtää tarkkailemalla luontoa ja arkielämän asioita. Kuten esimerkiksi suolaa.

Suolalla oli iso merkitys antiikin maailmassa. Se tunnettiin puhtaudestaan, säilöntäaineena ja maustaan.

Puhtaus

Antiikin käsityksen mukaan suola oli puhtainta kaikesta, koska se tuli kahdesta puhtaasta: auringosta ja merestä. Suolan kimalteleva valkeus heijastaa sen puhtautta. Siksi suola on yksi varhaisimmista uhriaineista. Jos siis haluat olla maan suola, sinun tulee olla esimerkillisen puhdas.

Ajattelen puhtaudesta esimerkiksi näin. Meidän ajallemme on tyypillistä, että meillä on monia rooleja, jotka eivät välttämättä ole tekemisissä keskenään. Olemme yhtä töissä ja toista kotona ja vielä kolmatta kaveripiirissä. Mutta kun pappi saadaan kiinni huorinteosta tai tuomari petoksesta, se kertoo siitä, että ihminen ei enää ole kokonainen. Sama vaara vaanii meitä jokaista. Kuinka paljon helpompi on hymyillä sille, josta odottaa jotain saavansa, kuin sille, joka odottaa saavansa sinulta jotain? Puhtaus on totuudellisuutta, integriteettiä, sitä, että ei esitä yhdelle yhtä ja toisella toista, vaan on sama kaikille.

Säilöntä

Roomalainen historioitsija Plutharkhos on esittänyt erikoisen ajatuksen suolan säilövästä vaikutuksesta. Liha on kuollut ruumis tai sen osa. Jos se on omissa oloissaan, se alkaa nopeasti pilaantua. Mutta suola säilyttää sen ja pitää sen tuoreena ikään kuin kuolleeseen lihaan olisi tuotu sisään uusi sielu. Suola siis säilyttää ja estää pilaantumisen. Jos haluat olla maan suola, sinun tulee pitää yllä elämää ja vastustaa pilaantumista.

Seurassa on helppo erottua ja hankkia mainetta kertomalla mehevä juoru tai kyseenalainen vitsi. Joidenkin seura tuntuu aina vievän meitä likakaivoille. Maan suolana oleminen tarkoittaa sitä, että me estämme pilaantumisen ympärillämme.

Maku

Raaka kala maistuu useimpien mielestä vastenmieliseltä ilman suolausta. Samoin kaurapuuro vaatii monen maun mukaan hyppysellisen suolaa. Toisaalta jos suolaa sujahtaa liikaa, puuro tai kala alkaa maistua vain suolalta. Ja juuri tässä on suolan erinomaisuus. Se tuo esiin ruoan oman maun, ”antaa ruualle maun”. Jos haluat olla maan suola, sinun tulisi antaa makua sille, mikä on ympärillä. Arkiset asiat, kohtaaminen kadulla tai rappukäytävässä, vaihdettu ystävällinen sana, annettu palvelu, kaikki nämä saavat tavallisen elämän taivaan esikartanoiksi. Ei meidän siis tarvitse olla maan chili tai maan wasabi tai joku muu ihastuttavan tulinen tai eksoottinen makuelämys, joka vetää kaiken huomion puoleensa. Kristitty on kutsuttu palvelemaan toisia, saamaan lähellä olevien maku esille, nostamaan arjen harmaudesta taivaallisiin.

Näinhän toimii myös valo, joka oli Jeesuksen vuorisaarnan toinen vertaus. Valo tuo esiin esineiden omat värit ja muodot, jotka ilman valoa jäävät harmaaksi massaksi. Kaikki suolan ominaisuudet osoittavan samaan suuntaan. Jeesus kutsuu meitä olemaan toisen todellisuuden todistajia pilaantuvassa ja ilman makua olevassa maailmassa.

Pankkijärjestelmän vangit ja vapaus

Poliitikot puhuvat, että vuosi sitten maailman pankkijärjestelmä oli vähällä luhistua. Se jäi kokematta, mutta tajuamme, miten radikaali asia se olisi ollut. Kirjailija José Saramago on leikitellyt samankaltaisella asialla kirjassaan ”Kertomus näkevistä”. Siinä hän kuvaa poliittisen järjestelmän romahtamista, kun yhtäkkiä suurin osa ihmisistä päättääkin äänestää tyhjää. Kuka enää tarvitsee poliitikkoja? Ihmiset itse tuntuvat vapautuneilta, mutta ennen pitkää paniikki leviää muihin ja seuraa monenlaista hämminkiä ja tuhoa.

Saramagon ajatus on viehättävä: poliittisista puolueista vapaa ihminen. Näkökulma jää kuitenkin puolitiehen. Ratkaisu ihmisen orjuuden ja vapauden ongelmaan ei ole yhteiskunnallinen, vaan hangellinen. Me olemme jo äänestäneet tyhjää, siis asettuneet poliittisten ja muiden ideologioiden ulkopuolelle, kun olemme valinneet esikuvaksemme Jeesuksen. Me olemme astuneet ulos siitä luottojärjestelmästä, jossa ihmisen arvo mitataan rahassa. Me emme saa koskaan palata tilanteeseen, jossa annamme jonkin ideologian tai rahan vallan ottaa yliotetta Nasaretin miehen yksinkertaisesta sanomasta.

Juuri siksi todistus Kristuksesta ei ole mikään konsti tai opinkappale tai meditaatiotekniikka, jonka voisi ajatella muiden hyvien ja hauskojen konstien ohella. Suolana ja valona oleminen on pysymistä perustalla, jatkuvassa yhteydessä Jumalaan, joka päivä uusiutuvassa liitossa ja suhteessa, joka ravitsee meitä niin kuin puro ravitsee puuta, joka on sen partaalla ja kurottaa juurensa sen veteen.