Ensimmäinen reaktioni, kun eilen luin asiaa koskevan uutisen (HS: Italia tyrmistyi koulujen krusifiksikiellosta), oli harmistuminen ja lievä uhma: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kaivaa maata jalkojensa alta, kun se ei tunnista oman toimintansa kristillistä arvoperustaa. Seuraava reaktio oli ehkä hieman kyynisempi: Juuri tätähän eurooppalaisuus tänä päivänä on, ja sitä saa, mitä tilaa. Tasapuolisuus varmaankin edellyttää, että tällä tiellä jatketaan. Millainen on se Eurooppa, johon tie johtaa? Milloin vaaditaan, että risti pitää poistaa pohjoismaiden lipuista? Seuraako siitä suvaitsevainen ja moniarvoinen vai kulutukseen tukehtuva ja sisältä ontto yhteiskunta? Uskonnon siivoaminen pois julkisesta elämästä toteuttaa hyvin pienen joukon intohimoja. Yksilön vapauden kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä, sillä uskonnon harjoittaminen on juuri yksilön oikeus.
No, oli miten oli, on asiassa toinenkin puoli. Kristillisyys on kieltämättä vahva osa eurooppalaista kulttuuria. Mutta jos kristillisyys on vain siinä, että seinässä on krusifiksi, se ei tietenkään kestä. Eikä krusifiksien poistaminen voi tietenkään millään tavalla lannistaa sitä kristillistä uskoa, joka elää suhteesta ristiinnaulittuun. Kristillisellä uskolla on kaksi ulottuvuutta: kulttuurinen ja hengellinen. Molemmat voivat saada ilmaisunsa julkisesti tai yksityisesti sen mukaan, mitä ympäröivä yhteiskunta sallii. Kristilliseen uskon hengelliseen ulottuvuuteen ei ole kuulunut omien oikeuksien aggressiivinen puolustaminen. Sodat ovat kulttuurisotia.
Mutta tietysti juuri kulttuurisodasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksessä on kyse. Jos olemme rakentaneet oikeusjärjestelmän, joka omaa logiikkaa seuratessaan johtaa tällaiseen tulokseen, hälytyskellojen pitäisi alkaa soida. Kuka muuttaisi junan suunnan?
