Ensi vuonna nuorempana

Aamuhartaus uudenvuodenaattona 31.12.2009, Radio YLE1

Profeetta Jesajan sana: ”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuva, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.”

Sain vuosi sitten vaimoltani joululahjaksi kirjan, jonka otsikko oli lupaava: Nuorempi ensi vuonna. Kirja lupaa terveyttä ja pitkää ikää sille, joka noudattaa sen kolmea yksinkertaista neuvoa. Kuntoile joka päivä, syö vähemmän ja terveellisemmin, ja kolmanneksi: sitoudu. Tässä vaimon rakkaudella valitsemassa lahjassa oli sopiva sekoitus huolenpitoa, lupausta ja mausteena pieni ripaus vaatimusta. Aloitin siis heti vuoden alusta ahkeran kuntoilun.

Ohjelma sai ajatuksissani lähes raamatulliset mittasuhteet, kun muistin edellä lukemani Jesajan kirjan kohdan. Kuntopyörää polkiessani näin mielessäni itseni nousemassa lentoon ylväästi kuin kotka, joka ylhäisestä korkeudestaan katselee maan matosten vaivaista vaellusta.

Kotka on tärkeä lintu. Kokonsa ja upean liitonsa vuoksi se on kiehtonut ihmisten mieliä muinaisista ajoista asti. Lentokonetta tuskin olisi keksitty, ellei ihminen olisi saanut päähänsä haluavansa liitää kuin kotka.

Muinaisitämaisen ihmisen mielessä kotka liittyi jumaltaruihin. Kotka oli aurinkolintu. Sen lentoa meren aaltojen yllä verrattiin auringon lentoon taivaan halki idästä länteen. Kotka oli taivaan hallitsija ja kuninkaiden symboli. Kotka löytyykin edelleen monien maiden lipuista ja vaakunoista.

Kotka oli myös yleinen kristittyjen hautamuistomerkkien kuva-aihe ensimmäisten vuosisatojen aikaan, ainakin Syyriassa. Ehkä tähän vaikutti Jesajan profetia. Kotka on aamun sarastuksen lintu. Se muistuttaa kuoleman voittajasta, valon tuojasta, uuden elämän antajasta, siis Kristuksesta.

Mutta palaan vielä hetkeksi vuoden alussa alkamaani kunto-ohjelmaan. Kuluneeseen vuoteen sisältyi monia onnistumisen ja ehkä joitain voiman tunteenkin hetkiä. Mutta sisältyipä siihen myös läheisen ihmisen kuolema. Oma kuolevaisuus tuli hieman lähemmäksi. En onnistunut kääntämään biologista kelloa taaksepäin. Olen vääjäämättä vuoden vanhempi, vuoden lähempänä kuolemaa. Se ei ollut lahjaksi saamani kirjan vika, sillä ohjelma itsessään on mitä parhain. Kannattaa ehdottomasti harrastaa kuntoilua. On syytä syödä terveellisesti. Näille kahdelle ensimmäiselle ohjelman kohdalle antaa merkityksen kolmas: sitoutuminen. Kannattaa vaalia ihmissuhteita. Ei pidä pyrähtää lentoon heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa. Sitoutuminen tuottaa terveyttä. Sitoutuminen on raamatullista. Sitoutuminen on toisen asettamista etusijalle. Kristus asetti sinut etusijalle, vaikka joutui sen vuoksi kärsimään kuoleman. Siksi maailma pelastuu.

Läheisen kuolinvuoteen ääressä luimme yhdessä psalmin 103. Se alkaa näin:

“Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään.

Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.

Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.

Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.

Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka.”

Kotkan lento katkeaa joskus. Ihmisen aika on rajattu. Mutta sille, joka sitoutuu, joka sitoo itsensä Kristukseen ja Kristuksen kautta lähimmäisten palvelemiseen uusi vuosi on jälleen askel lähemmäksi ikuista nuoruutta.

Jeesus Kristus, elämän ja kuoleman Herra. Kiitos ajasta, jonka olet meille antanut. Kuljeta meitä sinun seurassasi, niin että matkamme päättyy hyvin ja pääsemme luoksesi kirkkauteen. Aamen.

Aamuviritys ja aamuhartaus

Vapaapäivä alkoi Alissan kouluun viennillä ja jatkui siitä sopivasti Kaisaniemen koulun naapuriin eli Hotelli Arthuriin, missä Kojosen Leena tarjosi hienon virityskokemuksen (Leenan firman nimi on Valmennustalo Viritys). Leena on huippuhyvä työnohjaaja, valmennuskonsultti ja musiikin ystävä, joka osaa yhdistää valmennuksissaan kaikkia näitä osaamisalueita. Kiitos, Leena!

Viikko on ollut monipuolinen, joskin aika kiireinen. Tiistaina aamupiirissä sain siis käteeni painotuoreen kirjan Syvistä vesistä valoon. Vaikka olen aiemmin ollut kirjoittajana muutamassa julkaisussa, oman kirjan hypisteleminen oli kuitenkin erilainen kokemus. Huomasin samalla sen, mitä aina sanotaan, että julkaisemisen jälkeen teksti saa uuden, kirjoittajastaan riippumattoman elämän. Kirjaa pidellessä tuntui tosiaan siltä, että nyt se on siinä ja pärjää omillaan. Lukijapalautetta en ole vielä kovin paljon saanut, joten laittakaahan tulemaan, kun ehditte tutustua opukseen!

Tiistain aamupiiristä tie johti ensin toimistolle, sieltä Kaisaniemen ala-asteelle päivänavausta pitämään ja sen jälkeen lyhyeen lounashetkeen Kuirinlahden Sarin ja Matin kanssa, jotka olivat juuri tulleet Torontosta. Sain siis viimeisimmät Kanadan-kuulumiset. Iltapäivällä oli vielä yksi kastekeskustelu ennen kuin ehdin istahtaa kirjan kanssa hetkeksi alas. Räntilän Jaana nimittäin oli ystävällisesti pyytänyt minua kertomaan jotain kirjasta Tuomasyhteisön vuosikokouksen yhteydessä. Sinne siis suuntasin kulkuni klo 18 aikaan. Oli helppo kertoa psalmirukouksen merkityksestä pääosin tutuille tuomasihmisille.

No, sieltä siis pääsin lähtemään klo 20 aikaan ja pirautin äidille varmistaakseni, jos ehtisin vielä ajaa Paloheinän kautta ja toimittaa tuoreen kirjan myös heille. Äiti kuitenkin sanoi, että isä on vielä Saalemissa kokouksessa. Niinpä ajoin siis Hakaniemeen Näkinkujalle ja istahdin Saalemin takapenkkiin. Menossa oli aidosti helluntailaistyylinen rukouskokous. Seinälle heijastettiin vuoron perään muiden Helsingissä toimivien helluntaiseurakuntien ajankohtaisia aiheita, joiden puolesta sitten palavasti ja äänekkäästi rukoiltiin. Jotkut olivat polvistuneet penkissä, jotkut seisoivat, jotkut rukoilivat toistensa kanssa, jotkut istuivat ja rukoilivat hiljaa itsekseen. Minä kuuluin tähän viimeiseen ryhmään. Vähän aikaa istuttuani Grönroosin Maukka tuli juttelemaan ja rukoiltiinkin siinä yhdessä hetki. Kun en tiennyt, miten pitkään tilanne jatkuisi, hivuttauduin sitten etupenkkien suuntaan, missä isä oli rukoilemassa seurakunnan pastorien kanssa. Minut otettiin ilahtuneesti mukaan rukousrinkiin ja kohta jo kaikui voimakas rukous Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan puolesta. Hyvä meininki! Sujautin isälle kirjan ja sanoin, että halusin tulla tuomaan tämän. Isä sitten kai meni näyttämään kirjaa tilaisuutta johtaneelle naishenkilölle, jonka vähän sen jälkeen huomasin nostavan kirjan kaikkien nähtäväksi ja rukoilevan kirjalle siunausta. Nyt on siis sekä kirja että kirjailija siunattu!

Keskiviikkona ei poikkeuksellisesti ollut Kryptan kohtaamispaikkaa, vaan vihkiparien Tahdon, tahdon! -ilta, joten ilta oli vapaa. Olin sen sijaan iltapäivällä pitämässä hartauksia neljässä eri vanhainkodissa klo 13-18. Yhdessä paikassa eräs kodin naisasukki tuli paikalle, kun kuuli, että on oikein miespappi vierailijana. Sainkin sitten kuulla kesken psalmirukoustani, että "kyllä on kaunis pappi". Lähtiessä vielä tuli tiukka halaus ja lähes väkisin annettu pusu poskelle. Kiihkeää meininkiä siis sielläkin. Alzheimer-yhdistyksen Leenankodissa Katajanokalla oli hieno huomata, että Psalmi 23 (vanhalla käännöksellä) ja tutut virret saivat kaikki mukaan, vaikka muuten muisti reistailee ja todellisuudentaju on hieman kadoksissa.

Tänään perjantaina heräsin sitten omaan aamuhartauteeni, jonka teksti on tässä. (Oma ylikriittinen mielipiteeni on, että iltapäivän äänitysajankohta kuului mun puheäänessä, sekä sen tempossa että äänen soinnissa. Kun yleensä aamuhartauksien nauhoitusaika on ollut aamusta, ääni on levännyt, tummasointinen ja rauhallinen. Nyt ääni oli selkeästi ylävireisempi ja katkonaisempi, vaikka en sitä mitenkään aistinut äänitystä tehdessä. Samalla tekstin luonne hieman muuttui siitä, mitä olin sen kuvitellut olevan. Toivottavasti asia kuitenkin välittyi. Papas no Mamas ja Juha Vintturi lauloivat lopuksi Käy kohti isänmaata.)

Aamuhartaus YLE1 perjantaina 27.4.2007

Veteraanipäivä

Tänään on kansallinen veteraanipäivä. Onnea siis kaikille vanhoille ja kokeneille! Sitähän veteraanilla tarkoitetaan. Vanhuus on tässä kuitenkin hyvin suhteellinen käsite. Meidän kunnioitetut, vielä elossa olevat sotaveteraanimme olivat hyvin nuoria, kaksi-kolmekymppisiä, kun heistä tuli veteraaneja. Kokemus tekee veteraanin.

Jotkut kokemukset on niin syviä, että ne muuttaa ja muokkaa ihmistä. Joskus on hyvä ajatella, minkälaisen ihmisen minun kokemukset on minusta tehneet. Onko ollut jotain, joka on jättänyt pysyvän jäljen? Suuret tunteet, rakastumiset, on saattaneet haihtua taivaan tuuliin ja jäljelle on jäänyt vain haikeus, pettymys, joskus katkeruuskin. Joskus joku pieni sana tai kohtaaminen on voinut vaikuttaa yllättävän syvästi. Joku on kokenut täpärän pelastumisen kuolemasta, jonka jälkeen mikään ei ole enää yhdentekevää. On onnistumisen kokemuksia ja pahoja takaiskuja. Jonkun unelmilta vammautuminen on katkaissut siivet, mutta sen jälkeen toivo on syttynyt uudestaan.

Ystäväni lähti viime vuonna Kongoon raa’an sisällissodan runtelemille alueille viikoksi selvittämään, mistä toivo kumpuaa. Miksi ihmiset ei luovuta? Hän teki matkastaan dokumenttiohjelman, joka näytettiin viime torstaina televisiossa. Siinä oli Chantelle-niminen nuori tyttö, joka piti sylissään pientä lasta. Nuoresta iästä huolimatta Chantelle on veteraani, kokenut. Kun hän oli 8-vuotias, sissit veivät hänet leiriinsä. Joka päivä seitsemän miestä makasi hänet. Tämä loppui vasta, kun Chantelle tuli raskaaksi. Hän ei tiedä, kuka on hänen sylissään nyhjäävän pienen lapsen isä. Kun häneltä kysytään, mikä on lapsen nimi, Chantelle vastaa: Baraka. Baraka tarkoittaa siunausta. Järkyttävästä pahoinpitelystä syntyi Siunaus. Chantelle antoi lapselle nimeksi Siunaus.

Minkä nimen minä ja sinä annamme kokemuksillemme? Ja minkälaisia ihmisiä kokemukset on meistä tehneet? Jeesus varoitti opetuslapsiaan siitä, että elämä ei tule olemaan helppoa. ”Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.” (Joh. 16)

Eräässä mielessä kaikki me eri tavalla ansioituneet ja kokeneet veteraanit olemme samassa tilanteessa. Tämä ei vielä ole ohi. Matka jatkuu, taistelu jatkuu, kokemuksia karttuu. Se, mikä erottaa kokemuksiensa katkeroittaman ihmisen Jumalan siunausta vaalivasta Chantellesta on toivo, kurottuminen kohti päämäärää, joka ei vielä näy. Tulen alle jääminen on tehnyt meistä kaikista varovaisia. Me otamme vakuutuksia, rakentaneet itsellemme talon, pyrimme suojaamaan rakkaamme onnettomuuksilta. Samalla olemme kipeästi tietoisia siitä, että mikään varotoimi ei suojaa meitä viimeiseltä taistelulta. Kysymme: miksi, miksi juuri minä, miksi juuri tämä kokemus?

Ja Jeesus vastaa: ”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.” Haluan antaa teille siunauksia, mutta ne tulevat vaikeuksien kautta. Mitä olet tehnyt niillä kokemuksilla, joita sinulle annan? Me olemme matkalla varmaan määränpäähän, minun Isäni kotiin. Näetkö sen? Voitko uskoa, että synnytystuskien jälkeen tulee ilo? Voitko uskoa, että rakkaus on voittanut ja voittaa jopa kuoleman? Toivo elää, usko sykkii, rakkaus voittaa.

Käymme kohti isänmaata yhdessä Papas no mamas –lauluyhtyeen ja Juha Vintturin kanssa.

Käy kohti isänmaatansa (virsi 365), Papas no Mamas: Ei kaupunkia pysyvää (FUGA-9175).

Aamuhartaus: Maailman valo

YLE Radio1 aamuhartaus perjantaina 9.2.2007

Kaksi miinusta ei tee plussaa. Vääryyttä ei voi korjata toisella vääryydellä, eikä pimeyttä voiteta suuremmalla pimeydellä, vaan sytyttämällä valo. Pienikin kynttilä valaisee suuren pimeyden. Jeesus sanoi itsestään: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh 8:12). Nämä sanat toistetaan usein kasteen yhteydessä, kun sytytetään kastekynttilä ja se ojennetaan kastetulle tai hänen vanhemmilleen. Se on kaunis uskonnollinen rituaali, mutta onko sillä mitään merkitystä. Mikä on se valo, jonka Jeesus tuo? Millä tavalla Jeesus valaisee pimeyden?

Onneksi vastauksia ei tarvitse etsiä teologisesta tietosanakirjasta tai yrittämällä olla viisas, vaan kertomuksesta, siitä lyhyestä Johanneksen evankeliumin kertomuksesta, joka edeltää näitä Jeesuksen sanoja. Lainopettajat tuo Jeesuksen luokse aviorikoksesta tavatun naisen. Heillä on mielessään testi. Ne pyytää Jeesukselta kantaa sukupuolimoraaliin. Hankala aihe, kuten tiedämme. Tarkemmin sanoen Jeesukselta pyydetään raamatuntulkintaa. ”Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Nyt täytyy ymmärtää, että ei kivittämiskäskyä Jeesuksen aikaan ihan kirjaimellisesti noudatettu. Se ymmärrettiin ääritapaukseksi. Mutta siellä se kuitenkin oli, Raamatussa. Vaikka lainopettajat puhuttelevat Jeesusta kunnioittavasti opettajaksi, heidän tarkoituksensa on saada Jeesus näyttämään naurettavalta, puhumaan itsensä pussiin. Ja siksi he kysyvät tätä. Aikooko Jeesus ruveta vapaamieliseksi uudistajaksi, jota voidaan syyttää siitä, että ei ymmärrä aviorikoksen vakavuutta, vaan opportunistisesti hankkii itselleen kivan miehen maineen? Vai pitäytyykö hän jääräpäisesti kiinni ikivanhassa Mooseksen laissa siitäkin huolimatta, että se johtaa ilmiselvään kohtuuttomuuteen? Jeesukselle tarjottiin valintaa kahden roolin välillä, liberaali tai fundamentalisti, lain suhteen välinpitämätön tai tiukkapipo.

Jeesus ei suostu kumpaankaan rooliin. Hän kirjoittaa maahan. Kun lainopettajat vaativat vastausta, Jeesus suoristautuu ja sanoo: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Sitten hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Kaikki varmaan muistavat, miten tässä kävi. Yksitellen syyttäjät lähtivät pois, sanotaan vielä, että vanhimmat ensimmäisinä. Ehkä vanhimmilla oli eniten kokemusta omasta syyllisyydestä. Kun kaikki ovat poistuneet, Jeesus kysyy naiselta: ”Missä kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” ”Ei, herra”, nainen vastaa. Silloin Jeesus sanoo: ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Eikö ole aika merkittävää, että välittömästi tämän jälkeen Jeesus puhuu kansalle ja sanoo: ”Minä olen maailman valo”? Valo on siinä, että ihminen näkee jotain sellaista, jota hän ei omassa pimeydessään näe. Hän näkee totuuden itsestään ja tuomion tilalle tulee uusi mahdollisuus. Kristuksen valo saa aikaan sen, että laki näkyy selvänä, ihmisen pahuus näkyy selvänä ja armon vaikutus loistaa kirkkaana näiden yläpuolella. Oikeudenmukaisuutta etsivä joutuu etsimään sitä itsestään ja syyllisyytensä tunteva saa anteeksi.

Ei tässä kertomuksessa tietenkään ole kysymys kirkon moraalikannanotoista tai siitä, mitä media tai yleinen mielipide niistä sattuu ajattelemaan, vaan syntisen ihmisen ja Jeesuksen kohtaamisesta. Ei Jeesus saarnannut moraalia tai sosiaalipolitiikkaa, vaikka hänestä yritetäänkin joskus tehdä hyvinvointi­valtion, naisasian tai jonkun muun hyväksi katsotun poliittisen ohjelman esitaistelija. Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta ja miten sinne päästään. Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan, että Jeesus toi maailmaan armon ja totuuden. Kristillistä kirkkoa ulkopuolelta katsoville arvostelijoille voi olla vaikea käsittää mitä se tarkoittaa, mutta meille kristityille se ei saisi koskaan olla epäselvää. Vääryyttä ei korjata toisella vääryydellä, eikä pimeyttä voiteta suuremmalla pimeydellä. Siksi me puhutaan synnistä ja armosta. Siksi me puhutaan Jeesuksesta. Ja siksi me sytytetään kynttilöitä kaikkiin pimeisiin huoneisiin, joihin tänään joudumme.

Oi, Herra, suo henkesi valo ja puhdas sydän. Kruunaa meidät armolla ja tee meidät kauniiksi. Vahvista meidät totuudessa.

Virsi 401 Oi, Herra, henkes valo suo

Pakko myöntää, että aihe alkoi elää vasta kunnolla sen jälkeen, kun olin käynyt äänittämässä tämän aamuhartauden ja puhunut vähän samasta aiheesta Sörkan vankilassa kynttilänpäivänä. Aamupiirissä tiistaina 6.2. mielestäni sain sanottua sen, mikä mielessäni oli. Valo, jonka Jeesus toi lainopettajien ja aviorikkojan kohtaamiseen, oli rauha, maailmanrauha. Vanha Simeon sanoi voivansa "rauhassa lähteä" kun oli saanut nähdä maailman valon Jeesuksessa. Luulen, että jos itse pitäisi sanoa, mikä on sellainen asia, jonka jälkeen olen valmis rauhassa lähtemään, se olisi juuri maailman rauha. Siitä puhuvat profeetat, siitä lauloivat enkelit Betlehemin kedolla ja sen tulemista odottaa ja valmistaa kristillinen kirkko kaikkialla. Mitä sinä toivot näkeväsi ennen kuin kuolet?

Aamuhartaus: Paleltunut jalka

Aamuhartaus YLE Radio1 2.2.2007 klo 6.15 ja 7.50

Tänään on toinen toista (2.2.).

Tasan vuosi sitten toinen päivä helmikuuta eräs nuoruudenystäväni pääsi pitkän sairastamisen jälkeen taivaan kotiin. Viimeiset puoli vuotta elämästään hän vietti Terhokodissa. Hän mielellään kutsui sinne meitä ystäviä ja kauniilla tavalla muistutti, että toinen tarvitsee toista. Esimerkillään hän toteutti tämän Paavalin sanan: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset.” (Room. 13:8).

Haluan kertoa yhden tapauksen neljän vuoden takaa tammikuulta 2003. Silloin oli kovat pakkaset ja touhusin auton kimpussa ulkona. Huomaamattani oikea jalkaterä pääsi paleltumaan. Tajusin sen vasta, kun tulin takaisin sisälle ja lämpö alkoi vaikuttaa. Jalkaterässä alkoi tuntua ensin pistelyä ja vähä vähältä sietämättömäksi käyvää kipua. Jalka oli kuin tulessa, eikä sille enää voinut astua tai edes pitää missään asennossa paikallaan. Kun kipu ei yölläkään laantunut, oli lopulta pakko kuulla, mitä asiaa paleltuneella jalalla oli minulle. Se kertoi minulle viisi yksinkertaista tosiasiaa, jotka muistuttavat, mikä merkitys toisella on toiselle.

1. Kun yksi jäsen on kipeä, koko ruumis kärsii.

Kun jalkaa oikein poltteli, yritin erilaisia mielikuvaharjoituksia. Entä jos keskittyisin ajattelemaan kaikkia niitä jäseniä, joita sillä hetkellä ei ollenkaan pistele? Tai voisinko itseäni keinuttelemalla tai jollain muulla tavalla harhauttaa kehoni hetkeksi unohtamaan oikean jalkateränsä? Valitettavasti harjoitukset eivät tehonneet, sillä kipu oli voimakkaampi. Mitä kipeämpi jäsen, sitä suuremman huomion se vaatii. Jokaisella kivulla on viesti, joka kannattaa kuunnella. Jokaista jäsentä kannattaa kuunnella.

2. Paleltunut jäsen ei pysty hoitamaan tehtäväänsä.

Muut jäsenet joutuvat tekemään ylimääräistä työtä, jotta kokonaisuus toimisi. Yhdellä jalalla pomppiminen on kuitenkin hankalaa. Ei se, että vasen jalka tekee kaksinkertaisesti työtä oikeasti korvaa sitä, että oikea on toimintakyvytön. Jokaisella jäsenellä on nimittäin oma, ainutlaatuinen tehtävänsä. Kun yksi jäsen on pois pelistä, koko keho joutuu miettimään toimintatapansa uudelleen. Jos yksi kärsii, niin kaikki kärsii.

3. Kaikkien yhteinen etu yrittää pelastaa paleltunut jäsen. Amputointi on sen verran rankka toimenpide, että sen haluaa välttää viimeiseen asti. Ei kukaan suhtaudu jalkaansa välinpitämättömästi ja anna sitä pois leikattavaksi heti ensimmäisistä oireista. Silti voi tulla eteen sekin kauhea tilanne, että pelastusyritykset eivät tehoa. Mutta ei amputointia kai minään voittona voi tuolloinkaan pitää. Tuntuisi surulliselta. Jokaisella on oma tehtävänsä. Jokaisesta jäsenestä pitää taistella.

4. Paleltuminen ei tuntunut missään, vaan parantuminen.

En itse asiassa tiedä, miltä tuntuu, jos kudos pääsee lopullisesti tuhoutumaan, eikä veri enää kierrä. Käsittääkseni siellä, missä veri ei kierrä, ei myöskään ole tuntoa. Se, että jalkaa alkoi pistellä, oli merkki siitä, että veri kiertää ja toivoa on. Sain lääkäriltä seuraavana päivänä vapauttavan diagnoosin; olin selvinnyt pelkällä säikähdyksellä. Tunto oli tallella ja veri kiersi normaalisti. Kipu kannatti kestää. Se, että sattuu, tekee kipeää, on merkki siitä, että on elämää.

5. Paleltuminen ei johtunut siitä, mitä olin tekemässä, vaan siitä, miten olin pukeutunut.

Hyvääkin tehdessä voi paleltua, jos ei ole tarpeeksi lämmin sukka jalassa. Paleltumista ei estänyt se hyvä työ, että autoin yhden Stockmannin kulmalle jäätyneen turkkilaisen autoilijan liikenteeseen. Olisi pitänyt olla lämpöpohjalliset ja villasukat. Ei hyvän tekeminen suojaa paleltumiselta, vaan se, että pysyy lämpimänä. Ei se, että me yritetään ratkaista toisten ongelmia, meitä pelasta, vaan lämpö. Ei hyvät teot ihmistä pelasta, vaan Jumalan rakkaus.

”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja antaisin polttaa itseni tulessa” – tai jäädyttää itseni Suomen pakkasessa – ”mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi”. Mutta "joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset".

"Kristus, valo valkeuden", oli se kappale, jonka viime vuonna edesmennyt ystäväni toivoi hautajaisiinsa. Se puhuu lämmöstä ja valosta, joka parantaa.

Virsi 536:1-3

Viisas sydän

Aamuhartaus YLE Radio 1 perjantaina 17.11.2006

(Aamuhartaus on mielenkiintoinen ja haastava genre eli tyylilaji. Se toistuu joka aamu ja tavallaan siis toteuttaa aina samaa tehtävää antamalla ihmisille voimia alkavaan päivään. Toisaalta sen tulee olla aina tuore ja uusi sekä teemaltaan että käsittelytavaltaan. Meiltä luterilaisilta puhujilta edellytetään lisäksi liittymistä kirkkovuoden teksteihin, mikä on tietysti hyvä tapa tarjota vaihtelua ja samalla pysyvyyttä. Päädyin itse siihen tällä kertaa, että otin lähtökohdaksi edellisen sunnuntain isänpäivän, mutta liitin pohdintani tulevan sunnuntain psalmitekstiin Ps 90:1-6,12-15.)


Mukavan isänpäivä jälkimainingeissa tuli mieleen tietty haikeus. Oli tietysti kiva saada lapsilta huomionosoituksia ja viettää päivää heidän kanssaan. Illalla kuitenkin huomasin miettiväni ajan kulumista ja omaa nuoruutta. Minusta kai piti tulla jotain tärkeää. Piti muuttaa maailmaa. Sen sijaan olenkin vain kiertänyt maailmaa. Piti ryhtyä muusikoksikin, mutta nyt musisoin lähinnä itsekseni. Elämässä tuntuu olevan liian paljon asioita, että voisi keskittyä nuoruuden haaveisiin. Lapset kasvaa melkein huomaamatta, kun yrittää ottaa sitä vastuuta, mitä työelämässä välttämättä tulee eteen. Ja koko ajan tuntuu tulevan eteen enemmän kuin mihin voi tarttua. Elämä pirstaloituu pieniksi pyrähdyksiksi erilaisissa projekteissa, joiden välissä käydään kaupassa, pestään pyykit ja nukutaan.

Ihmiset reagoivat eri tavalla elämän ruuhkavuosiin. Joku tarrautuu työhön ja uraan, koska se luo elämään rakennetta. Toinen sinnittelee yrittäen olla kaikille kaikkea. Luulisin, että useimmat meistä joutuvat lasten ja vastuiden kasvaessa miettimään omaa arvojärjestystä. Mitkä asiat elämässä on tärkeitä ja mitkä todella tärkeitä? Ei ole mikään ihme, että villissä ja vapaassa nuoruudessa kirkosta eronnut perheenisä pitää tärkeänä liittyä takaisin kirkkoon, kun lapset kasvavat ja vastuu alkaa painaa. Kun hötkyilyn ja biletyksen vetovoima on kadonnut, tilalle hiipii rauhan ja tasapainon kaipuu. Nuoremmat sanoo meitä tietysti konservatiiveiksi, koska haluamme mennä illalla nukkumaan ajoissa. Mutta kyllä me tiedämme, mitä on valvoa myöhään etsimässä itseään vieraiden seurasta.

Luen hautajaisissa aika usein erään jakeen psalmista 90: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” En lue sitä pitkän elämän elänyttä vainajaa tai hänen läsnä olevia ikätovereitaan varten, vaan tajuan lukevani sen itselleni ja ikäisilleni. Meille, joilla on – jos Jumala suo – vielä vastuita ja vuosia jäljellä. Että saisimme viisaan sydämen jo nyt, eikä vasta sitten joskus. Viisas sydän on jotain muuta kuin tietoja, taitoja, tekniikkaa, kykyä kontrolloida ja käyttää valtaa. Niitä tietysti tarvitaan. Mutta viisas sydän on kykyä antaa tilaa, hyväksyä elämän mitta ja antaa siitä Jumalalle kunnia. Elämään kuuluu molemmat: ihmiselle annettu suuri valta, vapaus ja vastuu sekä sen vastapainona asioiden järjestys ja toisiinsa kietoutuminen tavalla, jota ei voi pitää pilkkanaan pilkkaamatta itse Jumalaa.

Mooseksen rukouksena tunnettua psalmia 90 pidetään yleensä vanhan ihmisen rukouksena, koska siinä puhutaan ihmisen katoavaisuudesta: ”Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois. Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.” Mutta oikeastaan Psalmi 90 on aivan loistava keski-ikäisen – miehen tai naisen, työssäkäyvän tai työttömän, perheellisen tai sinkun – aamurukous. Kun ihmisen asema ruohonkortena on todettu, psalminkirjoittaja rukoilee: ”Jumala, ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä. Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.”

Jokainen päivä alkaa aamusta. Jokainen päivä tarvitsee ravinnon. Vararavinnolla kulkeva työtoveri, ystävä tai puoliso polttaa itseään loppuun. Ja minä palan loppuun, ellen saa joka aamu uutta armoa, siis uutta vahvistusta sille, että Jumala on uskollinen ja hyvä luotujaan kohtaan.

Siksi aamu on hyvä alkaa rukouksella: ”Anna meidän nähdä tekosi, anna lastemme nähdä sinun olemuksesi. Ole lempeä meille, anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt. Anna viisas sydän keskittyä siihen, mikä on todella tärkeää. Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen.”

Virsi 547
(Lina Sandell 1865, suom. 1880-luvulla, 1900. Uud. Herkko Kivekäs virsikirjaan 1986.
Tämän virren voi veisata raskaasti ja mitättömästi, kuten liian usein tehdään, tai sitten kevyesti ja merkitsevästi, kuten mielestäni Carola tekee levyllä Blott en dag, 1998. Toisen säkeisön suomennoksesta olen eri mieltä Herkko Kivekkään kanssa. Mielestäni vanha sanamuoto oli uskollisempi Lina Sandellin ajatukselle: "Rangaistuksenkin ankaruus on vain armoa Herran. / Herrens röst mitt i stormens gny blandar nåd uti agan." Tosin Lina Sandell ei puhu mitään rangaistuksesta, vaan myrskyn silmästä. Hänen isänsä hukkui järvellä riehuneessa pahassa myrksyssä muutamaa vuotta ennen tämän runon syntyä.)

Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!
Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä, meidän kanssamme nyt ja aina on,
täällä suo Isän suosion, rauhan luonansa siellä.

Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää.
Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää.
Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa,
murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.

Kaikki entinen katoaa, itkun, riemunkin aiheet,
moni arvoitus ratkeaa, uudet alkavat vaiheet.
Kohta koittaa jo päivä Herran, se on hänellä yksin tiedossaan.
Siksi kiitosta veisaamaan, hänen voitto on kerran!

Enkeleistä

Tämän aamun aamuhartaudessa kerroin omasta enkelikokemuksesta. Toivottavasti siitä välittyi myös jotain, mikä koskettaa ketä tahansa - myös niitä, jotka eivät usko enkeleihin.

Radion aamuhartaus 29.9.2006 / Arto Antturi

Jumalan sanansaattajat

Tänään on syyskuun 29. päivä, jota on jo yli 1500 vuotta vietetty ylienkeli Mikaelin eli Mikkelin päivänä läntisessä kristikunnassa. Kun meidän kirkkovuodessa ei muilla enkeleillä ole omia päiviään, on Mikkelinpäivästä tullut kaikkien enkelien päivä. Raamatussa on sellainenkin erikoinen asia, että siellä puhutaan enkeleistä. Ei ehkä kovin paljon ja järjestelmällisesti, mutta kuitenkin kiistattomasti. Jeesuskin puhui enkeleistä.

Kuitenkin kristittyjen suhtautuminen enkeleihin vaihtelee. Jotkut puhuu mielellään enkeleistä. Toisille taas sen parempi, mitä vähemmän niistä puhutaan. Joidenkin mielestä enkeleistä vouhkaaminen leimaa koko kristillisen uskon jonkinlaiseksi lasten satunäytelmäksi. Siksi on parasta, että puhun nyt omakohtaisesti.

Aikuisen järjellä ajatellen en juurikaan mieti enkeleitä, mutta en voi sille mitään, että lapsuudesta mieleeni on painunut enkelikokemus, joka jätti ison jäljen. Haluan kertoa sen lyhyesti, selitän kohta miksi.

Istuin ikkunalaudalla kotonamme Helsingin Kruununhaassa ja katselin viereisessä korttelissa olevan Sotakorkeakoulun suuntaan. Silloin näin, kuinka sen päälle laskeutui säihkyvä kultainen kaupunki. Kaupungin portista lähti minua kohti enkeli, jolla oli kädessään iso, säihkyvä miekka. Se tuli aivan kohdalle ja jäi odottamaan. Se ei sanonut mitään. Mutta käsitin, että se on lähetetty saattamaan minut kultaiseen kaupunkiin. En tuntenut mitään pelkoa, vaikka enkeli oli mielestäni suurikokoinen ja voimakas. Pudistin päätäni merkiksi, että en ole vielä valmis lähtemään. Silloin enkeli kumarsi kohteliaasti, ilmaisten samalla, että tulee sitten myöhemmin takaisin. Se palasi takaisin kultakaupunkiin, joka saman tien nousi sotakorkeakoulun yltä ja hävisi näkyvistä.

Nyt ajateltuna ymmärrän tietysti, että minulle oli luettu tai kerrottu enkeleistä ja Ilmestyskirjan kultaisesta Jerusalemista, mikä sitten vaikutti vahvasti lapsen mielikuvitukseen. Jostain kumman syystä tämä selitys ei kuitenkaan riitä minulle. Enkelin kohtaamisesta jäi jäljelle enemmän. Jotain sellaista, jota on vaikea kertoa tai selittää. Mutta se liittyy elämän tarkoitukseen ja päämäärään.

Ensinnäkin, kokemus edelleen kertoo minulle, että Jumala on. En tiedä hänestä paljoakaan, mutta hän tietää minusta - ja sinusta.

Toiseksi, Jumalalla on paikka varattuna minua varten. Jeesus sanoi opetuslapsille, jotka ihmettelivät Jeesuksen puhetta pois menemisestä: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että minä menen valmistamaan teille asuinsijan." Jeesuksen seuraaja voi luottaa tähän lupaukseen riippumatta siitä, onko omaa enkelikokemusta vai ei. Mutta kokemus vahvistaa sen.

Ja kolmanneksi, enkelikokemus muistuttaa, että Jumala on antanut minulle taas uuden päivän. On hänen ilmiselvä tahtonsa, että elän ja liikun. Kun aika tulee, minut noudetaan. Siihen asti olen, liikun ja teen työtä Jumalan antamalla ajalla.

Oman kokemus on liitettävä siihen, mitä Raamattu sanoo enkeleistä. Psalmissa 103 sanotaan: "Ylistäkää Herraa, te hänen enkelinsä, te voimalliset sankarit, jotka hänen sanansa kuulette ja hänen käskynsä täytätte." Enkeli tarkoittaa sanansaattajaa, lähettilästä, jonka tehtävänä on Jumalan tahdon täyttäminen.

Ei varmaan ole sattumaa, että Jeesuksen opettaman rukouksen kaikkein haastavin lause on juuri tämä: tapahtukoon sinun tahtosi. Se on enkelin rukous, koska juuri enkeleistä sanottiin, että ne täyttävät Jumalan tahdon. Mutta se on myös ihan tavallisen ihmisen, sinun ja minun rukous. Koska Jumala, joka tekee jopa tuulet ja tulenliekit sanansaattajikseen, on kutsunut sinut ja minut työtovereikseen.

Meillä on tehtävä. Tänään, tässä maailmassa, niiden ihmisten parissa, joita tapaamme, niiden vaikeuksien keskellä, mihin meidät on lähetetty. Mitä tahansa teemmekään, missä olemmekaan, ketä tapaammekaan, Jumala tapahtukoon sinun tahtosi - myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Human Organ: Virsi 454:1,3-4 Liekkejä on monta

Radion aamuhartaus pe 22.9.

Kuuntelin pienellä jännityksellä perjantaiaamuna, mitä olin tiistaina saanut puhuttua. Lopputulos oli itse asiassa ihan nappi kansainväliseen autottomaan päivään. Se, mitä harmittelin etukäteen, liittyi yksinkertaiseen toimitukselliseen havaintoon: ensimmäisen kappaleen voi yleensä tiputtaa pois ilman, että asia kärsii. Niin olisi voinut tehdä tässäkin. Alun viittaukset Jumala- ja pappi-keskusteluihin olivat enemmänkin oman ajatteluprosessin kuvausta kuin sielunravintoa aamuhartauteen. Mutta itse asia eli hengellisen elämän havaitseminen liikenteen seassa on tärkeä harjoitus. Näillä saatesanoilla siis tässä teksti:

Radion aamuhartaus 22.9.2006 / Arto Antturi

Jumalan huolenpito

Nyt puhutaan Jumalasta. Ja papeista. Ja kirkosta siinä sivussa. Raamatun Jumala nähdään hieman luonnevikaisena. Papeista on tullut pellejä, joiden inhimillisille toilailuille voidaan hyväntahtoisesti nauraa. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt ovat joko liian tiukkoja säännöissään ja opeissaan tai sitten liian lepsuja voidakseen puhutella ja auttaa ketään. Piispoja paheksutaan, mutta samalla heiltä odotetaan uskon ja moraalin puolustusta. Ja kirkon tutkimuskeskus osallistuu tähän ajatustenvaihtoon kertomalla meille tasaisin väli ajoin, että suomalainen kyllä uskoo Jumalaan, mutta ei sillä tavalla kuin kirkko opettaa.

Suomi kaipaa keskustelua Jumalasta. Se kaipaa keskustelua Jeesuksesta, Raamatusta, synnistä, helvetistä ja armosta. Ja pappeja on hyvä nöyryyttää siinä sivussa - ihan vaikka vaan varmuuden vuoksi. Myös vääriä jumalakuvia vastaan on käytävä rohkeasti, vaikka niillä olisikin hurskaita puolustajia. Koska kaiken kuohunnan, väittelyn, kyselyn, väärinymmärrysten ja komediallisen ilottelun alla kulkevat isot kysymykset: Mistä minä tulen, kuka olen ja mihin olen menossa.

Näitä kysymyksiä varten pitää olla yksin. Keskustelu ei niitä ratkaise. Keskustelulla vain haetaan tilaa ajatella sillä tavalla kuin juuri minä haluan ajatella. Tai yritetään ostaa toisten hyväksyntää. Siksi autolla ajaminen yksin liikenteen seassa on kuva koko elämästä.

Auton kori sulkee sisäänsä oman maailmaan, jota autoilija hallitsee. Hän määrää vauhdin ja reitin. Auton sisältä katsottuna liikennesäännöt voivat vaikuttaa turhilta tai hassuilta. Autoilija osaa itse päätellä, mikä on oikea tilannenopeus ja mitä reittiä kannattaa ajaa. Sääntöjä hän tarvitsee ainoastaan voidakseen paremmin ennakoida muiden autojen liikkeitä ja välttyäkseen muiden virheiltä. Auton ulkopuolella on muu maailma, jota autoilija osaa tiettyjen lainalaisuuksien perusteella tulkita. Päästäkseen päämääräänsä autoilija pyrkii tekemään ratkaisuja, jotka edesauttavat sen saavuttamista. On ehkä ohitettava toisia autoja, vaihdettava reittiä, lisättävä vauhtia tai muuta sellaista.

"Kerro minulle, miten ajat, niin kerron sinulle, millainen ihminen olet." Tai jos et aja, kerro, miten toimit niissä oman elämäsi tilanteissa, joissa teet ratkaisuja yksin, muiden näkemättä. Koska yksin vastaamme omasta elämästämme.

Liikenteen kannalta on valtava ero sillä, ajattelevatko autoilijat toisistaan ystävällisesti vai ovatko he toisilleen vain esteitä oman päämäärän saavuttamiselle. Jokainen ystävällinen silmäys suojatielle pyrkivään jalankulkijaan tai risteyksessä epävarmana pälyilevään liettualaiseen autoturistiin luo yhteyttä, joka rakentaa turvallisuutta, joka tekee meistä ihmisiä toisillemme.

Yhteys autoilijoiden välille ei synny siitä, että meitä on paljon jonossa, vaan siitä, mitä yksittäisen autoilijan sisällä tapahtuu. Yhteys syntyy sisältä. Ja kun tämä yhteys syntyy, se muuttaa kaiken. Jos löydät sisältäsi sen kohdan, jossa syntyy tämän yhteys autoilijan ja ympäröivän liikenteen välille, olet löytänyt kohdan, joka osaa rukoilla ja joka etsii yhteyttä Jumalaan ja lähimmäisiin.

Elämän läpi voi ajaa yksin, ilman yhteyttä toisiin tiellä liikkujiin. Tai sitten voi avata sydämensä. Kun sydän avautuu yhteydelle, huvittavilta tai ärsyttäviltä vaikuttavat liikennesäännöt saavat toisen merkityksen, niistä tulee rakkauden julistuksia, ruuhkapaikoista tulee taakkojen jakamisen paikkoja, muista autoilijoista tulee sisaria ja veljiä, jopa siitä ärsyttävästä kiilaajasta tulee ihminen, jolla on oma elämä.

Onko sellaista voimaa tai mahtia, joka saa aikaan näin suuren muutoksen? Jos sellainen on, siitä on puhuttava. Se voi tosin kuullostaa naurettavalta, koska jokainen tietää, ettei liikenteessä kenenkään pinna kestä loputtomiin. Liikenne on parhaimmillaan hauska komedia, pahimmillaan tragedia. Mutta juuri siksi ja sitäkin enemmän on puhuttava muutoksesta ja sen mahdollisuudesta. On puhuttava rukouksesta ja sen mahdollisuudesta.

On puhuttava Jumalasta. Nimittäin jos Jumala on sellainen kuin Jeesus sanoi, se muuttaa kaiken: Älkää murehtiko. Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne aja aamuruuhkassa töihin, puurra päiväänsä sorvin ääressä maksaakseen asuntolainaa, ja silti taivaallinen Isä ruokkii ne. Hän kyllä tietää, että te tarvitsette työtä, rahaa ja kodin. Mutta etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja sitä, mitä hän teidän elämältänne odottaa, niin teille annetaan kaikki muukin.

Jumalan huolenpito on ihmeellinen asia. Se todistaa itse itsestään. Niin kauan kuin haluaa pärjätä ilman, sitä ei voi saada. Mutta kun myöntyy tarvitsemaan, koko maailma todistaa Jumalan hyvyyden puolesta. Anna siis tämä päiväsi Jumalan käsiin, niin hän pitää sinusta huolen.

Virsi 397:1-4 Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa (Lina Sandell 1855)