On aika päivittää tapahtumat ja ajatukset.
Ensinnäkin Idiootti siis tuli luettua loppuun asti, kaikki 886 sivua; viimeinen lause Mauno Koiviston aukiolla luettiin lauantaina klo 13:37. Vielä emme ihan tarkasti tiedä, mikä tuli kampanjan lopulliseksi saldoksi, mutta sellainen käsitys mulla on, että kahdeksaan tuhanteen päästään. Jos vielä haluat ostaa luettuja sivuja, laita kymppisi Suomen World Visionin tilille 174530-28185 viitteellä 6677, niin lahjoituksesi kirjautuu Pappi ja Idiootti -kampanjaan.
Lukeminen sujui yllättävän mukavasti. Pisimmät rupeamat olivat noin kahden ja puolen tunnin mittaisia. Tuuraajia oli riittävästi, joten ehdin pitää kunnollisen lounastauon torstaina ja perjantaina, sekä useita vähän lyhyempiä taukoja sen lisäksi. Oikeastaan olisin ehkä pärjännyt vähemmilläkin tuuraajilla. Lukemiseen tuli sellainen virtaus, että ajan kuluminen unohtui. Mulla oli monta kerrosta vaatteita tietysti päällä, tuolilla oli paksu lammasturkki selkää lämmittämässä, jalkojen päällä villainen viltti ja vielä lampaan talja polvilla. Jalkoihin Tiina osti kelsinahkaiset tohvelit villasukkien päälle. Kylmä ei siis oikeastaan ollut.
Ehdottomasti kovemmat oltavat oli niillä vapaaehtoisilla, jotka päivystivät lippaan kanssa teltan ulkopuolella. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että koko kampanja henkilöityi minuun, vaikka toteutukseen tarvittiin iso tiimi. Tiina, Henna ja Lepa tekivät suurimman työn. Suomen World Visionin väki oli myös mukana isolla joukolla ja henkilökohtaisella antaumuksella. Julkisuus - joka tavoitteen kannalta oli tietysti ihan välttämätön asia - menee kuitenkin niin, että se tarvitsee kasvot. Mutta kyllä tällaisen kampanjan positiivisiin puoliin kuuluu ilman muuta yhteisen tekemisen ilo.
Lauantaina lukeminen siis päättyi ennen kahta iltapäivällä ja kalenterissa oli sen jälkeen vielä kahdet ristiäiset, klo 15 ja 16.30. Olin vähän pelännyt äänen menemisen puolesta, mutta se kesti hyvin ja lapset tulivat kastetuiksi. Hieman nuhainen olo kyllä oli ja on edelleen. Eilen olin aamulla messuvuorossa avustajana, joten selvisin vähällä puhumisella. Illalla olivat vuorossa Tuomiokirkon kauneimmat joululaulut. Olin jo ajoissa sopinut, että Tiina tulee mukaan juontamaan sillä ajatuksella, että jos ääni ei kestä. Mutta ihan hyvin sekin meni. Kirkko oli täynnä, en tiedä, riittikö kaikille edes istumapaikkaa. Puhallinorkesteri Apollo antoi laulamiseen puhtia ja Viitasen Harri toimi esilaulajana.
Mulla oli tietysti laulujen välissä pieni puheenvuoron paikka. Puhe meni ihan mukavasti, vapaasti ja luontevasti. Kerroin Idiootti-kampanjasta ja adventin neljästä haasteesta: anna kunnia Jumalalle, kuluta vähemmän, anna enemmän ja rakasta kaikkia. Jostain syystä kirkosta poistuessani mielen valtasi tyrmistyttävä ajatus, että puhe oli täydellinen riman alitus. Annoinko itse kunnian Jumalalle? Miksi ihmeessä siitä Idiootti-kampanjasta piti vielä mainita? Oliko tärkeää saada sanoa, että istuin torilla lukemassa 29 tuntia? Olen itse täydellinen idiootti, kun en pysty erottamaan joululauluja laulamaan tulleiden seurakuntalaisten hiljentymisen tarvetta omista touhotuksista. (En kerro tätä saadakseni lukijoilta lohduttelevia kommentteja, vaan paljastaakseni papin itsetunnon häilyvyyden.)
On tullut tavaksi, että vuosittain Kirkko ja kaupunki julkaisee takasivullaan joululauluissa käyneiden ihmisten ärsyyntyneitä kommentteja milloin mistäkin papin sanomisesta. Useimmiten ärsyyntymisissä on tietysti perää, kuinkas muuten. Mutta silti niistä paistaa läpi se surullinen seikka, että seurakuntalaiset eivät tunne pappiaan, eikä pappi seurakuntalaisiaan. Pakko sanoa, että en tuntenut minäkään kuin murto-osan yli tuhannesta joululaulajasta. Toivottavasti minusta huolimatta tilaisuudesta jäi hyvä ja rauhallinen mieli.
Ja sitten muihin päivän uutisiin.
Vihdoinkin on löytynyt tie onneen. Sinne on kuulemma vain yksi tie ja sen on "oman elimistön tunteminen, kuunteleminen ja sen toiveiden täyttäminen". Näin kertoo meille Kultaiset vuodet -ilmoitusliitteen kannessa Sikke Sumari.
Kööpenhamina. On toinenkin tie onneen: ilmastonmuutosneuvottelujen vauhdittaminen (mitä se muuten on? sitäkö, että neuvotellaan kovemmalla vauhdilla?) marssimalla kokouspaikan lähistöllä kivi taskussa. Pystyn mielessäni kuvittelemaan, miten kivaa on nuorisolla Kööpenhaminan kaduilla. Jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi ja uskoisin maailmanlopun olevan pysäytettävissä mielenosoituksilla, olisin takuulla siellä mukana. Vastassa on ankara väkivaltakoneisto (tosiasiassa vastassa on ihan tavallinen poliisi, mutta on kivempi ajatella, että ne eivät ole ihmisiä, vaan koneisto) ja turvana oma totuus. Eikä totuus pala tulessakaan. Näillä mielenosoittajilla on siis oikeasti hieno asenne. Nyt enää tarvitaan, että he kääntyvät ja alkavat toimia rauhan puolesta.
Viikki. Tulee mieleen 60-luvun lopun ja 70-luvun alun Kontula. Rakennetaan uusi asuntoalue, jonne ihmiset muuttavat ties mistä. Kukaan ei ole syntynyt siellä, eikä se ole (vielä) kenenkään koti. Nuoriso yrittää päästä mukaan jengiin herättämällä huomiota. Yleensä se onnistuu parhaiten rikkomalla tai sotkemalla jotain. Tai antamalla jollekin turpiin.
Nythän Viikki ja Latokartano ovat vain pieni pala isommasta kokonaisuudesta. Helsinkiin on tulossa uusia asuinalueita kymmenilletuhansille. Jotta niistä tulisi onnellisten ihmisten asuinpaikkoja, tarvitaan ehkä muutakin kuin oman elimistön tunteminen, sen toiveiden täyttäminen ja ilmastonmuutoksen vastustaminen. Tosin ei näistä kumpikaan ole paha asia, jos ne löytävät tiensä vaikkapa tulevan Jätkäsaaren Nuorisoseuran toimintasuunnitelmaan. Tie onneen ei kulje oman navan kautta. Eikä se kulje myöskään toisten syyllistämisen kautta. En tiedä, onko onneen vain yksi tie. Mutta sen tiedän, että itseriittoinen nautiskelu tai poliittinen mellakointi jäävät vielä pahasti puolitiehen. Paljon radikaalimpaa, vaikeampaa ja samalla kestävämpää on omasta onnesta luopuminen toisen hyväksi.
