Kehuin jo vappuna tässä blogissa Hesarin ennakkoluulotonta tapaa toteuttaa kolmen sunnuntain saarnapartio. Tänään aamulla siis toimittaja Suvi Ahola ilmaantui Tuomikirkon sakastiin noin puoli kymmenen maissa, kun olimme avustajien kanssa juuri valmistautumassa messuun. Sain valmiin jutun luettavakseni iltapäivällä ja olin vähän hämmentynyt. Toki siinä referoitiin saarnaakin, mutta Virpi Suutarin kommenteilla oli vain vähän tekemistä saarnan sisällön kanssa. Ei se mitään. Papille tekee aina hyvää, kun pudotetaan vähän maan tasalle.
Saarnan valmistusprosessi ei tällä kerralla ollut erityisen mallikas. Luulin jo alkuviikosta, että minulla on aihe valmiina, enkä pahemmin stressannut muistiinpanojen kirjoittamisen kanssa. Ajattelin kehottaa ihmisiä löytämään uudelleen säännöllisen psalmirukouksen, joka on alkanut elää omassa mielessä viime vuosina. Yllättäen huomasin lauantaina iltapäivällä, että ajatus ei ollutkaan kypsynyt saarnaksi. Sitä paitsi oli mietittävä sitä ennen vielä lyhyt saarna lauantain iltakirkkoon. Lopulta päädyin siihen, että tein sunnuntain saarnan rungon valmiiksi lauantaina illalla, katsoin euroviisujen loppuhuipennuksen yhdessä perheen naisväen kanssa ja laitoin kellon soimaan aikaisin aamulla saarnan viimeistelyä varten. Lopultahan saarna kuitenkin valmistuu saarnapöntössä.
No, oli miten oli, kipusin messussa ihan hyvällä mielellä ja innostuneesti saarnapönttöön. Ajattelin saarnan tavoitteeksi vahvistaa uskoa rukoukseen ja rohkaista rukoilemaan Jeesuksen nimessä. Molemmat tavoitteet nousevat suoraan pyhän aiheesta ja evankeliumista, joihin saarna on ajatuksellisesti sidottava. Tiesin, että moni seurakuntalainen oli kovasti odottanut mun saarnaa ja se tuntui hyvältä. Koin puhuvani syvästä hengellisestä aiheesta välittömästi, ymmärrettävästi ja saavani seurakunnalta vastakaikua. Palaute kirkon ovella, saarnajatkoilla ja Lähetyskirkon messussa klo 14, missä pidin saman saarnan vähän pienemmälle ja nuorekkaammalle seurakunnalle, oli innostunutta. Ihmiset lähtivät kirkosta ulos iloisen ja ravitun näköisinä. Musiikilla ja ehtoollisella on tietysti messukokemukseen myös erittäin suuri merkitys.
Olinkin siis yllättynyt, kun toimittaja Suvi Ahola luki minulle iltapäivällä puhelimeen kommentaattorina toimineen Virpi Suutarin arvion saarnasta. (Miksi Suvi halusi esitellä saarnan arvioijan Kanadan-matkan hyvin seikkaperäisesti, mutta saarnaajaa ei lukijalle esitelty ollenkaan? Ehkä tämä valinta kertoo jotain jutun fokuksesta muutenkin.) Henkilökohtainen tyylini oli kuulemma Virpille tuttu, mutta se olisi "voinut mennä paljon syvemmälle, ravistella enemmän". Saarnasta jäi "varovainen, siisti ja ennalta-arvattava vaikutelma". Jostain kumman syystä Suutari tässä nostaa esiin television Dr. Philin, joka "ohjaa katsojia moraalisesti oikealle tielle". Sitäkin Suutari arvostelee, että kirkossa järjestetään keskiviikkoisin keskustelutilaisuuksia. Se ei olekaan hyvä juttu, vaan merkki siitä, että "moraalinen pohdinta on siirretty" jonnekin muualla, pois saarnasta. Arviossa on suorastaan masentavia lauseita: "Myös kirkossa haluamme, että meille annetaan jotain: johdatusta, pohdittavaa ja tietysti lohtua." Onko käsitettävä niin, että saarna ei näitä antanut? En ole varma, mutta sellaisen vaikutelman siitä saa.
Hieman pidemmälle asiaa ajateltuani päädyin tällaiseen arvioon. Virpi Suutarilla oli ennen kirkkoon tuloa jo mielessä ajatuksia, joita hän haluasi saarnasta sanoa. Dr. Phil-viittauksella ei ole yhtymäkohtaa minun saarnaani, mutta se piti saada sinne, kun se tuntui ajankohtaiselta. Messun vertaaminen television viihdetarjontaan on ihan mahdollista, vaikka samalla on pakko kysyä, mitä sillä halutaan osoittaa. Jenkeissä kirkot ovat lähteneet kilpailuun mukaan avoimesti ja voimallisesti. Willow Creek Community Church, jonka seminaariin Chicagossa aion taas elokuussa osallistua, on tässä ehkä hyvä esimerkki. Silti en kuule fiksujen suomalaisten toivovan Suomen ev.lut. kirkkoon jenkkimeininkiä tv-evankelistoineen. Vai kuulenko väärin? Ollaanko hyvän kirkkomeiningin oheistuotteena valmiita ottamaan vastaan myös sen sisältö? Ymmärretäänkö, millä tavalla tällä alalla sisältö ja muoto liittyvät yhteen? Ehkä siihen ei ole asiantuntemusta.
Samoin nostalginen Niilo Yli-Vainio -viittaus kertoo enemmän ennakko-odotuksista kuin minun saarnastani. En tiedä, miten hyvin Virpi tunsi Niilon. Minulle hän tietysti oli hyvinkin tuttu lapsuudesta saakka. Niilo oli erinomainen saarnamies. Helluntailaisissa oli siihen aikaan paljon hyviä saarnaajia, oma isäni yhtenä parhaista. Niilon saarnat kestivät usein 45 minuuttia. Ne olivat temaattisia, eikä niitä oltu sidottu kirkkovuoden teksteihin. Hän ei pitänyt saarnojaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa, vaan helluntailaisten kokouksissa urheiluhalleissa, suurteltoissa, messukeskuksissa ja rukoushuoneilla. Luterilaiseen messuun herätyskokouksia on vaikea verrata.
Pienenä yksityiskohtana Suutari mainitsee toivovansa puheen rytmiin "tihentymiä". Käsitän sen tarkoittavan nopeampaa puherytmiä. Kirjoitin jotain Tuomiokirkon äänentoistosta pitkäperjantain saarnan jälkeen. Lähes neljä vuotta sitten, kun aloitin Tuomikirkossa pappina, mulle oli ehdottomasti yksi vaikempia asioita sovittaa oma, välillä melko tiheä puherytmini Tuomiokirkon akustiikaan. Oli alettava puhumaan hi-taas-ti ja sel-ke-äs-ti ar-ti-ku-loi-den, ettei jälkikaiku tekisi puheesta epäselvää puuroa. Sain tästä jatkuvasti huonoa palautetta ensimmäisen vuoden ajan. Tosiasia siis on, että Tuomiokirkon saarnatuolista ei voi puhua nopeasti, jos haluaa, että puheesta saa selvän. Vaikka tämä on tavallaan pikkuasia, se liittyy isompaan. Jokainen saarnaaja on yhteisönsä luomus. Saarnaajan on sopeuduttava niihin rajoitteisiin, joita seurakunta hänelle asettaa. Näitä rajoitteita ovat tila ja akustiikka, mutta myös tilaisuuden luonne, liturgian rakenne, ihmisten keskinäinen tuttuus/varautuneisuus, käsitys sopivuudesta, jne. Näiden rajoitteiden kanssa minä ainakin kamppailen joka ainut kerta, kun astun saarnapönttöön. Mutta ei Virpi Suutaria voi siitä syyttää, että hän ei tiedä näistä saarnaajan kamppailuista.
Ihan toinen asia, johon Suutarin arviossa kannattaa kiinnittää huomiota, on toistuvasti esille tuleva toive, että kirkko puhuisi moraalista. (Sattumalta edellinen saarnani Tuomiokirkossa käsitteli moraalia. Olisiko parempi varmuuden vuoksi puhua aina moraalista, jos paikalle sattuu sitä kaipaava kuulija?) Olen jossain mielessä Suutarin kanssa samaa mieltä. Kirkko on viime aikoina kunnostautunut moittimalla yhteiskunnallisia syntejä, erityiskohteena yrityselämä. Samalla se on ottanut etäisyyttä perinteisiin yksilön synteihin: irstailuun, mässäilyyn, valehteluun, laiskotteluun, ylpeyteen jne. Tässä olisi varmaan kirkolla kokonaisuudessa parantamisen varaa. Se ei ole helppoa, koska moralisoiva kristitty on moralisoivalle medialle vapaata riistaa. Silti yksikön moraalista pitäisi voida jotenkin puhua. Yksilöt ne yrityksissäkin päätökset tekee. Eikä herra ole siinä duunariaan huonompi, jos ei parempikaan. Mutta. Iso mutta. Kirkon varsinainen sanoma on sanoma Jeesuksesta. Se on aina ollut ja tulee todennäköisesti aina olemaan se kaikkein vaiken asia ymmärtää.
Tätä kysymystä pohdin viime keskiviikon Kohtaamispaikan jälkeen ja sitä pohdin edelleen. Onko moraalisaarnan kaipuu jonkinlainen protesti sille, että kirkossa puhutaan Jeesuksesta vain pelastajana, mutta ei opettajana ja esimerkkinä? Onko provokaation kaipuu sitä, että etsitään suhdetta Jeesukseen, mutta se peittyy liian kauniisiin ja loitontaviin sanoihin? Toivon kovasti, että messukansa olisi saanut saarnasta intoa ja vahvistusta oman rukouselämän elvyttämiseen. Sitä kautta nimittäin syntyy sisäpuolisuuden kokemus, kokemus yhteisestä työstä, kokemus yhdestä, pyhästä, yhteisestä kirkosta, jonka papit eivät ole solisteja, vaan seurakunnan palvelijoita pyhyyden ja Jumalan tuntemisen vahvistamiseksi.
Vaikka pidän siis kirkkoa - ja tätä yksittäistä saarnaa - kohtaan esitettyä kritiikkiä suurelta osin aika huonosti informoituna, sillä on valtava arvo. Sydämellinen kiitos siis Hesarille, Suville ja Virpille vilpittömästä kiinnostuksesta. Luultavasti tulen jollain tavalla seuraavissa saarnoissani jatkamaan tätä keskustelua, ehkä jopa provosoimaan sitä :-) Seuraava saarnavuoro on helluntaina eli 27.5. Tervetuloa kuulolle!
