Tekee mieli hieman lisää ääneen pohtia kysymystä kristillisen seurakunnan luonteesta ja suhteesta toisiin seurakuntiin. Tämä pohdinta liittyy osittain tapaus Koivistoon ja Nokia Mission, pienemmältä osaltaan kysymykseen naispappeuden vastustamisesta (mutta ei niinkään kysymykseen naispappeudesta) ja vielä joltain osalta ekumeeniseen harrastukseen.
Seurakunta (kr. ekklesia; sanaa ei pitäisi kääntää "kirkko", koska sillä on ihan toisenlainen merkityskenttä) näyttää olevan Uuden testamentin mukaan paikallinen kristittyjen yhteisö. Uuden testamentin neitseellisessä tilanteessa yhdellä paikkakunnalla oli vain yksi kristillinen seurakunta. Kun sanoma Jeesuksesta levisi uusille alueille, sinne perustettiin uusia seurakuntia. Näitä seurakuntia piti yhdessä sanoma Jeesuksesta. Seurakuntien välillä oli alusta lähtien eroja. Joitakin seurakuntia apostolit moittivat ja ohjeistivat kiertokirjeillä ja käynneillä. Ohjeistukset perusteltiin Vanhan testamentin pyhillä kirjoituksilla, Jeesuksen sanoilla ja - sukupolven vaihduttua seuraavaan - apostolien sanoilla. Kun ne, jotka olivat saaneet auktoriteettinsa apostoleilta (nk. apostoliset isät), kuolivat, heidän auktoriteettinsa siirtyi luontevasti niille, joille seurakunnissa annettiin johtajan asema. Heitä kutsuttiin kaitsijoiksi, päällekatsojiksi (kr. epi-skopos, vrt. lat. super-visor, suom. piispa, seurakunnan johtaja).
Kun kristittyjen määrä kasvoi, he eivät enää muodostaneet yhtä paikallista ryhmää (Malcom Gladwellin "Leimahduspisteessä" puhuttiin 150:n säännöstä, jonka mukaan kasvavan ja menestyvän yhteisön pitää sosiologisten syiden vuoksi jakautua, kun sen jäsenmäärä ylittää tuon 150 rajan). Syntyi paikallisia seurakuntia, jotka toimivat toisiaan lähellä, jopa samassa kaupungissa. Seurakunnat eivät halunneet tai voineet väittää olevansa itsenäisiä, vaan ne olivat kaikki saman apostolisen sanoman synnyttämiä. Niiden olemassaolo oli riipuvainen apostolisesta opetuksesta.
No niin. Ei ole tarkoitus yrittää keksiä jonkinlaista ideaalista varhaiskirkon historiaa. Siellä oli alusta asti kiistoja auktoriteetista. Kumpaa piti uskoa enemmän, Paavalia vai Apollosta? Jaakobilla Jeesuksen veljenä ja Jerusalemin seurakunnan johtajana (piispana) oli suurempi auktoriteetti kuin Paavalilla. Pietari matkusti Roomaan ja kärsi siellä marttyyrikuoleman, samoin kuin Paavali. Joidenkin vanhojen tekstien ja roomalais-katolisen kirkon mukaan nämä herrat jättivät Rooman kristittyjen kaitsijan tehtävän Linukselle, joka mainitaan Paavalin toisessa kirjeessa Timoteukselle. Linus on siis paavien listassa toisena heti Pietarin jälkeen. Kysymys auktoriteetista oli varhaiselle kirkolle tärkeä.
Nykyään muodissa oleva arvelu, että Magdalan Marialla olisi ollut alkukirkossa häiritsevän merkittävä asema, ei ehkä ole kovin uskottava. Sen sijaan yleisempi kysymys naisen asemasta seurakunnallisena auktoriteettina ja johtajana oli varmasti esillä. Eikä ole epäilystä siitä, että alkuseurakunnan ihanneyhteisö, jossa ei ollut eroa juutalaisen eikä kreikkalaisen, ei orjan eikä vapaan, ei miehen eikä naisen välillä, joutui pian väistymään yhteiskunnallisesti vakaamman mies- ja hierarkkisen johtajuuden tieltä. Tästä syystä johtuen pidän outona sitä, että kaikki eivät näe alkukristillisen ihanteen edellyttävän naisten täyttä valmiutta seurakunnan johtajan ja vanhimman (presbyteros > präst > pappi) tehtävään. Miesjohtajuus oli vain seuraus luonnollisesta mukautumisesta yhteiskunnan vaatimuksiin, kun oli luotava toiminnan rakenteita. Jos naisen asema olisi ollut tuon ajan yhteiskunnassa sama kuin se on nykyään läntisessä maailmassa, naisjohtajuus olisi ollut varhaisen kirkon rakenteessa itsestään selvyys!
Kun kiistoja tulee, mihin auktoriteettiin pitää sitoutua? Tätä pohditaan nyt Tampereella samoin kuin pohdittiin muinoin Roomassa, Milanossa, Lyonissa, Antiokiassa tai Jerusalemissa. Valitettavasti kristityt eivät ole keksineet mitään katolisen kirkon hierarkkista systeemiä parempaa tapaa ratkaista asiaa. Ellei joku siten pidä luterilaista systeemiä parempana. Tietysti myös helluntailais-karismaattisuus yrittää ratkaista samaa kysymystä. Katoliseen systeemiin käsittääkseni kuuluu se, että kirkon ylin auktoriteetti on ylösnoussut Kristus, kirkon Herra. Sen jälkeen tulee apostolinen opetus, joka kertoo Herrasta. Uuden testamentin kirjoitusten auktoriteetti perustuu nimenomaan apostolisuuteen: ne ovat luotettavilta, Jeesuksen itse valitsemilta apostoleilta eli lähettiläiltä peräisin. Apostolinen auktoriteetti jatkuu piispan virassa.
Piispa Pihkala siis otteissaan Markku Koivistoa vastaan toimii täysin sopusoinnussa tämän piispan apostolisen auktoriteetin eli alkuperäisen katolilaisuuden puitteissa. Kaikki maailman luterilaiset eivät ajattele näin piispallisesti. Silti luterilaisilla kirkoilla tuppaa olemaan tapana jollain tavalla rajoittaa sitä, mitä kirkko sisällään sietää. Valitettavasti usein tuntuu, että tätä sietokykyä rajoitetaan usein sillä, mikä on "luterilaista", eikä vaikkapa sillä, mitä kirkko on kaikkina aikoina kaikkialla opettanut. Luterilaisuudesta on siis tullut Raamattuun verrattava auktoriteetti kirkossa, jossa piispan auktoriteetti on vähän kiikun kaakun. Syy tähän löytyy uskonpuhdistuksesta.
Luther ja uskonpuhdistajat hyväksyivät - fiksuja ja poliittisesti ajattelevia miehiä kun olivat - piispan apostolisen auktoriteetin. Samalla he sanoivat, että piispakin pitää alistaa Raamatun auktoriteetille. Jos piispa ei saarnaa Raamatun mukaan, sitä pitää nuhdella, eikä sitä tarvitse totella. Tästä se vasta soppa syntyikin, protestanttisuus, ja sadat ja tuhannet pienet protestanttiset kirkkokunnat ja seurakunnat, Nokia Missio siellä hännän huippuna. Ne kaikki kun noudattavat Raamattua, eivätkä siksi voi suostua piispan auktoriteettiin. Sen sijaan ne asettavat oman auktoriteettinsa, jolla on kyseisen seurakunnan sisällä piispan valtuudet tulkita Raamattua ja sanoa, mitä se tarkoittaa. Eli ei mitään uutta auringon alla.
On siis vaikea hyväksyä katolisen kirkon melko ehdotonta piispan auktoriteettia, mutta ainakin se on jotenkin loogista. En yhtään ihmettele, että loogisen ajattelun nimeen vannovat nuoret miehet viehättyvät Opus Dein kaltaisesta selkeästä katolisen teologian opetuksesta. Mitä jää meille, joita loogisuus ei jaksa riittävästi viehättää tai vakuuttaa? Luterilainen kirkko luuli olevansa fiksu, kun se avasi Raamatun tutkimisen kaikelle kansalle ja erityisesti tieteelle. Sieltä piti löytymän lopullinen auktoriteetti tieteen perustelemin selityksin. Ratkaisun piti olla paljon parempi, tieteellisempi ja loogisempi kuin katolilaisten sokea paavilaisuus. Pettymys on ollut karmaiseva, kun tieteellinen raamatuntukimus ei suinkaan vahvistanut Raamatun auktoriteettia vaan kaatoi sen ojaan. Sitä krapulaa edelleen podemme kaikissa näissä vaivoissa.
Luulen, että meille "ei-katolilaisille katolilaisille" jää velvollisuus puhua uskosta muilla käsitteillä kuin niillä, jotka liittyvät auktoriteettiin. Sanoma Jeesuksesta vääristyy kohtalokkaalla tavalla, jos se liitetään aina ja pääasiassa kysymykseen auktoriteetista, niin tärkeä kuin se onkin. Naiivi ei silti saisi olla. Struktuureja tarvitaan ja niiden sisällä sääntöjä. Sääntöjä on noudetettava tai homma hajoaa käsiin.
Edelleen on niitä, jotka kuvittelevat voivansa perustaa uskonsa yksin Raamattuun. Olen jopa jossain mielessä valmis hyväksymään tällaisen ajattelun, nimittäin silloin, kun se koskee yksittäistä kristittyä omassa hartauden harjoituksessaan. Raamattua on hyvä lukea alhaalta päin, suu auki, eikä ylhäältä päin arvostellen. Alhaalta päin lukeminen on sitä paitsi vaikeampaa kuin ylhäältä päin lukeminen (vrt. "helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan"). Tavallinen kristitty ruokkii Raamatulla itseään ja hyväksyy siis sen ensisijaisuuden. (Auktoriteetti olisi väärä sana kuvaamaan vauvan suhdetta äidin rintaan. Äiti tietysti myös määrää, mutta ei suhde oli auktoriteettisuhde vaan rakkauden, huolenpidon ja kiintymyksen suhde.) Heti kun Raamattu käännetään toista ihmistä kohti tai vastaan, hengellinen harjoitus muuttuu vakavaksi valtakysymykseksi. Yhteisössä Raamattua väistämättä käytetään toisia kohti, joten on ehdottoman välttämätöntä, että sen käyttöä kontrolloidaan jollain yhteisesti sovitulla tavalla, jolla on Jumalan siunaus ja lupaus. Siksi tarvitaan piispa, joka on alainen apostolien opetukselle, jotka kertovat ylösnouseesta Herrasta. Siksi Markku Koiviston pitäisi suostua piispan auktoriteetin alle siitäkin huolimatta, että Pihkala on ehkä menetellyt taitamattomasti. Uskonpuhdistajaksi ei kannata turhaan yrittää, vaikka sillä onkin luterilaisuudessa vankka glamourinsa.
