Viime viikonlopun luontokuvien jälkeen seurasi paluu arkeen. Joka päivä on ollut täynnä tekemistä aamusta iltaan. Olen huomannut, että papeilla on tapana ihan huomaamatta luetella tekemisiään. Ainakin Tiina kertoo joskus törmäävänsä mun pappiskollegoihin, joilla on tarve luetella, montako kokousta tai tilaisuutta päivään on mahtunut. Arvelen sen johtuvan siitä, että luettelemalla on mahdollista vahvistaa omaa tietoisuutta siitä, missä pitäisi olla ja mitä ajatella. Kun on saman päivän aikana viisi erilaista puhetilaisuutta, joihin valmistautuminen on jätettävä edeltävän illan myöhäisille tunneille muiden päivän töiden jälkeen, tällainen jatkuva itsensä ohjelmoiminen tuntuu välttämättömältä. Tosin samalla tekee mieli kysyä, onko siinä mitään järkeä. Olisko sittenkin parempi laiminlyödä virkavelvollisuuksia, jättää menemättä johonkin ja sen sijaan ajatella rauhassa? Todellinen ongelma on tietysti holtiton työn suunnittelu, joka tapahtuu liian suurissa yksiköissä ja ilman strategista otetta.
Mutta ehkä en mene siihen sen syvällisemmin nyt. Keskiviikkona oli työkokous, jossa puhuttiin myös työn suunnittelusta. Tiedän olevani siinä aika korkealentoinen. Harmittavaa on se, että ne, jotka ovat suunnittelussa jalat maassa, eivät usein osaa ajatella mitä kannattaisi tehdä. Fiksussa organisaatiossa tietysti hyvät suunnittelijat kantaisivat vastuuta päivämääristä ja työajasta, kun taas toiset voisivat miettiä tavoitteita ja kokonaisuuksia. Ehkä sellaisiakin organisaatioita on jossain.
Suvivirttä olen laulanut tällä viikolla laskujeni mukaan kuusi kertaa, mikä ei tietenkään vielä vedä vertoja sille, mitä ensi viikolla tapahtuu. Mutta kevätjuhlien fiilikseen tässä ollaan kovasti menossa. Meillekin on tullut pari kutsua yo-juhliin.
Alitajunta on - sikäli kun siellä on ollut mitään tajuntaa - tehnyt koko ajan töitä helluntain saarnatekstien kanssa. Mitä seurakunnalle pitäisi sunnuntaina (ja lauantaina iltakirkossa) Johanneksen tekstistä jakaa? (Jos kiinnostaa etukäteen tutustua helluntain evankeliumiin, linkki löytyy tästä, jakeet 23-29). Samalla olen aika intensiivisesti lukenut kirjaa Johdatus varhaisen kirkon teologiaa, Gunnar af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala. Saa nähdä, miten varhaisten kirkkoisien lukeminen on vaikuttanut ja vaikuttaa sanomaan. Arvelen, että pintaan nouse kysymys kirkosta Pyhän Hengen synnyttämänä yhteisönä, onhan helluntai kirkon syntymäpäivä.
Pariin otteeseen tämän kevään aikana olen törmännyt ajatukseen, että niiden, jotka pitävät (maailmanlaajuista) kirkkoa Kristuksen ruumiina, pitäisi tehdä parannus jatkuvasta kirkkokritiikistä ja alkaa osoittaa kunnioitusta. Se on hankalaa, koska samalla joutuu osoittamaan kunnioitusta niille ihmisille, jotka joko näennäisesti tai todellisesti kirkkoa johtavat. Ainakin minulle se on tosi hankalaa. Pyhä Fransiskus sai 1200-luvun alussa Jumalalta kutsun korjata rapistuvaa kirkkoa. Sen sijaan, että olisi käynyt uudistustyöhön saarnaamalla korruptoitunutta papistoa vastaan, hän alkoi osoittaa kirkolla ja sen palvelijoille kunnioitusta, joka kuuluu Kristukselle. Luulen, että se pelasti kirkon. Ja luulen, että se pelastaa kirkon tulevaisuudessakin. Siis se, että kirkko alkaa kunnioittaa Kristusta. Siitähän lopulta Assisin Köyheliinin elämässäkin oli kyse.
Mutta meidän uskonpuhdistuksen jälkeläisten eli protestanttien perinne on toisenlainen. Me ajattelemme korjaavamme rapistuneen kirkon uudistamalla sen rakenteet. 60-lukulaiset ovat Suomen ev.lut. kirkossa saaneet uudistaa virsikirjan, raamatunkäännöksen, messun, toimitukset ja monia hallinnollisia rakenteita. Onko kirkko näiden uudistusten jälkeen nyt entistä puhtaampi Kristuksen morsian? No ei. Tuleeko siitä puhtaampi Kristuksen morsian, kun vielä saadaan kirkkojärjestyksen avulla siivottua nurkista kaiken maailman fundamentalistit, vanhauskoiset ja hihhulit? Ei tule. Täyttääkö Pyhä Henki, sielun suloinen vieras, mielemme rauhalla, kun kirkon vanhentunut moraaliopetus saadaan korjattua Kallion nuorille sinkuille sopivaan muottiin ja toisiinsa hetkeksi rakastuneita ihmisiä aletaan siunata kirkolliset hepenet yllä kaikissa kadunkulmissa? En usko.
Kirkko on Augustinuksen mukaan corpus permixtum, sekoittunut ruumis eli yhteisö, jossa oikea vilja ja rikkaruohot ovat perinpohjin ja silmille näkymättömällä tavalla sekoittuneet toisiinsa. Vasta viimeinen tuomio erottaa toden valheesta. Siksi ihmiset eivät voi tuomita toisiaan, sen tekee Jumala aikanaan. Meidän on tultava kristityiksi tulemalla ihmisiksi. Ja kristitty on se, joka tinkimättömästi todistaa Kristuksesta.
"Niin kuin yksittäisistä jyvistä yhteen koottuna ja taikinaksi sekoitettuna tulee yksi leipä, niin syntyy myös yksi Kristuksen ruumis rakkauden yksimielisyydestä. Niin kuin jyvät kuvaavat Kristuksen ruumista, niin viinirypäleet hänen vertansa. Sillä viini syntyy puristettaessa, kun se mehu, mikä oli monissa yksittäisissä viinirypäleissä virtaa yhteen. Näin sekä leivässä että kalkissa on ykseyden salaisuus." (Augustinus, Pääsiäispuheita).
"Niinpä kirkkokin on varsinaisesti ja ensisijaisesti itse Henki, mutta Hengessä on läsnä yhden jumaluuden Kolminaisuus: Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Henki kokoaa seurakunnan, joka Herran sanan mukaan koostuu kolmestakin jäsenestä. Edelleen: Kirkon perustaja ja pyhittäjä katsoo kirkkoon kuuluvan kaikkien niiden, jotka ovat yhtyneet tähän uskoon. Ja juuri siksi kirkolla on valta antaa syntejä anteeksi." (Tertullianus)
