Kryptan kohtaamispaikka oli taas todellinen kohtaamispaikka. Ei kuitenkaan kohtauspaikka, koska kukaan ei saanut sydänkohtausta. Myllykosken Matti sai ihmiset selvästi innostumaan ja ehkä osittain myös ärsyyntymään kyselemällä ylösnousemususkon perusteita. Entä jos Jeesuksen luut todella löytyisivät jostain haudasta? Niin että todistusaineisto olisi vakuuttavaa ja kiistatonta. Uskoisitko silti ylösnousemukseen? Suurin osa nosti käden ylös, että uskoisi. Itse jäin vähän epäröimään, koska en oikein tiedä, miten reagoisin.
Olin valmistellut powerpoint-esityksen The Jesus Family Tomb -kirjasta ja sen väitteistä. Tajusin jo sitä tehdessäni, että kirjan kohuväitteet on melkein liian helppo kumota. Keskustelun aiheeksi siitä ei siis kunnolla olisi. Onneksi oltiin jo etukäteen mietitti Matin kanssa, että mennään aiheessa paljon pidemmälle eli kysymyksiin ylösnousemuksesta. Uskoisin, että valtaosa reilusta 70 ihmisestä, jotka Kryptaan tulivat, pitivät tilaisuutta onnistuneen ja mielenkiintoisena. Varmasti jotakuta jäi kismittämään, että keskustelussa ei taaskaan päästy mihinkään lopputulokseen. Mutta sellaisia keskustelut ovat ja siksi niitä järjestetään, että nähtäisiin aitoja erimielisyyksiä ja silti osattaisiin kuunnella toista.
Laitan saman tien päivityksen ensi viikon ohjelmasta osoitteeseen kohtaamispaikkanakrypta.blogspot.com, josta kannattaa käydä katsomassa.
Meidän Saara oli laulamassa Higher Ground -gospelkuorossa, joka esiintyi vapunaattona senaatintorin lavalla. Koska olin kevätlomalla, mentiin siis Alissan kanssa kuuntelemaan kuoron sound-checkiä siinä neljän jälkeen iltapäivällä. Kukas muu siellä kävelee vastaa kuin seurakuntamme nuorisotyön sielu eli Lepa. Kysyi, että tulisinko pitämään pienen puheen lavalle siinä vaille kahdeksan illalla. No, en oikein osannut kieltäytyäkään, joten ehdotin, että pidetään se puhe yhdessä. Ja niin me tehtiin. Tulin siis takaisin paikalle noin 19.30. Tuomiokirkon portaat oli täynnä juhlivaa ja suurimmaksi osaksi kännistä nuorisoa. Räppärit Ruudolf ja 8 oli lavalla siinä vaiheessa. Lava, äänentoisto, ohjelma, taustajoukot ja kaikki näytti olevan erittäin hyvin hoidossa. En usko, että monikaan juhlivasta joukosta jaksoi keskittyä mun puheenvuoron sisältöön, mutta jotain siitä kokonaisuudesta ihan takuvarmasti jäi mieliin. Onhan se tosi hienoa, että tollasessa kansanjuhlassa kristityt on liikkeellä hyvällä energialla ja todella ammattimaisella musalla.
Vapunpäivän suurin marssi oli varmaan Jeesus-marssi, johon me Alissan kanssa myös osallistuttiin. Pakko on myöntää, että siinä tajuaa hyvin joutuvansa marssimaan suurelta osin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tekisi mieli joutua keskustelemaan uskonasioista. Yhdellä oli päässä Israelin armeijan lippis, yksi hoki yksinään kovaan ääneen "kiitosjeesusta", joku tanssi pois yksinäisyyttään tavalla, joka saa epäilemään lääkityksen riittävyyttä. Kokemus oli siis hyvin ristiriitainen. Kymmenen-viisitoista vuotta sitten minua ei olisi saanut Jeesus-marssiin muutoin kuin terassilta huutelevaksi sivustakatsojaksi ja arvostelijaksi. Nyt ajattelen, että kaikista uskovaisuuteen liittyvistä inhottavista pikkusieluisuuksista ja älyttömyyksistä huolimatta siinä on kuitenkin ihmeellisellä tavalla Jumalan lauma. Kuka tässä maassa muuten puhuu Jeesuksesta julkisilla paikoilla, jos ei olisi näitä hulluja? Ehkä siinä tarttuu itseenkin jotain terveellistä hulluutta kaiken fiksun irrallisuuden vastapainoksi.
Ainiin. Vapunaattona oltiin ystäväperheen luona iltaa istumassa ja keskustelemassa. Eräs mukana ollut ranskalais-englantilainen ystävä avautui kertomaan näkemyksiään suomalaisuudesta ja suomalaisista. Hänen pääajatuksensa oli, että suomalaiset ovat äärimmäisen sensitiivisiä, siis tunteellisia ja herkkiä. Tämä herkkyys on hyvin kuluttavaa, intensiivistä. Monet suomalaisen kulttuurin outoudet selittyvät, kun huomataan, että joudumme koko ajan rajoittamaan tätä raskasta ja voimia kuluttavaa herkkyyttä. Siksi me luomme seremonioita (pitääksemme tunteet kurissa), viihdymme yksinäisyydessä (säästääksemme sosiaalista energiaa) ja sulaudumme ulkomailla vallitsevaan kultuuriin (säilyttääksemme toisen ihmisarvon). Suomalaisista ei siis voisi koskaan tulla imperialisteja ja alistajia, koska olemme siihen aivan liian sensitiivisiä. Britit viis välittivät alistamisensa kansojen tunteista, mikä oli ehdoton edellytys imperiumin rakentamiselle.
Tämä käy tietysti yksiin sen kanssa, mitä kirjoitin erään brittiopiskelijan antamasta arvostelusta meidän seurakunnasta. Se oli epäsensitiivinen ja imperialistinen. Siitä puuttui suomalaisen arvostama herkkyys ja tilan antaminen sekä seremonian luonteen ymmärtäminen.
No, nämä ovat stereotypioita, joille ei pidä antaa liikaa arvoa. Mutta sen voin kyllä sanoa, että toimin ihan eri tavalla sosiaalisissa tilanteissa, kun vaihdan kielen englanniksi. Olen englantia puhuessani sosiaalisempi, avoimempi, pinnallisempi ja mitäänsanomattomampi kuin suomeksi. Siis amerikkalaisempi. Suomeksi olen raskas, perusteellinen, intensiivinen ja melko harras - myös hauskapidossa. Joskus kaipaan pois tästä raskaudesta, usein pidän sitä rakkaana sielun peitteenä, jonka alle on hyvä nukahtaa.
