maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

Hauskaa wappua!

Täytyy tunnustaa, että blogin sisältö on viime viikoina ja ehkä parin viime kuukaudenkin aikana aika satunnaista heittelyä. Se ei täysin vastaa mun sisäistä tilaa, vaikka on pakko myöntää, että työtahti haittaa lukemista ja asioihin syventymistä. Kun illalla tulee töistä kotiin, on helpompaa tarttua sanaristikkoon kuin syventyä johonkin mielenkiintoiseen uuteen teokseen ja kirjoittaa syntyjä syviä.

Olen joutunut - onneksi - lukemaan valmennuskurssiluentoja varten hyvinkin tarkkaan kirjaa Johdatus varhaisen kirkon teologiaan (Gunnar af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala. Kirjapaja 2005). Ehkä vielä toukokuun kuluessa on aikaa kirjoittaa ylös joitain mietteitä sen pohjalta. Kirjan lukemisen on tehnyt ajankohtaiseksi piispa Juha Pihkalan taistelu harhaoppia vastaan omassa hiippakunnassaan. Viime viikollahan saimme kuulla, että Tampereen tuomiokapituli rapsautti Markku Koivistolle kuuden kuukauden virastapidätyksen. Kyseessä ei siis muodollisesti vielä ole pappisviran pois ottaminen, mutta siihen suuntaan ollaan vakavasti menossa. Pihkalan kirjoitukset varhaisen kirkon teologian muotoutumisesta saa tätä taustaa vasten siis toisenlaisen merkityksen. Ei ole kyse vain siitä, minkälaista uskoa kirkko opillaan pyrkii kuvaamaan, vaan myös siitä, minkälaista uskoa on lupa harjoittaa (Suomen ev.-lut.) kirkon sisällä. Kuten joskus viime keväänä tässä blogissa kirjoitin, minua kylmää ajatus, että joutuisin samanlaisen oikeaopillisen inkvisition kohteeksi kuin mitä Tampereella nyt on harrastettu. Oli lohduttavaa lukea, että tuntemani Tampereen tuomikapitulin jäsenet Timo Pokki ja Olli Hallikainen olivat jättäneet virastapidätyspäätökseen eriävän mielipiteensä. Arvostan sitä kovasti.

Julkisessa keskustelussa Markku Koiviston tapaus on tietysti jäänyt naispappeuskiistan jalkoihin 6-0. Tämän päivän Hesarissa toimittaja Anna Karismo kirjoittaa Uutisanalyysi-palstalla naispappeudesta otsikolla "Kirkonmiehiä ja seksiobjekteja". En ole varma, mikä Uutisanalyysillä tässä palstan nimenä tarkoitetaan. Kovin syvälle juttu ei kuitenkaan poraudu, vaan pääasiassa toistaa populaaria kirkkokritiikkiä. Karismo on haastatellut juttua varten Nissisen Marttia ja Myllykosken Mattia, jotka on tietysti molemmat huippuälykkäitä ja kykeneviä laajaan analyysiin. Nyt kyllä tulee sellainen vaikutelma, että molempia on siteerattu valikoiden ja tarkoitushakuisesti. Nissisen viimeisestä kommentista saa jopa sellaisen käsityksen, että kirkko Suomessa olisi jotenkin hirvittävän vanhoillinen ("nainen pappina tai ihminen homona tai lesbona -- kirkon on sitä vaikea hyväksyä, koska nämä sukupuoliroolit ovat uusia"), vaikka tosiasiassa naispappeuden hyväksyminen osoittaa ihan päinvastaista.

Tästä palaammekin aiheeseen, jota Jukka-Pekka Puro käsitteli uudessa Kanavassa ja jota lyhyesti kommentoin. Näyttää siis siltä, että kohtuuton itseruoskinta kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Sen sijaan, että viisaat kirkonmiehet sanoisivat, että Suomen ev.-lut. kirkko on seksuaalisuuden suhteen kohtuullisen tasapainossa, kun naisetkin on jo kohta 20 vuotta hoitaneet pappisvirkaa ilman suuria hämminkejä ja homoseksuaalisuudesta keskustellaan melko kiihkottomaan sävyyn piispoja myöten, on totuttu sanomaan, että kirkko on seksuaalikielteinen ja ahdasmielinen, vaikka se ei tietenkään pidä paikkaansa. Sama koskee saarnakritiikkiä. Hyvää saarnaa ei voi olla olemassa, koska sellaista ei tunnisteta. On vain väritöntä ja innotonta löpinää. Ilahduttavaa, että Hesari otti tässä asiassa raikkaan näkökulman aloittamalla saarna-analyysit. Tämän päivän lehdessä (HS 30.4.2007, s. C 2) ollut professori Juha Sihvolan kommentti vuosi sitten papiksi valmistuneen Hanna Piiran saarnasta antaa hyvin valoisan kuvan saarnan tilasta. Saarna oli kuulemma "varman päälle" ja "varovainen", mutta selkeydessään, yksinkertaisuudessaan ja hillityssä henkilökohtaisuudessaan se miellytti. (On mielenkiintoista spekuloidan Hesarin kulttuuritoimituksen motiiveille nostaa esiin messusaarna. Varsinkin kun samaan aikaan Kirkko ja kaupunki tietoisesti valitsee pappien puheiden minimoinnin.)

Itse asiassa sama koskee ylipäänsä sitä kritiikkiä, jonka kohteeksi kirkko jatkuvasti ja päivittäin joutuu meidän tavallisten ja epätavallisten kirkon ihmisten, jäsenten ja kenen tahansa hampaissa. Suomalaisuuteen kuuluu se, että omia pappeja, omaa kirkkoa, omaa uskonnollisuutta, omaa kulttuuria kritisoidaan kohtuuttomasti, jatkuvasti ja hekumoiden. Alan yhä vahvemmin uskoa, että siitä pitäisi tehdä parannus. (Siis minun tietysti pitää tehdä siitä parannus ensin.) Mitä hyvää tästä ylikriittisestä asenteesta on meille seurannut? No, tietysti se, että ollaan hillittyjä, eikä lähdetä mukaan kaiken maailman kotkotuksiin. Ollaan demokraattisia, kun kukaan ei pääse kukkoilemaan. Kukaan ei nosta päätään toisten yläpuolelle. Jos minulle ei mene hyvin, ei saa mennä toisillakaan. Kapitalismilla elämöinti ärsyttää. Ferrarin ostamistakin pitää perustella omalla ajamisen nautinnolla, koska silloin se ei ole yhtä paha synti kuin näyttämisen halu. Asenteellinen uusliberalismin (mitä se sitten milloinkin onkaan) kritiikki kumpuaa tästä ehtymättömästä kateuden lähteestä.

Veljenpoika John sanoi mulle eilen lukeneensä tätä blogia. John oli yllättynyt siitä, että olen edelleen niin vihainen kirjoittaja, vaikka mun pitäis olla jo aikuinen mies. Tai jotain sinne päin. Ymmärsin sen kuitenkin niin, että mun viime aikaiset tekstit on olleet enemmän reaktiivisia kuin konstruktiivisia. Varmaan se on totta. Joka tapauksessa palaute oli tervetullutta ja rehellisen rakentavassa mielessä annettua. Ehkä vihaisuus on oire siitä, että olen kovasti sieluntilaltani taas kallellaan johonkin uuteen. Status quo ei jaksa innostaa. Luovuus on vakan alla. Aika kuluu pienissä touhuissa siellä täällä.

Palautteesta vielä. Perjantainen aamuhartaus ei kirvoittanut yhtään nopeaa palautetta. Yleensä saan aamupäivän aikana vähintään pari kolme tekstiviestiä. Ja positiivinen palaute tulee yleensä nopeammin kuin kielteinen. Siksi jäin kovasti miettimään, mitä mun puheesta oikeasti oli välittynyt. Ei ainakaan välittömän positiivisia fiiliksiä. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta voi olla. Oliko viittaukseni 8-vuotiaana raiskattuun kongolaistyttöön kuultu oikein vai jäikö motiivini epäselväksi? Tarkoitushan oli tulla haltioituneeksi tämän tytön elämänuskosta, niin kuin olin itse haltioitunut.

Eilen sain yhden toisen asian ohessa sähköpostitse erään tuttavan kiitokset. Luin rivien välistä, että kiitokseen sisältyi rankan sisäisen prosessin esille nouseminen. Tänään sain postissa kaksi korttia. Toisessa lukee vain lyhyt kiitos. Toinen on vapisevin käsin ja suurimmaksi osaksi koneella kirjoitettu 90-vuotiaan sotainvalidin kritiikki. Hän kertoo, että puhe lapsen raiskaamisesta koski kovasti sisikuntaa myöten, epäilee, että olen mieleltäni sairas ja kehottaa puhumaan Jeesuksesta. Hartaus on siis koskettanut, ehkä liian syvältä. Ainakin sen opin, että rankoista kokemuksista pitää puhua varoen, hiljaisella äänellä ja lohduttaen. Sotainvalidin kyky kuunnella hartautta oli täysin keskeytynyt, eikä hän enää pystynyt ottamaan vastaan tai edes huomaamaan sitä, että hartauden loppuosa oli Jeesuksesta puhumista ja Jeesuksen sanoja.

Näissä tunnelmissa alamme siis wapun - tuon uusimman kristillisen juhlan - viettoon. Senaatintorilla on iso kristillinen nuorten wapputapahtuma tänään aattona ja huomenna senaatintorin valtaa Jeesus-marssi oheistoimitoineen. Voihan se olla, että sadan hengen punalippujoukko kulkee siitä ohi omiin juhliinsa, mutta sillä on lähinnä kuriositeetin arvo.

3 kommenttia:

Aulis Parviainen kirjoitti...

En ole saanut kirjoitettua omaan blogeihini talven aikana juuri mitään. Asioihin ei ole aikaa paneutua. Muusikotkin turvautuvat improvisaatioon kun ei ole aikaa tehdä sävellykseksi nimitettävää. Sattumalta syntyy helmet kuten Jouluyo juhlayo...

Iloitsen Timo Pokin eriävästä mielipiteestä Timo Koiviston asiassa. Muista Markku Suokonaution kannanoton että kirkon katon tulisi olla korkella tässäkin asiassa.

Ärtymys nostaa päätään vaikka kuinka yrittäisi olla korkeakirkollinen ja henki tuntuu tunkkaiselta kun terve tuuletus kielletään.

Kävelin wappuna Lahden satamassa johon oli tulossa pienehkö sos.demien vappumarssi. Kirkon edustusta ei näkynyt, mutta sataman aukioilla oli vastassa HELLUNTAISEURAKUNNAN teltta Waskiveljineen. Privaatiteltta oli pikku vesijärven puistossa, grillissä pastui purtavaa, trubaduuri lauloi kitaran säestyksellä - oli ihanaa että helluntaiseurakunta järjesti ohjelmaa...

Aukku

Aulis Parviainen kirjoitti...

Tiistain Etelä-Suomen Sanomien lukjan sanassa asessori Timo Pokin vastine Koiviston viraltapidättämisestä -

Markku Koiviston toiminta - luterilaista vai ei?

http://www.ess.fi/lukijansana.jsp?main=40&category=44&dept=3

Arto kirjoitti...

Kappas vaan. Kävin katsomassa linkin. Pokki kirjoittaa asiaa, kuinkas muuten. Olen ehkä näissä - joskus enemmän pöytälaatikkoon soveltuvissa muistiinpanoissa - korostanut liikaakin ymmärtämystä Koivistoa kohtaan. Koivisto saa monessa kohtaa syyttää (tai kiittää?) itseään tästä pattitilanteesta. Amerikkalaisesta kontekstista tuotettu itsenäisen, kirkkokuntiin kuulumattoman seurakunnan malli on erittäin ongelmallinen ekumeenisesti ja teologisesti. Toisaalta se on myös erittäin mielenkiintoinen haaste ekumeenisesti. Siksi olisikin hyödyllistä, jos Koiviston ja Nokia Mission tapausta voitaisiin tarkastella aika kiihkottomasti, kuten Pokki näyttää tekevän.