sunnuntaina, helmikuuta 25, 2007

Ketä palvelet? Saarna Tuomiokirkossa 25.2.2007

Saarna on vähän eri kirjoitettuna ja puhuttuna. Puhuttuna tämän saarnan kesto oli 17 minuuttia. Voin lähettää sen sähköpostitse äänitiedostona (wma), mutta tiedoston koko on 8,3 Mt. Yritin valmistelussa uskollisesti ottaa huomioon lähettämänne kommentit ja kysymykset, mutta lopulliseen versioon siivilöityy aina vain osa mahdollisesta materiaalista. Toivottavasti saarna herättää ajatuksia ja nostattaa kommentteja!


Jeesus, kiusausten voittaja

1. paastonajan sunnuntai (Invocavit)

Evankeliumitekstinä Matteus 4:1-11

Moraalista tuli jossain vaiheessa viime vuosikymmenten aikana paha sana. Moraalillahan yleensä tarkoitetaan kykyä soveltaa käytäntöön eettisiä periaatteita, siis kykyä valita oikean ja väärän välillä. Alettiin ajatella, että meillä ei koskaan voi olla moraalista mitään tietoa, siitä on vain mielipiteitä. Koska se ei perustu tieteeseen tai logiikkaan, sen täytyy olla hömppää. Moraalin puhujista tuli moralisteja. Moralistien paljastajista taas tuli vapauttajia, sankareita ja roolimalleja. Oli hienoa olla rappiolla. Juhannustanssit ja sikamessias. Myös St. Pauli ja Reeperbahn. Suuri vapaus, Grosse Freiheit.

Moraalin kyseenalaistava ajattelutapa hiipi vähitellen myös papistoon. Enää papin ei ollut sopivaa sanoa mikä on oikein ja mikä väärin, koska meille annettu tieteellinen koulutus osoitti sellaisen puheen perusteettomaksi ja asenteelliseksi. Omana opiskeluaikanani 80-luvulla en oppinut tuntemaan teologian opiskelijoita, jotka olisivat jotenkin avoimesti edustaneet kiinnostusta etsiä sitä mikä on hyvää ja oikein ja karttaa pahaa. Tai oli siellä joukossa joku moralistinen fundamentalisti, joille me muut viisaasti naureskelimme. Meistä tuli käsitteiden pyörittelijöitä. Meidän mielestä oli hienoa tietää, että isien moraali on pelkkä kulttuurinen sopimus.

80-luvulla löydettiin uusi sanakin: suvaitsevaisuus. Siihen kiteytyy uusi arvojärjestelmä, jossa hyvä ja paha on sopimuskysymyksiä. Vähitellen tiedotusvälineet alkoivat laulaa hallelujaa uudelle uskolle, joka toi vapauden ahdasmielisestä ja pönöttävästä kristinuskosta. Teologikunta siis seurasi aikaansa, mutta kirkko oli tapansa mukaan jälkijunassa tässä herätysliikkeessä. Kaavoihinsa kangistunut luterilainen kirkko edusti yksinoikeudella Suomen kansalle kristillisen uskon huipentumaa ja samanaikaisesti sen rappiota. Pystyäkseen olemaan suvaitsevainen kirkon pitäisi siis juoda koko perinteisestä moraalista vapautuneen uuden yhteiskunnan juhlamalja pohjasakkoja myöten. Siinä prosessissa edelleen olemme, vaikka on toki monia merkkejä siitä, että heilurin liike alkaa hidastua ja kääntyä.

Miten moraalista vapautunut, suvaitsevainen arvojärjestelmä toimii? Mihin sen ylivoimainen viehätys perustuu? Kun ennen puhuttiin rehellisyydestä ja varastamisesta, nyt alettiin nähdä, että pienellä ahneudella pärjäsi mukavammin. Kun ennen puhuttiin suoraselkäisyydestä ja valehtelemisesta, nyt alettiin nähdä, että totuus oli subjektiivinen juttu. Kun ennen puhuttiin mustavalkoisesti uskollisuudesta ja aviorikoksesta, nyt alettiin nähdä, että ihmisen tuli tehdä valintoja onnellisuuden näkökulmasta. Edelläkävijät ja kulttuuri-ikonit herättivät omalla esimerkillään kysymyksen, miksi ihmeessä pitäisi olla uskollinen, jos vieraissa käyminen on kivempaa ja vaihtaminen nuorentaa. Kaksi viikkoa sitten eräs eronnut ja onnellisesti toista kertaa aviossa oleva ystäväni kysyi, kuka kirkossa enää puhuu avioeron vakavuudesta.

Mitkä ovat tämän suvaitsevaisuudella perustellun moraalisen vapautumisen hedelmät? Onnellisuus, yhteisöjen vahvistuminen, vauraus ja hyvinvointiko? Vai rikkinäiset perheet, nuorten mielenterveysongelmat, huostaanotot, huoltajuusriidat, salarakkaiden katkerat tilitykset ja hylätyt vanhukset? Hyvät ystävät, käykää äänestämässä. Hyviä ehdokkaita on puoluekartan joka puolella. Valitkaa harkiten ja käykää äänestämässä.

Yhteisten asioiden hoitoa tarvitaan, koska ihmiset satuttavat toisiaan, välttelevät toisiaan, hylkäävät toisiaan, ja siinä sivussa kärsivät suunnattomasti itse.

Jos olet sitä mieltä, että olen edellä kuvannut yhteiskunnallista muutosta yksipuolisesti, onnittelen sinua hereillä olemisesta. Olen itsekin sitä mieltä, että kärjistetyssä kuvauksessani on puutetta. Ensinnäkin tällainen yhteiskunnallinen muutos ei ole millään tavalla sidottu viime vuosikymmenien Suomeen. Samanlaista on tapahtunut ja tapahtuu missä tahansa taloudellinen hyvinvointi ja rauhanaika tuottavat riittävän määrän joutilaisuutta.

Toiseksi, meidän ympärillämme tapahtuu koko ajan uskomaton määrä hyvää. Ihmiset välittävät toisistaan, kantavat vastuunsa, uhrautuvat, tekevät toisensa onnellisiksi loukkaamatta muita, palauttavat löytämänsä lompakon, sanovat kauniin sanan, hymyilevät.

Ihmisillä on ihmeellinen kyky tehdä hyvää ja toimia oikein. Kerrotaan, että eräs nuorehko päällikkö kysyi yrityksen iäkkäältä, liike-elämässä menestyneeltä yritysjohtajalta, kuinka tästä oli kehittynyt vuosine mittaan niin taitava tekemään oikeita päätöksiä. ”Se on yksinkertaista”, yritysjohtaja vastasi. ”Teen hyviä päätöksiä siksi, että minulla on paljon kokemusta, ja kokemusta olen saanut tekemällä huonoja päätöksiä.” Ruotsalaisen syöpälääkärin Stefan Einhornin vasta julkaistu kirja Aidosti kiltti on hyvyyden puolustuspuheenvuoro kyynisyyttä ja pessimismiä vastaan. Hyvän tekeminen on mahdollista ja jopa välttämätöntä. Se perustuu ihmisten hyväntahtoisuuteen, oikeudentajuun, itsensä hillitsemiseen ja rooliin yhteisön jäsenenä.

Menettäessään lapsenkaltaisen viattomuutensa Adam ja Eeva saavuttivat tietoisuuden hyvästä ja pahasta, moraalisen tajun. Siksi ihmiset tekevät hyvää toisilleen. Mutta Adam ja Eeva menettivät kuolemattomuutensa. He eivät voineet enää suojata itseään pahan hyökkäyksiltä. Tämä tapahtumasarja kuvataan Vanhan testamentin alkulehdillä ja se tapahtuu jokaiselle meistä.

Uuden testamentin alkulehdillä kohtaamme uuden Adamin, Jeesuksen. Siellä sanotaan ”Henki vei hänet autiomaahan kiusattavaksi.” Paratiisi on vaihtunut autiomaaksi. Retriittiin vetäytyminen on muuten moderni tapa hakeutua autiomaahan, se on etsiytymistä paratiisiin. Jos et ole ollut koskaan hiljaisuuden retriitissä, kokeile vaikka. Mutta mikä on Jumalan rooli kiusauksissa, kun kerran Henki vei Jeesuksen erämaahan? Jaakobin kirjeessä sanotaan selvästi, ettei Jumala ketään kiusaa, vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa. Kun luemme Matteuksen evankeliumin kohdan tarkkaan, huomaamme, että ”Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi”. Ei Jumala siis ketään kiusaa. Mutta Jumala kyllä joskus armossaan johtaa meidät paikkoihin, joissa meidän kutsumusta testataan. Sinä voit olla nyt sillä paikalla, autiomaassa.

Kiusauksella on kaksi tarttumapintaa meihin: kiusauksen väline ja sen kohde. Se, millä kiusataan, ja se, mihin kiusataan. Kiusaus siis tarttuu johonkin meissä tai tarjoaa meille jotakin. Jeesuksen kahdessa ensimmäisessä kiusauksessa pääpaino oli välineellä, motiivilla: ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi” ja ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu” Ja sitten Paholainen siteeraa päivän psalmia, Psalmia 91. Kuten huomamme, kiusauksen voimakkuus kasvaa. Mutta tarttumapinta on näissä molemmissa sama. Todista olevasi se, mikä väität olevasi.

Todista olevasi kristitty. Todista olevasi uskovainen. Todista edes olevasi hyvä ihminen. Ja meidän heikko hengellinen itsetuntomme saa meidät lankeamaan eli yrittämään taikatemppuja ja heittäytymään oman uskomme varaan. Seurauksena on surkea epäonnistuminen, mahalasku ja Paholaisen räkäinen nauru: ”Mitä minä sanoin! Ei siitä mitään tule. Olet naurettavan uskonnollisuuden orja. Luovu ikävystyttävästä ja elämänkielteisestä houruilusta. Tule minun leipiini, niin minä pidän sinusta huolen.”

Mutta Paholainen ei onnistu tarttumaan Jeesuksen hengelliseen itsetuntoon. Silloin se ottaa esiin järeämmän työkalun. Rikkaus ja valta. Kaikki valta maan päällä. ”Tapahtukoon sinun tahtosi - - jos vain kumarrat minua.” Kiusaaja kiusaa sillä, mitä se tarjoaa: herruutta, itsevaltiutta, riippumattomuutta, oman hyvän takaamista. Ja minä tiedän, hyvät ystävät, että moni meistä on tämän kiusauksen vangitsema. Me olemme hyväksyneet sielunvihollisen tarjouksen itsemääräämisoikeudesta. Me kuvittelemme tulevamme onnellisiksi ja vapaiksi antautumalla itsemme palvelukseen. Mutta samalla me ollaan katkerasti tietoisia siitä, että sielunvihollinen on petturi ja kaiken valehtelun isä. Sen sijaan, että se antaisi meille lupaamansa vapauden, se sitoo meidät itseemme, omiin himoihimme, kohtaloomme ja kuolemaan.

Miten Jeesus kesti tämän kiusauksen? Eikö hän tullut maan päälle juuri tätä varten, hankkimaan kaikki kansat ja valtakunnat hallintaansa? Eikö olis ollut helpointa tehdä tässä diili, sopimus? Ei, Jeesus tiesi kutsumuksensa. Ei hänen kutsumuksensa sittenkään ollut maailman herruus, vaan ihmiskunnan vapauttaminen. Vapauden voi saavuttaa vain torjumalla vallan kiusauksen. Torjumalla tämän kiusauksen Jeesus saavutti herruuden, sinun ja minun sydämen herruuden.

Kristillisessä uskossa ei ole ensi sijassa kyse moraalista, vaan siitä ketä palvelet? Jokainen palvelee jotakin. Voit palvella Paholaista tai voit palvella Jeesusta, mutta jokainen palvelee jotakin. Sielunvihollinen tietää tämän, mutta se tulee kuiskaamaan: ”Sinä olet orja. Miksi ihmeessä suostut palvelemaan orjamoraalia? Tule vapauteen.” Älä hyväksy sitä tarjousta. Vapauden sijaan se johtaa orjuuteen ja kuolemaan. Sen sijaan antaudu palvelemaan. Antaudu suuremmalle päämäärälle, niin kuin Jeesus teki.

Kun kiusaus tulee, katso Jeesukseen ja sano: ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.”

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta
ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi
ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei Arto,

Kiitos, että olet laittanut saarnasi blogiisi. Minulle saarnasi osui kohdilleen; olen miettinyt paljon viime aikoina oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. Vähiten asia ei mietitytä kahden nuoren aikuisen ja yhden teini-ikäisen äitinä. Välillä selkäpiitä karmii, kun kuulee nuorten todellisuudesta tositarinoita.

Minäkin olin nuori opiskelija 80- luvulla. Ajattelen, että henkisesti ja osin hengellisestikin se oli lasten leikkiä sen rinnalla, missä todellisuudessa omat nuoreni tänä päivänä elävät. Usein he kommentoivat, että todellisuus on valovuosien päässä siitä, mihin me vanhemmat olemme heitä kotona kasvattaneet ja mitä asioita pidetään arvokkaina myös useimmissa ystäväperheissä. On pakko pohtia tämän tästä, olenko kasvattajana toiminut oikein. Olenko antanut ne eväät, joilla lapseni oikeasti pärjäävät maailmalla? En voi kuin rukoilla, että heillä on voimia ja rohkeutta pysyä valitsemallaan tiellä. Siksi iloitsin eilen valtavasti, kun ajelimme kotiin Tuomasmessusta, jossa saarnasi mari-väestön keskuudessa lähetystyötä tekevä Tuomasyhteisön nimikkolähetti, jonka nimeä en valitettavasti muista. Hänen saarnansa oli mielestäni kuin raikas tuuli tavallisten saarnojen joukossa. Synti oli syntiä ja hyvä oli hyvää ihan konkreettisissa asioissa. Kotimatkalla nuoremme totesivat, että messu oli todella hyvä ja saarna erityisesti. On tärkeää, että edes joskus saa vahvistusta ja terveen peilin sille, että joku muukin ajattelee samoin kuin minä. Kaikille ei "mitä välii"- asenne ole itsestään selvyys, onneksi. On väliä sillä, miten kohtelemme toisiamme, miten puhumme toisistamme ja mitä toisillemme teemme.

Iloitsen Arto kovasti blogistasi ja luen sitä kohtalaisen säännöllisesti. Monissa tilaisuuksissa, joista kerrot, haluaisimme olla itse mukana, mutta "kaukana maalla" asuvana se ei valitettavasti ole mahdollista. Kiitos, että tarjoat blogisi kautta mahdollisuuden edes jonkinlaiseen jakamiseen.

Hyvää ja kaunista alkukevättä!

Tiina

Arto kirjoitti...

Kiitos kommentista ja jakamisesta, Tiina! (Muuten onkin ollut aika hiljaista...)

Voi olla, että elämäntilanne teini-ikäisten lasten vanhempina vaikuttaa meidän tapaan tehdä havaintoja ympäristöstä enemmän kuin monet periaatteelliset tekijät. Itse asiassa kirja josta mainitsin aikaisemmin, Malcom Gladwellin Leimahduspiste, näyttää väittävän juuri näin. Ympäristön hienovaraisilla muutoksilla on meihin paljon suurempi vaikutus, kuin osaamme arvata. Ajan merkkien lukeminen ei ole vain välttämätöntä, se voi olla jopa alitajuisen olennaista.

Rohkeutta ja voimia siis siihen!