No, ei pelastu, jos tämän illan Kohtaamispaikan keskustelua on uskominen.
Ensinnäkin Jim Collins osoitti innostavassa ja innostuneessa videohaastattelussaan, että hyvät johtamisen periaatteet eivät ole mitenkään erityisesti liike-elämän omaisuutta. Kirkon ei siis kannata ottaa mallia liike-elämän toimintaperiaatteista, vaan mistä tahansa, missä ollaan innostuneita omasta asiasta.
Toiseksi mun oma arvio on, että jos kirkon (jolla tässä tarkoitettakoon Suomen ev.lut. kirkkoa) asiat on näin vieraita jopa kirkkoa kohtuullisen hyvin tunteville illan panelisteille, miten vieraita ne sitten onkaan niille, jotka touhuavat puhtaasti yrityselämän parissa. Panelistit panivat itsensä kiitettävästi peliin ja nostivat yleisössä intoa osallistua keskusteluun. Silti suurimmaksi osaksi puhe jäi provosoinnin asteelle.
Panelisteina toimivat tänään kouluttaja Olli Keskinen (Trainers' House), yrityskonsultti, rovasti Tapio Aaltonen (Novetos Oy) ja tuottaja Marko Kulmala (Insano). Heidän tehtävänsä oli kommentoida Jim Collinsin haastattelua, joka oli tehty otsikolla When Business Thinking Fails the Church eli Miksi liike-elämän ajattelu ei sovi kirkkoon? Kiitettävän nopeasti siirryttiin kuitenkin kotimaisiin tunnelmiin, esittämään kärkeviä mielipiteitä siitä, miten kirkon pitäisi Suomessa toimia, että se alkaisi menestyä. Keskisen Ollin yksi ehdotus oli, että pitäisi alkaa saarnaamaan paremmin. Hyvä idea! Alanpa nyt tosiaan heti ensi sunnuntaina saarnaamaan paremmin. (Älkää, hyvät ystävät, lukeko tätä kevyttä ironisuutta turhan vakavasti. Ironisuudelle on kuitenkin syynsä. Tuomiokirkon kävijätilastoihin ei nähdäkseni saarnaajan kyvyillä tai innostuneisuudella ole mitään vaikutusta. Ainoa poikkeus on ehkä piispa Eero, joka tosin saarnaa meillä vain juhlamessuissa, joissa on muutenkin enemmän väkeä. Suurin osa ihmisistä ei valitse kirkkoa saarnaajan mukaan, vaikka sellaisiakin toki on joukossa. Suurin yksittäinen kävijämäärään vaikuttava tekijä Tuomiokirkossa on Cantores Minores. Kun pikkukanttorit laulavat, väkeä on 50-100 henkeä enemmän kuin muulloin, koska kuorolaisia on paljon ja poikien vanhemmat tulevat kuuntelemaan.)
Koin puheenjohtajan ominaisuudessa jonkinlaisen ruumiista irtautumisen kokemuksen. Miten on mahdollista, että minä, joka mielestäni olen aina ollut se fiksu, joka aidan takaa huutaa kovaan ääneen, miten asiat pitäisi siellä aidan toisella puolella hoitaa, olenkin nyt yhtäkkiä se, joka istuu aitauksen sisällä kuunnellen muiden huutelua? On nimittäin ilmeistä, että Suomessa ei suinkaan lyödä kirkkoa "kuin vierasta sikaa", vaan nimenomaan täällä lyödään omaa sikaa. Ja kovaa lyödäänkin. Tästä kirjoitin viikko takaperin. Siis rankan kansallisen itsekritiikin perinteestä.
Suurin osa panelistien esittämästä kritiikistä (jostain syystä yleisökommentit eivät olleet kovin kirkkokriittisiä tänään) oli linjassa mediasta tuttua: jäsenkato, tyhjät kirkot, huonot saarnat, osaamaton tiedotus, innon puuttuminen. Listaa voi jatkaa, mutta se ei varsinaisesti edistä asiaa. Lista tuntuu tutulta, melkein kuin itseni laatimalta. Näitä asioitahan olen itsekin tottunut kirkossa kritisoimaan. Mutta mitä sitten? Aidan takaa huutelu on ihan liian helppoa. Innostus tulee siitä, kun tajuaa, että ihmiset ottavat asiat omakseen ja kääntävät kritiikin taistelutahdoksi. Mitä minä olen valmis tekemään? "Ask not what the church can do for you, but what you can do for the church", John F. Kennedyä vapaasti muokatakseni. Tällainen asenne edellyttää omistajuutta ja sitoutumista, mikä on harvinaista nykyään.
Varsinainen kysymys on, mistä löytyvät ne sinnikkäät puurtajat ja visionäärit, jotka jaksavat tehdä määrätietoista työtä kirkon rakenteissa. Siitä huolimatta, että yksittäisillä toimilla ei ole mitään vaikutusta jäsenmäärän vähittäiseen laskemiseen; että sensaatiomaisilla puhujilla saadaan sensaatioita, mutta yhteisön rakentaminen ei ole mediaseksikästä; että tiedotustoiminta on delegoitu kauas seurakunnan perustoiminnasta ja se toteuttaa ihan omaa strategiaansa; että suuri osa kirkon työstä tehdään väärällä tavalla palkattujen ja huonosti työssään voivien ihmisten kautta; jne.
Tiina käytti keskustelun loppupuolella hyvän puheenvuoron. Ulkopuolisen näkökulmasta näyttää, että seurakunnan toiminta ei toteuta mitään strategiaa, eikä sillä ole mitään näkyvää missiota, joka ohjaisi sen toiminnallisia valintoja. Siksi ei voida mitata myöskään toiminnan onnistumista. On vain yksittäisten työntekijöiden yksittäisiä toimenpiteitä. Totta, näin asia todellakin on. Kaikki se puhe strategioista tai visioista, jota toistaiseksi olen seurakunnan sisällä kuullut, on ollut puhtaasti silmänlumetta. Oikeasti toimintaa ohjaavat seurakuntayhtymän budjettiratkaisut, joihin yksittäisellä seurakunnalla ei ole sananvaltaa. Sillä rahalla, mitä yhtymältä saadaan, "pidetään yllä" seurakunnalliseksi miellettyä toimintaa erilaisine perinteisine ja vähemmän perinteisine muotoineen. Tätä toimintamassaa on niin paljon, että ainoa suunnittelu, jota tehdään, koskaa työvuorojen jakoa. Tällä hetkellä meidän seurakunnassa pelkkään työvuorojen jakoon käytetään viikoittain pari tuntia jokaisen työntekijän ajasta. Ja sitä pidetään hyvänä trendinä verrattuna aikaisempaan!
Voi olla, että amerikkalaisen seurakuntaihanteen mukaista yksituumaisuutta ei kannata edes havitella suomalaiseen parokkiaaliseen seurakuntaan. Meidän kulttuuriin kuuluu tietty akateeminen vapaus, koska seurakunnalla on niin institutionaalinen asema. Mutta työvuorojen jakamiseen keskittyvä työnsuunnittelu vie motivaation, suuren osa onnistumisen kokemuksista ja työssä jaksamisen.
Ja vielä yksi juttu. Millä myyntipuheella saisin ihmiset omasta ja naapuriseurakunnasta tulemaan Global Leadership Summitiin ensi marraskuussa? Olispa herkullista käydä tämäniltainen keskustelu asiantuntijoiden kanssa. Täydet ja vilpittömät kiitokset siis Ollille, Tapsalle ja Markolle sekä naulan kantaan osuneista että sinne päin menneistä heitoista! Innostavaa, ajatuksia herättävää, eteenpäin työntävää.
Ilman Cantiksen kanssa laulettua iltahartautta ilta olisi kuitenkin ollut epätäydellinen. Et ehkä tiedäkään, miten paljon tässä työssä tarvitaan rukoustukea. Kukaan ei elä pelkästä kritiikistä, vaikka se olisi kuinka hyvää tarkoittavaa. Tarvitaan myös rohkaisijoita. Eli jos olet joskus rukoillut Helsingin tuomiokirkon ja siellä toimivien puolesta, niin sydämellinen kiitos. Jatka rukousta, se toimii.
