sunnuntaina, toukokuuta 13, 2007

Saarnasta ja sen kritiikistä

Kehuin jo vappuna tässä blogissa Hesarin ennakkoluulotonta tapaa toteuttaa kolmen sunnuntain saarnapartio. Tänään aamulla siis toimittaja Suvi Ahola ilmaantui Tuomikirkon sakastiin noin puoli kymmenen maissa, kun olimme avustajien kanssa juuri valmistautumassa messuun. Sain valmiin jutun luettavakseni iltapäivällä ja olin vähän hämmentynyt. Toki siinä referoitiin saarnaakin, mutta Virpi Suutarin kommenteilla oli vain vähän tekemistä saarnan sisällön kanssa. Ei se mitään. Papille tekee aina hyvää, kun pudotetaan vähän maan tasalle.

Saarnan valmistusprosessi ei tällä kerralla ollut erityisen mallikas. Luulin jo alkuviikosta, että minulla on aihe valmiina, enkä pahemmin stressannut muistiinpanojen kirjoittamisen kanssa. Ajattelin kehottaa ihmisiä löytämään uudelleen säännöllisen psalmirukouksen, joka on alkanut elää omassa mielessä viime vuosina. Yllättäen huomasin lauantaina iltapäivällä, että ajatus ei ollutkaan kypsynyt saarnaksi. Sitä paitsi oli mietittävä sitä ennen vielä lyhyt saarna lauantain iltakirkkoon. Lopulta päädyin siihen, että tein sunnuntain saarnan rungon valmiiksi lauantaina illalla, katsoin euroviisujen loppuhuipennuksen yhdessä perheen naisväen kanssa ja laitoin kellon soimaan aikaisin aamulla saarnan viimeistelyä varten. Lopultahan saarna kuitenkin valmistuu saarnapöntössä.

No, oli miten oli, kipusin messussa ihan hyvällä mielellä ja innostuneesti saarnapönttöön. Ajattelin saarnan tavoitteeksi vahvistaa uskoa rukoukseen ja rohkaista rukoilemaan Jeesuksen nimessä. Molemmat tavoitteet nousevat suoraan pyhän aiheesta ja evankeliumista, joihin saarna on ajatuksellisesti sidottava. Tiesin, että moni seurakuntalainen oli kovasti odottanut mun saarnaa ja se tuntui hyvältä. Koin puhuvani syvästä hengellisestä aiheesta välittömästi, ymmärrettävästi ja saavani seurakunnalta vastakaikua. Palaute kirkon ovella, saarnajatkoilla ja Lähetyskirkon messussa klo 14, missä pidin saman saarnan vähän pienemmälle ja nuorekkaammalle seurakunnalle, oli innostunutta. Ihmiset lähtivät kirkosta ulos iloisen ja ravitun näköisinä. Musiikilla ja ehtoollisella on tietysti messukokemukseen myös erittäin suuri merkitys.

Olinkin siis yllättynyt, kun toimittaja Suvi Ahola luki minulle iltapäivällä puhelimeen kommentaattorina toimineen Virpi Suutarin arvion saarnasta. (Miksi Suvi halusi esitellä saarnan arvioijan Kanadan-matkan hyvin seikkaperäisesti, mutta saarnaajaa ei lukijalle esitelty ollenkaan? Ehkä tämä valinta kertoo jotain jutun fokuksesta muutenkin.) Henkilökohtainen tyylini oli kuulemma Virpille tuttu, mutta se olisi "voinut mennä paljon syvemmälle, ravistella enemmän". Saarnasta jäi "varovainen, siisti ja ennalta-arvattava vaikutelma". Jostain kumman syystä Suutari tässä nostaa esiin television Dr. Philin, joka "ohjaa katsojia moraalisesti oikealle tielle". Sitäkin Suutari arvostelee, että kirkossa järjestetään keskiviikkoisin keskustelutilaisuuksia. Se ei olekaan hyvä juttu, vaan merkki siitä, että "moraalinen pohdinta on siirretty" jonnekin muualla, pois saarnasta. Arviossa on suorastaan masentavia lauseita: "Myös kirkossa haluamme, että meille annetaan jotain: johdatusta, pohdittavaa ja tietysti lohtua." Onko käsitettävä niin, että saarna ei näitä antanut? En ole varma, mutta sellaisen vaikutelman siitä saa.

Hieman pidemmälle asiaa ajateltuani päädyin tällaiseen arvioon. Virpi Suutarilla oli ennen kirkkoon tuloa jo mielessä ajatuksia, joita hän haluasi saarnasta sanoa. Dr. Phil-viittauksella ei ole yhtymäkohtaa minun saarnaani, mutta se piti saada sinne, kun se tuntui ajankohtaiselta. Messun vertaaminen television viihdetarjontaan on ihan mahdollista, vaikka samalla on pakko kysyä, mitä sillä halutaan osoittaa. Jenkeissä kirkot ovat lähteneet kilpailuun mukaan avoimesti ja voimallisesti. Willow Creek Community Church, jonka seminaariin Chicagossa aion taas elokuussa osallistua, on tässä ehkä hyvä esimerkki. Silti en kuule fiksujen suomalaisten toivovan Suomen ev.lut. kirkkoon jenkkimeininkiä tv-evankelistoineen. Vai kuulenko väärin? Ollaanko hyvän kirkkomeiningin oheistuotteena valmiita ottamaan vastaan myös sen sisältö? Ymmärretäänkö, millä tavalla tällä alalla sisältö ja muoto liittyvät yhteen? Ehkä siihen ei ole asiantuntemusta.

Samoin nostalginen Niilo Yli-Vainio -viittaus kertoo enemmän ennakko-odotuksista kuin minun saarnastani. En tiedä, miten hyvin Virpi tunsi Niilon. Minulle hän tietysti oli hyvinkin tuttu lapsuudesta saakka. Niilo oli erinomainen saarnamies. Helluntailaisissa oli siihen aikaan paljon hyviä saarnaajia, oma isäni yhtenä parhaista. Niilon saarnat kestivät usein 45 minuuttia. Ne olivat temaattisia, eikä niitä oltu sidottu kirkkovuoden teksteihin. Hän ei pitänyt saarnojaan luterilaisissa jumalanpalveluksissa, vaan helluntailaisten kokouksissa urheiluhalleissa, suurteltoissa, messukeskuksissa ja rukoushuoneilla. Luterilaiseen messuun herätyskokouksia on vaikea verrata.

Pienenä yksityiskohtana Suutari mainitsee toivovansa puheen rytmiin "tihentymiä". Käsitän sen tarkoittavan nopeampaa puherytmiä. Kirjoitin jotain Tuomiokirkon äänentoistosta pitkäperjantain saarnan jälkeen. Lähes neljä vuotta sitten, kun aloitin Tuomikirkossa pappina, mulle oli ehdottomasti yksi vaikempia asioita sovittaa oma, välillä melko tiheä puherytmini Tuomiokirkon akustiikaan. Oli alettava puhumaan hi-taas-ti ja sel-ke-äs-ti ar-ti-ku-loi-den, ettei jälkikaiku tekisi puheesta epäselvää puuroa. Sain tästä jatkuvasti huonoa palautetta ensimmäisen vuoden ajan. Tosiasia siis on, että Tuomiokirkon saarnatuolista ei voi puhua nopeasti, jos haluaa, että puheesta saa selvän. Vaikka tämä on tavallaan pikkuasia, se liittyy isompaan. Jokainen saarnaaja on yhteisönsä luomus. Saarnaajan on sopeuduttava niihin rajoitteisiin, joita seurakunta hänelle asettaa. Näitä rajoitteita ovat tila ja akustiikka, mutta myös tilaisuuden luonne, liturgian rakenne, ihmisten keskinäinen tuttuus/varautuneisuus, käsitys sopivuudesta, jne. Näiden rajoitteiden kanssa minä ainakin kamppailen joka ainut kerta, kun astun saarnapönttöön. Mutta ei Virpi Suutaria voi siitä syyttää, että hän ei tiedä näistä saarnaajan kamppailuista.

Ihan toinen asia, johon Suutarin arviossa kannattaa kiinnittää huomiota, on toistuvasti esille tuleva toive, että kirkko puhuisi moraalista. (Sattumalta edellinen saarnani Tuomiokirkossa käsitteli moraalia. Olisiko parempi varmuuden vuoksi puhua aina moraalista, jos paikalle sattuu sitä kaipaava kuulija?) Olen jossain mielessä Suutarin kanssa samaa mieltä. Kirkko on viime aikoina kunnostautunut moittimalla yhteiskunnallisia syntejä, erityiskohteena yrityselämä. Samalla se on ottanut etäisyyttä perinteisiin yksilön synteihin: irstailuun, mässäilyyn, valehteluun, laiskotteluun, ylpeyteen jne. Tässä olisi varmaan kirkolla kokonaisuudessa parantamisen varaa. Se ei ole helppoa, koska moralisoiva kristitty on moralisoivalle medialle vapaata riistaa. Silti yksikön moraalista pitäisi voida jotenkin puhua. Yksilöt ne yrityksissäkin päätökset tekee. Eikä herra ole siinä duunariaan huonompi, jos ei parempikaan. Mutta. Iso mutta. Kirkon varsinainen sanoma on sanoma Jeesuksesta. Se on aina ollut ja tulee todennäköisesti aina olemaan se kaikkein vaiken asia ymmärtää.

Tätä kysymystä pohdin viime keskiviikon Kohtaamispaikan jälkeen ja sitä pohdin edelleen. Onko moraalisaarnan kaipuu jonkinlainen protesti sille, että kirkossa puhutaan Jeesuksesta vain pelastajana, mutta ei opettajana ja esimerkkinä? Onko provokaation kaipuu sitä, että etsitään suhdetta Jeesukseen, mutta se peittyy liian kauniisiin ja loitontaviin sanoihin? Toivon kovasti, että messukansa olisi saanut saarnasta intoa ja vahvistusta oman rukouselämän elvyttämiseen. Sitä kautta nimittäin syntyy sisäpuolisuuden kokemus, kokemus yhteisestä työstä, kokemus yhdestä, pyhästä, yhteisestä kirkosta, jonka papit eivät ole solisteja, vaan seurakunnan palvelijoita pyhyyden ja Jumalan tuntemisen vahvistamiseksi.

Vaikka pidän siis kirkkoa - ja tätä yksittäistä saarnaa - kohtaan esitettyä kritiikkiä suurelta osin aika huonosti informoituna, sillä on valtava arvo. Sydämellinen kiitos siis Hesarille, Suville ja Virpille vilpittömästä kiinnostuksesta. Luultavasti tulen jollain tavalla seuraavissa saarnoissani jatkamaan tätä keskustelua, ehkä jopa provosoimaan sitä :-) Seuraava saarnavuoro on helluntaina eli 27.5. Tervetuloa kuulolle!

7 kommenttia:

Jouni Turtiainen kirjoitti...

Luettuani Hesarin jutun "Pappi palasi lapsuuteen" (HS 14.05.2007) päätin käydä katsomassa Arton blogista, mitä itse jutun kohde - pappi siis - mahtoikaan tarkoittaa saarnansa tähtäimeksi.

Arvasin oikein. Hesarin juttu ja papin sanoma eivät kohdanneet. Pääasiaksi näytti nousevan kuulijan (Virpi Suutarin) omat odotukset. Ei sinänsä paha asia lainkaan. Mutta jutun lukijan kannalta harhaanjohtavaa. Odotin lukevani kuulijan / toimittajan analyysia saarnasta, en kuulijan / toimittajan analyysia odotuksistaan.

En ihmettele, että Suutari pettyi. Ja saarnaaja myös. Arto ilmeisestikin saarnasi seurakunnalle. Siis kristilliselle yhteisölle. Suutari (ehkäpä myös Ahola) odotti saarnaajan vastaavan omaan huutoonsa. Siis tyypillisesti aikamme omanapaisen ja sooloilevan uskonnollisuutensa tarpeisiin.

Tunnetusti individualistisen uskonnollisuuden muodossa ei tarvita kirkkoja eikä instituutioita. Se on upeaa ja uljasta uskonnollisuutta, jossa helmeilee kirkas kuohujuoma. Kirkon edustama yhteisöllisyys taas on laumasieluista ja muiden aivoilla poreilevaa sumppia. Yhteisöllisyyden maksiimi saavutetaan yksilöllisessä ja aidossa uskonnollisuudessa, kun "metsä kirkkoni olla saa..."

Että sellaista journalismia taas. Ehkä pappikin saa vielä oman sanomansa lehdessä julki. Mutta silloin se juttu pitää kirjoittaa itse.

Suvi Ahola kirjoitti...

Kommentti bloggauksessa esitettyyn kysymykseen siitä, miksi halusin Saarnapartio-jutussa kertoa Virpi Suutarin Toronton-matkasta. Hän oli nähnyt siellä kiinnostavia kristinuskoa käsitteleviä dokumenttielokuvia ja on tuomassa niitä Suomeen muidenkin nähtäville. Arvioijasta kertominen oli minusta kaikissa sarjan osissa paikallaan; saarnaajista taas kertoivat heidän saarnansa, joita pyrin referoimaan rehellisesti. Kaikki papit saivat myös nähdä heistä esitetyt arviot etukäteen ja kommentoida niitä - sellaista mahdollisuutta ei kritiikin kohteilla tavallisesti ole.

Anonyymi kirjoitti...

Anna H. sanoo:


Hei! Kinnostuneena luin saarnasi blogistasi ja Hesarin jutun - saarnaasi en siis livenä kuullut.

Lähtökohta Hesarin tekstissä on huono: tekstiä ei kirjoita eli saarnaasi kommentoi suoraan hän, joka saarnaasi kuunteli, vaan toimittaja, joka haastattelee kuulijaa. - Tässä jo alku väärinpainotuksille ja -käsityksille.

Juttusarjan idea oli hyvä. Vaan on kohtuutonta arvostella pappia yhden saarnan perusteella.

Hesarin tekstissä häiritsee sekin, että en varmaksi tiedä mikä tekstissä on Aholan, mikä Suutarin ajatusta. Siinä mielessä teksti on toimittajan ja saarnan kuulijan välillä "sotkeutunut".


Jutun maininta Suutarin Doc Point -käynnistä on tässä yhteydessä mielestäni epäoleellinen ja vie tilaa saarnan tarkastelulta - tätä mieltä olit sinäkin.


En saa sellaista kuvaa, että Dr. Phil - kommentti tulisi saarnastasi vaan on sanottu yleisellä tasolla.


En oikein ole edellisen kommentoijan kannalla siinä, että olisit saarnannut sellaiselle kristilliselle yhteisölle, johon Suutari ei olisi kuulunut. Ei kai kristillinen yhteisö ole jotakin täysin yhdenmukaista? Kirjoitat blogissasi Suutarin sanoneen saarnaa "varovaiseksi, siististä ja ennalta-arvattavaksi". Lehdessä kuitenkin lukee sama hiukan-sanalla vahvistettuna: "hiukan varovainen, siisti...jne". Siinä on aika armollinenkin sävyero.
On saarnaajana kuka tahansa, kuulija voi varmaan tätäkin mieltä joskus olla? Jokaisessa messussa on koolla sekalainen lauma lampaita, keskenään eri vaiheessa suhteessa Jumalaan ja esimerkiksi rukoukseen. - Enpä kadehdi sinun työtäsi!


Kiintoisaa on, että Suutari ei tarkastele saarnan syväydintä, rukousta. Eikö hän koe sitä tärkeäksi, eikö se noussut hänelle päällimmäiseksi, onko Hesarin painotus toimittajan valinta? Oliko saarnassa jotakin, joka peitti ytimen alleen? Mietin oliko saarnassa ajallinen tasapaino? Oliko kertomus jääkiekon hukkaamisesta painokkaampi kuin rukouksen ytimestä puhuminen vai nousiko se vain lehdessä näin esiin? Miten saarna kuulijassa elää? Minulle, joka hinkuan Jeesuksen lähelle, tärkeimmäksi nousi saarnassa kerrottu rukouksen sisin. Onko tällainen kokemus papin, kuulijan ja Jumalan läsnäolon yhteissatoa? Entä jos yksi akseli näistä puuttuu - mitkä kaikki tekijät vaikuttavat siihen, jos niin käy.


Kirjoitit HS:n tekstissäsi, että "Yhteisö luo saarnaajansa". Ajattelen sen toisinkinpäin, että se on kaksisuuntaista: saarnaaja luo yhteisönsä. -


Kun luin blogiasi, pohdin myös sitä, tunsitko ehkä syyllisyyttä, kun valmistelit saarnan aika nopeatempoisesti. Vaikka tajuankin haaleasti, että näin varmaan saarnojen teko menee, että teksti elää ja muotoutuu siihen asti kunnes se puhutaan ja ihmisille jaetaan.


Hesarin juttusarjassa on tainnut käydä niin, että jokaisessa Saarnapartiossa on tullut syytös-puolustus -linja. Kuulija kertoo jonkinsorttista kritiikkiä ja pappi puolustautuu. Tosin sinä "puolustauduit" blogissasi, et lehdessä. Lehdessä esitit vastakysymyksiä.


Olen kuullut sinua kirkossa niin usein, että tiedän sinulla jos kenellä olevan hengen paloa. Missähän ne Suutarin korvat tässä kohden ovat olleet?


Jotakin eteenpäin vievää tämä saarnapartion tuoma "muodoton keskustelu" muassaan tuo, uskon vakaasti niin. Voihan pappikin saarnatessaan olla (hiukan) varovainen, tulla väärinymmärretyksi, puhua epäselvästi, eksyä - ja voihan kuulijakin tarrautua epäolennaiseen, kuulla kuten haluaa, olla epäoikeudenmukainen puhujalle. Inhimillistä kaikki tyynni.


Kunhan kalan perkaa, näkee kuinka paljon ruotoja siinä onkaan.


Kiitos saarnoistasi! Kiitos ihanista ehtoollisista.

Ilkka Vähäaho kirjoitti...

Avasin videon osoitteessa Hs.fi/kulttuuri ja kuvittelin, että sieltä voisin tutustua A. Antturin saarnaan. Valitettavasti siellä olikin sama V. Suutarin arvio, jonka olin jo lukenut. Eli en oikein tajua koko ideaa. Miksi pitäisi kommentoida jonkun kuulijan kommentteja...???

Anonyymi kirjoitti...

Hassua, mielestäni Hesarin juttu oli ihan positiivinen ja kertoi selvästi yhden kuulijan hajanaisista ajatuksista saarnan tiimoilta. Tavoitteena ei mielestäni ollutkaan kertoa oikeaa totuutta ja viimeistä 'tuomiota' saarnasta. Arvio oli subjektiivinen ja mielestäni pääosin positiivinen. Nyt vasta luin pitkän puolustuspuheenvuorosi ja voimakkaat kommenttisi, puhut jopa nolauksesta. Harmi, jos tunsit olosi noloksi, suotta. Uskoisin, että nolaus ei ollut toimittajan tavoitteena.

Anonyymi kirjoitti...

Olen edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä. En pidä Virpi Suutarin kommentteja hyökkäävinä vaan kirjoituksen yleisluonne oli positiivinen / neutraali. Mielestäni arvioijan kaikkiin ehdotuksiin ei tarvi kuitenkaan lähteä mukaan vaan luota omaan arviointikykyysi (henkilökohtaiset paljastukset yms.). Ota kaksi askelta taaksepäin ja hengitä syvään: älä suotta provosoidu asioista, joista ei tarvitse.
T.Mikko

Arto kirjoitti...

Kiitos kommenteista!

Provosoituminen on tosiaan turhaa. Sen kyllä avoimesti myönnän, että kun eilen sain Suvi Aholtalta palautteen, en mitenkään pystynyt ymmärtämään sen sisältöä. Vähän provosoiduinkin, kuten tekstistäni näkee. En kuitenkaan pidä tuollaista provosoitumista niin hirveän pahana juttuna. Olen Virpi Suutarin kanssa ihan samaa mieltä, että joskus tarvitaan provosoimista, että asia menee perille. Itse asiassa olen monesta muustakin jutusta täsmälleen samaa mieltä Virpi Suutarin kanssa. Katsoin tänään hs.fi/kulttuuri -sivulla löytyvän Virpin videoklipin. Se oli varsin harkittu, tasapuolinen ja kaikin puolin viisas kommentti. Harmi vaan, että toimittaja ei välittänyt sitä sellaisena.

Ja sitten vielä pari sanaa blogin kirjoittamisen ideasta. Kirjoitan tänne niitä asioita, jotka juuri sillä hetkellä syystä tai toisesta sattuu olemaan tärkeitä. Lehtijuttu sattui nyt olemaan tärkeä. Joskus (toivottavasti) on tärkeää mennä mökkitalkoisiin. Jos siellä on tylsä kirves, saatan kirjoittaa siitä tuohtuneen kritiikin ja vuodatuksen. Toivottavasti kukaan ei pahastu :-)