sunnuntaina, toukokuuta 13, 2007

Hyvää huomenta Hesarin lukijat ja muut ystävät!

Saarna 13.5.2007 Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14

Rukoussunnuntai, Sydämen puhetta Jumalan kanssa (äitienpäivä)

Päivän tekstit: Ps 40:2-6; Jer. 29:11-14; Ef. 3:14-21; Joh. 16:23-33

Lukuohjeeksi niille, jotka eivät käy jumalanpalveluksissa: Saarna tehdään päivän teksteistä, jotka myös luetaan kirkossa ennen saarnaa. Saarnan tehtävä on julistaa Kristusta. Saarnaaja itse lukee evankeliumitekstin juuri ennen saarnan alkua. Voi olla hyvä idea tutustua yllä olevien linkkien kautta päivän teksteihin, ainakin Johannekseen, ennen saarnan lukemista. Tämä saarna on kirjoitettu osittain muistiinpanojen perusteella, osittain muistinvaraisesti itse saarnan pitämisen jälkeen. Se ei siis sanasta sanaan välttämättä vastaa puhuttua saarnaa, joka on aina ainutlaatuinen tapahtuma. Aika usein nauhoitan omat saarnani ihan itseäni varten oppiakseni paremmin saarnaamaan. Valitettavasti tänä aamuna nauhuri unohtui kotiin.

Puhelinäänestyksestä rauhan rukoukseen

”Minä olen voittanut maailman”, sanoi Jeesus (Joh. 16:33). Ja Eurooppa äänesti voittajaksi Rukouksen. ”Rukous; se polttaa huuliani kuin tuli”, lauloi Serbian ryhmä viime yönä. ”Rukous; sinun nimeäsi minä ihailen. - - Taivaskin tietää, että elän ja rukoilen sinun vuoksesi. - - En voi valehdella Jumalalle, kun polvistun ja rukoilen.” Vuosi vuodelta euroviisukansa haluaa lauluunsa hengellistä sisältöä ja vuosi vuodelta euroviisunikkarit kutovat kokoon sanoituksia, joissa olisi riittävä hengellinen paatos, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Kaikkiin rukouksiin ei viime yönä vastattu halutulla tavalla, koska kilpailuissa vain yksi voi voittaa. Kun rukoukseen ei saa haluamaansa vastausta, rukous voi alkaa tuntua tyhjänpäiväiseltä toiveajattelulta. Onko rukous kuin puhelinäänestys, jossa eniten ääniä saanut voittaa? Pitäisikö rukouksen olla kaukosäädin, jolla vaihdetaan kanavaa, jos nykyinen meno ei kiinnosta? Useimmat eivät aikuiseksi kasvettuaan enää jaksa uskoa tällaiseen rukoukseen.

Miettiessäni tätä aihetta, minun oli palattava niihin kokemuksiin, jotka ovat vaikuttaneet omaan käsitykseeni rukouksesta. Sieltä nousi mieleen eräs tapaus, jota en ole kenellekään kertonut. Olin ehkä 10-vuotias, asuimme silloin Kontulassa. Meillä oli kuusi lasta ja aika vaatimatonta taloudellisesti, joten luisteluvarusteet hankittiin aina käytettyinä. Samalla mailalla piti pärjätä monta vuotta, kiekko piti lainata kaverilta. Olimme kylmässä ja pimeässä pakkasillassa pelaamassa kavereiden kanssa lätkää. Vedin oikein kunnon lämärin ja kiekko, se lainattu kiekko, upposi lumipenkkaan. Etsin ja etsin, mutta kiekkoa ei löytynyt. Kaveri, jolta olin sen lainannut, oli minua isompi ja vahvempi ja alkoi käydä kuumana. Pikkupojan elämässä kiekon löytyminen oli elämän ja kuoleman kysymys. Eikä sitä kukaan löytänyt.

Yhtäkkiä tajusin, että voisin rukoilla. Kotona ja pyhäkoulussa oli opetettu Jeesuksen sana: ”Pyytäkää, niin te saatte” (Joh. 16:24). Päätin siis rukoilla kiekon löytymistä. Mutta päätös oli yllättävän vaikea. Jälkikäteen tajuan, että olin jättämässä taakse puhtaan lapsenuskon ja sen tilalle oli tulossa kysymyksiä ja epäilyksiä. Saako tällaista asiaa pyytää? Onko Jumalan pilkkaamista pyytää jotain niin mitätöntä? Päättelin kuitenkin, että ei. Jos se on tärkeää, sitä saa pyytää.

Entä kuinka vahvasti minun pitää uskoa siihen, että kiekko löytyy? Onko minun uskon vahvuudella merkitystä lopputuloksen kannalta? Kysymys ei itse asiassa ole ollenkaan huono. Useimmat meistä voisivat tuskin hyväksyä ajatusta, että puolihuolimattomasti ja ilman vakaumusta heitetty toive olisi Jumalalle yhtä tärkeä kuin kuolemanvaarassa – tai siihen verrattavassa kiekon katoamistapauksessa – esitetty vakava pyyntö. Päädyin siihen, että minun pitää aivan varmasti uskoa, että Jumala vastaa rukoukseeni ja antaa, mitä pyydän. Muuten ei kannattaisi rukoilla.

Laitoin siis salaa kädet ristiin, silmät kiinni ja sanoin jotain tähän tapaan: ”Jeesus, auta mua löytämään se kiekko. Jos annat sen löytyä, lupaan kertoa kavereille, että rukoilin sitä. Aamen.”

Suuren jännityksen vallassa lähestyin lumipenkkaa, jonka olin jo moneen kertaan möyrinyt läpikotaisin ja taisi olla pari kaveriakin yrittänyt auttaa etsimisessä. Polvistuin lumeen, iskin mailani umpimähkään kinokseen ja näin edessäni kadonneen kiekon.

Olin tietysti valtavan kiitollinen Jeesukselle, että olin saanut rukousvastauksen. Pidin kiinni lupauksestani ja kun palautin kiekon, kerroin samalla, että löysin sen rukouksen avulla. En enää muista, mitä kaverit sanoivat. Olivat aika hämillään. Kotona kerroin tapauksesta, ja äiti oli tietysti hyvin iloinen.

Kaikkein erikoisinta tässä tarinassa oli se, että se ei suinkaan vakuuttanut minua rukouksen voimasta. En millään saanut päästäni pois hirvittävän häiritsevää ajatusta, että kaikki olikin vain sattumaa. En halunnut uskoa niin, mutta en voinut ajatukselle mitään. Olin siis tullut sille kynnykselle, jossa lapsenusko muuttuu epäilykseksi ja vähitellen voimakkaaksi kritiikiksi kaikkea sitä kohtaan, mitä usko ja isä ja äiti edustivat.

Älyn turruttama etsii äidin helmaa

Viime keskiviikkona Kryptan Kohtaamispaikassa oli aiheena, sopiiko liike-elämän opit kirkon johtamiseen. Mainio paneelimme alkoi kuitenkin aika pian esittää hyviä parannusehdotuksia kirkolle. Ensinnäkin kirkot pitäisi saada täyteen alkamalla saarnaamaan paremmin. (Päätinkin heti alkaa saarnata paremmin.) Toiseksi kirkon pitäisi alkaa puhua moraalista. Piispa voisi alkaa päivystää Tuomiokirkolla öisin, ettei kirkon seiniä käytettäisi kansanjuhlien aikaan yleisenä käymälänä. Muitakin ehdotuksia tuli, osa enemmän tosissaan, osa tietysti hyväntahtoisina provokaatioina.

Mielestäni se oli aika kiinnostava keskustelu. Se oli yksi osoitus siitä, että kirkolta odotetaan paljon. Kirkkoa on sanottu äidiksi, kun Jumalasta käytämme nimitystä isä. Äidiltä saa odottaa. Äitiä myös arvostellaan, lujaa. Äidin toimintatapaa ei aina ymmärretä. Joskus suhde menee niin vaikeaksi, että se ei korjaannu kunnolla koskaan.

Tavallisesti käy kuitenkin niin, että iän karttuessa äidin arvo nousee. Se tuskin johtuu siitä, että alkaisi yhtäkkiä tajuta, miten viisas ja täydellinen äiti sittenkin oli. Enemmän se johtuu siitä, että alkaa tajuta, miten heikko ja epätäydellinen itse on. On helpompi antaa anteeksi, kun itse tarvitsee anteeksiantamista. Armahtaminen on täsmälääke rikkinäisille suhteille. Siksi kirkko ei tule toimeen ilman sanomaa Jeesuksesta, eikä aikuinen ihminen tule toimeen ilman rukousta.

Epäilysten ja ankaran älyllisen kritiikin koulima ihminen alkaa jossain elämän vaiheessa katsoa kirkkoa toisin silmin. Nuoren pitää irrottautua, tulla omanlaisekseen, ottaa etäisyyttä vanhempiin. Esipuberteetin epäilys ja murrosikäisen murskaava kritiikki ei enää riitä aikuiselle. On etsittävä uutta yhteyttä. On alettava uudelleen rukoilla.

Rukous on herruuden luovuttamista

Se voi tosin olla vaikeaa. Rukous on avuttomuuden ilmaus. Se on luopumista tutuista kiintymyksen kohteista, joiden varassa joskus huomaamattakin elämme elämäämme. Olemme kiintyneitä pelkoihimme ja toiveisiimme.

Me toivomme arvonantoa ja pelkäämme menettävämme kasvomme.

Me toivomme turvallista tulevaisuutta ja pelkäämme epävarmuutta.

Me toivomme pystyvämme hallitsemaan asioita ja pelkäämme hallinnan menettämistä.

Rukoilija huutaa Jumalalle: ”Näitä minä rakastan, näihin minä olen kiintynyt. Älä ota minulta pois mitään. Anna minun pitää kaikki. Elän ja rukoilen vain tämän vuoksi.” Ja juuri tässä pyyntörukouksessa, puhelinäänestysrukouksessa, kaukosäädinrukouksessa, alkaa kääntyminen kohti Jumalaa. Kerrotaan eräästä viisaasta rabbista, joka kehui oppilailleen paikallisen kortinpeluuporukan omistautumista pelilleen. ”Into ja kestävyys heillä jo on. Nyt tarvitaan enää se, että he kääntyvät Jumalan puoleen.”

Rukouksen dramaattisin muutos tapahtuu silloin, kun epämääräisestä oman halun ilmaisusta tulee kohdistettu rukous. Siksi Jeesus sanoi: ”Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.” Jeesuksen nimessä rukoileminen on Jeesuksen hallintavallan ja herruuden tunnustamista. Rukous alkaa saada toisen ilmeen. Enää se ei ole vain sen pyytämistä, mitä minä haluan, vaan Jumalan kunnian tunnustamista, joka johtaa ylistykseen. Vaatimisen ja ”tapahtukoon minun tahtoni” –rukouksen tilalle alkaa tulla Jumalan tahdon etsiminen. Sydän alkaa kuulla Jumalan puheen, jonka kuuluttamiseen joskus tarvitaan profeettojan ääni: ”Minulla on omat suunnitelmani sinua varten. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29) Rukous muuttuu omien tarpeiden huutamisesta Jumalan äänen kuulemiseksi. Olipa sitten kyseessä suhde äitiin tai kirkkoon tai kehen tahansa rakkaaseen ihmiseen, tämä käänne vaatimisesta Jumalan tahdon kuuntelemiseen muuttaa kaiken.

Auttoiko Jumala tosiaan minua löytämään hukkuneen kiekon? Tai olisiko elämäni muuttunut, jos kiekkoa ei olisi löytynyt? Tuskin. En oikeastaan ole enää kiinnostunut koko kysymyksestä. Mutta yhdestä olen aivan varma: Jumala auttoi minua löytämään rukouksen. Yhtäkkiä, siinä pimeässä pakkasillassa, itkun, pelon ja avuttomuuden hetkellä syntyi yhteys aivan toiseen todellisuuteen. Ei ollutkaan enää vain jääkenttä, luistelevat kaverit ja kadonnut kiekko. Oli maailmankaikkeuden Herra, jolla on aikaa minulle. Ihan kuin kuulisi Jeesuksen sanovan: ”Minussa sinulla on rauha. Maailmassa olet ahtaalla, mutta pysy rohkeana, minä olen voittanut maailman.”