Kirkon ERP eli toiminnanohjausjärjestelmä

Teologia on kirkon toiminnanohjausjärjestelmä. Jokainen kirkkokunta katolisesta kirkosta kaikkein oudoimpaan afrikkalaisen profeetan yksinvaltaisesti johtamaan uskonnolliseen bisnekseen tarvitsee sellaisen. Toiminnanohjausjärjestelmästä päättää kirkkokunnan, lahkokunnan tai uskonnollisen liikkeen johto. 

Yritysmaailmassa toiminnanohjausjärjestelmistä käytetään nimitystä Enterprise Resource Planning. ERP on sähköinen järjestelmä, joka yhdistää yrityksen ydintoiminnot kuten kirjanpidon, henkilöstön, tuotannon ja myynnin yhdeksi kokonaisuudeksi. Tarkoituksena on poistaa turhat päällekkäisyydet ja antaa työntekijöille yksi selkeä järjestelmä, jonka perusteella eri yksiköissä osataan tehdä yhteneviä päätöksiä.

Suomalaisilla kirkoilla ei tietääkseni oli käytössä ERP:n kaltaisia järjestelmiä. Kirkkohallituksissa, seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä tietysti käytetään sähköisiä järjestelmiä taloussuunnittelun ja henkilöstöhallinnon apuna. Ydintoimintaa kuitenkin ohjaa kirkon (tai seurakunnan) perustehtävä, joka yleensä ilmaistaan teologisella kielellä. Suomen evlut kirkossa tämä toimintaa ohjaava teologia on kirjattu kirkkolakiin. Siellä sanotaan, että kirkko toimii tunnustuksensa mukaisesti. Tunnustuksella tarkoitetaan "sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa". Samassa KL 1 luvun 2 pykälässä sanotaan vielä, että tunnustuksensa mukaisesti "kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi". Siinä on kuviteltu lausuttavan julki se, mitä kirkko tekee. Kirkkojärjestys vielä täsmentää asiaa toteamalla, että kirkon tehtävää toteuttavat seurakunnat. Kirkon ja seurakuntien johdon tehtäväksi jää tulkita kirkkolaissa lausuttu tunnustus ja ydintoiminta niin, että se toteutuu seurakuntien elämässä.

Yksinkertainen ihminen voisi ajatella, että nämä korkeimmalla mahdollisella auktoriteetilla lausutut periaatteet sitten aiheuttaisivat sen, että kaikkea seurakuntien toimintaa tarkasteltaisiin niiden valossa. Kaikki kirkon ja seurakuntien strategiat olisivat näiden periaatteiden auki kirjoittamista. Ja tavallaan niin onkin. On kuitenkin niin, että kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä nuo periaatteet tarkalleen ottaen pitävät sisällään tai mitä ne sulkevat pois. Tosin ei sekään aivan pidä paikkaansa. On joitakin asioita, joissa linja on hyvin selvä. Ne erottavat yhden kirkon toisista. Ei saa kastaa kahta kertaa ja on oltava kiltti kaikille. Sitä paitsi hyvin moni Suomen evlut kirkossa ajattelee tietävänsä, mitä kirkkolain periaatteet tarkoittavat, mutta on samalla niistä eri mieltä toisten tietäjien kanssa. Siksi ne, joilla kirkossa on päätösvaltaa, käytännössä päättävät, mitä teologiaa eli toiminnanohjausjärjestelmää todellisuudessa käytetään. Tämä vallankäyttö on osittain näkyvää ja osittain piilotettua.

Kirkon toiminnanohjaus tapahtuu siis käyttämällä valtaa tulkita, mitä kirkkolain periaatteet tarkoittavat. Tätä tekevät piispat virkansa perusteella. Ja koska kirkkolakiin kirjatut periaatteet ovat teologiaa, ne voivat tarkoittaa melkein mitä tahansa. Ei ole mitään sellaista itse teologiasta nousevaa periaatetta, minkä perusteella jokin tulkinta olisi parempi kuin toinen. Valta-asema ratkaisee, ei teologia. Juuri siksi piispojen on - valta-asemaansa nojaten - mahdollista esittää vaikkapa sellaista, että kirkon toiminnanohjausjärjestelmään kyllä kuuluu käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä, mutta että sen lisäksi voidaan kuitenkin toimia myös ikään kuin avioliitto voisi olla myös sukupuolineutraali. Teologia taipuu käytännön edessä. Kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä tuli piispainkokouksen ehdotuksella käypää teologiaa Suomen evlut kirkossa. 

Mutta teologian taipuisuus ei tietenkään pääty tähän. Kun kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen teologiaa ei kirkolliskokouksessa hyväksytty, yhden ja ainoan sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen teologia etenee. Tämän puolesta puhuu avoimesti piispa Leppänen ja muut seuraavat vikisten vierestä. Näin on jo käynyt Ruotsin kirkossa ja mitäpä ei pieni Suomi tekisi perässä. Teologia ei ole tässä esteenä, sillä teologialla ohjataan toimintaa ja toiminnan ohjaamisesta päättää se, jolla on valta. Teologia voi olla mitä tahansa. Yhdysvaltain luterilaisissa, presbyteerisissä, episkopaalisissa ja metodistissa kirkoissa on jo nähty ja kuultu kummia. Uskontunnustus (siis ne kolme kirkkolaissa mainittua) on korvattu uskolla ei-binääriseen jumalaan. Ristiliput on korvattu sukupuolien moninaisuutta ilmentävillä tunnuksilla. Sukupuolisuudesta ja sen toteuttamisesta on tullut näiden kirkkojen ydinsanomaa. Tosin niiden väki vähenee ja merkitys hiipuu. Mutta silti.

Teo-logia tarkoitaa puhetta (tai oppia) Jumalasta. Teologia on myös - ja sen tulisi olla - puhetta Jumalalle, siis rukousta. Tässä mielessä ihminen on teologinen olento. Ihminen hakee yhteyttä Jumalaan, Luojaan, alkuperäänsä. Siitä syntyy tarve puhua tälle tuntemattomalle ja käsittämättömälle. Mutta yhtä hyvin tämän tuntemattoman ja käsittämättömän edessä ihminen saattaa vaieta. Vaikeneminen, puhumattomuus tunnetaan hyvin eri uskonnollisissa perinteissä. Kristillisessä perinteessä sitä on kutsuttu negatiiviseksi tai apofaattiseksi teologiaksi. Heprealaisessa Jobin kirjassa paljon kärsinyt Job myöntää lopussa puhuneensa turhaan: "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä." Siksi hän lopulta vaikenee kuuntelemaan, mitä Jumalalla on hänelle sanottavaa. Se on teologiaa, joka ei muutu vallassa olevien oikkujen mukaan. Toiminnanohjausjärjestelmäksi tällainen oikea teologia ei sovellu.

Edustaja-aloitteen esittelypuheenvuoro

Kirkolliskokouksen täysistunto 4.11.2025

Arvoisa puheenjohtaja,

Aloite koskee käynnissä olevaa kirkon strategian valmistelua vuosille 2027–2032. Emme esitä, että strategiassa tulisi varautua kirkollisverosta luopumiseen ja julkisoikeudellisen aseman purkamiseen. Sen sijaan aloitteen ponsi on, että kyseisen strategian tulisi sisältää askelmerkit sellaiselle työskentelylle, jonka seurauksena kirkolla on mainittu varautumis–suunnitelma. Nähdäksemme tällainen strateginen ajattelu ei ole pelkästään järkevää, vaan elintärkeää. Siksi toivomme, että aloite saa perusteellisen valiokuntakäsittelyn.

Aloitetta on jo etukäteen myös moitittu. On esitetty, että kirkon ei tulisi itse nostaa esiin näin tulenarkaa aihetta, kun sellaiseen ei ole näkyvää ulkoista painetta. Argumentti on heikko. Riskiarviointi pitää nimenomaan tehdä paljon ennen kuin tilanne on päällä. Kirkossa keskustelu on julkisoikeudellisen aseman vuoksi avointa. Tämän aloitteen hyväksymisen kautta voidaan kuitenkin päättää siitä, missä ja miten riskiarviointia tehdään.

Joku saattaa ajatella, että riskiarviointia on jo riittävästi tehty suljetuin ovin. Ehkä on päädytty siihen, että riskiä ei ole tai se on äärimmäisen epätodennäköinen. Totta kai verotusoikeuden lakkaamista ja sen seurauksia on pohdittu eri pöydissä. Pöytäkeskustelu ei kuitenkaan ole sama asia kuin strateginen työskentely. Pöytäkeskustelu saattaa jopa olla yksi tapa ylläpitää ylimielistä asennetta, työntää pää pusikkoon ja kieltää uhkat.

Erityisen voimakas argumentti aloitetta vastaan on se, että aloite itsessään luo vaarallisen skenaarion. Se siis ikään kuin ryhtyy toteuttamaan itseään. Sen sijaan, että strategisesti varautuisimme luopumiseen, olisi kaikin voimin pyrittävä siihen, että kirkko säilyttää asemansa. Ymmärrän tämän. Kaikin voimin pyrkiminen siihen, että kirkko säilyttää asemansa kuitenkin tarkoittaa, että meillä on täysi ymmärrys niistä syistä, joiden vuoksi se voi asemansa menettää. Siksi tämä aloite.

Edellä mainitsemistani – ja mahdollisesti muistakin – syistä johtuen olen täysin varautunut siihen, että aloite koetaan liian kiusalliseksi ja keskustelua ei haluta käydä. Mutta keskustelun tyrehdyttäminen olisi huono viesti. Aloitteen vähimmäistavoite on toki jo saavutettu, kun nyt pidän tämän puheenvuoron. En siis ole huolissani aloitteen vuoksi. Kirkon vuoksi sen sijaan olen. Kirkko elää kaltevalla janalla. Taloussuunnittelu nojautuu siihen, että jana pysyy suorana ja ennustettavana. Voi olla, tai sitten ei. Kaikki voi hyvin nopeasti muuttua. Historian saatossa keisarikunnat ovat kaatuneet. Liike-elämässä näin on tapahtunut monille vahvoille bisnesimperiumeille. 

Jim Collins on vuonna 2009 julkaisemassaan kirjassa How the Mighty Fall, Miten suuret kaatuvat, tutkinut tekijöitä, jotka johtavat suuryritysten tuhoon. Keräämänsä datan pohjalta Collins kuvaa viiden askelen varoittavan ohjelman. Askelet ovat: 1. Menestyksen tuoma ylimielisyys, 2. Hallitsematon rönsyily, 3. Riskien kieltäminen, 4. Epätoivoiset pelastusyritykset ja 5. Mitättömyyteen suostuminen tai kuolema. Sellaisella suuryrityksellä, jota hän kuvaa, menee erittäin hyvin kohdassa 3. Riskien kieltäminen. Se elää huippuvaihettaan. Uskotaan siihen, että riskit eivät meitä koske. Keskustelua ei haluta käydä. Pää työnnetään pensaaseen. Häiritsevät näkemykset estetään. Julkisuuskuvaa hallitsee itseluottamus.

Koska olen siteerannut tätä kirjaa jo 15 vuotta sitten Helsingin hiippakuntavaltuustossa, on aivan selvää, että kirkollisessa elämässä trendit ovat moninkertaisesti hitaampia kuin nopeasti sykkivässä liike-elämässä. Sen vuoksi niiden havaitseminen on erityisen vaikeaa. Olen ollut kuuntelemassa, kun Collins on puhunut aiheesta kirkkojen johtajille, joten asia on kuitenkin yhteinen. Ylimielisyys, rönsyily ja riskien kieltäminen johtavat vaaran paikkaan. Suomen evlut kirkon elämässä huippuvuodet ovat jo takana ja olemme nyt kohdassa 4. Epätoivoiset pelastusyritykset. Sen sijaan, että pyrittäisiin uudelleen löytämään oma ydin, lähdetään entisestään lisäämään laajuutta, turvaudutaan kyselyihin siitä, mitä kansa tahtoo, yritetään seurata trendejä ja luovutaan kurinalaisuudesta. Ulkopuolelta tarkastellen kuitenkin näkee, että se on pakotettua, monen mielestä vastenmielistä, ”feikkiä”, kuten nykyään sanotaan. 

Epätoivoisten pelastusyritysten sijaan tarvittaisiin ryhdistäytymistä ja ytimeen palaamista. Jim Collinsin havainto yrityksistä, jotka ovat nousseet kriisin partaalta, on juuri tämä. Ne ovat ryhtyneet uudelleen toteuttamaan perustehtäväänsä kurinalaisesti ja suhtautuneet strategiseen työskentelyyn suurella intohimolla. Toiminnan kurinalaisuus, management discipline, on liike-elämän termi, joka ehkä aiheuttaa ihottumaa armon varassa kelluvassa kirkkoyhteisössä. Mutta kurinalaisuus ei tarkoita vanhakantaista kurittavaa johtamista tai toksisuutta. Se tarkoittaa sitä, että kirkon johto itse osoittaa kurinalaisuutta, tinkimätöntä pitäytymistä siihen, mistä on sovittu. Eihän se kivaa ole, mutta No pain, no gain, menestys ei synny ilman tuskaa, tai kristillisemmin, per crucem ad lucem, ristin kautta valoon.

Entä sitten, jos kirkko todella menettää verotusoikeuden ja julkisoikeudellisen aseman? Minkälainen kirkko se olisi? Vaikka mieleni tekisi, en ryhdy esittämään skenaarioita, koska sellaiset eivät kuulu aloitteen sisältöön. Ymmärrämme kaikki, että kyseessä olisi järisyttävä muutos, joka edellyttää vuosikymmenen mittaista varautumista. Siksi aloitteen sisältämä ponsi koskee kirkon strategian valmistelua. Toivon, että aloitteesta käydään hyvä lähetekeskustelu ja että se saa perusteellisen valiokuntakäsittelyn tavoitteena kirkastaa käsitystämme kirkon ytimestä, auttaa näkemään selkeämmin, mikä on olennaista, ja vahvistaa kristillistä todistusta maassamme.

Verotusoikeuden lakkauttaminen HS Mielipide 16.5.2025

HS Mielipide

Kirkon verotusoikeus on lakkautettava

On aika purkaa kirkon julkisoikeudellinen asema, poistaa siltä verotusoikeus ja asettaa se tasaveroiseen asemaan muiden uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Suomen evankelis-luterilainen kirkolliskokous äänesti 8.5.2025 jälleen kerran avioliittoon vihkimisestä. Piispat olivat esittäneet kahden vastakkaisen käsityksen hyväksymistä. Riittävää yksimielisyyttä ei saavutettu ja ratkaisu oli sama kuin ennenkin. Kirkko pitää kiinni omasta avioliittokäsityksestään, mihin sillä on myös korkeimman hallinto-oikeuden mukaan täysi oikeus. Käytin täysistunnossa puheenvuoron, jossa ennakoin ratkaisun ja sen seuraukset. Vaikka ehdotus hylätään, kirkko tulee - useiden piispojen ja kirkon viestinnän myötävaikutuksella - toimimaan ikään kuin se olisi hyväksytty. Näin juuri on tapahtunut.
Tilanne on absurdi. Kirkko ei noudata omaa kantaansa. Mutta se ei myöskään noudata sukupuolineutraalia avioliittolakia. Piispojen ehdotus paljasti ongelman syvyyden. Teologialla ei ole merkitystä. Säännöistä voidaan joustaa, jos katsotaan, että se edistää kirkon aseman säilyttämistä. Olennaista on pitää järjestelmää yllä. On kuitenkin kysyttävä, miten on mahdollista toimia omien sääntöjensä vastaisesti ja silti esiintyä julkisoikeudellisena yhteisönä. Tällaista ei voitaisi hyväksyä valtion tai kunnallishallinnossa, puhumattakaan liike-elämästä. Kirkon hallinto on julkisoikeudellisesta asemasta johtuen outoa ja koukeroista, mikä on useaan otteeseen todettu myös kirkolliskokouksessa. 
Olisi parasta, että kirkko ryhtyisi itse valmistelemaan muutosta asemaansa. Tulen tekemään asiasta aloitteen kirkolliskokoukselle. Tiedän aiheen olevan hyvin arka, raha ratkaisee myös kirkossa. Muusta - jopa uskon sisällöstä – sallitaan laaja erimielisyys.
Kirkkokansaa kannustan pikimmiten perustamaan rukoushuone- ja hautausapuyhdistyksiä ja laulamaan virttä 52: ”Se [kirkko] tehdään köyhäksi. Kun siltä kaikki puuttuu, sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi."

Arto Antturi
kirkolliskokousedustaja, rovasti
Helsinki

 

Varautuminen kirkollisverosta luopumiseen ja julkisoikeudellisen aseman purkamiseen

Edustaja-aloite Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokoukselle

Kirkon tulee varautua verotusoikeudesta luopumiseen ja julkisoikeudellisen aseman purkamiseen. Varautumisen tulee olla strategista. Yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia tulee kyetä arvioimaan raa’an rehellisesti. Strategia nousee pyrkimyksestä ennakoida tulevia tapahtumakulkuja ja vaikuttaa niihin (visio). Parasta strategista valmiutta osoittaa kyky luoda vaihtoehtoisia toimintamalleja (skenaariot).

Kirkon historiallinen merkitys Suomen kansalle

Kristillinen usko on ollut Suomen kansalle suuri siunaus. Uskon leviämisen myötä kirkolle muodostui merkittävä rooli yhteiskunnassa. Historia velvoittaa nykyistä kirkolliskokousta toimimaan vastuullisesti ja viisaasti, niin että kirkko voi myös tulevaisuudessa toimia Jumalan kunniaksi ja koko kansan parhaaksi. Kirkko ei aina ole ollut tehtävässään esimerkillinen ja sen on tullut aika ajoin uudistua. Uudistuminen kristillisessä mielessä on aina paluuta alkuperäiseen ja aitoon. Se ei ole nostalgiaa eikä paluuta vanhaan, vaan tuoretta ja avointa Jumalan sanalle avautumista. Suurten muutosten edessä on tavallista tarrautua menneeseen. Siihen on perusteensa. ”Jos se toimii, älä ryhdy korjaamaan”, sanotaan. On helpompi tehdä niin kuin aina on tehty. Muutos pelottaa ja on arvaamaton. On kuitenkin parempi olla itse aktiivinen muutoksen luoja kuin antautua ulkoiselle pakolle.

Kirkon yhteiskunnallinen asema

Nykyisen kaltainen asema kirkolla voidaan katsoa olleen autonomian ajan Schaumanin kirkkolain 1869 ja itsenäisen Suomen perustuslain 1919 säätämisestä lähtien. Kun kansa lähes kokonaisuudessaan oli kirkon jäseniä, oli luonnollista vahvistaa järjestys, jossa kirkon oikeudellinen ja yhteiskunnallinen asema heijasti tätä todellisuutta. Vuoden 2000 perustuslaki ei ratkaisevasti muuttanut kirkon asemaa. Se kuitenkin korosti uskonnonvapautta ja tasa-arvoa eri uskonnollisten yhteisöjen kesken. Perustuslain 76 §:n maininta siitä, että evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta säädetään kirkkolaissa, takasi kirkon julkisoikeudellisen aseman säilymisen ja sitä kautta kirkon oikeuden kerätä jäsenmaksunsa verotuksena.

Elämme 2020-luvulla täysin toisenlaista aikaa kuin 1860-luvulla, 1920-luvulla tai edes 2000-luvun alkuvuosina. Vuonna 2000 kirkkoon kuului vielä 85,1 prosenttia suomalaisista, kun osuus vuonna 2024 oli enää 62,2 prosenttia. ”Alentuva jäsenosuus vaikuttaa kirkon rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa. Luterilainen kirkko säilyy todennäköisesti suurimpana uskonnollisena yhteisönä Suomessa vielä pitkään, muttei väestön enemmistön kirkkona. Muuttuvassa tilanteessa kirkon on tärkeää ottaa aktiivinen rooli.” (Ovet auki – kirkon strategia vuoteen 2026)

Kirkolla ei enää tosiasiallisesti ole sellaista yhteiskunnallista erityisasemaa, minkä perustuslain 76 § sille muodollisesti vielä suo. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia 2025 (YTS, valtioneuvoston periaatepäätös 16.1.2025) on tästä hyvä osoitus. Henkisen kriisinkestävyyden osalta strategia toteaa muun muassa: ”Sivistyspalveluilla luodaan henkisen kriisinkestävyyden edellytykset. Koulutus, kulttuuripalvelut, kulttuuriomaisuuden suojelu, hengellisten yhteisöjen toiminta, nuorisotyö ja -toiminta, liikunnan kansalaistoiminta sekä muu järjestö- ja kansalaistoiminta vahvistavat yksilöiden tietoja ja taitoja toimia muuttuvassa yhteis­kunnassa.” Kirkolla on toki merkittävä vastuu henkisen kriisinkestävyyden rakentamisessa, mutta sillä ei ole mitään erityisasemaa suhteessa muuhun kansalaisyhteiskuntaa. Sama vastuu on myös muilla mainituilla toimijoilla.

YTS2025 jättää Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle vain yhden nimetyn yhteiskunnallisen tehtävän, hautaustoimen: ”Uskonnollisten yhteisöjen tarjoama henkinen huolto on osa henkisen ja psykososiaalisen tuen kokonaisuutta häiriötilanteissa. Evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat ja seurakuntayhtymät ovat lisäksi vastuussa yleisten hautausmaiden ylläpidosta. Tavoitteena on tukea uskonnollisten yhteisöjen edellytyksiä hengellisen toiminnan ja henkisen huollon järjestämiseen sekä turvata hautaustoimen palvelut kaikissa turvallisuustilanteissa.” (YTS2025, luku 51. Hengellisen toiminnan edellytysten turvaaminen.) Hautaustoimen ylläpitäminen ei ole kirkolle vastenmielinen tehtävä vaan kunnia-asia. Kirkolle hautaustoimi ei ole vain kiinteistöjen ja puutarhojen hoitoa, vaan toivon näkökulman ylläpitämistä. Jeesuksen sana: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa” (Luuk. 9: 60) varoittaa kuolleesta hengellisyydestä, sellaisesta, jossa maallinen näköala on korvannut taivaallisen. Hautaustoimen kunniallinen hoitaminen koko väestön osalta edellyttää selkeää sopimista. Julkisoikeudellinen asema ja sen tuoma velvoite ei itsessään riitä takaamaan hautaustoimen rahoitusta, kuten olemme nähneet. Hautaustoimi voidaan siis aivan hyvin nähdä erillisenä, sopimusperusteisena palveluna, joka ei edellytä perustuslaissa säädettyä julkisoikeudellista asemaa.

Kirkon nykyinen asema antaa sille laajan autonomian päättää omista asioistaan. Silti kirkon julkisoikeudellista asemaa on voitu käyttää perusteena sille, miksi kirkon tulisi seurata yhteiskunnallisia muutoksia niissäkin asioissa, jotka kuuluvat kirkon autonomian piiriin. Mukautuminen on saatettu nähdä hyödyllisenä kirkon erityisaseman säilyttämisen kannalta. Sellainen on kuitenkin strategisesti epäviisasta. Vahvuus nousee ytimen vahvistamisesta, ei laaja-alaisuudesta. Mukautumisen voi nähdä myös mielistelynä ja kirkon oman olemuksen kadottamisena.

Julkisoikeudellisen aseman purkaminen ja verotusoikeudesta luopuminen

Julkisoikeudellisen aseman purkaminen tarkoittaisi ensisijaisesti perustuslain 76 §:n poistamista eli kirkkolain säätämisen siirtymistä pois eduskunnalta ja sen korvaamista yksinkertaisella kirkkojärjestyksellä. Päätös tehdään eduskunnassa ja se on riippuvainen äänestystuloksista ja poliittisten puolueiden kannan muodostumisesta. Vaikka tällä hetkellä paine kirkon julkisoikeudellisen aseman purkamiseen ei olisikaan erityisen suuri, kirkon tulee itse tunnistaa ongelma, joka sisältyy uskonnollisten yhteisöjen eriarvoiseen asemaan. Joka tapauksessa tyytymättömyys evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa kohtaan ja kirkosta eroaminen aiheuttavat painetta erityisaseman purkamiselle.

Verotusoikeuden lakkaaminen ja jäsenmaksun kerääminen suoraan jäseniltä luo talouteen riskin ja se varmasti huolettaa kirkollisia päättäjiä keskushallinnossa ja paikallistasolla. Katolinen kirkko ja muut perinteiset kirkkokunnat Suomessa haluaisivat ehkä nähdä muutoksen toiseen suuntaan, uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeuden laajentamisena koskemaan myös niitä. Nykyisen kaltainen tilanne on joka tapauksessa eriarvoistava. Kirkkoja ei kohdella tasapuolisesti. Yksi mahdollinen toimintamalli olisikin pyrkiä yhdessä muiden kirkkojen kanssa siihen, että verotusoikeus laajennettaisiin joillakin kriteereillä koskemaan myös muita uskonnollisia yhteisöjä. Se edellyttäisi aktiivista ja pitkäjänteistä vaikuttamistoimintaa suhteessa eduskuntaan ja lainvalmistelijoihin. Pelkät toiveet eivät riitä.

Todennäköisempi skenaario lienee kuitenkin se, että jossain vaiheessa – mahdollisesti jo 2030-luvulla – perustuslain 76 §:n katsotaan vanhentuneen ja se poistetaan. Viisas varautuu. Suunnitelmat, miten vaikkapa kirkkorakennusten tai hautausmaiden ylläpito hoidetaan, tulee laatia huomattavan paljon etukäteen. Erilaisten tukiyhdistysten, yritysten ja säätiöiden käyttämistä tulee pohtia strategisesti. Emme voi tukeutua historiaan, vaan joudumme terveellisellä tavalla luomaan katseen maailmalle, missä kirkot ovat näistä haasteista selvinneet ja selviävät yhä. Suomen ortodoksinen kirkko luopui vuodesta 2007 alkaen omaehtoisesti virkasuhteista ja kaikki kirkon työntekijät arkkipiispasta lähtien ovat työsopimussuhteessa. Sama voidaan hallitusti toteuttaa omassa kirkossamme.

Tämän aloitteen tarkoituksena ei ole esittää ratkaisumalleja. Sellaisia on esitettävä, kun on luotu skenaariot, joihin niitä sovelletaan. Kirkon uuden strategian valmisteluprojekti on käynnistetty kesäkuussa 2025. Valmistelu etenee kolmen vaiheen kautta, ja uusi strategia on tarkoitus hyväksyä kirkkohallituksen täysistunnossa syyskuussa 2026. Tämä aloite tähtää siihen, että nyt vuosille 2027–2032 valmisteltava kirkon strategia pitäisi sisällään askelmerkit sille työskentelylle, joka valmistelee yksityiskohtaisemman suunnitelman verotusoikeuden lakkaamisen ja julkisoikeudellisen aseman purkamisen varalle.

Aloite

Hyväksyessään tämän aloitteen kirkolliskokous edellyttää, että kirkkohallitus valmistellessaan kirkon strategiaa vuosille 2027–2032 sisällyttää siihen askelmerkit sellaiselle työskentelylle, jonka seurauksena kirkolla on suunnitelma verotusoikeuden lakkaamisen ja julkisoikeudellisen aseman purkamisen varalta.

Helsinki, 9.10.2025

Arto Antturi

Sammeli Juntunen

Jari Kemppainen

Hannu Kippo

Kai Niemelä

Kari Simolin

Timo Vehviläinen

Juha Vähäsarja

Kirkon kaksi uskontoa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on edustettuna kaksi eri uskontoa. Niillä on hyvin paljon yhteistä. Niin paljon, että ne voivat tunnistaa yhteisen alkuperänsä. Sitä paitsi monet kirkon jäsenet osaavat melko sujuvasti toimia molempien uskontojen piirissä. Toinen näistä uskonnoista perustuu suomalais-historialliseen kirkkoinstituutioon. Kutsun sitä nimellä kirkkousko. Toista uskontoa on hieman vaikeampi määritellä, koska se jakautuu eri lahkoihin, mutta sen peruspiirteenä on usko evankeliumien kertomaan Jeesukseen. Kutsun sitä nimellä Jeesus-usko.

Tämä jaottelu saattaa tuntua yllättävältä ja epäreilulta. Eivätkö muka kirkkouskovaiset uskoisi Jeesukseen? Vastaväite ja kysymys ovat aiheellisia. Jeesus aivan varmasti kuuluu myös kirkkouskoon. Jeesukselle on aina tilaa kirkossa, sen toiminnassa ja sen viestinnässä. Mutta kirkkousko voi aivan hyvin toimia myös ilman Jeesusta. Lapsille ja perheille voidaan varsin hyvin järjestää kirkollista toimintaa, jossa Jeesusta ei mainita. Kirkkouskonnollisessa viestinnässä Jeesusta voidaan käyttää meeminä, mutta voidaan myös varsin hyvin keskittyä viestimään vain siitä, mitä kirkkoinstituutiolle kuuluu. Tämä johtuu siitä, että kirkkousko ei elä Jeesuksen varassa, vaan kirkkoinstituution varassa. 

Ajatuksena on, että varjelemalla kirkkoinstituutiota varjellaan samalla myös Jeesusta väärinkäytöltä. Siksi kirkkousko käy jatkuvaa taistelua Jeesus-uskovien kanssa. Kirkkouskovien näkökulmasta Jeesus-uskovat ratsastavat Jeesuksella, kun pitäisi olla toisin päin: Jeesuksen pitäisi ratsastaa uskovilla. Kirkkouskovat korostavat oikeaa käytöstä Jeesus-uskon mittarina ja heidän mielestään Jeesus-uskovat eivät oikeasti elä niin kuin opettavat. Kirkkouskovat pitävät Jeesus-uskovia tekopyhinä, omahyväisinä ja opillisina.

Vastaavalla tavalla voidaan sanoa, että eivät Jeesus-uskovat halveksi kirkkoa instituutiona, vaikka heille se ei olekaan ensisijainen. Ehkä heidän joukossaan on myös  niitä, jotka halveksivat kirkkoa, mutta he edustavat tavallaan Jeesus-uskon äärimuotoa ja tietoista vastapoolia kirkkouskolle. Useimmille Jeesus-uskoville kirkko on tärkeä. Kirkko kantaa tehtävää. Missiologiassa on opittu sanomaan "kirkolla ei ole missiota, vaan missiolla on kirkko". Se tarkoittaa: missio, tehtävä, Jumalan toiminta, se mitä Jumala tekee maailmassa, on ensisijainen, kun kirkko on toissijainen. Kirkko on väline, ei itse tarkoitus. Tämä on Jeesus-uskoa. Heille kirkko on uskottava vain, jos sillä on ydin siinä tehtävässä, jonka se on Jumalalta saanut. Ilman ydintä kirkko on vain kuori ja se ryhtyy puolustamaan omaa asemaansa. Jeesus-uskova ei katso ratsastavansa Jeesuksella, vaan paljon enemmän: hän asettaa koko olemisensa Jeesuksen sovitustyön varaan. 

Piispojen hankala tehtävä on pyrkiä johtamaan molempia uskontoja. Useimmat piispoista ymmärtävät tämän - ja ovat nöyriä tehtävän edessä. Mutta eivät kaikki. Olemme ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa ainakin yksi piispoista on selkeästi asettunut kirkkouskon puolelle Jeesus-uskoa vastaan. Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta on oivallinen mittari. Mikäli piispa katsoo, että kirkossa tulee olla tilaa sekä perinteiselle että sukupuolineutraalille käsitykselle, hän tasapainoilee kirkkouskon ja Jeesus-uskon välillä. Kirkon yhteiskunnallinen asema - kirkkousko - edellyttää, että se hyväksyy sukupuolineutraalin avioliittolain ja sen aatteellisen premissin: tasa-arvo on riippuvainen avioliiton sukupuolineutraaliudesta. Kirkon oma opetus - Jeesus-usko - edellyttää, että miehen ja naisen välisellä avioliitolla on erityinen merkitys.

Trumpin Zelensky-lausunnosta

Trumpin lausunto Zelenskystä kuulostaa täysin Venäjän propagandalta. Se perustuu valheille ja pyrkii kääntämään ilmiselvän asetelman päälaelleen. Surullista. Näyttää siltä, että Trump pelaa nyt liian isoilla panoksilla. Hän kyllä pakottaa Euroopan johtajat ryhdistäytymään, mutta samalla iskee ison särön liittolaisuuteen. Tästä eivät läheskään kaikki Trumpin hallinnossa pidä. Republikaaneissa on suuri joukko transatlantisen yhteistyön vankkumattomia kannattajia. Trumpille Atlantti erottaa, ei yhdistä. 

Toki lausunnon taustalla on ymmärrettäviä näkökohtia. Eurooppa on satsannut laiskasti puolustukseen ja ajanut taloutensa kuralle keskittyessään vääriin ilmastotavoitteisiin ja massamaahanmuuton rahoittamiseen. Se on oma vika, emme voi syyttää Yhdysvaltoja tai Trumpia siitä, että hän nostaa peilin eteemme. Tilanne Ukrainassa Minskin sopimuksen jälkeen olisi voinut kehittyä myös toisin, ilman sotaa. Se on kylläkin puhdasta spekulaatiota. Sen tiedämme, että Trump ei rakasta sotaa. Sitä ei voi kukaan tietää, minkälaisen diilin hän olisi kyennyt tuolloin neuvottelemaan. Mutta on eri asia nostaa esiin tällaisia näkökohtia kuin sortua valheisiin ja panetteluun.

Mitä tulee Trumpiin henkilönä, niin olen blogiassani jo kertonut, miten vaikea oli hyväksyä, että hän nousi uudelleen valtaan. Päätin kuitenkin keskittyä politiikkaan ja jättää henkilöön menevän kommentoinnin syrjään. Suosittelen samaa yleiseksi periaatteeksi. On aivan turhaa suomalaisen marketin kahvilassa istuen antaa psykiatrisia diagnooseja (narsistinen persoonallisuushäiriö, psykopaatti, seniili tms.) ihmisestä, jonka tunnet vain kaukaa. Et ole oikeasti nähnyt, miten hän käyttäytyy perheensä keskellä tai lastenlastensa kanssa. Ei minun tarvitse puolustella Trumpin persoonaa, mutta haluan puolustaa sinua pahanpuhumisen vaaroilta. Jeesus kieltää henkilöön menevät loukkaukset yksiselitteisesti. Sen sijaan pahat teot on aina syytä tuomita selvästi. 

Joudumme siis jännityksellä odottamaan, minkälainen rauha Ukrainaan syntyy. Trumpin ansiota tullee olemaan se, että rauha syntyy. Tosin sen sanominen on vielä ennenaikaista. Yhdysvaltain asenne on joka tapauksessa Peace through strength. Joudumme jännittämään, kykeneekö Eurooppa nousemaan itse aiheutetusta heikkouden tilasta. 

Suomella asiat on kohtuullisen hyvin: hyvin hoidetut puolustusvoimat ja energiasektori. Mikäli Trump haluaa irrottaa Venäjän Kiinan vaikutuspiiristä, mutta samalla ohittaa Euroopan merkityksettömänä, hän tekee kauaskantoisen virheen. Toivotaan, että hänen hallinnossaan on riittävästi ihmisiä, jotka aidosti näkevät yhteiset demokraattiset arvomme ja kykenevät auttamaan Eurooppaa palaamaan perusasioiden ääreen. 

Elon Muskista ja hänen kolttosistaan

Donald Trump lupasi ennen vaaleja, että hän kävisi tiukalla seulalla läpi Yhdysvaltain hallintokoneiston toimintaa ja valtavaa kulubudjettia. Laajaa toiminnantarkastusta varten perustettaisiin erillinen hallinnon tehokkuuden ministeriö, Department of Government Efficiency (DOGE). Presidentti nimesi Elon Muskin johtamaan tätä työtä. Parissa viikossa on löytynyt valtavia mätäpesäkkeitä ja niiden kaivelu on saanut takajaloilleen jokaisen Yhdysvaltain hallituksen varoista riippuvaisen virkamiehen, lobbarin ja järjestöihmisen. Suurin haloo on ehkä noussut Yhdysvaltain kehitysapuviraston USAID:in maksujen jäädyttämisestä. 

On käynyt ilmi, että (Suomen uutiset) vuosien varrella USAID on rahoittanut muun muassa seuraavia hankkeita:

– 15,5 miljoonaa LGBTQ-järjestöille Zimbabwessa, El Salvadorissa ja Libanonissa
– 15 miljoonaa talebanien kondomeihin Afganistanissa
– 14 miljoonaa maksusitoumuksina laittomille siirtolaisille etelärajalla
– 3,3 miljoonaa karibialaisille LGBTQ-henkilöille
– 3,2 miljoonaa Yhdysvalloista karkotetuille tunisialaisille, jotta he kotoutuisivat jälleen elämään Tunisiassa
– 2,5 miljoonaa sähköautojen latausasemien rakentamiseen Vietnamin suurimpiin kaupunkeihin
– 1,5 miljoonaa LGBTQ-henkilöiden työllistymismahdollisuuksien edistämiseen Serbiassa
– 446 000 dollaria ateismin edistämiseen Nepalissa
– 425 000 dollaria Indonesian kahvifirmojen ympäristöystävällisyyden ja gender-tietoisuuden lisäämiseen

Louisianalainen senaattori John Kennedy luetteli puheessaan pitkän rimpsun edellä mainittuja ja muita rahoitettuja kohteita, muun muassa: "Muskin antaman raportin perustella USAID antoi 7,9 miljoonaa dollaria veronmaksajien rahaa srilankalaisille journalisteille, joiden tuli kouluttaa muut välttämään sukupuolittunutta kieltä." Puheensa lopuksi hän totesi: "Voisin jatkaa koko illan, ja monet kollegat ovat järkyttyneitä. He ovat todella vihaisia Muskille. Helkkari, meidän pitäisi antaa hänelle mitali."

Myös suomalaiset kehitysapujärjestöt saavat suuria määriä tukea USAID:ilta. Olen itsekin ollut Pohjois-Ugandassa tutustumassa Sudanin pakolaisten leirioloihin ja USAID:in merkittävään panokseen siellä. Ei ole ihme, että järjestöjen johtajat ovat kauhuissaan. Puhe demareiden satavuotisesta vaalisloganista eli "kaikkein heikoimmassa asemassa olevista" vain vaivoin peittää alleen sen, että on kyse heidän omasta toimeentulostaan. Toki on kyse myös köyhistä avunsaajista kehitysmaissa, mutta ennen kuin apu pääsee sinne asti, välissä on valtava määrä hallintoa ja väliportaita. Suurimpia yksittäisiä edunsaajia ovat kehitysapuhallintoa pyörittävät hallintovirkamiehet ja kehitysapujärjestöjen johtajat. 

Ei siis pidä ihmetellä sitä kauhua ja järkytystä, jota nyt sosiaalisessakin mediassa näemme. Eräs suuressa lähetysjärjestössä toimiva tuttu moitti minua, kun puolustin Muskin toteuttamaa laajaa toiminnantarkastusta. "Maksumiehiksi" joutuvat kuulemma "kehitysmaiden köyhät". Näin hölmöä kommenttia en olisi itse keksinyt, mutta siitä on hyvä ottaa kiinni.

Miten on mahdollista ajatella, että "maksumiehiksi" joutuvat kehitysmaiden köyhät, kun heillä ei ole mitään, millä maksaa? Miten on mahdollista ajatella, että veronmaksajilta otettu raha kuuluu jollekin toiselle ryhmälle, jonka hallintovirkamieskunta päättää? Sosialismissa näin on. Sosialismin mukaan kaikki raha kuuluu valtiolle. Sinä saat siitä osan omaan käyttöösi, mutta valtiolla on milloin tahansa oikeus ottaa se sinulta pois. Aivan erityisesti hyvinvointivaltiolla on tämä oikeus, koska hyvinvointivaltio edustaa moraalista hyvää. Niinpä jokainen dollari tai euro, jonka itse pidät ansaitsemastasi palkasta tai firmasi ja pääomasi tuotosta, on pois valtiolta. Raha todella kuuluu valtiolle, ei sinulle. Siksi, kun valtion jakamia etuuksia leikataan, raha "otetaan pois" köyhiltä. Kenellekään ei tule mieleen, että raha edelleen otetaan pois veronmaksajalta, ei köyhiltä. Tähän on niin totuttu, että harva edes ymmärtää kiinnittää siihen mitään huomiota.

Sosialistinen ajattelu on istutettu syvälle suomalaiseen tietoisuuteen. Se on historiallisesti ymmärrettävää. On haluttu yhteisvastuullisesti rakentaa maata sotien jälkeisestä - ja sitä edeltäneestä - köyhyydestä kohti suurempaa vaurautta ja hyvinvointia. On toimittu kristilliseltä arvopohjalta. Kristilliseen ajattelun mukaan kaikki maailman rikkaudet tulevat Jumalalta. Jokainen on vastuussa Jumalalle siitä, miten saamiaan lahjoja käyttää. Kun Suomesta tuli rikas, Jumalan rooli siirtyi huomaamatta valtiolle. Valtio ei enää tunnusta Jumalaa, vaan on uskontoneutraali. Kirkollisen eliitin ajattelussa on parempi sopeutua tähän muutokseen ja toimia aivan kuin kaikki olisi ennallaan. Se takaa kirkon yhteiskunnallisen aseman, vaikka siitä on vain kuoret jäljellä. Yhdysvalloissa historia on toisenlainen. Valtiolle ei ole koskaan annettu tuollaista roolia. Toki valtio on sielläkin tärkeä, mutta vain hyvin rajatussa roolissa. DOGE osoittaa, miten helposti valtio ja sen sisään rakennettu koneisto alkaa toteuttaa omia ideologisia pyrkimyksiään. 

Justin Murphy -niminen kaveri kirjoitti tästä oivallisesti X:ssä. Suomennan lyhennellen.

"Elon harrastaa käytännöllistä yhteiskuntatiedettä. Hänellä oli hypoteesi (tutkimuksellinen oletus), jota lähti seuraamaan. Hallintoammattilaisten luokka (Professional Managerial Class, lyh. PMC) on hionut huippuunsa moraalisen kiristysmenetelmän, jonka avulla he muuntavat kehitysmaiden kärsimyksen kasvattaakseen omaa varallisuuttaan ja asemaansa. He asettavat itsensä jaloiksi inhimillisyyden asiantuntijoiksi tohtorintutkintoineen kertoen olevansa syvästi huolissaan globaalin köyhyyden kaltaisista asioista voidakseen sitä kautta oikeuttaa valtion kassasta rahoitetun tyhjäntoimittajan virkansa. Nämä virallistetut hyväntekijät käyttävät afrikkalaisten kuolemaa kilpenä omien etuoikeuksiensa kyseenalaistamista vastaan."

Politiikan ulkopuolelta tulevana kasvona Musk soveltaa rakettitiedettä valtionhallintoon. Koneisto pitää purkaa ja tarkistaa moneen kertaan ennen kuin sen voi lähettää avaruuteen. Muuten menee rahat hukkaan. Toivottavasti edes jokin järjen valo tästä operaatiosta ajautuu myös näille Suomemme rannoille.

Trumpista ja hänen kolttosistaan

Jotkut ovat ihmetellen kyselleet, mitä minulle on tapahtunut, kun "ihannoin" Trumpia. Tuollaiset heitot ovat - valitettavasti - hyvin tyypillisiä sosiaalisen median luomaa kärjistystä. En ihannoi. Ei hän minua siihen tarvitse. On kyllä oikein sanoa, että en ole liittynyt siihen suomalaisen valtamedian säestämään laulukuoroon, joka saa huvinsa kuvaamalla Trumpin milloin pelleksi, milloin fasistiksi. En pidä sen kuoron musiikista. Niinpä on syytä avata hieman syitä. 

Katsoin kauhulla Yhdysvaltain kongressitalon Capitolin valtausta 6.1.2021. Pidin sitä järkyttävänä ja vaarallisena tapahtumana. Trump kantaa siitä ison vastuun. Nyt jälkikäteen toki näen selvemmin, miksi Trump pyrki järjen vastaisesti roikkumaan vallan kahvassa, vaikka hävisi vaalit. Hän tiesi, että kaikissa osavaltioissa ei vaadita henkilötodistusta äänestämiseen. Tämän vuoksi oli perusteita kyseenalaistaa vaalitulos. Hän tiesi, että voitto ja häviö on pienestä kiinni. Hän ymmärsi, että Bidenin hallinto tulisi olemaan katastrofi - niin kuin tietysti olikin.

Pitkään toivoin, että republikaanit löytäisivät Trumpille järkevämmän vaihtoehdon presidenttiehdokkaaksi. Jokin siinä, millä tavalla Elon Musk ryhtyi tukemaan Trumpin valintaa, sai minut kuitenkin ajattelemaan asiaa uudelleen. Kun Kamala Harris sitten sivuoven kautta nostettiin dementoituneen Bidenin tilalle, oli selvää, että Yhdysvalloilla on vain yksi mahdollisuus ja se on Trump. Laitan siis kokonaan sivuun henkilökohtaiset mieltymykset ja median välittämän käsityksen Trumpin persoonasta. En ole kiinnostunut hänen raamatuntulkinnastaan tai henkilökohtaisesta hurskaudestaan. En piittaa siitä kaasuvalotuksesta, jonka tarkoituksena on ohjata huomio pois Bidenin hallinnon väärinkäytöksistä ja ongelmiasta. Vasemmistomedia on tehnyt kaikkensa löytääkseen Trumpin viat. Tuon parempaan eivät ole silti pystyneet. Minulle se riittää. Keskityn politiikkaan.

Trumpin edellinen kausi piti sisällään hyviä avauksia, niistä ehkä tärkeimpänä Abraham Accords -sopimuskokonaisuus, jonka tavoitteena oli luoda pysyvä rauhantila Lähi-itään. NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg myönsi, että tarvittiin Trump herättelemään Eurooppaa puolustuksen vahvistamiseen. Suomessa keskityttiin epäolennaisuuksiin, eikä Trumpin tavoitteita ymmärretty. Moni asia jäi Trumpilta kesken tai jumittui hallinnon kiemuroihin. Nyt on käynyt selväksi, että Trumpilla ei ensimmäisellä kaudellaan ollut riittävää osaajia vahvan virkamieskunnan ohjaamiseen. Saattoi käydä niinkin, että virkamies ilmoitti, että presidentin nimittämällä johtajalla ei ole lakiin perustuvaa oikeutta tehdä päätöstä jossakin asiassa. Kun myöhemmin kävi ilmi, että se ei pitänyt paikkaansa, virkamiehelle ei aiheutunut mitään seurauksia, mutta asia tyrehtyi.

On siis selvää, että nyt heti toisen kauden alussa Trump käy vahvasti vaaleilla valitsemattoman virkamieskunnan kimppuun. Drain the swamp eli suon kuivattaminen tarkoittaa juuri tätä. Suolla tarkoitetaan upottavaa virkamieshallintoa, joka on tottunut toimimaan omalla tavallaan ja vähät välittää presidentin vaihtumisesta. Korkeista hallinnon virkamiehistä kuitenkin pitkälti riippuu, toteutuuko presidentin tahtoma politiikka. Trumpin aktiivisuus aiheuttaa itkupotkutyyppisiä reaktioita.

En vähättele pitkäjänteisyyden merkitystä hallinnossa. Mutta hallinto on pitkäjänteistä ja ennustettavaa myös silloin, kun maailma ympärillä muuttuu ja olisi vaihdettava suuntaa. Maailma on muuttunut 2000-luvulla voimakkaasti ja aivan erityisesti 2020-luku on osoittanut, että vanhat kaavat eivät enää toimi. Vallan kahvassa oleva eliitti esittää itsensä rauhan ja vakauden takaajana, vaikka tosiasiassa juuri heidän ajamansa politiikka on syössyt länsimaat vaaralliseen kierteeseen. Ei ole ihme, että Trump halutaan nyt leimata vaaralliseksi. On kyse heidän omista työpaikoistaan ja heidän luomastaan hallinnollisesta korruptiosta. Virkamieshallinnon kautta kulkee miljardeja veronmaksajien dollareita hankkeisiin, jotka pitävät miljoonia ihmisiä riippuvaisina näistä hankkeista. Mitä laajempi virkamieskunta, sitä enemmän se nielee varoja ja sitä laajemman joukon ihmisiä se kykenee tekemään riippuvaisiksi. Valtionhallinto alkaa palvella niitä, jotka tätä kokonaisuutta hallitsevat. Sitä kutsutaan sosialismiksi. 

Tosin länsimaissa sosialismia karsastetaan ja siitä käytetään kaunistelevia nimityksiä. Suomessa tällainen kaunisteleva nimitys on hyvinvointivaltio. Sitä puolustaa myös kokoomus. Sosialidemokraattien toistuva vaaliase on "kaikkein heikoimmassa asemassa olevien" puolustaminen. Se kuulostaa kauniilta, kunnes ymmärtää, että kaikkein heikoimmassa asemassa on syntymätön lapsi. Häntä eivät demarit puolusta. Yhtä heikossa asemassa ovat toki ihmiset, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat jatkuvaa hoivaa. Heitä varten ei kuitenkaan tarvita järjestelmää, joka jakaa miljoonia terveille, aikuisille ihmisille. Lukemattomien järjestöjen tukieurot ja monenlaiset hallinnon sisäiset tutkimus- ja tukihankkeet ovat laillistettua korruptiota. Hyvinvointivaltion ideaan kuuluu valtion roolin lisääminen, mikä edellyttää korkeaa verotusta ja laajaa rahan jakamiseen erikoistunutta virkamieskoneistoa. Mitä suurempi osa kansalaisista on riippuvaisia verotulojen jakamisesta, sitä parempi sosialisteille. Jos verotuloja ei ole tarpeeksi, otetaan lainaa. Pääasia on, että ihmiset eivät tule toimeen omillaan, vaan ovat riippuvaisia järjestelmästä.

Sekä sosialismi että fasismi kasvattavat valtion roolia. Fasismiin - samoin kuin kommunismiin - kuuluu lisäksi kansalaisten sananvapauden rajoittaminen. Sitä meidän komissaarimme Henna Virkkunen pyrkii EU:ssa saamaan aikaan. Se on ikävää. Kokoomuslaiselta olisi voinut odottaa parempaa. Yhdysvalloissa tuollainen ei nyt onnistu. Sananvapaudella on vahva perustuslain suoja. Trump haluaa heikentää valtion roolia. Siksi hän on antisosialisti, antikommunisti ja antifasisti. Tätä on suomalaisen median varassa elävän mahdotonta ymmärtää. Pitää myös ymmärtää, että fasistiksi ja natsiksi leimaaminen kuuluu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen propagandaoppiin. Suomessa tätä oppia toteuttavat vasemmistoliittoon ja vihreisiin kuuluvat sekä niitä lähellä olevat tahot. Suomalainen toimittajakunta on tunnetusti suurelta osin samaa joukkoa.

Trumpin ulkopolitiikka herättää hämmennystä. Meillä kauhistellaan puheita Grönlannista, Panamasta ja Gazan kaistaleesta ilman minkäälaista käsitystä miksi. On vaikea ymmärtää, miten sinisilmäisesti Eurooppa ja virallinen Suomi suhtautuvat Kiinan, Iranin, Pohjois-Korean ja Venäjän liittolaisuuteen. Kiinahan toimii rauhanomaisesti ja erittäin pitkäjänteisesti luoden maailmanlaajuista kauppaverkostoa. Ei sitä haittaa, että samaan aikaan sen liittolaiset Iran, Venäjä ja Pohjois-Korea kalistelevat sapeleitaan. Pohjoinen jäämeri on tärkeä kauppareitti kiinalaiselle tavaralle. Venäjä hallitsee sitä suurelta osin. Toisella puolella ovat Yhdysvaltain Alaska, Kanada, Tanskalle kuuluva Grönlanti ja Norjan Huippuvuoret. Jos Kanada, Tanska ja Norja ovat passiivisia ja sinisilmäisesti vannovat 1900-luvun "oikeusperustaisen" maailmanjärjestyksen nimiin, Trumpin ei auta muu kuin ryhtyä aktiivisesti muuttamaan tilannetta. Me toki tiedämme, että Venäjälle "oikeusperustainen" ei merkitse mitään. Ei heistä tullut ruotsalaisia sosialidemokraatteja, vaikka vielä 2000-luvun alussa niin ehkä kuvittelimme. Voima se on, mikä merkitsee. Eurooppa on naisistunut ja homoistunut. Tosin Italian Giorgia Melonissa on tässä kuvaannollisessa merkityksessä monin verroin enemmän miestä kuin Petteri Orpossa, Pekka Haavistossa tai Antti Lindtmanissa yhteensä. Meille nauretaan. 

Totta kai Trumpin on tavalla tai toisella saatava Panaman kanava uudelleen Yhdysvaltain haltuun. Pitää muistaa, että se oli alunperin Yhdysvaltain hallussa aina vuoden 1999 loppuun saakka. Kyse on paitsi kanavamaksuista myös Kiinan vaikutusvallan torppaamisesta läntisellä pallonpuoliskolla.

Mitä Gazaan tulee, Israelin tekemä rauha 2005 ja sitä seurannut häikäilemätön asevarustelu, tunneliverkoston rakentaminen ja niiden mahdollistama terrori-isku 7.10.2023 ovat osoittaneet, että paluuta samaan ei voida sallia. Jotain on tehtävä. Parasta olisi siirtää väestö suurelta osin sieltä pois. Yhdistyneet Arabiemiraatit tai jokin muu Abraham Accords -sopimuksen kanssa linjassa oleva taho pitää saada hallinnoimaan Gazan jälleenrakentamista. Terrorismi pitää kitkeä kokonaan pois. Tiedämme, että arabivaltiot ovat olleet tässä armottomia. Ne eivät suvaitse keskellään minkäänlaista terrorismia. Tämä tulee olemaan äärimmäisen vaikea operaatio. Toivon Trumpille siihen menestystä. Se on Lähi-idän ja koko maailman etu. Bidenista siihen ei ollut, ja Harris olisi ollut kamala katastrofi.

Rauha pitää luonnollisesti saada myös Ukrainaan. Alkaa olla selvää, että Ukraina joutuu myöntymään alueluovutuksiin aivan kuten Suomi joutui Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Se tekee kipeää ja tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Venäjä on julma ja epäluotettava. Siitä huolimatta ja siksi rauha on saatava. Uskon ja toivon, että Trump kykenee myös tässä asiassa huomattavasti parempaan tulokseen kuin saamaton Biden.

Suurin uhka läntisen Euroopan vakaudelle tulee väkivaltaisesta islamista. Antisemitismi räjähti silmille 7.10.2023 terrori-iskun jälkeen - mikä on jo itsessään järkyttävä havainto. Uhrista tehtiin konna. Murhaajista tehtiin vapaustaistelijoita. Eikä viha kohdistunut vain Israeliin vaan keneen tahansa juutalaiseen missä tahansa. Suomi ei ole onneksi kokenut kaikkein pahimpia seurauksia. Kuvat ja videot Britanniasta sen sijaan ovat järkyttäviä. Samankaltaisia väkivaltaisia mellakoita on toki nähty myös Saksassa ja Ranskassa. Hollannissa islmistiset ja palestiinamieliset Uber-kuskit järjestivät "juutalaisten metsästyksen" (Jew hunt) jalkapallo-ottelun jälkeen. Tämä on kuvottavaa. Huomaamme silti, että Suomessa vasemmistoliitto kertoo tarinaa äärioikeistosta, joka uhkaa yhteiskuntarauhaa. Toki siitäkin saa olla huolissaan. Suomessa on varmaan monta sataa väkivaltaan valmista äärioikeistolaista. Mutta samaan aikaan meillä on kymmeniätuhansia väkivaltaisiin Palestiina-mielenosoituksiin valmiita vihervasemmistolaisia ja heidän lisäkseen satojatuhansia sympatisoijia. Tämä on vaarallista. 

Trump tarttuu kovalla kädellä tähän väkivaltaan, jota on nähty erityisesti yliopistojen kampuksilla. On paljastunut, että Hamasin kotipesä Qatar rahoittaa yhdysvaltalaisia yliopistoja ja on soluttautunut kampuksille. Kyse on pitkään suunnitellusta ja toteutetusta strategiasta, ei mistään spontaanista ilmiöstä. On käsittämätöntä, että Suomessa on edelleen niin paljon hyvin koulutettuja, mutta hyväuskoisia ja sinisilmäisiä ihmisiä, jotka eivät näe islamin mukana leviävää uhkaa. Uskotaan edelleen siihen, että kaikista tulee lopulta niitä ruotsalaisia sosialidemokraatteja, kun vain annetaan tarpeeksi mahdollisuuksia, maksetaan rahaa ja pidetään huolta "kaikkein heikoimmassa asemassa olevista". He nauravat meille. 

On tietysti hyvä osata nauraa itselle. Ei se aina ole helppoa. Mutta sitten pitää vakavoitua ja tietää, kenen joukoissa seisoo. Toivon Trumpille menestyksellistä kautta presidenttina ja odotan paljon.

Lopetan nyt täältä tähän, kuten on tapana sanoa. 

Mikä kansankirkossa on vikana?

 Tai mikä kansankirkossa ei ole vikana? 

(Tämä artikkeli on julkaistu teoksessa Jokin meitä yhdistää - Näky kansankirkon jälkeisestä kirkosta. Kirjapaja 2021.)

Koko kansan kirkko on kaunis kuva siitä, miten kokonainen kansakunta on kääntynyt Kristuksen puoleen ja haluaa elää hänen seuraajinaan. Tällainen visio nousee suoraan Matteuksen evankeliumin lopusta, jossa Jeesus antaa opetuslasten tehtäväksi tehdä ”kaikki kansat” hänen opetuslapsikseen. 

Historia tarjoaa Armenian apostolisen kirkon synnystä vuonna 301 alkaen esimerkkejä siitä, miten Jeesuksen sanojen toteuttamisessa on onnistuttu kokonaisten kansakuntien osalta. Kristinusko nosti kansoja kokoaan merkittävästi suurempaan rooliin maailmassa. Kristinusko synnytti luostarit, hospitaalit, yliopistot. Samasta maaperästä kasvoi humanismi ja moderni demokratia. Tunnemme myös tämän voittokulun kääntöpuolen. Valtakirkkona kirkosta tuli vallankäytön kirkko. Evankeliumi alistettiin hallitsijan pyrkimyksille. Kansankirkko menetti universaalin luonteensa ja ryhtyi vaalimaan kansallismielisyyttä.

Suomalainen kansankirkollisuus ei noussut suoraan uusitestamentillisesta ajattelusta tai pyrkimyksestä toteuttaa Jeesuksen antamaa tehtävää. Kansankirkollisuus on osa historiallista jatkumoa. Se oli - ja on jossain määrin edelleen - osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kollektiivista itseymmärrystä valtiokirkkoaseman vähittäin purkauduttua. Kunnat erotettiin seurakunnista 1800-luvun puolivälin jälkeen. Presidentin oikeus nimittää piispoja lakkasi vasta vuonna 2000. Valtion ja kirkon, kuntien ja seurakuntien välinen kiinteä yhteys näkyy ja tuntuu edelleen. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäinen kirkkolaki. Kirkkolain vahvistaminen senaatissa ja myöhemmin itsenäisen Suomen eduskunnassa onkin valtiokirkollisuuden viimeisiä jäänteitä. Se sinetöi valtakirkon erityisaseman suhteessa maassa toimiviin muihin uskontokuntiin.

Suomen ortodoksisesta kirkosta joskus käytetty nimitys ”toinen kansankirkkomme” perustuu niin ikään historiaan ja lainsäädännölliseen asemaan. 1800- tai 1900-luvuilla syntyneille kirkkokunnille ei tällaista nimitystä suoda, vaikka niiden osuus väestöstä nousisi ortodoksisen kirkon rinnalle. Katolinen kirkko Suomessa voisi hyvinkin olla ”ensimmäinen kansankirkkomme”, mutta tällaista nimitystä siitä ei ole käytetty.

Kansankirkollisuus ei nouse kirkon teologiasta eikä tunnustuksesta. Pikemminkin se on pyrkimystä antaa selitys ja legitimiteetti julkishallinnon ja kirkon yhteistoiminnalle tilanteessa, jossa valtaosa väestöstä kuuluu edelleen kansankunnan historiaa määrittäneeseen kirkkokuntaan. Kansankirkollisuus on luonteeltaan säilyttävää, konservatiivista. Kansankirkollisuus käy kamppailua kirkon aseman säilyttämisestä. Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa sopivat siihen huonosti.

Kansankirkkoa on arvosteltu ainakin 1970-luvulta lähtien – joskus akateemisin, joskus enemmän kansanomaisin perustein. Viime vuosina kansankirkon kritiikistä on tullut valtavirtaa. Tämä kirjoitus ei ole kansankirkon kritiikin historiikki. Pikemminkin on kyse sen toteamisesta, että jotain olisi tehtävä. Olemmeko jo saavuttaneet käännepisteen?

Kansankirkko ei ole ulos kutsuttujen joukko

Kreikankielen sana ekklesia, jota Matteus, Paavali ja muut Uuden testamentin kirjoittajat käyttävät kristittyjen yhteisöstä, tarkoittaa julkista kokousta. Erityisesti sanalla viitattiin kansankokouksiin torilla tai muussa julkisessa paikassa. Kreikankielinen Vanha testamentti käyttää ekklesiaa vastineena heprean sanalle qahal, jolla on vastaava merkitys. Israelin teologinen nimitys on qehal YHWH (suomeksi usein ”Herran kansa”, vrt. Apt 7:38 ”silloin kun kansa oli koolla [en tee ekkleesia] autiomaassa”). 

Jeesus tuli etsimään ja pelastamaan niitä, jotka oli jätetty syrjään tästä Jumalan kansan yhteydestä (Luuk. 19: 10). Tehdäkseen sen, hänen oli itsekin astuttava ulos. Heprealaiskirjen mukaan ulos astuminen on myös Jeesuksen seuraajan osa: ”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen” (Hepr. 13: 12–13).

Sanan ekklesia pohjamerkitys tulee sanoista ek ja kaleoo, kutsua ulos. Ulos kutsumisen erityismerkitys ei Uudessa testamentissa ole niinkään itse sanassa ekklesia ja sen käytössä, vaan siinä, minkälaiseen yhteisöön sillä viitataan. Kristityt on ensin kutsuttu sisään: ”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät” (Ef. 2: 19). Kristityt on kutsuttu osaksi Vanhan testamentin Herran kansaa (qehal YHWH). Samalla toteutuu Herran kansan ja Jumalan valtakunnan profeetallinen rooli: olla merkkinä niille, jotka siitä vähät välittävät. Kristityt kutsutaan olemaan ”nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä” loistaen siinä ”kuin tähdet taivaalla” (Fil. 2: 15). Kristityn elämä on vaeltamista valossa (1. Joh. 1: 6). Valo ei saa jäädä piiloon, vaan sen tulee valaista koko huone (Matt. 5: 15). 

Kansankirkko toteuttaa omalla tavallaan Jeesuksen alkuperäistä tehtävää kutsumalla mukaan niitä, jotka on muuten jätetty ulkopuolelle. Seurakunta ei ole salaseura, vaan julkinen instituutio. Kirkko ei voi jättää ulkopuolelle ketään. Ovien on oltava auki kaikille. Kaikki tämä on oikein ja hyvää. Kansankirkko kuitenkin epäonnistuu tehtävässään, koska se ei samalla kutsu ulos, toisenlaiseen ja uuteen elämäntapaan, jonka kautta Kristuksen valo loistaa, samalla tietysti muistaen, että evankeliumin aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme (2. Kor. 4: 6).

Kansankirkko lähestyy kirkkona olemista toisesta suunnasta. Kansankirkollisuus tarjoaa kristillisyyttä, joka on ulkoistettu ammattilaisille. Olennaista on jäsenyys. Jäsenyys takaa instituution toiminnan. Kirkko voi kyllä julistaa kristillistä elämäntapaa, kutsuu murtamaan leipää ja kuulemaan apostolista opetusta, mutta nämä tehtävät kyetään hoitamaan ilman jäsenten vuorovaikutusta. Ulos kutsuminen, tähtenä loistaminen ja erottuminen maailmasta toteutuvat viran funktioina. 

Kansankirkko ei usko niin kuin kirkko opettaa

Se, että kirkon jäsen ei usko niin kuin kirkko opettaa, ei ole pitkiin aikoihin ollut uutinen. Se on lähtökohta, joka tuskin enää järkyttää ketään. Kansankirkko pyrkii parantamaan tilannetta opettamalla entistä paremmin niin kuin kansa uskoo. Kansankirkko ei voi opettaa niin kuin kirkko opettaa, koska sen täytyy ensin kysyä, mitä kansa tahtoo sen opettavan. 2000-luku on ollut seurakuntakyselyiden aikaa. Kyselyt ovat suurten ikäluokkien kulttuurikirkollinen projekti, joka on siirtynyt osaksi kansankirkollista itseymmärrystä. Niiden avulla on etsitty trendejä, joihin toimintaa ja sanomaa voisi kiinnittää.

Kyselyitä tehtaileva kirkko on demokraattista päätöksentekoa korostava kirkko. Demokratialla kansankirkko tarkoittaa kirkon opetuksen eli sisällön alistamista kansan äänelle. Oppia lähestytään vallankäyttönä, ei totuuskysymyksenä. Juuri siksi - niin ristiriitaista kuin se onkin - kansankirkollinen seurakuntalaisuuden ihanne on valtaa käyttävä luottamushenkilö, ei evankeliumia todeksi elävä Jeesuksen opetuslapsi. Luottamushenkilön ei odoteta tuntevan Raamattua ja kirkon uskon perusteita, vaan seuraavan trendejä ja edustavan mielipiteitä. Vastuuta kantava, kristillistä elämäntapaa toteuttava nuori aikuinen halutaan mukaan kokoustamaan, muutoin hänen osallisuutensa messuyhteisöön tai muuhun perustason toimintaan mitätöityy.

Kirkon uskoon sitoutuva aktiivinen seurakuntalainen on kansankirkon mallissa ahtaan sisäpiirin jäsen. Kirkon uskoon sitoutuva pappi on vallankäyttäjä. Vallankäytöstä - vaikka kaikki tietävät sen olevan välttämätöntä ja monet pyrkivät sitä kohti - on tehty kirosana, joka vain vaivoin peittää alleen avoimen antiklerikalismi eli pappisvastaisuuden. 

Kirkon viestintä antaa epäselvän äänen, koska se ”saarnaa kuorolle”. Viestintä on kohdistettu omille joukoille, ei uskosta osattomille. Kansankirkossa on tilaa kaikille, joten uskosta ei voi olla osaton. Pahimmillaan kansankirkon viestintä mitätöi, vähättelee ja demonisoi omaa sisäpiiriään.

Kansan - ainakin osan siitä - silmissä kansankirkko on menettänyt teologisen uskottavuutensa. Se on joko jämähtänyt edelliselle vuosituhannelle tai kadottanut ominaislaatunsa. Sen sijaan, että kirkko ahkerasti ja yksituumaisesti opettaisi kansaa kristinuskon perusteissa pilkasta ja häväistyksestä välittämättä, kansankirkko karttaa opettamista. 

Lapsille ei enää voida kertoa evankeliumin totuuksia viranomaisten pelossa, joten kansankirkko indoktrinoi heitä turvallisiin yleishumanistisiin arvoihin. Kristillinen kasvatus, johon vanhemmat ja kummit ”yhdessä seurakunnan kanssa” sitoutuvat kasteessa, on ohentunut virreksi 499 Jumalan kämmenellä. Se on hieno ja kaunis virsi, mutta kun lapsella ei rippikouluun tullessaan ole muuta kristillistä kasvatusta, yksi viikko hienosti toteutettua leirielämää ei voi puutetta korvata. Virren tilalla rippikoululaisen huulilla soi v***u.

Kansankirkko ei kouluta pappejaan

Pappien yliopistokoulutus on ollut suomalaisen kansankirkollisuuden ylpeyden aihe, eikä syyttä. On voitu luottaa siihen, että saarnatuoliin nousee oppinut sananpalvelija. Oppineisuus ei ole tosin välttämättä tarkoittanut hyvää puhetaitoa, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.

Papiksi tullaan edelleen yliopiston kautta. Piispalla on toki mahdollisuus haastatella pappiskandidaattinsa. Lyhyellä ordinaatiokoulutuksella pyritään paikkaamaan yliopisto-opintojen ja pappisviran vaatimusten väliin jäävät ammottavimmat aukot. Vuoden tai parin pappiskokemuksella pääsee pastoraalikurssille.

Kyse ei ole siitä, minkälaisia teologisten aineiden opettajia yliopistoissa on. Kyse on siitä, että heidän tehtävänsä on palvella akatemiaa, ei kirkkoa. Yhtenäiskulttuurin aikana asialla ei ollut merkitystä. Se mikä kelpasi akatemialle, kelpasi kirkolle, sillä opiskelijoiden voitiin olettaa olevan saman kristillisen kulttuurin kasvattamia. Kansankirkollisuus elää edelleen yhteinäiskulttuurin aikaa. Akateeminen totuusvaatimus ja oletus kristillisestä kulttuurivaikutuksesta riittävät kirkollisen koulutuksen kriteeriksi. 

Pappi ei kuitenkaan pärjää työssään pelkillä akateemisilla ansioilla ja oletetulla yleistiedolla kristillisistä perinteistä. Kirkon työ on rukousta, Jumalan Sanan edessä hiljentymistä, syvää vuorovaikutusta evankeliumin sanoman kanssa. Kansankirkko ei kuitenkaan edellytä tällaisia sisältöjä pappiensa koulutukselta.

Kansankirkko ei ole kansan kirkko

Kansankirkko haluaa olla kansalaisten kirkko. Siksi osallistuminen ja sen mahdollistaminen on toistuva aihe 2000-luvun strategioissa ja visioissa. Harvoin strategiat ovat kuitenkaan jalkautuneet selkeiksi toimenpiteiksi. Uuteen 2020 kirkkolakiehdotukseen on tosin lisätty pykälä seurakuntalaisten osallistumisesta. Seurakuntavaalien äänestysikärajaa on laskettu sillä haaveella, että se aktivoisi nuoria osallistumaan. Molemmat esimerkit kertovat vaikeudesta olla aidosti kansalaisten muodostama kirkko.

Kansankirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, jonka asema perustuu mainintaan Suomen perustuslaissa sekä sen nojalla säädettyyn kirkkolakiin. Mikäli perustuslakia ei muuteta, kirkon julkisoikeudellinen asema ei muutu. Kansankirkko ei tällaista muutosta halua, koska kansankirkon dna perustuu aseman säilyttämiseen. Julkisyhteisöllisestä asemasta johtuva raskassoutuinen hallinto on välttämätön paha. Asetelma tyydyttää jossain määrin sekä konservatiiveja että liberaaleja. Konservatiiveille asetelma merkitsee sitä, että uudistuksia ei voi viedä läpi nopeasti. Liberaaleille se merkitsee lupaa muokata kirkkoa kansan enemmistön mielipiteiden suuntaan.

Seurakunnan kokouksiin (ekklesia, jumalanpalvelus) osallistuu alle kymmenes kirkon jäsenistä. Kansankirkollisuudelle tämä ei ole ongelma. On parempi, että ihmiset lepäävät kotona kuin että he harrastaisivat uskonnollisuutta. Kansankirkko ei tarvitse kansaa.

Merkittävä osa jäsenistä on yhteydessä kirkkoon ja omaan seurakuntaansa vain median välityksellä. Kansankirkollisuuden kannalta tämä on tulevaisuuden kirkko. Kun ihmiset voivat valita mediansa ja sen näkökulman, jonka he kirkosta haluavat kuulla, he eivät ole enää sidoksissa oman seurakuntansa viranhaltijoiden kapeaan ja satunnaiseen näkökulmaan. Kansattomalle kansankirkolle sopii, että sitä johtavat toimittajat ja somevaikuttajat, eivät piispat ja kirkkoherrat.

Kansankirkko ei ole missionaalinen kirkko

Jeesuksen lähetyskäskyssä (Matt. 28: 18–20) ilmaisema ohjelma kansojen kirkosta pitää sisällään ajatuksen oppilaaksi tekemisestä (kr. matheeteuein, sanamukaisesti: opetuslapseuttaa). Juuri siinä kiteytyy kirkon eli Kristuksen seuraajien joukon perustehtävä: tehdä opetuslapsia, seuraajia, oppilaita, niitä, jotka seuraavat Mestaria.

Kansankirkossa asiaa ei ole totuttu ilmaisemaan näin. Kirkkolaki määrittää kirkon perustehtäväksi “julistaa Jumalan Sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi” (KL 1:2). Seurakunnan tehtäväksi mainitaan kirkon tehtävän toteuttaminen huolehtimalla “jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä.” (KL 4:1). Kansankirkko suoriutui tästä tehtävien moninaisuudesta virkojen välityksellä. Jokaiselle perustehtävän osa-alueelle on omat virkansa. Näin kaikki tulee hoidetuksi. 

Mutta ei ole tullut. Opetus ei ole mennyt perille, lapsia jää kastamatta, kirkon kasvatusputken läpäisseet parikymppiset eroavat kirkosta, diakonia ei kosketa valtaosaa seurakuntalaisista millään tavalla lähetystyöstä puhumattakaan. Lähdettiin tekemään opetuslapsia, mutta tulikin jäseniä. Ja nyt se ei jäsenille enää riitä.

Syksyllä 2019 julkaistu Ovet auki – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026 ilmaisee perustehtävän merkityksen vahvasti: “Organisaation on tiedettävä, mitä varten se on olemassa. Kirkon perustehtävä eli mission on edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana. Tämä on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Perustehtävä ohjaa kaikkea kirkon elämää ja toimintaa.” Voiko sen enää selkeämmin sanoa? Varsinkin, kun tämän jälkeen seuraa vielä lause: “Sen tulisi olla myös jokaisen kirkon jäsenen tapa elää.”

Kristillisyys on elämäntapa. Se on Jeesuksen seuraamista ja oppilaana olemista. Koska se on vaivalloinen ja monella tavalla maailmalle vieras elämäntapa, kristitty tarvitsee toista kristittyä ja jatkuvaa yhteyttä elävään Jeesukseen. Kirkko on siellä, missä Jeesus on. Ja Jeesus on siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään (Matt. 18: 20). Missionaalinen kirkko ei vain “huolehdi julistustehtävistä” vaan elää todeksi Jeesuksen antamaa tehtävää tehdä opetuslapsia. Tällainen puhe on kansankirkolle vierasta.

Luukkaan tallentama Jeesuksen ohjelmanjulistus Nasaretin synagogassa (Luuk. 4: 18–19) on viime aikoina nostettu aivan syystä Matteuksen lähetyskäskyn rinnalle. Jeesus luki Jesajan kirjasta. Tehtävänä on ilmoittaa hyvä sanoma köyhille, vapautus vangituille ja sorretuille, näköä sokeille ja Herran riemuvuoden tuleminen. Ohjelmanjulistuksessa voidaan nähdä evankeliumin sosiaalinen, jopa radikaali poliittinen ulottuvuus. Kansankirkossa se on kuitenkin tarkoittanut poliittisen irrottamista hengellisestä. Jeesuksen läsnäolo, keskinäinen yhteys, leivän murtaminen ja rukous eivät kansankirkossa ole edellytyksiä poliittiselle missiolle. Ne, jotka tuollaista hieman pietismiltä haiskahtavaa uskonharjoitusta harrastavat, pysykööt kuplassaan, kun kirkko antaa lausuntoja yritysverotuksesta, tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Sosiaalisen ja hengellisen asettuminen kansankirkossa vastapooleiksi ei ehkä ole kenenkään vika. Se on vain seurausta siitä, että kansankirkon perustehtävä hajoaa työmuodoiksi ja viroiksi. Opetuslapseksi tulemisen läpäisevä ajatus puuttuu. Siinä on molemmat.

Kansankirkko taitepisteessä

Kirkon nelivuotiskertomus 2016-2019 kertoo karulla tavalla kotien kristillisen kasvatuksen ohenemisesta. Kastettujen lasten kokonaismäärä on lähes puolittunut kahdessa vuosikymmenessä reilusta 50.000:sta noin 28.000:een. Alhainen syntyvyys selittää vain osan muutoksesta. Merkittävämpi muutos lienee se, että vielä pari vuosikymmentä sitten kansankirkollisuuden pelastuksena nähty kulttuurikristillisyys on menettänyt otteen nuoriin sukupolviin. ”Luterilainen yhtenäiskulttuuri loi edellytykset kristillisyyden ja vaikkapa kirkollisten toimitusten symboliseen liittämiseen suomalaisuuteen. - - Tässä tutkimuksessa esitettyjen havaintojen perusteella kulttuurikristillinen identiteetti ja sen myötä luterilaisen kirkon mahdollisuus toimia kansalaisuskonnon roolissa on taitepisteessä. Erityisesti milleniaalien sukupolvessa (aineistossa 30–39-vuotiaat) oli nähtävissä suoranainen kulttuurikristillisyyden romahdus” (Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016-2019, s. 254).

Kansankirkollisuus ehkä riitti suurille ikäluokille, mutta nyt se loitontaa. Kansankirkollisuudesta ja sen koko kansaa yhdistävistä rituaaleista on tullut osa ongelmaa, ei sen ratkaisua. 

Uudessa tilanteessa kirkon on uudelleen perusteltava olemassaolonsa. Perustehtävä voi kirkastua uudelleen. Anna-Maija Raittilan välittämä profetia kirkon tulevaisuudesta virressä 52 on käynyt toteen: ”Se tehdään köyhäksi.” Kirkon köyhyys ei ole itsetarkoituksellista rahan puuttumista ja telttakokouksiin siirtymistä. Köyhyys on tarvitsemista. Kansankirkko tarvitsee kansaa, koska sillä ei ole sitä enää. Kansankirkko tarvitsee keskinäistä yhteyttä, koska sitä ei ole. Kansankirkko tarvitsee apostolien opetusta, koska opetuslapseksi tullaan kuuntelemalla Mestaria. Kansankirkko tarvitsee elävää Jeesusta, koska kirkko on vain siellä, missä hän on. 

Kansankirkko on tullut köyhäksi. Siinä on lohtua. “Kun siltä kaikki puuttuu, sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi”.

Vaalipäivä palmusunnuntai

Olin liturgina valtiopäivien ekumeenisessa päätösjumalanpalveluksessa keväällä 2011. Liturgi toteuttaa aika täsmälleen etukäteen käsikirjoitettua roolia, vain johdantosanat liturgi voi lausua vapaasti. Onnistuin havahduttamaan kirkkoväen muistuttamalla, miten innokkaasti me kaikki odotamme tulevaa. Pienen tauon jälkeen sanoin: "Pääsiäisaamun riemua, tietenkin." Useimmat saivat itsensä kiinni ajatuksesta, että odotus kohdistuu vaalipäivään, eikä suinkaan pääsiäiseen. No, reaktiot olivat myönteisen huvittuneita.

Nyt olen siis itse tilanteessa, jossa pääsiäisaamun odotus ja vaalipäivän odotus kilpailevat huomiosta. Vaalipäivä on viikkoa ennen pääsiäistä eli palmusunnuntai. Se ei ole lainkaan huono päivä meditoida valtaa, vastuuta ja vapautta.

Ensimmäinen lukukappale, Jesaja 50: 4 - 10. 

Profeetan tehtävänä oli - ja on - toimia Jumalan äänitorvena kansalle. "Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta." Tämä tehtävä vaikuttaa käänteiseltä kansanedustajan tehtävään nähden. Voihan kansanedustaja perustellusti mieltää itsensä kansan äänitorveksi jumalien (siis olkiukkojen ja muiden todellisten ja kuvitteellisten valtapositioiden) edessä. Mutta eikö olisi vielä parempi, jos kansanedustaja omaksuu itselleen myös Jesajan kuvaaman tehtävän, "sanalla rohkaista uupunutta".

Ja profeetta jatkaa: "Aamulla hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. Herra avasi minun korvani, ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni." Ensimmäinen tehtävä on kuunnella. Vasta sitten voi puhua, kun on ensin kuunnellut. Kaduilla ja toreilla voi kulkea puhumassa tai kuuntelemassa. Jotta voi kuulla, on ensin itse opittava olemaan hiljaa. Se voi olla vaikeaa, jos on hyvä supliikki ja taitava kieli.

Heräsin tänä aamuna, palmusunnuntaina, lauluun, joka tuli kaukaa lapsuudesta. Olin vielä puoliksi unessa, ja kuoron ääni tuntui tulevan lähemmäksi. Herralta kun kutsu soipi, Herralta kun kutsu soipi, Herralta kun kutsu soipi, valtaistuimelle riemuin rientelen! Ei tällaisia lauluja enää kukaan laula, ajattelin. Vanha runokieli - "soipi" ja "rientelen" - kuulostaa erikoiselta. Mutta laulussa on enemmän kuin sanat. Siinä on intomielinen toiveikkuus. Odotetaan sitä hetkeä "kun". Ei "jos". Kaikki epävarmuus ja epäilys puuttuu. On vain odotus, joka melkein nostaa kantapäät ylös lattiasta.

Markku Tenhunen kysyi minulta torstaina IRR-TV:n haastattelussa, mikä on tunnuslauseeni. Vastasin: Life is a constant struggle between expectations and experience. Suomeksi: "Elämä on jatkuvaa kamppailua odotusten ja toteutuneen todellisuuden välillä." Ehkä tämä motto tuntuu sopivalta juuri siksi, että helluntailaiset herätyskokouslaulut toimivat kasvattajinani. Odotukset ovat korkealla, taivaassa asti. Todellisuus on sitten jotain aivan muuta. 

"Minä tarjosin selkäni lyötäväksi ja poskieni parran revittäväksi, en kätkenyt kasvojani häväistyksiltä, en sylkäisyiltä. Herra, minun Jumalani, auttaa minua, siksi en pelkää häväistystä. Minä tiedän, etten jää häpeään, sillä hän on lähellä, hän osoittaa syyttömyyteni - kuka voisi minua syyttää!" 

Palmusunnuntain profetia saa vakavamman sävyn. Samalla profeetan sanat murtavat aukon historian kulkuun ja avaavat ajattomuuden. On kyse samanaikaisesti Jesajasta, tulevasta Messiaasta, kärsivästä Jeesuksesta ja niistä tuhansista, joita on Jeesuksen seuraamisen vuoksi häväisty.

On tietysti täysin eri asia joutua häväistyksi uskonsa ja periaatteidensa vuoksi kuin omien syntiensä tähden. Häpeä on sosiaalisen median aikakautena noussut potenssiin kaksi tai kolme. Häpeää käytetään tietoisesti ja laajasti. Silloinkin, kun kyse on oikeasti jostain häpeällisestä teosta, median kautta välittyvä häpeärangaistus tuntuu joskus kohtuuttomalta.

Suoraan sanottuna odotin saavani paljon enemmän kuraa ja vastustusta, kun asetuin ehdokkaaksi. Olinhan joutunut tammikuun alussa pahantahtoisen mustamaalausyrityksen kohteeksi. Moni on asiaa ihmetellyt, kun on googlannut nimeni. Useimmat tosin näkevät jo otsikoista, että jokin siellä haiskahtaa. Olen oman puoleni asiasta kirjoittanut tänne blogiin (Niin minä siis tämmöisenäni palvelen ja Mitä todella tapahtui), eikä siitä sen enempää. Päättelin jo silloin joulu-tammikuussa, että jos kuraa tulee, se todennäköisesti tulee syystä. Syyttäjät tosin eivät välttämättä puhu totta, mutta itsensä kanssa on oltava tosissaan.

Elämä on jatkuvaa kamppailua odotusten ja kokemuksen välimaastossa. Odotuksia on hyvä olla. On kurotettava eteenpäin ja ylöspäin. Ja on oltava valmiina polvistumaan alas, noukkimaan sirpaleita ja koskettamaan maata.

Palmusunnuntai on hyvä vaalipäivä. Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin. Odotukset ovat korkealla. "Tunnelma vaalikentillä on hyvä", sanoisi puoluesihteeri. Jeesus itse tietää, mikä häntä odottaa. Kunnian kuningas astuu valtaistuimelleen häpeän, nöyryytyksen ja kuoleman tietä. Siksi hän voi sanallaan rohkaista uupunutta.

Odotan pääsiäisaamua, jolloin valtaistuimelle riemuin rientelen.

Hyvää perusruokaa, ei ideologiaa

Mielenkiintoinen kohtaaminen tapahtui tänään Narinkkatorin vaalimökillä. Tervehdin ohi kulkevaa miestä, joka sanoi ruotsiksi, että ei ymmärrä suomea eikä äänestä Suomessa. Kun vastasin ruotsiksi, hän pysähtyi keskustelemaan. Hän kertoi olevansa elintarviketieteen tutkija ja olleensa juuri Pohjanmaalla luennoimassa aiheesta. Suomi on hänen mukaansa maailman huippua elintarviketaloudessa. Suomalainen elintarviketutkimus sen sijaan keskittyy epämääräisiin - ja epäterveellisiin - innovaatioihin puhtaan perustuotannon kustannuksella. Hän näytti kännykältään taulukoita, jotka kuvasivat globaaleja trendejä. Koululaisille pitäisi antaa hyvää perusruokaa, mihin kuuluu maito, kananmuna ja liha, mutta suurissa kaupungeissa on painetta luopua näistä. Kerroin olevani melko yllättynyt hänen näkemyksistään. Oma käsitykseni on ollut, että suomalainen innovaatio on maailman huippua myös elintarvikealalla. Hän pudisteli päätään ja kehui peruselintarvikkeiden tuotantoa. Keskellä hälyisää toria ei ollut mahdollista syvällisempään keskusteluun, joten mies jatkoi matkaansa.

Mieleeni nousi Singaporen resepti, jolla se nousi köyhästä kehitysmaasta maailman huipulle viidessä vuosikymmenessä. Singapore itsenäistyttyä vuonna 1965 se ryhtyi toteuttamaan kolmen kohdan MPH-ohjelmaa: M = meritokratia, P = pragmaattisuus, H = honesty, rehellisyys.

Meritokratiassa tehtäviin valitaan aina se, jolla on parhaat edellytykset (meriitti) tehtävän hoitamiseen. Sukulaisten tai liikekumppanien suosimista ei sallita. Pragmaattisuus tarkoitti sitä, että päätöksiä ei tehdä ideologisista lähtökohdista, vaan sen mukaan, mikä toimii. Rehellisyys tarkoittaa korruption kitkemistä. Näiden kolmen periaatteen noudattamisella Singapore on noussut 1960-luvun köyhästä kehitysmaasta maailman huipulle. Singaporessa on maailman yrittäjäystävällisin sääntely ja se kuuluu maailman ehdottomaan kärkeen taloudellisesti. Samaan aikaan maa on noussut Human Capital Indexissä lähes kaikissa kategorioissa Suomen edelle. Euroopan maista ilmeisesti vain Irlanti kykenee osoittamaan vastaavaa kehitystä.

Oman arvioni mukaan Suomi pärjää kohtuullisen hyvin sekä meritokratiassa että rehellisyydessä. Sen sijaan nykyisen vihervasemmistolaisen hallituksen keskeisin virhe on ollut ideologisuus. Muodissa olevan ideologian mukaisia päätöksiä on lähdetty toteuttamaan sokeassa uskossa siihen, että jotain hyvää niistä voisi ehkä seurata. Yksi järkyttävimmistä esimerkeistä oli juuri hyväksytty laki sukupuolen ilmoittamisesta. On käsittämätöntä, että kokoomuksessa ja keskustassa pragmaattinen harkinta alistettiin ideologiselle sumutukselle.

Mutta toki muitakin esimerkkejä on. Opetushallitukseen on pesiytynyt vasemmistoideologinen kehittämisvimma, jonka innovaatiot vievät resursseja pois perusopetuksesta. Tästä kärsii koko koulujärjestelmä. Ilmeisesti sama ideologisuus on valtaamassa elintarvikealan kouluruokailusta akateemiseen tutkimukseen.

Voi tietenkin olla, että liioittelen ideologisuuden todellista vaikutusta. Tai sitten en. Ideologioiden kanssa pitää kuitenkin olla tarkkana. Jos niille antaa periksi, ne syövät aamupalaksi sellaiset asiat kuin yhdenvertaisuus, vapaus ja järki.

Vaalikonevastauksia

Tässä linkit omiin vastauksiini.

YLEISIÄ VAALIKONEITA

Alma Media https://www.uusisuomi.fi/vaalikone2023#/vaalipiiri/430/ehdokas/64540

YLE https://vaalit.yle.fi/vaalikone/eduskuntavaalit2023/1/ehdokkaat/244?lang=fi-FI

MTV https://www.mtvuutiset.fi/vaalikone#/vaalipiirit/1/ehdokkaat/143

Helsingin Uutiset https://www.helsinginuutiset.fi/vaalikone/#/vaalipiirit/1/ehdokkaat/533

ERITYISKYSYMYKSIIN KESKITTYVIÄ VAALIKONEITA

Duunitori https://duunitori.fi/vaalikone/ehdokas/helsinki/arto-antturi-kristillisdemokraatit-helsinki

Vapaa-ajattelijat ry https://uskonnonvapaus.fi/vaalit/eduskunta2023/267

Lasten oikeudet ry https://lastenoikeudet.fi/eduskuntavaaliehdokkaat2023/nayta_ehdokas.php

Auto- ja liikenneala AKL https://akl.fi/uutishuone/liikennevaalikone/#/ehdokkaat/CANDIDATE_7wdkpqWuxkf58zfFvFGmR5?lng=fi

KANNANOTTONI SUOMEN ROOLIIN GLOBAALEISSA ILMASTOTALKOISSA

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/arto-antturi/suomen-rooli-ilmastotalkoissa/?fbclid=IwAR3TCVc_lqSU-oAjO08EkueSbC-ONP8GEHWMIpyHe7CL3r7Ukh2N7w4C8wM#comment-3849086

EDUSKUNTAVAALIT

Nehän pidetään tänä vuonna palmusunnuntaina 2.4.2023. Tätä kirjoittaessani vaaleihin on jokseenkin kolme ja puoli viikkoa. Kohta ne on jo ohi. Tulee pääsiäinen, alkaa kevät ja ajatus siirtyy kesälaitumille. Mitä teen huhtikuussa ja sen jälkeen, sen päättävät äänestäjät.

Olen pitänyt tätä blogia vuodesta 2006. Kestäköön se siis myös nämä vaaliviikot. Vaaleja varten julkaisin erikseen nettisivut artoantturi.fi.

Selaamalla oikealla olevaa arkistoa käy nopeasti ilmi, että bloggaaminen oli kiihkeimmillään 2006 - 2011. Sitten tuli Facebook. Vuonna 2018 kirjoitin neljä ja 2021 vain kolme blogikirjoitusta koko vuonna. 

Vuonna 2020 en kirjoittanut mitään, vaikka tapahtumia riitti. Maaliskuussa sain koronatartunnan, sairastuin vakavasti ja jouduin sairaalaan hyvin pahassa kunnossa. Valmistauduin kuolemaan. Elämä kuitenkin voitti ja pääsin kotiin kahden viikon sairaalajakson jälkeen. Muutaman kuukauden kuluttua jätin kirkkoherran viran ja syyskuuna alussa siirryin Medialähetys Sanansaattajien toiminnanjohtajaksi. 

Vuosikausiin en kaivannut kirjoittamista. Tuntui siltä, että olin jo sanottavani sanonut. Tai että avaisin ajatuksiani vain valikoiden ja erityisistä syistä, pyydettäessä. Äidillä todettiin viime vuonna etenevä aivohalvaus, joka on rajoittanut hänen puhekykyään rajusti. Kysyin häneltä syksyllä, harmittaako, kun on niin vaikea löytää sanoja. Äiti vastasi: Ei harmita. Se tuntui hyvältä vastaukselta. Ei aina tarvita sanoja.

Silti on hyvä katsella tämän blogin kehkeytymistä vuosien varrella. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Ο γεγραφα, γεγραφα. Kirjoitukset kertovat omaa tarinaansa. Ja onhan siellä myös viisaita kirjoituksia.

Politiikkaa tietysti tehdään sanoilla. Yhteisten asioiden hoitaminen on kommunikaatiota. Latinan sana com-mūnico on johdos sanasta com-mūnia, yhteiset (virka)tehtävät. 

Sain isältä muistolauseen, kun minut 1998 vihittiin pappisvirkaan. Tu vero vigila in omnibus, labora, opus fac evangelistae, ministerium tuum imple (2. Tim. 4:5). Siinä on aivan toinen virkaa tarkoittava sana, ministerium, kreikaksi διακονια, palvelu(tehtävä). Virkaa ei siis hoideta vain sanoin, vaan myös käytännön toimin, muita palvellen. Näin olkoon myös maallisissa, ei vain kirkollisissa, viroissa ja luottamustoimissa.

Suomi alkaa rahoittaa muiden EU-maiden sosiaaliturvaa

Eduskunnan suuren valiokunnan lausunto 15.6.2022 oli erittäin kriittinen suhteessa EU:n sosiaaliseen ilmastorahastoon (SuVL 11/2022 vp─ U 61/2021 vp). Lausuntoon jätetyissä eriävissä mielipiteissä KD, PS ja Kok esittivät sosiaalisen ilmastorahaston torjumista kokonaan. 
Seuraavalla viikolla 22.6.2022 asiasta äänestettiin Euroopan parlamentissa. Sosiaalisen ilmastorahaston perustaminen voitti murskaluvuin 479-103, 48 tyhjää.

Suomen edustajista esityksen puolesta äänestivät Vihreiden kolme edustajaa, Kokoomuksen Pietikäinen, Vasemmistoliiton Modig sekä Rkp:n Torvalds. Vastaan äänestivät Perussuomalaisten Hakkarainen ja Huhtasaari. Tyhjää äänestivät Virkkunen (kok), Heinäluoma (sd), Kumpula-Natri (sd), Katainen (kesk). Edustajat Sarvamaa (kok) ja Pekkarinen (kesk) olivat poissa.

Näyttää siltä, että Suomen hallituksen, eduskunnan ja erityisesti Kokoomuksen kriittinen suhtautuminen tällaisen rahaston perustamiseen ei tavoittanut puolueiden meppejä. 
Kriittisestä suhtautumisesta ei ole hyötyä, jos se tarkoittaa vain vähän paremman neuvottelutuloksen yrittämistä. Neuvotteluissa ei ole saatu eikä ole odotettavissa merkittävää menestystä.

Helmikuun lopulla eduskunnan Brysselin-toimisto raportoi, että ”jäsenmaiden suurlähettiläät hyväksyivät poliittisen sopimuksen sosiaalisesta ilmastorahastosta”. Nyt siis neuvosto, parlamentti ja komissio neuvottelevat lopullisesta päätöksestä suojassa julkisuudelta. Suomen eduskunnalta puuttuu mahdollisuus käsitellä neuvottelun tulosta uudelleen.

Kaiken tämän tuloksena Suomi alkaa kustantaa toisten maiden sosiaaliturvaa. Sen ei pitäisi olla mahdollista, sillä perussopimuksissa sosiaaliturva kuuluu jäsenmaiden toimivaltaan.

Usko(nto), yksilö, instituutio

Tarjosin oheista kirjoitusta laskiaissunnuntaina Helsingin Sanomiin, mutta se taitaa olla turhan kriittinen kustantajaa kohtaan.

Kirjailija Antti Hurskainen osallistuu alati vellovaan uskontokeskusteluun kustannusyhtiö Siltalan nettikolumnissa otsikolla Kaikki taiteilijat pääsevät taivaaseen, kaikki kolumnistit eivät. Hurskainen silpoa retostaa Sixten Korkmanin ja Turun piispan kolumnit ja samalla myös muiden ”kirkollisesta hohteesta osansa haluavien vallankäyttäjien” voimattomat hengentuotteet Jeesuksen sanoman edessä. Hän kertoo ymmärtävänsä huonosti vasemmistolaisten taiteilijoiden uskontoantipatioita.

Tähän on tultu. On parahdettava kovaa, koska keskustelu uskosta ja uskonnosta on niin ennakoitavaa. 2000-luvun aikana ahdasmielisyyden määre on liitetty uskonnollisuuteen niin onnistuneesti, että meillä on kasvanut sukupolvi, joka ajattelee niiden merkitsevän samaa asiaa. Tosiasiassa uskonto on se muki, jota ilman aamulatte pitäisi kaataa suoraan syliin.

Muistan, kun piispa Eero Huovisen aikana vierailimme Helsingin hiippakuntavaltuustona Sanoma-talossa päätoimittaja Reetta Meriläisen kutsusta. Meriläinen valotti meille Helsingin Sanomien linjaa uskonasioissa. Nuorsuomalaisen aatteellisen perinnön mukaisesti Hesari pitää pienen ihmisen puolta instituutioita vastaan. Vihdoinkin ymmärsin! Kirkko on instituutio, niinpä sen valtaa pitää heikentää. Ja koska kristinusko on kirkon omaisuutta, heikentäminen tapahtuu heikentämällä kristinuskoa.

Ymmärrän tätä ajattelua jonkin verran, koska isoisäni oli nuorsuomalainen liberaali. Isä kävi omaa kampanjaansa valtiokirkkoinstituutiota ja siinä sivussa saddukealaista Hesaria vastaan.

Mutta silti esittämäni johtopäätös on väärin. Kristinusko ei ole instituution omaisuutta vaan pienen ihmisen omaa uskoa. Se on Sanan leipää ja elävää vettä. Älkää ottako sitä ihmisiltä pois. Antakaa lapsille leipää. Antakaa nuorille usko ja toivo. Kirkko instituutiona ja konkreettisina rakennuksina kantaa sisällään aarretta, joka kuuluu kaikille, ei vain älyköille ja nokkelille. Älkää sysätkö tätä aarretta yksityisyrittäjille ja puoskareille. Älkää jättäkö nuorisoa ylikansallisen viihdesaasteen armoille, sillä se jyrää maahan isonkin kustantajan.