Joka menneitä muistelee

sitä (muisti)tikulla silmään.

Oikeastaan aika hienoa, että kuluneen vuoden muistelu ei tunnu kovinkaan kiinnostavalta. Ja muistaisinko edes, jos yrittäisin? Olen useaan otteeseen joutunut kahvi-, ruoka-, nouto- ynnä muissa pöytäkeskusteluissa tunnustamaan, että en muista paljon mitään lapsuudesta ja nuoruudesta. Paitsi ehkä pari juttua, joita toistan sitäkin useammin. Niinkuin nyt esimerkiksi sitä Maurinkadun kodin ikkunasta nähtyä näkyä, jossa taivaallinen kaupunki laskeutui Sotakorkeakoulun päälle. Mainitsin siitä taas TV7:n haastattelussa. Äiti sanoi kyllä hyvin muistavansa tapauksen, koska kerroin siitä saman tien hänelle. En siis nähnyt unta, vaan olin valveilla.

Vuoden vaihteeseen liittyy joka tapauksessa ajan kulumisen pohdinta. "Aikamme on Jumalan kädessä" lukee kirkon kalenterissa uudenvuodenaaton kohdalla. Tarkoittaako se sitä, että Jumala käyttää rannekelloa? "Aikamme on Jumalan taskussa" ei ehkä herättäisi samanlaista turvallisuuden tunnetta. Entä sopisiko "aikamme on Jumalan seinällä"? Mistä tuleekin mieleeni ikivanha juttu seinäkelloista. Olenko kertonut sen jo? Ei se mitään, kerron sen uudelleen.

Näin unta, että jouduin vakavaan auto-onnettomuuteen. Kuolin ja tulin Pyhän Pietarin eteen taivaan portille. "Odottele tässä aulatilassa hetken aikaa, kun tarkistamme paperisi", Pietari sanoi. Istuskellessani siinä kiinnitin huomiota seinillä oleviin kelloihin. Niitä oli joka puolella, määrättömästi. Kun katselin tarkemmin huomasin, että ne kaikki näyttivät eri aikaa. Itse asiassa niiden viisarit näyttivät liikkuvan eri nopeudella. Joidenkin viisarit olivat lähes pysähtyneet, joissain ne kulkivat huimaa vauhtia. "Anteeksi", kysyin Pietarilta. "Mik näiden kaikkien kellojen tarkoitus oikein on?" "Jokaisella ihmisellä on tässä aulassa oma kellonsa", hän vastasi. Minä: "Mutta miksi ne osoittavat eri aikaa?" "Viisarit liikkuvat sen mukaan, miten paljon ihminen tekee syntiä", Pietari selitti. "Ahaa!" Aloin kiinnostua asiasta. Missä olisi oma kelloni? Entä olisiko mahdollista nähdä tuttujen kelloja? Tarina jatkuu myöhemmin loppuhuipennuksella...

Uudenvuodenaaton Vanhan testamentin tekstinä on ainoa kohta, jota yleensä luetaan Valitusvirsien kirjasta: "Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa." (Valit. 3:22-23) Jälkimmäisen jakeen molemmista puolikkaista on tehty oma laulunsa. Lina Sandell: Herrens nåd är var morgon ny ja Thomas Chisholm & William Runyan: Great Is Thy Faithfullness.

Viattomien lasten murha Egyptistä käsin katsottuna

[Kamppailin tätä valmistaessani oikeastaan aika erikoisen kysymyksen kanssa: Voiko saarnassa mainita abortin? Suomen lainsäädäntö sallii raskauden keskeytyksen ja lisäksi asia on moraalisesti hankala ja tunteellinen. Päädyin siihen, että olisi surullista, jos sitä ei voisi mainita. Saarnaajan on kuitenkin paras pitää kieli keskellä suuta ja varoa ryhtymästä moralistiksi. Evankeliumin pointti on kuitenkin ihan muualla. Toivottavasti se on luettavissa alta.]

Saarna Helsingin tuomiokirkossa viattomien lasten päivänä 28.12.2008 klo 10

Evankeliumi Matt. 2:13-21

Herodeksesta tulee lähteä liikkeelle. Hän on kertomuksen roisto, pahis, jonka häikäilemätön vallantavoittelu ei tunne rajaa. Herodes on aikansa Hitler, jonka nimeä käytettiin, kun haluttiin kuvata jotain absoluuttisesti pahaa. Hän oli kyennyt säilyttämään asemansa roomalaisten vasallikuninkaana pitämällä tiukkaa komentoa ja tappamalla ne, jotka asettuivat tielle. Oli parempi tappaa muutamia lapsia kuin tehdä kohtalokas poliittinen virhe ja antaa vallantavoittelijan elää.

Tässä tarjoutuu saarnaajalle mahdollisuus: “Paha Herodes. Lapsia ei saa tappaa. Meidän tulee toimia paremman maailman ja lasten oikeuksien puolesta.” Mutta se olisi liian helppoa. Kun painin evankeliumin kohdan kanssa, tajusin, että pitää mennä vaikeamman kautta, syvemmälle. Pitää kysyä motiiveja. Minkälainen uhka kelpaa perusteluiksi lasten murhalle tänään? Kenen hahmossa Herodes asuu keskellämme? 

Kaksi näkökulmaa

Esitän kaksi vastakkaiselta vaikuttavaa näkökulmaa, toinen on yhteiskunnallinen, toinen moraalinen.

1. Yhteiskunnallinen näkökulma osoittaa, että Herodes on löydettävissä kristikunnan omasta historiasta. Euroopan kristityt kuninkaat ja keisarit kilpailivat vuorollaan siitä, kenellä on ylin valta, ja olivat valmiita myös tappamaan valtansa vuoksi. Kirkon pimeät vuosisadat ja maallistunut paavinvalta osallistui samaan konkurssiin aikoinaan. Joku on ehkä valmis vetämään yhtäläisyysmerkit George Bushin hallinnon ja Herodeksen välille. Ja jos ajatuskulkua jatketaan pidemmälle, ei ole yllättävää kuulla lopulta vaatimusta uskonnon lakkauttamisesta vaarallisena. Kirkolta toivotaan rakentavaa roolia kaikenlaisen fanattisuuden kitkemiseksi, jotta päästää rakentamaan parempaa maailmaa.

2. Herodes tapatti Betlehemin ja sen lähikylien alle kaksivuotiaat poikalapset, joita tuon ajan väestömäärän perusteella oli ehkä pari-kolmekymmentä. Hirmuteko oli sen verran vaatimaton, että siitä ei ole jäänyt Matteuksen kertomuksen lisäksi mitään mainintaa historian. (Lieneeko tieto edes historiallisesti luotettava?) Suomessa tehdään vuosittain noin 10.000 raskauden keskeytystä, se tekee keskimäärin 27 tapettua sikiötä päivässä. Ruotsissa abortteja tehdään väestöön suhteutettuna tuplasti enemmän, yli 37.000 viime vuonna. Ruotsalaisten aborttien määrän on lisääntynyt, koska ehkäisylääkityksen käyttö on vähentenyt sivuvaikutusten pelon vuoksi.

Englannissa ja Walesissa tehdään abortteja enemmän kuin koskaan aikaisemmin, paljastaa Britannian terveyslaitoksen raportti. Viime vuonna Englannissa ja Walesissa keskeytettiin 185 400 raskautta. Uutisoinnin yhteydessä haastateltu asiantuntija toteaa, että aborttien yleistyminen johtuu siitä, että nykyaikana naiset suunnittelevat raskauksiaan enemmän kuin aikaisemmin, ja kun ehkäisy pettää he ovat valmiimpia keskeyttämään raskauden. Kyseisen asiantuntijan mielestä aborttia ei täytyisikään enää nähdä ongelmana, vaan oikeutettuna ja järkevänä keinona hoitaa ei-toivottuja raskauksia. Toiset brittiasiantuntijat pitävät trendiä taas huolestuttavana ja toivovat ehkäisyvalistuksen auttavan asiaan. Koko maailmassa arvioidaan vuosittain tehtävän 26 miljoonaa laillista ja 20 miljoonaa laitonta raskaudenkeskeytystä. 46 miljoonaa syntymätöntä lasta vuodessa.

Mikä on siis parempi maailma? 

Mihin perustuu “paremman” määritelmä? Kenen kannalta parempi?

Kertomus Jeesuksesta ei oikein toimi moralistien kädessä. Siitä tulee lyömäase milloin ketäkin vastaan. Kertomus Jeesuksesta helposti tärveltyy poliitikkojen käsissä. Siitä tulee oman vallan väline. (Ja valitettavasti joskus kertomus Jeesuksesta vesittyy meidän pappien puheissa. Siitä tulee täytesanoja ja kaunista toiveajattelua.)

Matteus ei kertonut Betlehemin lastenmurhasta siksi, että olisi saanut lukijat kauhistelemaan Herodesta. Hän ei kirjoittanut esittääkseen Jeesuksen jälkeen jättämän yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Hän ei kirjoittanut edes ollakseen perustamassa uutta uskontoa. Hän kirjoitti yhdestä ja vain yhdestä syystä: koska Jumala oli tullut ihmiseksi, meidän keskellemme. 

Niille, joille puhe taivasten valtakunnasta on tullut tarkoittamaan yhteiskunnallista optimismia ja parempaa maailmaa täällä maan päällä, sellainen on hulluutta ja fanaattisuutta. Niille, joille Jeesuksesta on tullut moraalisen närkästyksen ja toisten tuomitsemisen profeetta, tällainen puhe on haihattelua. Ei ole mikään ihme, että monien mielestä olisi parempi unohtaa koko juttu.

Rooman piispa Benedictus XVI kirjoittaa kirjassaan Jeesus Nasaretilainen: “Mutta emmekö me kaikki kuitenkin jatkuvasti sano, että Jeesuksen sanoma johtaa ristiriitaan vallitsevan mielipiteen kanssa, niin että uhkana ovat epäonnistuminen, kärsimys ja vaino? Kristillinen keisarivalta ja maallinen paavinvalta eivät ole enää tämän päivän kiusauksia. Saman kiusauksen uusi muoto on sen sijaan se, että pyritään selittämään kristinusko edistyksen reseptiksi ja hyväksymään yleinen hyvinvointi päämääräksi, johon kaikki uskonnot, kristinusko mukaan lukien tähtäävät. Tuo kiusaus muotoutuu nykyään kysymykseksi, mitä Jeesus oikein toi jollei parempaa maailmaa. Eikö juuri paremman maailman kuulu olla messiaanisen toivon sisältö?”

Tähän kysymykseen on siis vastattava kieltävästi. Jeesus tuli julistamaan Jumalan valtakuntaa, ei määrittelemättömäksi jäävää “parempaa maailmaa”. Ja tässä tulemme evankeliumin ratkaisevaan kohtaan: Miksi piti mennä Egyptiin?

Egyptistä minä kutsuin poikani

Matteus selittää Joosefin, Marian ja Jeesus-lapsen paon Egyptiin profeetta Hoosean lainauksella. Hoosea puhuu Herran sanaa Israelin historiasta. “Kun Israel oli nuori, minä rakastin sitä, ja Egyptistä minä kutsuin poikani.” Egypti oli orjuuden pesä, josta tuli paeta, mutta myös paikka, jossa kansa syntyi. Egypti oli paikka, jossa faarao toteutti väestöpolitiikkaa tapattamalla heprealaisten poikalapset. Mutta se oli myös paikka, jossa Mooses kasvoi ja varttui tehtäväänsä.

Egypti edustaa sekä turvapaikkaa ja kasvun paikkaa, että kiusausta jäädä aloilleen tuohon turvapaikkaan. Kristittyä, Jeesuksen seuraajaa, vedetään siis jatkuvasti kahteen suuntaan: yhtäältä moraaliseen nyrkkitappeluun herodeksia vastaan, toisaalta mukavuudenhaluiseen sopuisuuteen kaikkien kanssa.

“Egyptistä minä kutsuin poikani” osoittaa, että Jumalan valtakunta ei ole poliittinen tai moraalinen ohjelma, vaan jotain muuta. Kyllä, se on sekä taistelua paremman maailman hyväksi, että rauhaa ja sopuisuutta kaikkien kanssa. Mutta kumpaakaan näistä ei ole, eikä kumpikaan näistä toteudu, jos ihminen unohtaa yhtälöstä Jumalan. 

Ei ole mikään ihme, jos kirkko on tämän tähden väärin ymmärretty, väärin kohdeltu ja väärin perustein tuomittu. Mutta juuri sellaisena se on apostoli Pietarin sanoin autuas, kirkkauden hengen valaisema, Jumalan kansa ja maailman toivo.

Uusi alku(räjähdys)

”Alussa oli Sana.” Tai pitäisikö sanoa: alussa oli räjähdys? Nykytietämyksen valossa maailma on saanut alkunsa äärettömän pienestä pisteestä. Kun alkuräjähdyksestä oli kulunut kaikkein lyhyin mahdollinen aikahetki, jota kutsutaan Planckin ajaksi, ja kaikki oli vielä hyvin pientä, tällä minikokoisella maailmankaikkeudella oletetaan olleen joitakin lainalaisuuksia, kuten aika-avaruusrakenne ja gravitaatiovoima. Näiden lainalaisuuksien vuoksi uskalletaan tehdä päätelmiä siitä, mitä maailmankaikkeuden ensimmäisinä sekunnin miljardisosina ja ensimmäisinä vuosituhansina tapahtui. Mutta sitä ei tietenkään voida sanoa, mitä tapahtui aivan ensiksi. Se oli ainutkertaista, eikä alkua varten ole olemassa mitään tunnettua lainalaisuutta.

Apostoli Johannes, Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, ei tiennyt mitään nykyaikaisesta tieteestä tai Planckin ajasta. Hän tarkasteli maailmaa vanhoilta perityn viisauden ja aikansa käsitysten kautta. Mutta kun lähestymme aivan alkua, aikaa, johon tiede ei ylety, saamme hänestä matkakumppanin ja viisaan opettajan. ”Alussa oli Sana”, hän opettaa. Alussa oli Viisaus, josta jokainen luonnon vakio on syntynyt. Ilman häntä, siis Viisautta eli Sanaa, ei ole syntynyt mitään, mikä on olemassa.

Johannes halusi ymmärtää maailmankaikkeutta. Mutta hänen tavoitteensa ei ollut pelkästään ymmärtää. Hän kirjoitti, koska tahtoi jakaa koko ihmiskunnalle huiman johtopäätöksen, mullistavan ajatuksen, kaiken entisen pohdinnan taakseen jättävän havainnon, että maailmankaikkeuden alussa vaikuttanut Viisaus, josta kaikki oli saanut alkunsa, oli tullut uudelleen pieneksi ja syntynyt ihmiseksi pelastaakseen ihmisen omalta ahneudeltaan. Jumala, joka oli luomisessa jakanut kaikkea määrättömästi, halusi pelastaa ihmisen, josta oli tullut tyranni ja kitsastelija. Niin Johannes kirjoittaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Tänään, apostoli Johanneksen päivänä, kolmantena joulupäivänä, kutsukaamme Kristusta uudeksi alkuräjähdykseksi, uudeksi mahdollisuudeksi, uudeksi luomiseksi. Uuden ajanlaskun alku. Nyt.

 

Pisara TV1 - 27.12.2008

Joululaulujen parhaat väärinymmärrykset

Tiedättehän, että lapset – ja miksei aikuisetkin – ymmärtävät laulun sanat joskus hassusti väärin. Tai ei välttämättä väärin, vaan toisella tavalla. Esimerkiksi kun meidän esikoinen oli vielä pieni tarhalainen, siellä laulettiin laulua ”Aleksille taikinaa”. Jostain syystä ajatus muuttui Siirin mielessä rentouttavaan hierontaan viittaavaksi lauseeksi ”ole sinä taikina”.

Joululauluissa on omat klassikkonsa. Kun asuimme viisi vuotta sitten Orapihlajatiellä, silloin nelivuotias Alissa keksi tutusta laulusta, että Jeesus asuu siinä ihan lähellä, Enkelparventiellä. Itselläni kesti pitkään päästä eroon traumasta, joka liittyi tuttuun virteen Maa on niin kaunis. Miksi vain miesten polvet vaipuvat unholaan? Se tuntui pienestä pojasta jotenkin kohtuuttomalta. Ja isot miehet näyttivät laulavan sitä ihan sydämensä kyllyydestä välittämättä ollenkaan, että he ovat laulullaan luomassa hirvittävää sukupuolten välistä kuilua. Kunnes kasvettuani vähän isommaksi opin vihdoin ymmärtämään, miksi naisten polvet eivät vaivu unholaan. Ymmärsin, että kuulija päättää, miten hän haluaa sanat kuulla ja ymmärtää.

Tänä jouluna tein uuden oivalluksen, joka ei tosin ole ihan yhtä hauska, mutta mainittava kuitenkin. Kaikkihan muistavat Juhanin ja Liisin joulukirkosta kertovan laulun, joka alkaa ”kello löi jo viisi”. Viideltä herääminen ei tunnu ajankohtaiselta, kun joulukirkot alkavat nykyään kahdeksalta tai myöhemmin. Sitä paitsi olimme kirkossa jouluyönä, mikä on vuosi vuodelta verottanut jouluaamun suosiota. Eikä kirkkoon pääse reellä, kun Aleksanterinkadun lämmitetty katukiveys sulattaa putoilevat hiutaleet alkuunsa. Senaatintorilla ei näy muuta valkoista kuin itse Tuomikirkko. Mutta yhdessä kohdassa laulu toimii: ”Mäenrinteen alla talo törröttää. Joka ikkunalla kaksi kynttilää.” Tuomiokirkonmäen alla todellakin törröttää valtioneuvoston linna, jonka jokaisen ikkunaruudun takana loistaa kaksi kynttilää.

Se taas kertoo minulle jollakin salatulla tavalla :-) siitä, että Suomessa joulu tulee kaikille, riippumatta uskovaisuuden asteesta. Jopa niille, jotka ajattelevat, että joulu on vain kulttuurinen sillisalaatti tonttuineen, lahjoineen ja kuusipuineen. Joulua voi ja ehkä pitääkin vastustaa kulutusjuhlana ja hössötyksenä, mutta joulu ei ole riippuvainen reestä, lumesta, joulukirkon ajankohdasta tai edes joululaulujen sanojen ymmärtämisestä. Jeesus-lapsi tekee joulun. Sen ymmärtää jopa aikuinenkin.

On jouluyö...

..., sen hiljaisuutta yksin kuuntelen ja sanaton on sydämeni kieli.

Palasin juuri jouluyön hartaudesta tuomiokirkosta ja tajusin, että mun joulu alkoi vasta siitä. Jouluaaton hulina syömisineen, joululauluineen ja lasten (meillä oli pieniä serkkuja kylässä) esityksineen oli tietysti kivaa, mutta hälyn hiljettyä koin voimakkaasti, että tässä ei ole vielä kaikki. Tai jos on, se ei tyydytä. Ei pyhän kokemista voi delegoida lasten tuntemuksiin.

Kun Joonas Rannilan johtama nuorten ensemble lauloi kirkossa, syntyi kosketus, joka jätti sanattomaksi. Voi olla, että mun ääni vähän värisi, kun piti lukea Jesajan profetiaa ja jouluevankeliumia.

Sain Tiinalta lahjaksi Joseph Ratzingerin Jeesus-kirjan. Olen sitä jo vuosi pari sitten hivellyt englanninkielisenä laitoksena jossain kirjakaupassa, mutta on jäänyt silloin ostamatta. Nyt se tulee hyvään saumaan, ei ole Remeksen jännäriä tai muita tekosyitä kilpailemassa. Luulen, että kirjasta riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa. Paavi tarttuu aivan olennaisiin nykyihmisen uskon kysymyksiin näkökulmasta, joka on takuulla keskeinen. 

Aloitin joulunpyhien luku-urakan kuitenkin Nikolai Leskovin ihmisläheisellä romaanilla Tuomiokirkon alttaripalvelijat (alkuteos ilm. 1872). On hämmästyttävää, miten ajankohtaiselta tuntui lukea rovasti Tuberosovin päiväkirjamuistiinpanoja erilaisista syytöksistä ja selvityksistä, joita hänen matkansa varrelle kirkollisella uralla tuntui huvittavuuteen asti riittävän. Venäläiseen tyyliin Leskov maalaa leveällä pensselillä ja runsailla väreillä, joten hahmoista tulee eriskummallisia, mutta rakastettavia. Näen siellä riittävästi itseäni.

Jostain syystä tälle jouluviikolle sattuu useita mediaesiintymisiä. TV7-kanavan haastattelu Roihu-ohjelmassa uusitaan vielä tapaninpäivänä klo 21.30. Samana päivänä RadioDeiltä tulee 8.40 ja 13.05 päivän blogi, jonka varmaan julkaisen myös täällä kirjallisesti. Ja lauantaille sattuu vielä kirjoittamani Pisara TV1 klo 17.10. Lauantain iltakirkon puhe tulee varmaankin perustumaan samaan tekstiin. Sunnuntaiaamuksi onkin kiva päästä kamppailemaan uusien tekstien kanssa. 

Seimi

Tässä se meidän jouluseimi nyt on. Kuten kuvasta näkyy, pieni näprääminen ja käsitöiden tekeminen ei ole mun vahvuuksia. Tallin takana näkyvä pieni paimenmökki on kuitenkin omatekemä, aineksina vessapaperirulla ja tulitikut. Vasemmalla näkyvät aitaukset on sen sijaan Tiina ja Alissan käsialaa. Hahmot on olleet meillä jo monta vuotta, samoin kuin talli. Tosin lisänä on nyt pari Alissan tekemää lammasta.

Asetelma muuttuu jatkuvasti, kun hevoset liikkuvat ja John Smith (hevosten takana) etsii uusia ulottuvuuksia. Tietäjät on paikalla jo vähän etuajassa, mutta niinpä on Jeesus-lapsikin. Salamalla otettu kuva ei tee oikeutta hämyisämmälle valaistukselle, vaan joulutähti melkein häviää tiiliseinään. Mutta kivalta se näyttää ja tästä jatketaan ensi vuonna uusin ideoin. Oikeastaan tämä oli enemmänkin harjoitus, kun tarkoitus oli lähinnä myydä idea ja saada koko perhe mukaan. 

Juhlaa ja kurjuutta

Eilen tuli kuluneeksi 19 vuotta siitä, kun valmistuin teologisesta tiedekunnasta. Huomenna tulee tasan kymmenen vuotta pappisvihkimyksestä. Siinä välissä olin siis yhdeksän vuotta akateemisena pätkätyöläisenä. Keskiviikkona sain tuomiokapitulin istunnossa todistuksen pastoraalitutkinnosta. Moni kollega suorittaa kyseisen tutkinnon muutaman vuoden sisällä valmistumisesta ja vihkimyksestä. Olen siis aika myöhään liikkeellä. Olisko nyt hyvä suunnitella tohtorikaronkkaa seuraavan kymmenen tai yhdeksän vuoden päähän. 

Tähän viikkoon on liittynyt siis monenlaista pientä ja isoa juhlaa. Myös joitakin hyvin ikäviä ja vastenmielisiä asioita. Kirjoitin ja luin alla olevan tekstin päivän blogina RadioDeissä tänään. Siihen ei oikeastaan liity mitään erityisen ikävää, paitsi että asunnottomuus on kovaa. Vielä kovempaa on ahneus, vallanhalu ja ihmisen sydämen kovuus.

Päivän blogi, RadioDei 19.12.2008

Pikkupakkanen on tullut. Kadulla alkaa tulla kylmä, jos joutuu koko yön kävelemään ulkona. Tekee mieli päästä ainakin pariksi tunniksi rappukäytävään lämmittelemään ja lepäämään. Asuntolat on täynnä ja sitä paitsi niissä on niin rauhatonta, että siellä ei selvin päin pärjää. Hostelleihin eli matkustajakoteihin ei oteta oman paikkakunnan asukkaita, vaikka sattuisi olemaan rahaakin. Sen tietysti ymmärtää, ne petipaikat on varattu matkailijoille. Paikkakuntaa on vaikea vaihtaa, kun uudessa paikassa pitäisi opetella ihan alusta kaikki: mistä saa päivittäin soppaa, missä pääsee pesulle, missä on ystävällisiä, uskovaisia ihmisiä, jotka puhuttelevat kunnioittavasti ja kohtelevat niin kuin ihmistä.

Asunnottoman osa on aika hankala. Ja myös sen osa on hankala, jonka ovelle asunnoton tulee kolkuttamaan. ”Voitko päästää täksi yöksi rappukäytävään tai johonkin lämmittelemään? Anteeksi kauheasti, että kysyn. En halua olla vaivaksi. Jumala siunaa teitä.”

Mutta eihän kenenkään tarvitse pyytää anteeksi sitä, että pyytää saada nukkua yönsä pakkaselta turvassa. Häpeissään ihminen pyytää anteeksi, oppii samalla halveksimaan itseään. Tai tekee anteeksipyytämisestä maneerin, tyhjän tavan, jonka takana piileskelee rikottu oma minä.

Yksi suomalaisten joululaulujen toistuva teema on joulun ilon saapuminen keskelle puutetta ja kylmää. Joulu tulee kaikille, ”luo köyhän niin kuin rikkahan”. Mutta olen aika varma, että joulun tulemisessa köyhälle ja asunnottomalle tänä vuonna sinulla ja minulla on vielä tehtävää. Se kohmeinen varpunen jouluaamuna, jolla pieni tyttökulta antaa siemenen pienoisen, on meidän veljemme enkeleiden maasta. Se katuja tallaava koditon, jolle sinä tarjoat tänä jouluna lämpöä ja turvaa, on Joulun Herra, Jeesus Kristus. "Minkä teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle", hän sanoo. 

Kaikkea kivaa

Kävelin Lähetyskirkolta kotiin Kauneimpien joululaulujen jälkeen joskus siinä ennen kahdeksaa illalla. Taivas oli yllättävän kirkas ja kuu paistoi kirkkaana. Tähtitorninmäen näkymä Uspenskille ja meille kotiin oli aika upea. Ei ollut kameraa mukana, joten laitetaan tähän lohdutukseksi kuva meidän parvekkeelta jonain kauniina päivänä.

Takkaan sijoitettu jouluseimi alkaa olla kohta valmis. Tiina ja Alissa kävivät lauantaina seimikurssilla tekemässä pari lammasaitausta. Tähti hankittiin seinään ja karjaa on kiitettävästi levitetty ympäri asetelmaa. Kaivon ääressä seisoo John Smith ja kolme komeaa hevosta. Paimenten katos on vasemmassa reunassa. Enää siis puuttuu itse Betlehemin talli ja pyhä perhe. Niiden vuoro tulee ensi viikonloppuna.

Tällä alkaneella viikolla on vielä monenlaista pientä hommaa, pääasiassa kivoja asioita. Huomiseksi pitäisi tosin vielä vääntää iso kasa Päivän Sanoja videoitavaksi. Keskiviikkona on muun muassa pastoraalipubliikki tuomiokapitulissa (!) ja Tuomiokirkon joulupuurot. Torstaina vietämme Kaisiksen koulun joulukirkkoa klo 9. Tulevan viikonlopun varasin vapaaksi jo hyvissä ajoin. Lauantaina tulee nimittäin tasan kymmenen vuotta mun pappisvihkimyksestä Kuopiossa 20.12.1998. Lauantaiaamuksi olen suunnitellut sen kunniaksi pienimuotoista ystävätapaamista.

Kaikkein kivointa on kuitenkin se, että Siiri tulee takaisin Suomeen maanantaina! Kolmen kuukauden oppijakso Englannissa alkaa olla onnellisesti ohi ja joulua saadaan viettää kaikki yhdessä. 

Shalom le-Jisra'el

(RadioDein päivän blogi 12.12.2008 ennakkonäytäntönä tämän blogin lukijoille...)

Kulmalan Markon tuotantoyhtiö Insano on tehnyt tv-dokumentin Hebronista, Israelista. Dokumentti näytetään MTV3:lla joulupäivänä klo 15.45. Sen nimi on ”Ja ihmisillä hyvä tahto”. Päähenkilö on nuori, vasta 26-vuotias, entinen Israelin puolustusvoimien kersantti Yehuda Shaul. Yehuda oli eilen puhumassa Vanhassa kirkossa. Väkeä oli paikalla pari-kolmekymmentä, suurin osa Kirkon ulkomaanavun hardcore-kannattajia. Mielenkiinoinen tilaisuus, varsinkin päätös, mutta ei siitä tässä sen enempää. Tai sen verran kuitenkin, että Minna Leppänen ja Mikko Helenius esittivät aivan lopuksi huiman tulkinnan adventtihymnistä O Come, O Come, Emmanuel.

Yehuda kertoi kokemuksiaan ja näytti valokuvia. Yhdessä kuvassa oli tiiliseinään kiinnitetty juliste, jossa oli heprealaista tekstiä. Juliste kertoi sotilaan tehtävän miehitetyillä alueilla. Siinä sanottiin, että pitää osata nähdä kuka on ystävä ja vihollinen, tulee ymmärtää ero hyvän ja pahan välillä.

Olen lukenut 1. Mooseksen kirjan alun varmasti kymmeniä kertoja. Myös sen kohdan, jossa kerrotaan kuinka Jumala asetti ihmisen paratiisiin ja antoi hänelle syötäväksi kaikki paratiisin hedelmät, paitsi hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän. ”Sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma”, Jumala varoitti ihmistä.

Yhtäkkiä tämä ihmisen traagista olemusta kuvaava kertomus sai mun mielessä aivan uuden merkityksen. Ihmisellä on eettinen taju; me osaamme erottaa toisistaan hyvän ja pahan. Mä olen aina ajatellut, että se on siunaus. Että ongelmat johtuu siitä, että ei osata riittävän hyvin erottaa toisistaan hyvää ja pahaa. Mutta luomiskertomushan opettaa täysin päinvastoin! Eettisen tajun mukana tuleekin kirous ja kuolema. Ihminen alkaa leikkiä jumalaa, jakelemaan tuomioita, jakamaan toisia ihmisiä ystäviin ja vihollisiin.

Tämä on hankala asia, koska eettinen taju on Raamatun mukaan selvästi Jumalan ominaisuus ja sellaisenaan hyvä. Jumala tietää eron hyvän ja pahan välillä. Ja ihminen tietää sen myös. Mutta jostain syystä ihmisen käsissä tämä taju muuttuu kuolemaksi. Se on ihmisen tragedia. Yrittäessään tulla jumalaksi, hän vajoaa kuoleman tielle. 

Ihmiskunta tarvitsee ratkaisun, joka menee pidemmälle kuin politiikka, moraali tai etiikka. Jotain sellaista, joka samaan aikaan säilyttää jumalallisen oikeudenmukaisuuden, mutta ottaa huomioon ihmisen heikkouden. Juuri tästä joulussa on kysymys. Jumala lähettää toisenlaisen ratkaisun. Armon, totuuden ja uuden luomisen. Siksi me rukoillaan rauhaa Israelille. Messias tulee.

Rakentaja - ja sen poika

Olen isän luona Paloheinässä viettämässä vapaapäivää, kun äiti on vapaaehtoistöissä Saalemissa. Isä meni lounaan jälkeen päiväunille, joten on oivallinen hetki arvioida Markku Vuorisen kirjoittamaa elämänkertakirjaa Kai Antturi - Rakentaja (Aikamedia 2008). Taustaksi pitää sanoa, että jo vuosia sitten eräs toinen kustantaja lähestyi minua ja pyysi kirjoittamaan isästä. En mitenkään nähnyt sitä omaksi tehtäväkseni, eikä isäkään sitten ollut innostunut kyseisestä kustantajista, joten hanke jäi. Vuorisen Markulle pitää siis nostaa hattua jo pelkästään siksi, että hän tarttui vaativaan tehtävään ja sai projektin kasaan ja kansien väliin. Kun nyt arvioin kirjaa lukijana, teen sen syvästi tietoisena siitä, että minulle tarjottiin mahdollisuutta, mutta en sitä käyttänyt. Sitä paitsi oman isän elämänkertaa saattaa olla mahdotonta arvioida objektiivisesti.

Kirjassa on 319 sivua ja 16 sivun kuvaliite. Kuvitus alkaa isän isän vanhemmista (Karl Fridolf ja Fredrika Charlotta Granberg) sekä isän äidin vanhemmista (Johannes ja Katariina Jansson) eli melko kaukaa lähdetään liikkeelle. Kuvaliite sisältää myös sukupuun, jonka keskushenkilönä on isän isä Einar Granberg (vuodesta 1935 Antturi). Valitettavasti puusta on pudonnut yksi "lehti" eli meidän Alissa. Kaikki muut serkukset ja pikkuserkukset on mainittu, myös Alissaa myöhemmin syntyneet. No, jokaiseen painotuotteeseen jää väistämättä aina jotain pientä korjattavaa, mutta kieltämättä Alissan isänä vähän harmittaa, ettei kukaan tarkistanut asiaa...

Vuorisen Markku on hyvä kertoja. Parhaimmillaan hän on siellä, missä saa toistaa tarinoita ja sattumuksia isän elämän eri vaiheista. Materiaalia on ollut paljon ja varmasti suuri osa siitä on tavalla tai toisella päätynyt kirjaan. Uskoisin, että kirja on miellyttävä lukukokemus kenelle tahansa, jolla on syy tutustua isään, Helsingin Saalemiin tai 1900-luvun helluntailaisuuden historiaan.

Kerronta tosin hiipuu ja tyyli muuttuu sivun 150 vaiheilla. Luku, joka on otsikoitu "Media- ja mielipidevaikuttaja", alkaa ihan osuvilla otteilla isän kirjoituksista eri vuosikymmeniltä. Mutta vähitellen kerronnan tilalle tulee pitkiä muiden kirjoittamia sitaatteja ja niiden kautta paljon samojen asioiden toistoa. Materiaalin toimittaminen ja karsiminen on jäänyt pahasti kesken. Merkkihenkilöiden ystävällisten kirjeiden siteeraamiseen sijaan lukija olisi kaivannut jonkinlaista taustakertomusta tai analyysiä. Lukijalle tuskin on hyötyä tietää Mauno Koiviston kanslian lähettäneen isälle yhden lauseen pituisen kirjeen: "Esitän lämpimän kiitokseni ystävällisestä onnentoivotuksesta, jonka sain vastaanottaa presidentinvaalin yhteydessä". Aikamedian puffissa kirjaa mainostetaan sillä, että isän päiväkirjoista "löytyy mainintoja mm. keskusteluista tunnettujen saarnaajien Billy Grahamin, Yonggi Chon ja Niilo Yli-Vainion kanssa". Mielestäni isän elämä ei kaipaa tällaisia kainalosauvoja. Tunnen lievää myötähäpeää mainostekstin laatinutta toimittajaa kohtaan. 

Aivan kirjan lopussa on pienoiskokoinen 80 vuotta juuri täyttäneen Saalem-seurakunnan historiikki (s. 259-311). Isän oma toivomus oli, ettei kirjoitettaisi hänestä, vaan Saalemista. Se kuvaa hyvin isän elämän koko stoorin. Kaikki liittyy Saalemiin. Se, mikä ei liity Saalemiin, ei ole tärkeää. Muistan vuonna 1998, kun asuimme Dublinissa ja isä ja äiti olivat meillä kylässä. Veimme heidät kansallisgalleriaan katsomaan taidetta. Isä oli vähän välinpitämättömän tuntuinen, kunnes pysähtyi erään muotokuvan ääreen. Ajattelin, että hän näki siinä jotain taiteellisesti merkittävää tai muuta sellaista. Ei. "Toi henkilöhän on ihan sen yhden saalemilaisen näköinen", isä sanoi.

Isän ja äidin välisestä seurustelusta ja suhteesta kertova luku "Sisko ja Kai" on mielestäni kaunis. Lapset mainitaan siinä vain ohi mennen, kuten pitääkin. Sen takia tuntuu harmittavalta, että meidän lapsien näkökulma tulee niin hassusti ja jotenkin hankalalla tavalla esille kirjassa. Se, mitä sanotaan minusta ja isästä on jostain kummasta syystä päätynyt lukuun "Herätyksen aika" viimeiseksi kappaleeksi alaotsikolla "Huolia ja murheita". Ikään kuin vuonna 1984 julkaisemaamme Sitkain-lehteen kannattaisi yhä edelleen suhtautua jollain muulla asenteella kuin huumorilla. Tai ikäänkuin se jäisi isän ja minun välisen suhteen kulmakiveksi. Vielä erikoisemmaksi ratkaisun tekee se, että seuraava luku on otsikoitu sanalla "Perhe", mutta sisältää ainoastaan Lena-sisaren itse kirjoittamia muisteluja. Lena kuuluu siis perheeseen, minä taas herätyksen ajan antikliimaksiin :-) Mitään todellista yhteenvetoa tai analyysiä isän työstä 1980-luvulla ei kirjasta löydy.

Oma arvioni on, että kirja antaa isän elämästä mielenkiintoisen ja oivaltavan kuvauksen 1970-luvulle ja Niilo Yli-Vainion herätykseen saakka. Sen jälkeen ote lipsuu ja tilalle tulee luettelointi ja aineiston melko kritiikitön toisto. Se missä Markku on kiistämättä onnistunut on kirjan idea ja otsikko. Hän haluaa kuvata pitkäaikaista johtajaansa ja työtoveriaan rakentajana kolmessa merkityksessä, jotka nousevat isän omasta vakaumuksesta: seurakuntaruumiin rakentaminen, Saalem-temppelin rakentaminen ja ihmisen sisäisen minän rakentaminen hengelliseksi temppeliksi. Tämä on varmasti hyvä ja perusteltu näkökulma. Ennen kaikkea Markku on kirjoittanut hyvällä sydämellä.

Olen kesämökkitontilla mittaillut isän ja isoisän 1950-luvulla rakentaman kesämökin betoniperustuksia. Voisko niiden päälle vielä rakentaa saunamökin? Joskus on purettava vanhaa, joskus on suurta viisautta rakentaa sen päälle.

Ja ihmisillä hyvä tahto - Tunnetun sotilaan tarina

Tapasin eilen aamulla Yehuda Shaulin. Hän on 25-vuotias israelilainen nuori mies, vaikka parta saa hänet näyttämään ainakin kymmenen vuotta vanhemmalta. Kolmevuotinen asepalvelus Hebronissa sai hänet perustamaan Breaking the Silence (Shovrim Stika) -nimisen järjestön, jolle pari päivää sitten myönnettiin Emil Grunzweig Human Rights Award. Järjestö kerää ja julkaisee sotilaiden todistuspuheenvuoroja palveluksestaan. Kulmalan Markon Insano on tuottanut tv-dokumentin Hebronista "Ja ihmisillä hyvä tahto". Dokkari esitetään MTV3:lla tapaninpäivänä.

Yehuda Shaul puhuu ja näyttää kuvia tänä keskiviikkona 10.12.2008 klo 19 Vanhassa kirkossa. Esitelmän jälkeenon pieni paneelikeskustelu, jossa Kirkon ulkomaanavun johtaja Antti Pentikäinen, tuottaja Marko Kulmala ja minä yritämme pureutua anteeksiantamisen kysymyksiin suomalaisesta perspektiivistä.

Kososen Seppo Vanhan kirkon kappalaisena lausuu tervetulosanat ja päätössiunauksen. Mikko Helenius ja Minna Leppänen esittävät tilaisuuden lopuksi laulun O Come, O Come, Emmanuel.

Pukujuhlat

Sain tehtäväkseni viedä Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan tervehdyksen naapuriin eli Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran, rovasti Veikko Purmosen eläkkeellejäämisjuhlaan. Niitä vietettiin itsenäisyyspäivänä aamupalveluksen jälkeen klo 11.45. Kun Tiinan kanssa saavuimme Uspenskiin noin 11.35, palvelus oli vielä käynnissä ja paikalla oli tasavallan presidentti puolisoineen ("tohtori Ahtijärvi"). Lähtivät siitä heti kohta, enkä tiedä, ehtivätkö vielä piipahtaa jossain ennen ilmaantumistaan tv-kameroihin Tuomiokirkossa paria minuuttia vaille 12.00, missä piispa Wille heidät otti vastaan Jeesusta siteeraten.

No, Uspenskin krypta oli tietysti täynnä onnittelijoita ja puheita pidettiin kiitettävästi. Jukka Paarma oli myöntänyt rovasti Purmoselle Agricola-mitalin, jonka ojensi arkkipiispan sihteeri Heikki Jääskeläinen. Sattumalta sekä Jääskeläinen että Purmonen olivat vähän aikaisemmin saaneet Venäjän patriarkka Aleksei II:n (juuri ennen kuolemaansa) myöntämän pyhittäjä Sergei Radonezilaisen ritarikunnan kunniamerkin. Rinnusten kilinää oli siis havaittavissa.

Koska naapuriseurakunnan kirkkoherran eläköitymisjupakkaa on käsitelty aina lehtien palstoja myöten, juhlassa oli tietysti myös hieman jännitteitä ilmassa. Nähdäkseni ne eivät kuitenkaan haitanneet meininkiä. Ajattelin niin, että tällä tavalla on haluttu varmistaa, että lähes 20 vuotta kirkkoherrana toiminut Purmonen saa tunnustuksen uralleen ja eläkkelle jääminen voi sen jälkeen tapahtua hyvässä järjestyksessä. Helsingin ekumeenisen toimikunnan puheenjohtajan ominaisuudessa voin ainakin todeta, että yhteistyö ortodoksien kanssa on ollut aina myönteistä ja mutkatonta.

Itsenäisyyspäivän illan vietimme naapureiden luona katsoen sivusilmällä linnan pukujuhlia. Kiinnitin huomiota siihen, että useimmilla oli puku.

Tänään messuttiin aamulla toista adventtisunnuntaita ja iltapäivällä siunattiin yhteisin rukouksin ja lauluin ystäväperheen pienokainen, jota ei siis ainakaan tässä vaiheessa kastettu. Vauvan setä piti lopuksi hyvän puheen, jossa sanoi, että on parempi siunata elämän alussa kuin vain sen lopuksi. Se muistutti siitä, että opin sanan "siunata" rajoitetun, hautaamiseen viittavan merkityksen vasta 10 vuotta sitten käännyttyäni eksoottiseen luterilaiseen uskontoon. Siihen asti olin luullut, että lapsen siunaaminen on myönteinen ilmaisu. Oppia ikä kaikki.

Rebekka ja Rebecca

Pidin marraskuussa kaksi raamattuluentoa, joiden keskushenkilöksi nousi Vanhan testamentin Rebekka, Iisakin vaimo, Eesaun ja Jaakobin äiti. Olin ehkä itsekin vähän yllättynyt, että näin kävi, koska kuvittelin pitäväni luennot isän siunauksesta ja veljesriidasta. Kertomuksen psykologian kannalta Rebekalla on kuitenkin aivan keskeinen rooli: Hän saa jo raskauden alkuvaiheessa Jumalalta ilmoituksen, että kaksosista "vanhempi on palveleva nuorempaa", mutta ei kerro tästä mitään miehelleen. Hän suosii kasvatuksessa Jaakobia. Hän tarkkailee kuolemaa lähestyvää miestään löytääkseen tilaisuuden siunauksen varastamiselle. Hän antaa ohjeet Jaakobille. Hän lähettää Jaakobin pakoon tilanteen paljastuttua. Missään vaiheessa Rebekka ei itse joudu vastaamaan miehelleen tai Eesaulle tekemisistään. Tuntuu siltä, että äiti tietää lapsistaan aina jotain hieman enemmän...

Kaupunginteatterin Rebecalla ei ollut mitään tekemistä tämän kertomuksen kanssa. Näytelmää on kuvattu melodramaattiseksi trilleriksi. Tarinan henkilöt ovat lähes sarjakuvamaisen yksiulotteisia. Nuori, köyhä ja viaton tyttö. Rikas ja ahdistunut linnanherra. Mielenvikainen taloudenhoitajatar (jonka moniulotteisuuteen yleisö kuulemma ihastuu). Elosteleva serkku. Huikenteleva amerikantäti. 

Dialogi eteni pikkumaisuuksien kautta. Matkalaukkujen pakkaaminen. Pystin rikkoutuminen. Tanssiaispuvun valinta. Riita hammastahnatuubin oikeasta kohtelusta puuttui. Mutta ei tarina tietenkään huono ollut. Se oli aito rakkaustarina, eikä sellainen voi koskaan olla huono. Nuoren ja viattoman vaimon nöyrä rakkaus pelastaa miehen hirsipuusta ja entisen vaimon murha jää - onnellisesti - rankaisematta. He got away with a murder. Näytelmän musiikki oli upeaa iskelmää, hienosti toteutettua, antaumuksella esitettyä. Lavasteet, puvut ja tehosteet olivat loisteliaita.

Kotiin kävellessä mietittiin Tiinan kanssa, mitä tästä olisi opittava. (Hassu kysymys, mutta tulee aina mieleen!) Naisen rakkaus voi pelastaa miehen kuin miehen? Petollisen vaimon voi tuittupäissään tappaa ja sen saa anteeksi?

No, ehkä Rebekalla ja Rebecalla siis lopulta oli paljonkin yhteistä. Molemmat ovat kertomuksia nais(t)en tunteista, motiiveista ja valinnoista. Kyllä niistä kannattaa teatteria tehdä. Sitä paitsi miehille annetaan näissä kertomuksissa aina merkitystään isompi rooli, koska nainen elää heidän kauttaan. Sym-biosis.

(Eihän tää nyt vaikuta liian irvailevalta? Nostan oikeasti hattua Kaupunginteatterin ammatilaisille huiman hienosti toteutetusta produktiosta.)

Uskovaisten maksuluokat

Kaikkihan tuntevat tuon ehtymättömän kansanviisauden lähteen eli Kirkko ja kaupunki -lehden takasivun mielipideosaston. Tämän päivän lehdessä oli huima avaus: kirkon jäsenmaksun suuruus pitäisi sitoa uskon määrään ("Kirkkoon jäsen- ja kannatusmaksu", Pekka Sirkiä). Tässä mallissa "niillä, jotka eivät ole sitoutuneet sataprosenttisesti evankelis-luterilaisen kirkon opetukseen, vaan enemmän tai vähemmän epäilevät, pitäisi olla mahdollisuus maksaa kirkon jäsenyydestä veroa vähemmän tai ei ollenkaan".

On vaikea sanoa, onko kyseessä kieli poskella heitetty sisäpiirivitsi vai vakavaksi tarkoitettu ehdotus. Tässä on siis kehitteillä malli vähän seutulipun vyöhykemaksujen tapaan. Ne, jotka menevät perille saakka, maksavat täyden maksun. Ne jotka tulevat kyytiin matkan varrelta tai jäävät välipysäkillä pois, maksavat vähemmän.

Ehdotus avaa huimia mahdollisuuksia. Verolippuun voisi merkitä uskonsa määrän, joka voisi olla jotain 100% ja 0% väliltä. Tämä prosenttiosuus vastaisi myös kirkollisveroäyrin suuruutta. Uskon määrä tulisi arvioida vastamaan esimerkiksi tilannetta 31.12. Tämä lisäisi kirkoissa huimasti joulun välipäivien tarjonnan määrää, kun pitäisi pumpata prosentit huippuunsa. K&K joutuisi myös oman taloutensa varmistamiseksi tunnustautumaan "evankelis-luterilaisen kirkon opetukseen" ainakin vuoden viimeisessä numerossa.

Ehkä olisi kuitenkin reilumpaa, että uskon määrä arvioitaisiin vuoden keskiarvoksi. Yksien hyvin kirkkohäiden positiivinen vaikutus pitäisi siis suhteuttaa median ylläpitämän kirkko ja seksi -keskustelun negatiivisiin vaikutuksiin. Kirkon tiedotuskeskus velvoitettaisiin tuottamaan tiedotteita, joiden tarkoitus olisi kääntää median mielenkiintoa kirkon positiivisiin tarjouksiin. Kirkkoherrojen olisi kiivaasti puolustettava kirkon mainetta seurakuntalaistensa lukemissa viestimissä, ettei seuraavana vuonna jouduttaisi lomautuksiin.

Mutta hei, näinhän useimmat kirkot maailmalla joutuvat toimimaan! Niiden kassavirta on riippuvainen yksittäisten seurakuntalaisten sitoutumisen asteesta ja toiminnan kiinnostavuudesta. Suomessa eletään edelleen yhtenäiskulttuurin aikaa.