Puutarhajuhla

Olipa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä seminaaripäivä. Yllättävän hyvä, vaikka itse olinkin pieneltä osalta sitä suunnittelemassa :-) "Kristillisyys suomessa nyt - haarautuvien polkujen puutarha". Aamupäivällä oli kolme erinomaista esitelmää, iltapäivällä jakamista ja tutustumista uusiin ilmiöihin. 

Erityisesti aamupäivän esitelmät muodostivat mielenkiintoisen kokonaisuuden: kaksi kirkkopoliittista puheenvuoroa yhden sosiologisen ajankuvauksen rinnalla. Kimmo Ketola nosti esiin yhden osan Gallup ecclesiastica 2007 tutkimuksesta. Oli kysytty ihmisten mielipidettä siitä, minkälainen kirkon pitäisi olla. Vastaukset näyttivät osoittavan, ja tätä Kimmo alustuksessaan korosti, että suomalaiset ovat hämmästyttävän samaa mieltä kaikesta. Kirkon pitää olla suvaitsevainen, demokraattinen ja uudistushenkinen. Vain pieni muihin kirkkokuntiin kuuluvien marginaalinen ryhmä ja iäkkäät, aktiiviset kirkossakävijät odottavat kirkolta synnistä puhumista, juhlavuutta, julistusta tai muita konservatiivisia piirteitä. 

Tai näin ainakin hän toivoi, että tuloksia luettaisiin. Sekä kysymyksenasettelu (miksi ihmeessä ihmisiltä pitää kysyä, mitä he toivovat kirkolta? se on tunnetusti hyödytön toivomuskaivo) että tulkinta jättivät mut epäilevälle kannalle. Hajuttoman ja mauttoman kansalliskirkon pelastusyritykset kulminoituvat nyt siihen, että aktiiviset uskovat yritetään saada näyttämään vanhoilta, juhlavuutta ja ilottomuutta edustavilta pelkääjiltä, kun kaikki hyvä ja oikea taas tulee avaraa, suvaitsevaa ja kaikkia asioita jatkuvasti uudistavaa kirkkoa kannattavasta epämääräisestä massasta. Viimeistään se, että kirkkoon kuulumattomien ja keskiverron kirkkoon kuuluvan välillä ei näytä olevan mitään merkittävää eroa näissä arvostuksissa, pitäisi laittaa hälytyskellot soimaan. Jos mitään eroa ei ole, mitään eroa ei ole. Nollatutkimus.

Oikeastaan aamupäivän seuraava esitelmä käänsi asetelman päälaelleen. Tutkija Pasi Mäenpään omaan väitöskirjatutkimukseen perustuva esitys hahmotti nykyihmistä kuluttajana. Alustuksessa oli paljon mielenkiintoista, mutta yritän kiteyttää. Nykyihminen näyttää addiktoituneen valinnan vapauteen. Ei ole tärkeää valita, vaan olla vapaa valitsemaan, yhä uudelleen yhä uutta. Uskonnollisessa kentässä se tarkoittaa elämyksellisyyden korostumista. Hengellisyydestä tulee eräänlainen peli tai leikki, johon eläydytään. Mäenpää viittasi tässä yhteydessä LARPpaukseen, wiccaan ja muihin ilmiöihin. Onnen etsinnäistä tulee myös peli, eräänlaista lottoamista, jossa virtaus (flow) ja energiat ovat se osuus, johon ihminen voi itse vaikuttaa. Lopuksi Mäenpää esittikin kysymyksen, voisiko kirkko/kristillinen usko tarjota vaihtoehdon jatkuvalle valintojen kanssa pelaavalle kuluttajaihmiselle. Voisiko kirkko olla kriittinen vallitsevaan elämäntapaan nähden näyttämällä toisenlaisen tavan ymmärtää itseä ja maailmaa?

Kolmannen esityksen piti Ari Hukari, joka toimii hiippakuntadekaanina Tampereella. Esitys oli tavallaan hauska tuulahdus viime vuosituhannen lopulta. Hukari oli löytänyt vastauksen kirkon ongelmiin siinä, että sen tulee ryhtyä postmoderniksi. No, ei se huono esitys ollut, tietenkään. Ehkä esityksen teki merkittäväksi se, että esittäjänä oli hallinnollista valtaa edustava henkilö. Eikä Hukarin johtopäätökset olleet huonoja. On tuettava alhaalta päin kasvavaa (emergenttiä, engl. emerging) kirkkoa, monimuotoisuutta, oikeaoppisuudesta käytännön elämään, keskustelevaan seurakuntaan. Listassa on tosin hieman jo virallisen strategian sävyjä, mikä ehkä vie ajatukselta terää. Puheenvuoro oli siis ennen kaikkea kirkkopoliittinen, kuten oli Kimmo Ketolankin. Kun seminaarin tarkoitus oli puhua kristillisyydestä laajemmin, ilmiönä ja ilmiöinä, päädyttiinkin siis jälleen kerran puhumaan institutionaalisesta kirkosta ja sen sisäisistä valta-asetelmista. Siltäkään ei ihan vältytty, että olisi osattu jättää konservatiivi-liberaali-rajalinja jo menneeseen, vaikka Hukari siihen viittasikin.

Iltapäivän pajoissa oli tarkoitus koota ja jakaa kokemuksia. Laura Maria Latikan kanssa vedimme työpajan otsikolla Mikä toimii? Puutteet ja kokemukset vaihtopöydälle. Mitään ihan uutta tai mullistavaa ei tosin löytynyt. Esitin aluksi Sahlbergin ja Klarakyrkan yhdeksän elinvoimaisia kirkkoja yhdistävää tekijää, jotka herättivät jonkin verran ahaa-elämyksiä. Joku kyseli, miten on mahdollista yhdistää avoimuus kaikille ja sitoutuminen. Kojosen Leena kiteytti vastauksen mainiosti: Avoimuus syntyy siitä, että joku ensin sitoutuu!

Tein paljon muistiinpanoja, erityisesti Mäenpään esityksestä. Toivottavasti siihen on mahdollista palata. Mielettömän iso kiitos Hiltusen Pekalle ja Oksasen Kirsille valtavasta työstä seminaarin järjestämisessä!

Apostolien jalanjäljissä

Saarna 22.6.2008 Apostolien päivänä

Julkaistava saarna on taas hieman toimitettu versio siitä, jonka pidin Tuomiokirkossa aamulla. Huomenna maanantaina lähden toteuttamaan Jeesuksen lähetyskäskyn ("Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni...") osiota "Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa..." eli siis rippileirille. Saa nähdä, onko mahdollista laittaa sieltä joku tunnelma tai ajatus blogiin.

Evankeliumi Matteuksen mukaan 16

13 Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: "Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?" 14 He vastasivat: "Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista." 15 "Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" 16 Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika." 17 Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. 18 Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. 19 Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."

Mitä ihmiset sanovat?

Olen viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana joutunut paljon miettimään, mihin tarvitaan kirkkoa ja seurakuntaa ja mitä ne oikein ovat. Seurakunta tarkoittaa kirkkolaissa tiettyä alueellisesti määriteltyä hallinnollista yksikköä, jolla on jäsenlista. Suomen ev.-lut. kirkko on isona valtiokirkkona sen verran jähmeä instituutio, että sitä on vaikea kenenkään kuvitella Jumalan valtakunnaksi. On kristillisiä vaikuttajia, jotka haluavat sanoutua irti siitä, mikä seurakunta ja kirkko edustavat. Joku heistä päättää perustaa oman kirkkokunnan, joku toinen tarjoaa kirkon ja seurakunnan tilalle omaa erinomaisuuttaan, joku saarnaa vapaan kristillisyyden ilosanomaa. On siis syytä aika ajoin palata perusteisiin. Apostolien päivän evankeliumi vie meidät juuri sinne.

Kuka Jeesus on

Jeesus haluaa tietää, onko opetuslapsissa ketään, joka ymmärtää, kuka hän todella on. Kristillisen ilosanoman tulevaisuus riippuu siitä. Hänen ympärillään ovat parhaat ystävät, opetuslapset. Jeesus tietää, että he ovat hitaita käsittämään. Siksi hän aloittaa kyselyn varovasti, yleisestä mielipiteestä. ”Kenen ihmiset sanovat minun olevan?”

Luettelo, jonka hän saa vastukseksi, on kiinnostava: Johannes Kastaja, Elia ja Jeremia tai joku muu profeetoista. Johannes oli juuri mestattu, mutta yleisesti ajateltiin hänen olleen oikea profeetta, joka voisi ilmestyä uudelleen. Eliaa pidettiin Vanhan testamentin profeettojen ruhtinaana, ensimmäisenä kaltaistensa joukossa. Malakian kirjassa sanotaan: ”Kuulkaa! Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian.” Hurskaat juutalaiset odottavat tämän profetian perusteella Eliaa ennen Messiaan tulemista. Eliaa varten jätetään tyhjä tuoli pääsiäisaterialla, sillä kun Elia tulee, Messias ei ole enää kaukana. Oli siis ihmisiä, joille Jeesus oli Messiaan ja Herran päivän edelläkävijä.

Profeetta Jeremiasta perimätieto kertoi, että ennen Jerusalemin tuhoa juuri hän oli piilottanut liitonarkin ja uhrialttarin yksinäiseen luolaan Nebo-vuorelle. Hänen odotettiin ilmestyvän uudelleen ennen Messiaan tuloa ja tuovan liitonarkin ja alttarin sieltä takaisin sen merkiksi.

Ihmiset, jotka yhdistivät Jeesuksen profeettoihin, Eliaan ja Jeremiaan, antoivat hänelle siis parhaan mahdollisen arvostuksen juutalaisessa perinteessä. Mutta ei Jeesus ollut kiinnostunut arvostuksesta, vaan ymmärtämisestä. Hän jatkoi keskustelua pidemmälle, tärkeimpään kysymykseen: ”Entä te? Kuka minä teidän mielestänne olen?” Olisivatko myös opetuslapset tällä yleisen arvostuksen, mutta sittenkin kohtalokkaan väärinymmärryksen tiellä? Pietarin vastaus ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika” varmisti Jeesukselle, että on ainakin yksi, joka ymmärsi. Keskustelu paljastaa ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin Jeesus sijoittuu inhimillisten arvoasteikkojen ulkopuolelle, olkoot ne kuinka arvovaltaisia tahansa. ”Minä tunnen ihmiset”, Napoleon oli kuulemma lausunut, ”ja Jeesus Kristus on enemmän kuin ihminen.” Rocklaulaja Bono sanoi eräässä haastattelussaan: ”Joko Jeesus oli täydellinen kylähullu tai sitten hän oli se, joka hän sanoi olevansa eli Jumalan Poika.” Pietari ei ehkä olisi ollut valmis esittämään pitkällistä teologista pohdiskelua siitä, mitä tarkoittaa, että Jeesus on elävän Jumalan Poika, mutta tämän tunnustuksen varassa kristillinen usko on ollut alusta lähtien.

Toiseksi keskustelu paljastaa, että suhde Jeesukseen on lopulta aina henkilökohtainen. Kuka hän sinun mielestäsi on? Kristillisyys ei ole tietoa Jeesuksesta, vaan Jeesuksen tuntemista. Se, mitä Matteuksen evankeliumissa seuraavaksi sanotaan, on vain luonnollinen jatko tälle Pietarin tunnustukselle ja vahvistaa sitä.

Kirkon perustus

On esitetty monia selityksiä sille, mitä kalliota Jeesus tarkoitti, kun hän sanoi: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” Noukin vanhasta William Barclayn kommentaarista nämä neljä hieman toisistaan poikkeavaa tulkintaa:

i) Kirkkoisä Augustinus käsitti, että kallio tarkoitti Jeesusta itseään. ”Sinä olet Pietari ja minä olen se kallio, jolle rakennan seurakuntani.”

ii) Joidenkin tulkitsijoiden mukaan kallio on se totuus, että Jeesus on Jumalan Poika. Sisällöllisesti asia onkin juuri niin, sillä kristillinen kirkko lepää tämän totuuden varassa. Mutta Jeesuksen sanontaan sisältyvää sanaleikkiä (petros-petra) tämä selitys ei ota huomioon.

iii) Kolmas vaihtoehto on hieman lähempänä itse keskustelutapahtumaa. Sen mukaan kirkko lepää Pietarin lausuman uskontunnustuksen varassa.

iv) Paras tulkinta on kuitenkin se, joka on kaikkein ilmeisin: Pietari itse on se kallio, jolle kirkko rakentuu, mutta aivan erityisessä merkityksessä.

Puhuessaan kalliosta Jeesus käytti kaikkien tuntemaa ja usein Vanhassa testamentissa esiintyvää vertauskuvaa. Jumala on pelastuksen kallio. Ei ole epäilystäkään, että Jeesuksen ajattelussa seurakunnan peruskallio on viime kädessä yksin Jumala. Mutta Pietari, jonka nimi Petros tarkoittaa kiveä, on tämän kalliorakennuksen ensimmäinen peruskivi. Pietarin tunnustus teki hänestä ensimmäisen kristityn. Jeesus siis sanoi: ”Pietari, sinä olet ensimmäinen, joka lausuu julki, kuka minä olen. Siksi sinä olet ensimmäinen kivi, peruskivi, alku koko sille maailmanlaajuiselle yhteisölle, jonka minä perustan.”

Uusi testamentti kuvaa toistuvasti seurakuntaa ja kirkkoa rakennuksena. ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus” (Ef. 2:19). Ilman Kristusta kirkkoa ei ole. Mutta se rakentuu elävistä kivistä, yksittäisistä todistajista, profeetoista ja apostoleista ja heidän jälkeensä kaikista meistä seurakuntalaisista, hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi papistoksi. Näistä kivistä ensimmäinen on Pietari. Kirkko, jonka Jeesus perusti, on uusi yhteisö, jonka ensimmäinen jäsen oli Pietari. Huima, maailmanlaajuinen ja historian läpi kulkeva näky uudesta ihmisyydestä!

Mutta tällainen uusi yhteisö tarvitsee myös uuden toimintakulttuurin. Jeesus sanoo Pietarille: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” Sitominen tarkoitti rabbiinisessa lainsäädännössä jonkin asian kieltämistä tai ratkaisun lukitsemista. Asiasta ei voitu sitomisen jälkeen enää kiistellä. Jos jokin asia vapautettiin, se siis julistettiin sallituksi ja avoimeksi.

Avainten vallalla on huimat kirkkopoliittiset seuraukset, joista kaikki eivät meitä miellytä. Mutta avainten vallalla on myös huimat hengelliset seuraukset, joiden varassa kirkko toimii. Sen tulee olla yhteisö, joka ottaa paikkansa ja vastuunsa tosissaan. Pietarin ja sitä kautta seurakunnan tehtävänä on toimia sitojana ja vapauttajana, syntien anteeksi julistajana ja oikeuden puolesta puhujana.

Seurakunta ja me

Johannes Kastajan päivän ja Apostolien päivän viikonloppu on hyvä hetki miettiä suhdetta omaan seurakuntaan. Teen itselleni yhä uudestaan tämän vaikean kysymyksen: Kumpaan minä olen oikeasti kiinnittynyt, omaan hyvinvointiini, perheeseeni, maineeseen ja kunniaan vai evankeliumiin ja Jumalan perheeseen? Epäusko asettaa nämä vastakkain, vaikka usko vakuuttaa, että jokainen, joka Jeesuksen nimen tähden on luopunut taloistaan, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän Jeesuksen lupauksen mukaisesti.

Ehkä monilta meistä puuttuu rohkeus sitoutua, koska emme usko, että se mitä meille tarjotaan sitoutumisen kohteeksi, olisi sitoutumisemme arvoista. Pelkäämme menettävämme senkin vähän, mikä meillä nyt on, ja tilalle saamme väljähtyneen, etäisen, maallistuneen ja pahimmassa tapauksessa jopa epäystävällisen seurakunnan. Entä jos alkaisimme ajatella asiasta aivan toisin päin? Että seurakunta voi olla ja on juuri se uskovien yhteisö, jota me ja koko tämä kansa kaipaamme. Että juuri seurakunnalla on hallussaan taivasten valtakunnan avaimet. Ja että meidät on juuri seurakunnan jäseninä kutsuttu apostolien seuraajiksi levittämään hyvää sanomaa kaikkialle ympäristöömme.

Eivät seurakuntaa muodosta ne ihmiset, jotka ovat täällä töissä tai ne jotka on valittu luottamustehtäviin. Eivätkä seurakuntaa muodosta ne ihmiset, jotka on merkitty väestötietojen perusteella seurakunnan kirjoihin. Seurakuntaa eivät muodosta ne, joita yhdistää sama ideologia, yhteiset harrastukset, samanlainen musiikkimaku tai yhteinen touhuaminen. Seurakunnan muodostavat ne ihmiset, jotka tulevan alttarin äärelle rukoilemaan ja kuulemaan evankeliumia ja joiden sydämessä palaa halu elää se todeksi. Alttari on avoin jokaiselle, joka haluaa tulla. Uskontunnustus, jonka lausumme, on asettumista elävänä kivenä rakentajan käyttöön.

Voiko kristillinen seurakunta olla itsenäinen?

Tekee mieli hieman lisää ääneen pohtia kysymystä kristillisen seurakunnan luonteesta ja suhteesta toisiin seurakuntiin. Tämä pohdinta liittyy osittain tapaus Koivistoon ja Nokia Mission, pienemmältä osaltaan kysymykseen naispappeuden vastustamisesta (mutta ei niinkään kysymykseen naispappeudesta) ja vielä joltain osalta ekumeeniseen harrastukseen.

Seurakunta (kr. ekklesia; sanaa ei pitäisi kääntää "kirkko", koska sillä on ihan toisenlainen merkityskenttä) näyttää olevan Uuden testamentin mukaan paikallinen kristittyjen yhteisö. Uuden testamentin neitseellisessä tilanteessa yhdellä paikkakunnalla oli vain yksi kristillinen seurakunta. Kun sanoma Jeesuksesta levisi uusille alueille, sinne perustettiin uusia seurakuntia. Näitä seurakuntia piti yhdessä sanoma Jeesuksesta. Seurakuntien välillä oli alusta lähtien eroja. Joitakin seurakuntia apostolit moittivat ja ohjeistivat kiertokirjeillä ja käynneillä. Ohjeistukset perusteltiin Vanhan testamentin pyhillä kirjoituksilla, Jeesuksen sanoilla ja - sukupolven vaihduttua seuraavaan - apostolien sanoilla. Kun ne, jotka olivat saaneet auktoriteettinsa apostoleilta (nk. apostoliset isät), kuolivat, heidän auktoriteettinsa siirtyi luontevasti niille, joille seurakunnissa annettiin johtajan asema. Heitä kutsuttiin kaitsijoiksi, päällekatsojiksi (kr. epi-skopos, vrt. lat. super-visor, suom. piispa, seurakunnan johtaja).

Kun kristittyjen määrä kasvoi, he eivät enää muodostaneet yhtä paikallista ryhmää (Malcom Gladwellin "Leimahduspisteessä" puhuttiin 150:n säännöstä, jonka mukaan kasvavan ja menestyvän yhteisön pitää sosiologisten syiden vuoksi jakautua, kun sen jäsenmäärä ylittää tuon 150 rajan). Syntyi paikallisia seurakuntia, jotka toimivat toisiaan lähellä, jopa samassa kaupungissa. Seurakunnat eivät halunneet tai voineet väittää olevansa itsenäisiä, vaan ne olivat kaikki saman apostolisen sanoman synnyttämiä. Niiden olemassaolo oli riipuvainen apostolisesta opetuksesta.

No niin. Ei ole tarkoitus yrittää keksiä jonkinlaista ideaalista varhaiskirkon historiaa. Siellä oli alusta asti kiistoja auktoriteetista. Kumpaa piti uskoa enemmän, Paavalia vai Apollosta? Jaakobilla Jeesuksen veljenä ja Jerusalemin seurakunnan johtajana (piispana) oli suurempi auktoriteetti kuin Paavalilla. Pietari matkusti Roomaan ja kärsi siellä marttyyrikuoleman, samoin kuin Paavali. Joidenkin vanhojen tekstien ja roomalais-katolisen kirkon mukaan nämä herrat jättivät Rooman kristittyjen kaitsijan tehtävän Linukselle, joka mainitaan Paavalin toisessa kirjeessa Timoteukselle. Linus on siis paavien listassa toisena heti Pietarin jälkeen. Kysymys auktoriteetista oli varhaiselle kirkolle tärkeä.

Nykyään muodissa oleva arvelu, että Magdalan Marialla olisi ollut alkukirkossa häiritsevän merkittävä asema, ei ehkä ole kovin uskottava. Sen sijaan yleisempi kysymys naisen asemasta seurakunnallisena auktoriteettina ja johtajana oli varmasti esillä. Eikä ole epäilystä siitä, että alkuseurakunnan ihanneyhteisö, jossa ei ollut eroa juutalaisen eikä kreikkalaisen, ei orjan eikä vapaan, ei miehen eikä naisen välillä, joutui pian väistymään yhteiskunnallisesti vakaamman mies- ja hierarkkisen johtajuuden tieltä. Tästä syystä johtuen pidän outona sitä, että kaikki eivät näe alkukristillisen ihanteen edellyttävän naisten täyttä valmiutta seurakunnan johtajan ja vanhimman (presbyteros > präst > pappi) tehtävään. Miesjohtajuus oli vain seuraus luonnollisesta mukautumisesta yhteiskunnan vaatimuksiin, kun oli luotava toiminnan rakenteita. Jos naisen asema olisi ollut tuon ajan yhteiskunnassa sama kuin se on nykyään läntisessä maailmassa, naisjohtajuus olisi ollut varhaisen kirkon rakenteessa itsestään selvyys!

Kun kiistoja tulee, mihin auktoriteettiin pitää sitoutua? Tätä pohditaan nyt Tampereella samoin kuin pohdittiin muinoin Roomassa, Milanossa, Lyonissa, Antiokiassa tai Jerusalemissa. Valitettavasti kristityt eivät ole keksineet mitään katolisen kirkon hierarkkista systeemiä parempaa tapaa ratkaista asiaa. Ellei joku siten pidä luterilaista systeemiä parempana. Tietysti myös helluntailais-karismaattisuus yrittää ratkaista samaa kysymystä. Katoliseen systeemiin käsittääkseni kuuluu se, että kirkon ylin auktoriteetti on ylösnoussut Kristus, kirkon Herra. Sen jälkeen tulee apostolinen opetus, joka kertoo Herrasta. Uuden testamentin kirjoitusten auktoriteetti perustuu nimenomaan apostolisuuteen: ne ovat luotettavilta, Jeesuksen itse valitsemilta apostoleilta eli lähettiläiltä peräisin. Apostolinen auktoriteetti jatkuu piispan virassa.

Piispa Pihkala siis otteissaan Markku Koivistoa vastaan toimii täysin sopusoinnussa tämän piispan apostolisen auktoriteetin eli alkuperäisen katolilaisuuden puitteissa. Kaikki maailman luterilaiset eivät ajattele näin piispallisesti. Silti luterilaisilla kirkoilla tuppaa olemaan tapana jollain tavalla rajoittaa sitä, mitä kirkko sisällään sietää. Valitettavasti usein tuntuu, että tätä sietokykyä rajoitetaan usein sillä, mikä on "luterilaista", eikä vaikkapa sillä, mitä kirkko on kaikkina aikoina kaikkialla opettanut. Luterilaisuudesta on siis tullut Raamattuun verrattava auktoriteetti kirkossa, jossa piispan auktoriteetti on vähän kiikun kaakun. Syy tähän löytyy uskonpuhdistuksesta.

Luther ja uskonpuhdistajat hyväksyivät - fiksuja ja poliittisesti ajattelevia miehiä kun olivat - piispan apostolisen auktoriteetin. Samalla he sanoivat, että piispakin pitää alistaa Raamatun auktoriteetille. Jos piispa ei saarnaa Raamatun mukaan, sitä pitää nuhdella, eikä sitä tarvitse totella. Tästä se vasta soppa syntyikin, protestanttisuus, ja sadat ja tuhannet pienet protestanttiset kirkkokunnat ja seurakunnat, Nokia Missio siellä hännän huippuna. Ne kaikki kun noudattavat Raamattua, eivätkä siksi voi suostua piispan auktoriteettiin. Sen sijaan ne asettavat oman auktoriteettinsa, jolla on kyseisen seurakunnan sisällä piispan valtuudet tulkita Raamattua ja sanoa, mitä se tarkoittaa. Eli ei mitään uutta auringon alla.

On siis vaikea hyväksyä katolisen kirkon melko ehdotonta piispan auktoriteettia, mutta ainakin se on jotenkin loogista. En yhtään ihmettele, että loogisen ajattelun nimeen vannovat nuoret miehet viehättyvät Opus Dein kaltaisesta selkeästä katolisen teologian opetuksesta. Mitä jää meille, joita loogisuus ei jaksa riittävästi viehättää tai vakuuttaa? Luterilainen kirkko luuli olevansa fiksu, kun se avasi Raamatun tutkimisen kaikelle kansalle ja erityisesti tieteelle. Sieltä piti löytymän lopullinen auktoriteetti tieteen perustelemin selityksin. Ratkaisun piti olla paljon parempi, tieteellisempi ja loogisempi kuin katolilaisten sokea paavilaisuus. Pettymys on ollut karmaiseva, kun tieteellinen raamatuntukimus ei suinkaan vahvistanut Raamatun auktoriteettia vaan kaatoi sen ojaan. Sitä krapulaa edelleen podemme kaikissa näissä vaivoissa.

Luulen, että meille "ei-katolilaisille katolilaisille" jää velvollisuus puhua uskosta muilla käsitteillä kuin niillä, jotka liittyvät auktoriteettiin. Sanoma Jeesuksesta vääristyy kohtalokkaalla tavalla, jos se liitetään aina ja pääasiassa kysymykseen auktoriteetista, niin tärkeä kuin se onkin. Naiivi ei silti saisi olla. Struktuureja tarvitaan ja niiden sisällä sääntöjä. Sääntöjä on noudetettava tai homma hajoaa käsiin.

Edelleen on niitä, jotka kuvittelevat voivansa perustaa uskonsa yksin Raamattuun. Olen jopa jossain mielessä valmis hyväksymään tällaisen ajattelun, nimittäin silloin, kun se koskee yksittäistä kristittyä omassa hartauden harjoituksessaan. Raamattua on hyvä lukea alhaalta päin, suu auki, eikä ylhäältä päin arvostellen. Alhaalta päin lukeminen on sitä paitsi vaikeampaa kuin ylhäältä päin lukeminen (vrt. "helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan"). Tavallinen kristitty ruokkii Raamatulla itseään ja hyväksyy siis sen ensisijaisuuden. (Auktoriteetti olisi väärä sana kuvaamaan vauvan suhdetta äidin rintaan. Äiti tietysti myös määrää, mutta ei suhde oli auktoriteettisuhde vaan rakkauden, huolenpidon ja kiintymyksen suhde.) Heti kun Raamattu käännetään toista ihmistä kohti tai vastaan, hengellinen harjoitus muuttuu vakavaksi valtakysymykseksi. Yhteisössä Raamattua väistämättä käytetään toisia kohti, joten on ehdottoman välttämätöntä, että sen käyttöä kontrolloidaan jollain yhteisesti sovitulla tavalla, jolla on Jumalan siunaus ja lupaus. Siksi tarvitaan piispa, joka on alainen apostolien opetukselle, jotka kertovat ylösnouseesta Herrasta. Siksi Markku Koiviston pitäisi suostua piispan auktoriteetin alle siitäkin huolimatta, että Pihkala on ehkä menetellyt taitamattomasti. Uskonpuhdistajaksi ei kannata turhaan yrittää, vaikka sillä onkin luterilaisuudessa vankka glamourinsa.