Nyt on jo tapaninpäivä, mutta palaan sen verran jouluaattoon, että julkaisen aattohartauden puheen ja rukouksen. Äidille kiitos Jaakko Haavion runokirjasta, jonka sain virkaanasettamispäivänä lahjaksi.
Jouluaaton hartauspuhe 24.12.2010 Vanha kirkko
Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa
Ensimmäinen säe Jaakko Haavion runosta Vuotaa armo, taivaan ilo kuuluu näin:
Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.
Pitää tunnustaa yksi asia. Isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1900 ja kuoli 96 vuotta myöhemmin, ei ollut minulle mitenkään erityisen rakas ihminen. Kun olin kasvuiässä, hänellä oli tapana sanoa aika piikikkäitä lauseita minusta ja ystävistäni. Erityisesti muistan sen, miten mummo kommentoi hyvästä vitsistä syntynyttä naurunremakkaa: ”Tulee mies räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.”
Ymmärrän nyt, että taustalla oli eletyn elämän kovat koettelemukset. Hän meni naimisiin leskimiehen taloon Ilomantsiin, jossa oli ennestään jo iso lapsikatras. Hän itse synnytti 7 lasta, joista yksi kuoli parivuotiaana. Mies menetti takausjutussa talonsa ja perhe joutui pieneen yhden tuvan torppaan. Sitten kuoli mies. Oma äitini oli silloin vasta 12-vuotias. Kaikki lapset lähtivätkin pesästä heti 15- ja 16-kesäisinä etsimään työtä ja toimeentuloa. Mummon kokemuspiirissä turhat naurut olivat hyytyneet jonnekin Ilomantsin ja Riihijoen pakkastalviin.
Onneksi sain itse kasvaa ympäristössä, jossa ilo ja nauru kuuluivat luontevasti myös kristilliseen mielenlaatuun, niin että en koskaan ajatellut mummon asenteen johtuvan kristillisestä uskosta. Mutta tiedän, että vakavuus on ollut yksi suomalaisen uskonnollisuuden peruspiirteistä. Siinä on jotain, mistä sotien jälkeen kasvaneet sukupolvet ovat ehkä kouristuksenomaisestikin pyrkineet eroon. Vakavamielisyys ei oikein pure. Siksi luulen, että tämä jouluaaton ilta armon vuonna 2010 on hyvä pysähtyä hetkeksi vakavuuden ja ilon ääreen.
Enkelin ilmoitus paimenille sisälsi kaksi huudahdusta: ”Kunnia korkeuksissa Jumalalle, maan päällä rauha ihmisille.” Jouluna taivas ja maa koskettavat toisiaan. Taivaallinen todellisuus saa vastineensa maan päällä. Sanat, joilla tätä vastaavuutta kuvataan, ovat kunnia ja rauha, Jumalalle kunnia ja ihmisille rauha. Ja molemmissa sanoissa on läsnä sekä vakavuus että ilo.
Kunnian antaminen Jumalalle tarkoittaa sitä, että kykenee näkemään sen, mikä on pyhää, jotta voisi osoittaa Hänelle kunnioitusta. Kun me eletään maailmassa, jossa uskonnolliset tavat eivät enää itsestään selvästi yhdistä ihmisiä, taju pyhästä saattaa hämärtyä. Tai voi tulla mieleen sellaisia ajatuksia, että pyhän voi korvata jollain tai melkein millä tahansa muulla, joka ulkoapäin näyttää samalta. Mutta pyhää ei voi tehdä, eikä sitä pidä koskaan teeskennellä. Pyhä koetaan. Jos osaamme ja muistamme ottaa sen vakavasti. Ja kun me annamme Jumalalle kunnian, sillä on sellainen ihmeellinen vaikutus, että se täyttää mielemme ja olemuksemme suurella, ylimaallisella ilolla, jota on vaikea kuvailla tai välittää toisille. Siksi on syntynyt niin paljon joululauluja, jotka musiikin ja runon keinoin kurottavat ja kohottavat mielemme kohti Pyhää.
Rauha ihmisille. Se annetaan pienessä lapsessa, jonka nimi on Rauhanruhtinas. Rauha ihmisille syntyy siitä ihmeestä, että tämä Jumala, jolle kaikki kunnia kuuluu, tulee pieneksi ja heikoksi ja avuttomaksi, voittaakseen rakkaudella ihmiskunnan takaisin itselleen. Rauha ihmisten välille syntyy kyvystä pysähtyä pienen, köyhän, heikon ja apua tarvitsevan eteen, vakavassa mielessä. Ja kun syntyy se hetki, jossa Jumala saa tulla lihaksi, siis todelliseksi ja eläväksi meidän elämässämme, se täyttää mielen ilolla, joka ylittää kaiken ymmärryksen.
Jaakko Haavion runo kuuluu kokonaisuudessaan näin:
Kalliin, kalliin
Jeesuksen luo talliin
hartain mielin kulkekaamme.
Korvat sulkekaamme.
maailmalle
ilon turhan naurajalle.
Arkaan, arkaan
köyhään sydän parkaan
vuotaa armo, taivaan ilo.
Synnin vaivaan ilo.
Ihanaisen
joululahjan sai, ken sai sen.
Siksi, siksi
riemun säveliksi
kasvaa sielujemme soitto.
Taivas, ennen loitto,
hohtaa täällä
Piltin olkivuoteen päällä.
Joulun ihmeeseen kuuluu vakavuus, hiljentyminen, kunnioituksen osoittaminen tälle Jumalalle, joka rakastaa ihmisiä ja tarjoaa rauhaa, ja tästä kunnioituksesta nouseva suunnaton ilo, jota koko maailma viettää tänä yönä. Iloitaan siis! Valo syttyi, Jeesus syntyi.
Jouluaaton rukous Vanhassa kirkossa
Oi, rakkaus, kuinka olet ihmeellinen,
kuinka runsas ja väkevä!
Kaikki puuttuu siltä, jolla ei ole sinua.
Sinä sait Jumalan syntymään ihmiseksi,
sinä palautit Mariassa Eevan kunnian
ja Kristuksessa sinä uudistit Aadamin.
Sinä riistit vallan kuolemalta,
kun sait Jumalan kuolemaan.
Sinä sidot taivaan salaisuudet yhteen ihmisyytemme kanssa
ja ihmisen salaisuudet yhteen taivaallisten kanssa.
Sinä hallitset Isässä,
sinä tottelet pojassa,
sinä iloitset Pyhässä Hengessä.
Sinun sydämesi kääntyy kaikkea kohti
mikä on pientä eikä riitä mihinkään.
Lasten ja köyhien on sinun valtakuntasi.
Sinähän tulit itse suojattomaksi,
yhtä mitättömäksi kuin ihmissana, tai leipäpala.
Me rukoilemme sinua,
anna meidän olla samanlaisia,
niin että kaikessa vajavuudessamme
olisimme sinun lapsiasi,
sinun oma rakas poikasi.
Tule meidän koteihimme ja sydämiimme.
Täytä meidät joulun rauhalla,
ei vain tänä iltana ja tänä yönä,
vaan kaikkina päivinämme.
Sinua me ylistämme ja palvomme,
ihmiseksi syntynyt Vapahtaja Jeesus Kristus,
joka hallitset yhdessä Isän ja Pyhän hengen kanssa
aina ja ikuisesti.
(Rukouksen ensimmäinen osa Zeno Veronalaiselta (Veronan piispa 300-luvulla) ja
toinen osa Huub Oosterhuisia lainaten
kirjasta Maailman kauneimmat rukoukset, toim. Christoph Einiger ja Anna-Maija Raittila. WSOY 1996.
