Kyllä se vain niin on, että Facebook on salakavalasti korvannut suuren osan mun tarpeesta roikkua netissä ilmaisemassa ajatuksien virtaa. Huomaan, että vaatii entistä suurempaa päättäväisyyttä ajatella istuvansa koneen ääreen pidemmäksi aikaa muotoilemaan julkaistavaa tekstiä. Tämä on tietysti jollain tavalla kauhistuttavaa. Mitä helpommaksi julkaiseminen tulee, sitä vähemmän energiaa ja ajattelua siihen tarvitaan. Lumisena tuiskuava tapaninpäivä on hyvä hetki vuodattaa sydämensä sähköiseen verkkoon.
Eräs kirkollinen päättäjä (ei kuitenkaan pappi tai viranhaltija) kyseli taannoin huolestuneena multa, että aionko edelleen jatkaa bloggaamista, kun se on niin arvaamatonta. No, lohdutin häntä, että en ole julkaissut juuri mitään muuta kuin saarnoja kesän jälkeen. Vähän jäi kuitenkin harmittamaan. Näinkö se siis menee? Kysymys sananvapaudesta kirkossa ei ole teoreettinen asia. Minkälaisilla mielipiteillä ja kannanotoilla tulevaisuudessa hankitaan lupa omaan ääneen?
Olisko tällainen mitään: Kyllä niin mieleni pahoitin, kun valkoisena hohtavan Helsingin tuomiokirkon eteen on joulun ajaksi pystytetty nelimetrinen musta risti. Rakennelmaan kuulemma joskus öiseen aikaan syttyy valoja, joiden on tarkoitus kai ilahduttaa ihmisiä tai saada heidät tuntemaan hyviä asioita. Kertaakaan en ole ohi kulkiessa nähnyt siinä yhtään valoa. Pelkkä musta risti. Pitääkö siis kauniin valkoisena hohtava maa ensin varjostaa isolla mustalla möhkäleellä, että saadaan syy lisätä valoja? Ja sähköäkin kuluu sitten taas ihan turhaan. Pitää kuulemma ymmärtää joulun ja ristin välinen yhteys, sanotaan. Enkö sitä sitten ymmärrä? Laitatteko sitten pitkäperjantaina sinne seimirakennelman? Ette laita. Ei minulla mitään ristiä vastaan tietenkään ole. Se on hyvä ja tärkeä symboli. Mutta varhaiset kristityt tulivat parisataa vuotta hyvin toimeen ihan ilman ristiä, kun oli muutenkin vaikeaa. Piirrettiin kuva paimenesta, joka kantaa karitsaa. Tai IXΘYΣ kuvaamaan Kristusta. Nyt sitten: kun halutaan projektille kristillisyyden leima, käytetään ristiä. Risti seinään, risti torille, risti sinne ja tänne. Siitäkö se joulumieli tulee ja Jumalan lihaksitulemisen mysteeri? (Vaikutteet: Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja. WSOY 2010.)
Totta puhuen, luterilaisen vakavamielisyyden pohdiskelu sai uutta pontta jouluaamun messusta. Tajusin nimittäin kävellessäni Vanhasta kirkosta kotiin aamuyhdeksältä autiota Aleksanterinkatua pitkin, että en ole tainnut koskaan ennen ollakaan jouluaamuna kirkossa. Ihan totta. Tai on mulla sellainen hämärä muistikuva, että joskus pikkupoikana saatoin olla isän mukana Saalemissa, mutta sitä ei lasketa. Jouluaamun kirkkoretki ei kuulunut meidän lapsuudenkodin perinteisiin, eikä sellaisen perinteen synnyttämiseen ollut tarvetta silloin, kun perustimme oman perheen ja lapset kasvoivat. Jouluaattona tietysti käydään kirkossa ja luetaan evankeliumi ja lauletaan Enkeli taivaan ennen lahjojen jakoa. Mutta jostain syystä näiden seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut Tuomiokirkkoseurakunnan palveluksessa, mun kohdalle ei ole koskaan osunut jouluaamun vuoroa. Vaikka Vanhan kirkon messuvuorot joulun osalta oli jaettu jo hyvissä ajoin ennen minun siirtymistä sinne, tarjouduin siis mielelläni jouluaamun liturgiksi.
Kokemus oli opettavainen, mutta samalla hämmentävä. Miten onkin mahdollista, että tämä luterilainen uskonto on näin alakuloinen? Se ei tietenkään ole kenenkään syy ja samalla se on kaikkien meidän syy yhteisesti. Meidän tapa tehdä jumalanpalveluksia tuottaa tällaista, myös jouluaamuna. Ja moni asia kertoo, että jokin tässä perinteessä on kuolemassa - tai jo kuollut. Messu oli toki perinteisyydessään kaunis ja varmasti Jumala kosketti läsnä olleiden seurakuntalaisten sydämiä. Ainakin niin toivon ja rukoilen. Ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Tällainen hiljainen ja vakavamielinen jouluaamun hetki saattaa olla juuri se, jota moni kaipaa. En tiedä. En vain ollut varautunut siihen.
Jää kaksi vaihtoehtoa. 1) Pidetään kaikki juuri tällaisena ja annetaan perinteen kuolla, kun ketään ei enää tule. 2) Tehdään jotain aivan toisenlaista. Suurin osa ihmisistä on toki jo aikaa sitten valinnut vaihtoehdon 2: he jäävät kotiin. Ei meidän lapsuuskoti oli yhtään vähemmän kristillinen sen takia, että jouluaamuna nukuttiin ja oltiin kotona yhdessä. Hirveän monet nuoret seurakunnat ja kirkkokunnat ympäri maailmaa pitävät jouluna vapaita. Kirkossa käydään ahkerasti muulloin, mutta joulua vietetään kotona. Satsataan niihin juhliin, jolloin ihmiset tulevat ja haluavat tulla yhteen. Sen ainakin lupaan, että jos olen ensi jouluaamuna vuorossa, teemme jotain aivan toisin.
Tällaisten vuodatusten perään on ehkä hyvä mainita, että kirjoitan tätä kuitenkin hieman kieli poskella. Joulussa on ollut paljon iloa ja hyvää mieltä: 1) Saatiin viettää sitä koko perheenä yhdessä ja mulla on jostain syystä kolme aivan ihanaa tytärtä sekä kaunis ja viisas vaimo; 2) Tiinan veljen lapset riemuitsivat aaton tunnelmasta ihan perinteiseen tyyliin, niin kuin pienet lapset vain osaavat; 3) äiti pääsi turvallisesti perille Australiaan Kaisan luokse ja on nauttinut siellä olosta; 4) kukaan ei ole ollut kipeänä; 5) sain joululahjaksi Sopranos The Complete Series eli 86 tuntia perhe-elämän kuvausta. Riittää katsottavaa vielä ensi jouluksikin.
