Ruokala sijaitsee Via Dandololla keskellä asuinkorttelia talossa, joka näyttää 1900-luvun alussa rakennetulta. Sisään tullaan rautaportista valaistuun porttikongiin, jossa on odotustilaa ja jossa tapahtuu vastaanotto. Jokainen ruokailija kirjataan ylös ja he saavat leimatun ateriakupongin. En ole vielä ihan varma tämän käytännön tarkoitusperistä, mutta käsittääkseni siihen liittyy kaupungin vaatimuksia. Ateriakupongilla ruokailijat päästetään sisään ruokalaan sitä mukaan, kun paikkoja pöydissä vapautuu. Mensa on auki kolmena päivänä viikossa neljästä kahdeksaan. Kunakin iltana ruokitaan noin 1000 kävijää.
Ruokasaleja on kaksi vierekkäin ja niissä on kussakin tilaa noin sadalle ruokailijalle kerrallaan. Italialaisten puolelle mahtuu ehkä hieman enemmän ja sillä puolella sijaitsee myös tarjoilutiski. Itse palvelin maahanmuuttajien puolella, koska minulle sanottiin, että italialaiset voivat joskus olla vaativia ja silloin tarvitaan hyvää kielitaitoa. Maahanmuuttajat sen sijaan eivät osaa italiaa paljon sen paremmin kuin minäkään. Venäjän taidosta olisi ollut hyötyä. Afrikkalaisia en sen sijaan kovin paljon nähnyt, mitä vähän ihmettelin. En kuitenkaan ehtinyt kysyä keneltäkään tähän syytä.
Vapaaehtoiset ovat joko neljän tai kahden tunnin vuoroissa sen mukaan, miten itse kullekin sopii. Kullekin vapaaehtoiselle nimetään oma kahdeksan tai neljän hengen pöytä, jota hän palvelee. Kun tulin paikalle noin varttia vaille 18, minut laitettiin harjoittelemaan Martina-nimisen amerikkalaisen tytön kanssa. Hänen vuoronsa päättyi klo 18.30, joten loppuajan palvelin kahdeksan hengen pöytää yksin.
En käynyt tutustumassa varsinaiseen keittiöön, mutta aika simppeliltä kaikki vaikutti. Ruoka tulee kuumennettuna suurin piirtein läppärin kokoisissa folioastioissa tarjoilutiskille, jossa se jaetaan lautasille. Muutenkin toiminnassa oli koko ajan improvisaation maku, vaikka ilmiselvästi yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan.
Tarjolla on aina kahta ruokalajia sekä leipää ja hedelmän sisältävä ateria, joka tarjoillaan pöytiin. Minulle sanottiin, että tulijoilta kannattaa kysyä vain ”Primo e secondo?”, mikä tarkoittaa suurin piirtein: ”Otatko molemmat ruokalajit?” Primo oli joko pastaa papu-tomaattikastikkeessa tai minestronekeittoa. Pääruokana tarjottiin kanaa tai vaihtoehtoisesti juustoa. Melkein kaikki ottivat pastaa ja kanaa. Pastan kanssa oli tarjolla parmesan-raastetta pienissä tarjoilupusseissa. Yksi halusi ”senza pasta”, ilman pastaa, joten vein hänelle kanaa ja juustoa. Hedelmänä oli tällä kertaa omena. Hyvin kuvaavaa toiminnan eettiselle laadulle oli se, että omenaan ei saanut tarttua käsillä, vaan se noukittiin korista ottimilla pieneen koriin, josta se tarjottiin ruokailijalle. Grillattua kanaa salaatilla riitti noin klo 18.00 saakka, jonka jälkeen sen tilalla tarjottiin leivitetty kanapihvi ja perunanuggetteja.
Homma toimi mahdollisimman ravintolamaisesti: Tarjoilija kattaa vapaalle paikalle aluspaperin, kertakäyttömukin ja pussitetun veitsi-haarukka-servetti-yhdistelmän. Kun paikalle istuu uusi ruokailija, häneltä kysytään tilaus. Tarjoilija hakee tilauksen mukaisen aterian tiskiltä ja tuo sen tarjottimella pöytään. Syötyään kaiken ruokailijat vievät kertakäyttöastiansa roskiin. Tarjoilija pyyhkii pöydän ja kattaa sen uutta ruokailijaa varten. Jotkut tulivat yksinään, ehkä hieman useammin ruokailijat saapuivat parin, kolmen, joskus neljänkin ystävyksen ryhmä.
Kun tulin paikalle, väkeä tuli sisään niin paljon kuin pöytiin mahtui. Tilanne alkoi tasaantua vähittäin klo 18.30 jälkeen ja viimeiset taisivat tulla sisään 19.30 tai 19.40.
Silmiinpistävää oli heti sisälle tullessa, että melkein kaikki asiakkaat olivat miehiä. Muistaakseni kahden tunnin aikana palvelin vain kahta naispuolista asiakasta, jotka molemmat olivat miesseurassa. Leonardon vaimo Annalisa, joka organisoi vapaaehtoisjoukkoa, kertoi, että maahanmuuttajista naiset ovat tietysti ensinnäkin vähemmistö. Lisäksi he usein tekevät palvelijan töitä kodeissa, missä saavat ruokaa. Miehiä on enemmän ja he työskentelevät ulkona.
Suuri osa ruokailijoista näytti itä-eurooppalaisilta. Lisäksi oli etelä-amerikkalaisia, arabeja ja Kaukoidän ihmisiä. Oli joukossa muutama afrikkalainenkin, mutta olin kuvitella Rooman maahanmuuttajaväestä suurimman osan tulevan sieltä. Kaikki vaikuttivat joka tapauksessa hyvin kiitollisilta ja melko hiljaisilta. Ehkä se, että homma on selvästi melko suuren vapaaehtoisjoukon käsissä ja asiakkaiden tehtävänsä on vain istua ja saada palvelua, luo tämän tunnelman. Huijausyrityksiä ilmeisesti jonkun verran on, mutta eipä ole paljon huijattavaa. Jos joku saa ylimääräisen pasta-annoksen, siitä tuskin on a) haittaa yhteisölle ja b) rahallista hyötyä asianosaiselle.
Myös vapaaehtoisjoukko oli kansainvälistä. Oli yksi pitkänhuiskea afrikkalainen fransiskaaniveli kaavussaan, ainakin neljä amerikkalaista nuorta, pari itämaalaista, suurin osa fiksun näköisiä italialaisia ja yksi suomalainen – siis minä :-)
Kysyin, mitä tapahtuu, jos avustajia tulee jonain päivänä liian vähän paikalle. Minulle nimittäin jäi jälleen se kuva, että homma hoidetaan uskonvaraisesti: uskotaan, että ihmiset tulevat. Martina sanoi, että sitten on vaan vähän enemmän kiirettä. Tietysti ruokasalien koko ja kellonajat asettavat tarjoilulle rajat, niin ettei se voi ainakaan holtittomasti riistäytyä käsistä. Keittiöön tarvitaan toki kokeneita vapaaehtoisia, joiden vuorot varmaan sovitaan jotenkin etukäteen.
Tästä tuli nyt pitkä selvitys, mutta laitan lopuksi vielä tämän vaikutelman. Kun kävelin vuoroni jälkeen kirkkoon istumaan ja odottamaan klo 20.30 rukoushetken alkua, se tuntui jotenkin erilaiselta kuin ennen. Kirkon kauneus, upeat mosaiikit, alttari, kynttilät, tila, taustalla hiljaa soivat urut, tuntuivat yhtäkkiä ylellisyydeltä. Monia kirkkoja nähneelle, oman työhuoneen rauhasta tulevalle kirkkovieraalle ei voi syntyä samaa kokemusta. Kirkko tuntui jotenkin arvokkaammalta ja merkittävämmältä. Ei ihminen elä pelkästä leivästä.
En ottanut ruokalasta kuvia, koska siihen pitäisi tietysti korrektisti olla asianosaisten lupa. Katsotaan, jos sellainen tilanne vielä tulee. Tosin kännykameralla ei sisäkuvat juuri onnistu.
Päätin tänään kävellä koko matkan täältä hotellilta Trastevereen, joten laitan tähän pari kuvaa mahtavan suuresta Villa Doria Pamphilii –puistosta, jonka läpi tunnin patikkamatkani kulki. Ilta alkaa täällä hämärtää heti viiden jälkeen, minkä kuvistakin huomaa. Lokakuun Rooman-matkalla oppaamme kertoi, että Doria Pamphilii –suvun nykyinen edustaja on kuulemma poikamies. Hän ei kuitenkaan asu puistossaan, vaan jossain linnassa keskellä kaupunkia.
