Ryssävihasta on tullut uusi normaali. Onhan sitä tosin ollut aina jossain määrin, mutta se on aiemmin pidetty siivosti piilossa. Olen itsekin osannut - ja osaan edelleen - tuon puheen. Ukrainan sodan alettua tilanne muuttui. Venäjää - ja samalla venäläisiä - ei ole vain lupa vaan myös velvollisuus syyttää epäinhimillisyydestä, raakuudesta ja kaiken hyvän vastustamisesta. Sota koskettaa meitä suomalaisia syvästi. Muistan erään kollegan kertoneen keskustelusta, jonka hän kävi seniorikodin vierailullaan. Hän oli kysynyt iäkkäältä naiselta, pelottaako sota. "En pelkää. Olen vihainen", oli nainen vastannut.
Niin olin minäkin. Vihainen röyhkeälle ryssälle, joka luulee voivansa jonkin aatehistoriallisen ajatusmaailman perusteella pommittaa ja tappaa veljeskansaansa. Ja vielä kehtaavat väittää taistelevansa natsismia vastaan. Kannatan täysin Ukrainan urhoollista kamppailua ylivoimaiselta näyttänyttä vihollista vastaan.
Mutta. It is what it is, sanoivat mafiaveljet, kun oli tullut väistämättömän johtopäätöksen aika.
Suomen ulkopolitiikan perusajatus sotien jälkeen lienee ollut tosiasioiden tunnustaminen. Siitä olisi nytkin hyvä lähteä, että tähän on tultu. Venäjä ei tule muuttamaan kantaansa Ukrainan sodan syihin, vaikka mitä tekisimme. Sen kanssa on elettävä. Rajan sulkeminen, talouspakotteet ja Ukrainan sodan rahoittaminen iskevät Suomeen kovaa. Olemme maailmanpolitiikassa pikkutekijä. Piiloutuminen EU:n, NATO:n ja YK:n selän taa ei tee meistä rohkeita, vaan riippuvaisia.
Ukraina kaipaa rauhaa. EU ei sitä kykene luomaan. Venäjä ei peräänny. Yhdysvallat haluaa rauhaa ja sen myötä avointa kaupankäyntiä, joka tuottaa hyvinvointia. EU on merkityksetön kaikilla muilla tavoilla paitsi ylläpitämällä Ukrainan jonkinlaista puolustuskykyä. YK on vieläkin merkityksettömämpi kuin EU. Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä sopivat johtajien tapaamisessa YK:n uudistamisesta. En tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa, mutta on täysin selvää, että entiseen ei ole paluuta. Kansainvälinen järjestys menee uusiksi. EU on sivuutettu.
Jos Suomella olisi rohkea ja viisas ulkopoliittinen johto, sen tulisi tunnustaa tosiasiat ja avata välittömästi kahdenkeskiset neuvottelut Venäjän kanssa. Uhittelun (ja ryssittelyn) sijaan olisi oltava valmis yhteistyön uudistamiseen uudessa maailmanjärjestyksessä. Rajan avaaminen ja kaupan salliminen on asetettava tavoitteiksi. Pidämme tietysti kiinni omista rajoistamme ja itsemääräämisoikeudesta. Se on selvää. On turha nostattaa finlandisierungin haamua.
Valitettavasti tämän kirjoittaminen voidaan nykyisessä ilmapiirissä tulkita lähes maanpetturuudeksi. Olen erityisen pahoillani, että joudun tässä asiassa monella tavalla väärään leiriin. Pidän demareita ja vihervasemmisto ylipäänsä erittäin vahingollisina Suomen menestykselle. Kannatan perinteistä kokoomusta, perussuomalaisia ja kristillisiä. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että juuri jälkimmäisessä leirissä on kaikkein suurin uho ja lukituimmat asenteet. Toivon, että tosiasiat tunnustetaan. Venäjä ei luovu tavoitteistaan. Ukrainaan tulee raskas rauha ennemmin tai myöhemmin. Suomi ei kykene rankaisemaan Venäjää. Suomen talous tarvitsee idänkauppaa.
Miksi olen alkanut ajatella näin? En ole muuttanut käsitystäni Putinin sotaoperaation raakuudesta. Toivon rauhaa. Näen, että rauhanponnisteluja on tehnyt kaikkien inhoama Trump, ei kukaan eurooppalaisista johtajista. Nyt kun Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä ovat sopineet yhteisistä tavoitteista, EU on entistä merkityksettömämpi. Kanada ei muuta mitään. Suomalaisilla on edessä vaikea ja pitkäkestoinen rajanaapuruuden uudistaminen. Venäjän kansalaisiin tai venäjänkielisiin keskuudessamme kohdistuva halveksunta ei saa olla yhtään sen hyväksyttämpää kuin mihinkään muuhunkaan ihmisryhmään.
Siihen on tultu, että tästä on lähdettävä. Mitä pikemmin, sen parempi.