Tämän viikonlopun ensimmäinen lukukappale on Ilta-sanomien viikonloppunumerosta (IS 18.-19.11.2006), sivuilta 2-3 ja 8-9.
Miehet ja keski-ikäiset ovat keskimääräistä väestöä suvaitsevaisempia. Suomen Gallup on selvittänyt suomalaisten suhtautumista kuolemantuomioon. Tutkimuksessa kävi ilmi, että jopa 29 prosenttia suomalaisista pitää kuolemantuomiota joissain tapauksissa oikeana. Miehen ja keski-ikäiset ovat kuitenkin tässä asiassa keskimääräistä väestöä suvaitsevampia. Miehistä 36 prosenttia ja ikäryhmästä 35-49-vuotiaat jopa 41 prosenttia suhtautui suvaitsevaisesti kuolemantuomioon.
Koska olen keski-ikäinen mies, on parasta tulla kaapista ja tunnustaa julkisesti: suhtaudun kuolemantuomioon ehkä noin 35-40 prosentin suvaitsevaisuudella. Se tarkoittaa suomeksi sanottuna, että suhtaudun siis siihen enemmän kielteisesti kuin myönteisesti. Olen jopa mukana verkostossa, joka aktiivisesti taistelee kuolemantuomiota vastaan (No to Death Penalty). Viime kesänä välitin arkkipiispa Jukka Paarmalle Sant’ Egidion yhteisön pyynnön vedota Teksasin kuvernööriin erään mielenvikaisen tappajan Angel Maturinon teloituksen lykkäämiseksi. Arkkipiispalla on hoksottomet kohdallaan ja hän lähetti välittömästi kirjeen Yhdysvaltoihin. Valitettavasti teloitus vetoomuksista huolimatta toteutettiin. Olisi hyvä, jos kaikki maailman maat luopuisivat kerta kaikkiaan kuolemantuomiosta, Irak mukaan lukien.
Tästä näennäisestä sivistyneisyydestäni huolimatta minulla on vahvat villi-ihmisen vietit: reviiriajattelu, omistamisen halu, kilpailuvietti, kostonhalu jne. Jos villi-ihmisen impulssit pysyvät häviöllä vaikkapa suhteessa 40/60, olen kohtuullisen tyytyväinen elämääni. Paras paikka testata omaa sivistyksen tasoa on liikenne. Vietit ovat siis tallella, jos niitä sattuisin tarvitsemaan, mutta ne eivät normaalisti hallitse päätöksentekoani. Ymmärrän hyvin halun diktaattorin hirttämiseen, vaikka pidänkin kuolemantuomiota osoituksena kehittymättömästä oikeuslaitoksesta. Ja kehittymättömille yhteiskunnille ei tietenkään pidä antaa vapaita käsiä kuolemanrangaistukseen sen vuoksi, että ne eivät muka voisi ylläpitää järjestystä ilman sitä. Mutta ymmärrän kontekstin. Olen suvaitsevainen, koska haluaisin olla armollinen itselleni. Luulen, että samoista syistä ihmiset yleensäkin valitsevat suvaitsevaisuutensa kohteet.
Tässä tulemme lukukappaleen toiseen kohtaan, kysymykseen Imatran kappalaisesta, joka nyt on tuomittu menettämään virkansa, maksamaan korvauksia uhrilleen ja ehdolliseen vankeuteen. Uhrin kokema vääryys ja kärsimys ovat tässäkin surullista kuultavaa. Minua kiinnostavat ennen kaikkea tapaukseen liittyvät yleiset näkökohdat. Se herättää ensinnäkin klassisen kysymyksen (pappis)miehen seksuaalisuudesta ja sen hallinnasta. Toiseksi on pakko pohtia kysymystä piispan kaitsentavastuusta ja puuttumiskynnyksestä.
Lappeenranta, Vilmanstrand, on tunnettu Matti J. Kurosesta ja villin miehen teologiasta. En ole varma siitä, mitä kaikkea kyseinen teologian osa-alue sisältää, mutta ainakin Kuronen on kiinnostunut miehenä olemisen mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista tässä ajassa. Siis miten olla samaan aikaan (villi)mies ja sivistyneen yhteiskunnan tukipilari. Kaikki eivät Kurosen tyylistä ja missiosta pidä. Kalevan kriitikko Markku Siivola arvioi Kurosen varhaista teosta Suojelkaa Suomen miestä (WSOY 1979): ”Kirja on pinnallinen, sen sanoma on uhrattu päkistetylle alatyyliselle väliin pikkupornahtavalle vitsin iskennälle. Hän vyöryttää väsyttävän määrin pikkuhauskuuksia, jotka eivät ajatussisällöllisesti liity toisiinsa, vaan rönsyilevät puhtaasti ulkonaisten muotoassosiaatioitten kautta eteenpäin.” Kuronen tietysti sivaltaa takaisin, mutta ongelma on tunnistettu. Mitään paluuta protestanttiseen, porvarillisen avioliittomallin yksinvaltaan ei näytä olevan ja mies on hukassa. Mitä siitä kirjoittamaan.
Sekä yhteiskunta että kirkolliset uudistuksen tuulet kertovat ilosanomaa paljon monimuotoisemmasta seksuaalisesta täyttymyksestä. On mahdollista vaihtaa vaimoa, elää vakiintumattomassa suhteessa, harrastaa seksiä ilman vakavaa suhdetta ja valita seksuaalinen ilmaisutapansa sen mukaan, mikä tulee luonnostaan. Tällä tavalla kumarretaan kauniisti niiden suuntaan, joiden elämä ei syystä tai toisesta ole asettunut perinteisen avioliiton uomiin. Puheen avioliitosta ja perinteisestä perhemallista on nimittäin huomattu ahdistavan ja jopa syyllistävän sinkkuja ja yksinhuoltajia. Siksi tuomiokapitulejakin on syytetty siitä, että ne pakottavat papiksi vihittäviä huonoin raamatullisiin perustein porvarillisen avioliittoon. (Avioliiton juridiikka ja verotuskäytäntö on monelta osin täysin vierasta Uuden testamentin ajan yhteiskunnalliselle tilanteelle, kuten pastori Juha Molari viimeisessä Vartijan numerossa pyrkii osoittamaan. Toinen asia kokonaan on, mistä suunnasta tähän kysymykseen ylipäänsä kannattaa ottaa raamatullinen näkökulma.)
Kumarruksen kääntöpuolena eli takapuolena on se, että samaan aikaan asenteet poikkeavaa seksuaalista käyttäytymistä kohtaan kovenevat. Huonosti käyttäytyvät miehet ja heidän infantiili tunne-elämänsä on paljastettu kaikessa raadollisuudessaan. Heidän osansa on häpeä ja halveksunta. Perheväkivalta, pedofilia ja seksuaalinen ahdistelu ovat nykyään rikoksia, eivätkä vitsejä.
Opiskelija Pekka Kaasisen mielipidekirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa (HS 19.11.2006, sivu C7) oli tässä suhteessa paljastava. Seksin ylitarjonnan kääntöpuolena on hänen mukaansa se, että ”tällaisessa kehityksessä ihmisen on vaikea hallita arvomaailmaansa - - kenestä tahansa kunnon kansalaisesta voi tulla stressaavassa elämäntilanteessa maksava osapuoli, lehtien kauhistelema nuoren hyväksikäyttäjä ja sadannen kerran tekonsa uusiva seksuaalirikollinen.”
En tosiaan tiedä mitään Imatran tapauksen yksityiskohdista, enkä ole pätevä arvioimaan viralta pannun kollegani motiiveja. Harkintakyky on kuitenkin tavalla tai toisella pettänyt. Samalla on pakko ajatella, mitkä tekijät aiheuttavat harkintakyvyn menetyksen. Voisiko tässä raadollisessa maailmassa sittenkin olla hyötyä siitä, että kirkko on avoimesti ja häpeilemättä hieman konservatiivisempi ja suvaitsemattomampi kuin siltä odotetaan? Itse toivoisin niin.
Ennen kaikkea on tietysti pohdittava, mitä pappien harkintakyvylle ja sen kontrollille voi tehdä. Piispan asema ei ole kadehdittava. Hänellä on ehdoton salassapitovelvollisuus pappiensa asioihin, varsinkin silloin, kun ne ovat sielunhoidollisia ja kaitsennallisia. Siinä vaiheessa, jos ja kun jokin asia siirtyy maallisen viranomaisen käsittelyyn, se siirtyy piispalta pois. Silloinkaan hän ei voi paljastaa, mitä tietää. Ainoa johtopäätös, joka näyttää luontevasti seuraavan tästä tilanteesta, on, että asioihin on puututtava jämäkämmin. Jämäkkyyden puutteesta piispoja nimittäin taannoisen Kotimaan piispantarkastuksen perusteella helpoimmin voi moittia.
En voi sille mitään, että mieleen tulee Patrick Lencionin pitämä luento Global Leadership Summitissa. Konfrontaatioiden välttely on vakava ongelma yhtä hyvin yritysmaailmassa kuin kirkossakin. Kunpa joku saisi piispat ja kirkkoherrat joukolla koulun penkille yhdessä opiskelemaan! Valitettavasti teologiset ennakkoluulot estävät edelleen monien kirkonmiesten ja –naisten uudistumisen. En väitä, etteikö piispoilla olisi tietoa johtamisen kysymyksistä. Mutta tarvitaan yhteistä ongelmakohtien tunnistamista, sitoutumista niiden ratkaisemiseen ja mittareita, joilla edistys voidaan todentaa.
Lukekaamme lopuksi Pyhää evankeliumia:
”Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” (Matt. 24:44).
