Aamuhartaus YLE Radio 1 perjantaina 17.11.2006
(Aamuhartaus on mielenkiintoinen ja haastava genre eli tyylilaji. Se toistuu joka aamu ja tavallaan siis toteuttaa aina samaa tehtävää antamalla ihmisille voimia alkavaan päivään. Toisaalta sen tulee olla aina tuore ja uusi sekä teemaltaan että käsittelytavaltaan. Meiltä luterilaisilta puhujilta edellytetään lisäksi liittymistä kirkkovuoden teksteihin, mikä on tietysti hyvä tapa tarjota vaihtelua ja samalla pysyvyyttä. Päädyin itse siihen tällä kertaa, että otin lähtökohdaksi edellisen sunnuntain isänpäivän, mutta liitin pohdintani tulevan sunnuntain psalmitekstiin Ps 90:1-6,12-15.)
Mukavan isänpäivä jälkimainingeissa tuli mieleen tietty haikeus. Oli tietysti kiva saada lapsilta huomionosoituksia ja viettää päivää heidän kanssaan. Illalla kuitenkin huomasin miettiväni ajan kulumista ja omaa nuoruutta. Minusta kai piti tulla jotain tärkeää. Piti muuttaa maailmaa. Sen sijaan olenkin vain kiertänyt maailmaa. Piti ryhtyä muusikoksikin, mutta nyt musisoin lähinnä itsekseni. Elämässä tuntuu olevan liian paljon asioita, että voisi keskittyä nuoruuden haaveisiin. Lapset kasvaa melkein huomaamatta, kun yrittää ottaa sitä vastuuta, mitä työelämässä välttämättä tulee eteen. Ja koko ajan tuntuu tulevan eteen enemmän kuin mihin voi tarttua. Elämä pirstaloituu pieniksi pyrähdyksiksi erilaisissa projekteissa, joiden välissä käydään kaupassa, pestään pyykit ja nukutaan.
Ihmiset reagoivat eri tavalla elämän ruuhkavuosiin. Joku tarrautuu työhön ja uraan, koska se luo elämään rakennetta. Toinen sinnittelee yrittäen olla kaikille kaikkea. Luulisin, että useimmat meistä joutuvat lasten ja vastuiden kasvaessa miettimään omaa arvojärjestystä. Mitkä asiat elämässä on tärkeitä ja mitkä todella tärkeitä? Ei ole mikään ihme, että villissä ja vapaassa nuoruudessa kirkosta eronnut perheenisä pitää tärkeänä liittyä takaisin kirkkoon, kun lapset kasvavat ja vastuu alkaa painaa. Kun hötkyilyn ja biletyksen vetovoima on kadonnut, tilalle hiipii rauhan ja tasapainon kaipuu. Nuoremmat sanoo meitä tietysti konservatiiveiksi, koska haluamme mennä illalla nukkumaan ajoissa. Mutta kyllä me tiedämme, mitä on valvoa myöhään etsimässä itseään vieraiden seurasta.
Luen hautajaisissa aika usein erään jakeen psalmista 90: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” En lue sitä pitkän elämän elänyttä vainajaa tai hänen läsnä olevia ikätovereitaan varten, vaan tajuan lukevani sen itselleni ja ikäisilleni. Meille, joilla on – jos Jumala suo – vielä vastuita ja vuosia jäljellä. Että saisimme viisaan sydämen jo nyt, eikä vasta sitten joskus. Viisas sydän on jotain muuta kuin tietoja, taitoja, tekniikkaa, kykyä kontrolloida ja käyttää valtaa. Niitä tietysti tarvitaan. Mutta viisas sydän on kykyä antaa tilaa, hyväksyä elämän mitta ja antaa siitä Jumalalle kunnia. Elämään kuuluu molemmat: ihmiselle annettu suuri valta, vapaus ja vastuu sekä sen vastapainona asioiden järjestys ja toisiinsa kietoutuminen tavalla, jota ei voi pitää pilkkanaan pilkkaamatta itse Jumalaa.
Mooseksen rukouksena tunnettua psalmia 90 pidetään yleensä vanhan ihmisen rukouksena, koska siinä puhutaan ihmisen katoavaisuudesta: ”Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois. Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.” Mutta oikeastaan Psalmi 90 on aivan loistava keski-ikäisen – miehen tai naisen, työssäkäyvän tai työttömän, perheellisen tai sinkun – aamurukous. Kun ihmisen asema ruohonkortena on todettu, psalminkirjoittaja rukoilee: ”Jumala, ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä. Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.”
Jokainen päivä alkaa aamusta. Jokainen päivä tarvitsee ravinnon. Vararavinnolla kulkeva työtoveri, ystävä tai puoliso polttaa itseään loppuun. Ja minä palan loppuun, ellen saa joka aamu uutta armoa, siis uutta vahvistusta sille, että Jumala on uskollinen ja hyvä luotujaan kohtaan.
Siksi aamu on hyvä alkaa rukouksella: ”Anna meidän nähdä tekosi, anna lastemme nähdä sinun olemuksesi. Ole lempeä meille, anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt. Anna viisas sydän keskittyä siihen, mikä on todella tärkeää. Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen.”
Virsi 547
(Lina Sandell 1865, suom. 1880-luvulla, 1900. Uud. Herkko Kivekäs virsikirjaan 1986.
Tämän virren voi veisata raskaasti ja mitättömästi, kuten liian usein tehdään, tai sitten kevyesti ja merkitsevästi, kuten mielestäni Carola tekee levyllä Blott en dag, 1998. Toisen säkeisön suomennoksesta olen eri mieltä Herkko Kivekkään kanssa. Mielestäni vanha sanamuoto oli uskollisempi Lina Sandellin ajatukselle: "Rangaistuksenkin ankaruus on vain armoa Herran. / Herrens röst mitt i stormens gny blandar nåd uti agan." Tosin Lina Sandell ei puhu mitään rangaistuksesta, vaan myrskyn silmästä. Hänen isänsä hukkui järvellä riehuneessa pahassa myrksyssä muutamaa vuotta ennen tämän runon syntyä.)
Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!
Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.
Kiitos Herran, hän auttaa tiellä, meidän kanssamme nyt ja aina on,
täällä suo Isän suosion, rauhan luonansa siellä.
Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää.
Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää.
Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa,
murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.
Kaikki entinen katoaa, itkun, riemunkin aiheet,
moni arvoitus ratkeaa, uudet alkavat vaiheet.
Kohta koittaa jo päivä Herran, se on hänellä yksin tiedossaan.
Siksi kiitosta veisaamaan, hänen voitto on kerran!
